And you're singing the songs
Thinking this is the life
And you wake up in the morning and you're head feels twice the size
Where you gonna go? Where you gonna go?
Where you gonna sleep tonight?
- Amy MacDonald: This is the life
Tämä edellisen kirjoituksen laulu toi mieleen lopulta muutakin kuin Skotlannin. Se toi lähelle muistoja, joita en haluaisi muistaa. Laulun tunnelma palautti mieleen matkustamisen vapauden, mutta alettuani miettiä sanoja muistin paljon muutakin. Miten yksinäinen ja sekaisin olin.
Nuoruuteen kai katsotaan kuuluvan runsaankin alkoholinkäytön. Suomessa runsas kännääminen tuntuu olevan muutenkin enemmän itsestäänselvyys kuin poikkeus. Tiedän sen, mutta silti lisäsin edelliseen blogikirjoitukseen tuon viskiä koskevan kohdan. Se tuntui rehelliseltä.
Suhtaudun varmaankin liian vakavasti. Tosikkomaisesti. Mutta en osaa suhtautua toisinkaan: alkoholi on minulle vakava asia. Olen koko nuoruus- ja aikuisikäni yrittänyt sopeutua siihen, että isäni on alkoholisti. Suhtautumiseni alkoholiin on vaihdellut, mutta enimmäkseen olen keskittynyt syyttämään isää. Olen sanonut, että minä en osaa suhtautua alkoholiin luontevasti, koska isäni juo.
Itseäni en ole koskaan sen kummemmin miettinyt. Muuten kuin että "tulihan sitä vähän kokeiltua ja jonkin kerran meni överiksi".
Nyt jouduin kuitenkin tämän asian kanssa vastakkain, ja se on jotenkin arka, koska tekstiä syntyy paljon. Tekstin julkaiseminen onkin sitten toinen juttu. Se olisi pelottavaa ja haavoittuvaa ja rehellisyydessään hirveä riskinotto, epätyypillinen minulle.
Minä olen aina ollut vaikeuksien edessä pakenija. Olen ollut lapsesta asti. Nyt kun asiat ovat hyvin, se ei tule ilmi, ja olen myös määrätietoisesti koettanut muuttaa käyttäytymistäni. Mutta ennen. En osannut hakea ongelmiini apua enkä ratkaista niitä omin voimin, joten pakenin niitä, milloin mitenkin.
maanantai 30. marraskuuta 2009
sunnuntai 29. marraskuuta 2009
Where did I sleep that night?
Siitä on kohta viisitoista vuotta. Olin pettynyt englantilaiseen jäykkyyteen ja kuljin matkoillani yhä pohjoisemmaksi, jossa maa ei ollut tammien rajaamaa peltojen tilkkutäkkiä.
- Mikset mene Edinburghiin? Siinä vasta kaunis kaupunki, ja upeita historiallisia rakennuksia, minulta kysyttiin.
Mutta minä en hakenut turistinähtävyyksiä, vaan nousin seikkailunnälkäisenä London-Glasgow-junaan Eustonin rautatieasemalta pahvimuki kädessä (one tea, please, with no milk!). Pohjoisessa ihastuin murteeseen ja likainen, pilvinen kaupunki näytti silmissäni rosoisen romanttiselta. Hyppäsin bussiin ja päätin matkustaa rannikkoa niin pitkälle pohjoiseen kuin rahat riittävät.
Kapeita kiemurtelevia teitä, rusehtavia nummia, raskaita pilviä, satoja kilometrejä matalaa käsinladottua kiviaitaa lammaslaitumien rajoina, mutkan takana pilkahtava kylmänkirkas järvi ja sen rannalla puoliksi sortunut harmaa ja sammaloitunut linnanraunio.
Poikkesin pikkukylissä, jonka valkoiseksi rapatuissa taloissa asui käsittämättömällä korostuksella puhuvia ihmisiä. Ostin reppuuni evästä ja vaihdoin bussia. Maistelin paikallisia viskejä, liikaakin. Valitsin matkakohteeni kartasta kivan nimen perusteella.
Pohjoisempana meren rannalle päästyäni kukkaro alkoi olla yhtä keveä kuin mieli, joten laskin rahat paluumatkaa varten ja ostin satamasta rasvaiset fish'n'chipsit. Kiipesin ylös jyrkänteelle katsomaan kauas meren yli.
Olin vapaa kuin taivaan lintu, mutta en kuulunut mihinkään. Enkä silloin vielä tiennyt, että ihminen rakentaa itse kotinsa. Rintaa vihloi vain määrittelemätön kaipuu, jonka tämä sykähdyttävän tuulinen ja karu merenranta vain hetkeksi vaimensi. Silti olin jollakin tavalla onnellinen sillä hetkellä itsessäni, aivan yksin ja ilman ketään, jonka kanssa olisin voinut jakaa matkani. Elämälläni ei ollut mitään suuntaa, ja siksi saatoin lähteä minne tahansa.
Myöhemmin opin kurottamaan ulospäin ja tavoittamaan toiset ihmiset. Opin pois yksinäisyydestä. Eikä minussa enää onneksi asu tuo levottomuus, joka pakotti aina lähtemään. Luulin silloin, ettei se loppuisi koskaan. Mutta nyt, juurtuneena, olin jo unohtanut koko tunteen. Kunnes eräänä iltana, kun rusehtavan maan valaisema pilvinen päivä alkoi kääntyä hämärään, radiossa soi eräs skottilainen laulu. Se on countrymainen, haikea eikä edes erityisesti mieleeni, mutta se kosketti jotakin kieltä sisimmässäni, ja palautti minut aivan yllättäen tuohon vuosien takaiseen hetkeen.
- Mikset mene Edinburghiin? Siinä vasta kaunis kaupunki, ja upeita historiallisia rakennuksia, minulta kysyttiin.
Mutta minä en hakenut turistinähtävyyksiä, vaan nousin seikkailunnälkäisenä London-Glasgow-junaan Eustonin rautatieasemalta pahvimuki kädessä (one tea, please, with no milk!). Pohjoisessa ihastuin murteeseen ja likainen, pilvinen kaupunki näytti silmissäni rosoisen romanttiselta. Hyppäsin bussiin ja päätin matkustaa rannikkoa niin pitkälle pohjoiseen kuin rahat riittävät.
Kapeita kiemurtelevia teitä, rusehtavia nummia, raskaita pilviä, satoja kilometrejä matalaa käsinladottua kiviaitaa lammaslaitumien rajoina, mutkan takana pilkahtava kylmänkirkas järvi ja sen rannalla puoliksi sortunut harmaa ja sammaloitunut linnanraunio.
Poikkesin pikkukylissä, jonka valkoiseksi rapatuissa taloissa asui käsittämättömällä korostuksella puhuvia ihmisiä. Ostin reppuuni evästä ja vaihdoin bussia. Maistelin paikallisia viskejä, liikaakin. Valitsin matkakohteeni kartasta kivan nimen perusteella.
Pohjoisempana meren rannalle päästyäni kukkaro alkoi olla yhtä keveä kuin mieli, joten laskin rahat paluumatkaa varten ja ostin satamasta rasvaiset fish'n'chipsit. Kiipesin ylös jyrkänteelle katsomaan kauas meren yli.
Olin vapaa kuin taivaan lintu, mutta en kuulunut mihinkään. Enkä silloin vielä tiennyt, että ihminen rakentaa itse kotinsa. Rintaa vihloi vain määrittelemätön kaipuu, jonka tämä sykähdyttävän tuulinen ja karu merenranta vain hetkeksi vaimensi. Silti olin jollakin tavalla onnellinen sillä hetkellä itsessäni, aivan yksin ja ilman ketään, jonka kanssa olisin voinut jakaa matkani. Elämälläni ei ollut mitään suuntaa, ja siksi saatoin lähteä minne tahansa.
Myöhemmin opin kurottamaan ulospäin ja tavoittamaan toiset ihmiset. Opin pois yksinäisyydestä. Eikä minussa enää onneksi asu tuo levottomuus, joka pakotti aina lähtemään. Luulin silloin, ettei se loppuisi koskaan. Mutta nyt, juurtuneena, olin jo unohtanut koko tunteen. Kunnes eräänä iltana, kun rusehtavan maan valaisema pilvinen päivä alkoi kääntyä hämärään, radiossa soi eräs skottilainen laulu. Se on countrymainen, haikea eikä edes erityisesti mieleeni, mutta se kosketti jotakin kieltä sisimmässäni, ja palautti minut aivan yllättäen tuohon vuosien takaiseen hetkeen.
keskiviikko 25. marraskuuta 2009
Pilvistyvää
Maalaistuvan kello lyö kolme, ja hiljaisen maiseman ylle laskeutuu raskas kostea hämärä. On marraskuu, ja ilta tulee varhain. Linnut piiloutuvat tumman metsän tyyneyteen. Alkaa sataa.
***
Tasangoilla käy leppeä, kevyt tuuli, joka taivuttaa kuivuneita ruohonkorsia. Aurinko on korkealla valkoisena ja sokaisevana. Pitkän kuivuuden aiheuttama väsymys tuntuu ilmassa käsinkosketeltavana, kuin tomuisen maan kertomuksena kuolemasta. Norsut taivaltavat raskain jaloin melkein unohtuneita matkoja veden äärelle juomaan. On liian hiljaista. Sitten tuuli kääntyy, pilvet hämärtävät päivän, ja ilma viilenee. Alkaa vihdoin sataa.
Pikkunorsut liukastelevat innoissaan hetkessä mutaiseksi muuttuvassa maassa. Sade yltyy vapautuneeksi pauhuksi, pirskoaa kuivista pensaista, kastelee ja viilentää norsun karhean ihon, jää lätäköiksi, joiden äärelle on kiire juomaan. Virvoittavat pisarat tuovat tullessaan toivon. Ukkonen jyrähtää.
Sitten norsulapset paimennetaan sisään keuhkokuumevaaran vuoksi, eivätkä sadepäivät enää olekaan niin hauskoja.
***
Tasangoilla käy leppeä, kevyt tuuli, joka taivuttaa kuivuneita ruohonkorsia. Aurinko on korkealla valkoisena ja sokaisevana. Pitkän kuivuuden aiheuttama väsymys tuntuu ilmassa käsinkosketeltavana, kuin tomuisen maan kertomuksena kuolemasta. Norsut taivaltavat raskain jaloin melkein unohtuneita matkoja veden äärelle juomaan. On liian hiljaista. Sitten tuuli kääntyy, pilvet hämärtävät päivän, ja ilma viilenee. Alkaa vihdoin sataa.
Pikkunorsut liukastelevat innoissaan hetkessä mutaiseksi muuttuvassa maassa. Sade yltyy vapautuneeksi pauhuksi, pirskoaa kuivista pensaista, kastelee ja viilentää norsun karhean ihon, jää lätäköiksi, joiden äärelle on kiire juomaan. Virvoittavat pisarat tuovat tullessaan toivon. Ukkonen jyrähtää.
Sitten norsulapset paimennetaan sisään keuhkokuumevaaran vuoksi, eivätkä sadepäivät enää olekaan niin hauskoja.
perjantai 20. marraskuuta 2009
Tähtiä harmaassa
Vajaan viikon vierailu pääkaupunkiseudulle havainnollisti taas hyvin sitä, miksi syksy on maalla kivempi kuin kaupungissa. Monesti puhutaan maaseudun pimeydestä, ja tottahan se onkin, että ilman katuvaloja täällä ollaan iltaisin kuin säkissä. Lumi kuitenkin tulee näille leveysasteille aikaisin, eikä sula pois niin kuin meren rannalla. Kuurainen maaseutumaisema on pilvisenäkin päivänä valoisampi kuin märkä lumeton kaupunki. Olin tottunut jo useiden viikkojen ajan valkoiseen metsämaisemaan, ja harmaa asvalttiviidakko oli jonkinlainen järkytys.
Muutenkin matka väsytti. Liian monta päivää vanhempien seurassa vaativat veronsa. Ensimmäinen päivä oli vielä ihan ok, mutta toisena alkoi jo rasittaa, ja kolmantena suostuin äitini kanssa kaupungille ostosreissulle, joka venyi tuntien pituiseksi piinaksi. Jatkossa koetan muistaa, ettei äitiä pidä tavata tähän aikaan vuodesta, koska yhdessäolo on käytännössä loputtoman valituksen kuuntelemista. Jos äidillä ei ole kaikki todella hyvin, häntä eivät kiinnosta muiden ihmisten asiat lainkaan, omat vaivat ja ongelmat ovat koko ajan tärkeimpänä mielessä. Hän onnistuu myös levittämään negatiivisuutta ympäristöön, mutta odottaa silti muiden piristävän häntä.
Huomasin taas edistyneeni, se oli tämän reissun hyvä anti. En ottanut henkistä vastuuta äidistäni. En pyrkinyt omalla kustannuksellani saamaan hänelle (ja sitä kautta itselleni) hyvää oloa, vaan koetin vain kestää tilanteen. Hetkittäin sorruin vanhoihin malleihin ja inhosin itseäni, mutta kokonaisuutena olin kohtalaisen tyytyväinen käytökseeni.
Mieli maassa äitini on erittäin omistava, vaativa ja takertuva. Suunnitelmani töiden teosta vierailun aikana valuivat tyhjiin, kun vanhempani vaativat vuorotellen huomiotani. Annoin heille aikaani, mutta en taantunut entiseen rooliini. Aiemmin tuo taantuminen on ollut niin voimakasta, että minun on ollut vaikea suuntautua muualle, ja ristiriita on aiheuttanut suurtakin ahdistusta ja esim. puolison laiminlyöntiä vierailumme aikana. Nyt tunsin pysyväni paremmin koossa itsessäni.
Liikaa kuormituin ainoastaan sinä päivänä, kun kävin veljeni kanssa läpi vanhoja lelujamme (jotka äiti haluaa viedä pelastusarmeijan joulukeräykseen ja kiillottaa siten omaa sädekehäänsä menetettyään toivonsa saada lapsenlapsia). Yritin pitää veljeni kiinni todellisuudessa ja estää häntä paneutumasta mekanoihin ja legoihin - muistin kyllä, että minunkin lempileluni olivat erilaisia rakennussarjoja - tiukata häneltä mielipiteitä ja muistuttaa ajan kulusta, jotta urakka joskus valmistuisi. Välillä paikalle pölähti äiti tunnelmoimaan ja muistelemaan kärsivin ilmein (eräs hänen suurista suruistaan tuntuu olevan se, että meistä tuli aikuisia, vaikka olimme muka niin ihania lapsia), välillä isä utelemaan ja kyselemään, ja molempia saimme häätää jatkuvasti pois hidastamasta touhua.
Kun siinä tilanteessa olisi vielä pitänyt ottaa huomioon puoliso ja yhteiset iltasuunnitelmamme aikatauluineen, en kyennytkään enää kantamaan vastuuta. Onneksi puoliso huolehti, että aikataulumme pitivät, ja vasta illalla ystävien luona tajusin päivän rankkuuden. En ollut ottanut huomioon, että lapsuuden leluista luopuminen voi olla minullekin henkisesti rankkaa, niin tietoinen olin ollut muiden perheenjäsenten tunteista. Olisin voinut kuunnella enemmän itseäni - ja myös sitä lähintä ihmistä - eteenpäin paahtamisen sijasta.
Koin kyllä ihania nostalgian hetkiä laatikkojen äärellä. Löysin aarteita, joitakin otin talteen ja joistakin luovuin haikeana. Olen esineisiin kiintyvä tyyppi, ja lapsuuteni määrittyy mielessäni pitkälti tavaroiden kautta. Sain myös yhteyden vuosien takaiseen minään: erään pahvilaatikon pohjalla oli jo kadonneeksi luulemani rasia, johon olin lapsena piilottanut vanhoja markan seteleitä ja rahauudistuksen myötä muitakin rahoja. Teininä olin sitten kätkenyt rasian tähän pahvilaatikkoon, jotta sitä ei löytäisi kukaan muu. Vanhat kolikot ja setelit olivat kiinnostavia, mutta onnelliseksi tulin siitä, että löysin minut.
En ollut vuosien saatossa kadonnut.
Muutenkin matka väsytti. Liian monta päivää vanhempien seurassa vaativat veronsa. Ensimmäinen päivä oli vielä ihan ok, mutta toisena alkoi jo rasittaa, ja kolmantena suostuin äitini kanssa kaupungille ostosreissulle, joka venyi tuntien pituiseksi piinaksi. Jatkossa koetan muistaa, ettei äitiä pidä tavata tähän aikaan vuodesta, koska yhdessäolo on käytännössä loputtoman valituksen kuuntelemista. Jos äidillä ei ole kaikki todella hyvin, häntä eivät kiinnosta muiden ihmisten asiat lainkaan, omat vaivat ja ongelmat ovat koko ajan tärkeimpänä mielessä. Hän onnistuu myös levittämään negatiivisuutta ympäristöön, mutta odottaa silti muiden piristävän häntä.
Huomasin taas edistyneeni, se oli tämän reissun hyvä anti. En ottanut henkistä vastuuta äidistäni. En pyrkinyt omalla kustannuksellani saamaan hänelle (ja sitä kautta itselleni) hyvää oloa, vaan koetin vain kestää tilanteen. Hetkittäin sorruin vanhoihin malleihin ja inhosin itseäni, mutta kokonaisuutena olin kohtalaisen tyytyväinen käytökseeni.
Mieli maassa äitini on erittäin omistava, vaativa ja takertuva. Suunnitelmani töiden teosta vierailun aikana valuivat tyhjiin, kun vanhempani vaativat vuorotellen huomiotani. Annoin heille aikaani, mutta en taantunut entiseen rooliini. Aiemmin tuo taantuminen on ollut niin voimakasta, että minun on ollut vaikea suuntautua muualle, ja ristiriita on aiheuttanut suurtakin ahdistusta ja esim. puolison laiminlyöntiä vierailumme aikana. Nyt tunsin pysyväni paremmin koossa itsessäni.
Liikaa kuormituin ainoastaan sinä päivänä, kun kävin veljeni kanssa läpi vanhoja lelujamme (jotka äiti haluaa viedä pelastusarmeijan joulukeräykseen ja kiillottaa siten omaa sädekehäänsä menetettyään toivonsa saada lapsenlapsia). Yritin pitää veljeni kiinni todellisuudessa ja estää häntä paneutumasta mekanoihin ja legoihin - muistin kyllä, että minunkin lempileluni olivat erilaisia rakennussarjoja - tiukata häneltä mielipiteitä ja muistuttaa ajan kulusta, jotta urakka joskus valmistuisi. Välillä paikalle pölähti äiti tunnelmoimaan ja muistelemaan kärsivin ilmein (eräs hänen suurista suruistaan tuntuu olevan se, että meistä tuli aikuisia, vaikka olimme muka niin ihania lapsia), välillä isä utelemaan ja kyselemään, ja molempia saimme häätää jatkuvasti pois hidastamasta touhua.
Kun siinä tilanteessa olisi vielä pitänyt ottaa huomioon puoliso ja yhteiset iltasuunnitelmamme aikatauluineen, en kyennytkään enää kantamaan vastuuta. Onneksi puoliso huolehti, että aikataulumme pitivät, ja vasta illalla ystävien luona tajusin päivän rankkuuden. En ollut ottanut huomioon, että lapsuuden leluista luopuminen voi olla minullekin henkisesti rankkaa, niin tietoinen olin ollut muiden perheenjäsenten tunteista. Olisin voinut kuunnella enemmän itseäni - ja myös sitä lähintä ihmistä - eteenpäin paahtamisen sijasta.
Koin kyllä ihania nostalgian hetkiä laatikkojen äärellä. Löysin aarteita, joitakin otin talteen ja joistakin luovuin haikeana. Olen esineisiin kiintyvä tyyppi, ja lapsuuteni määrittyy mielessäni pitkälti tavaroiden kautta. Sain myös yhteyden vuosien takaiseen minään: erään pahvilaatikon pohjalla oli jo kadonneeksi luulemani rasia, johon olin lapsena piilottanut vanhoja markan seteleitä ja rahauudistuksen myötä muitakin rahoja. Teininä olin sitten kätkenyt rasian tähän pahvilaatikkoon, jotta sitä ei löytäisi kukaan muu. Vanhat kolikot ja setelit olivat kiinnostavia, mutta onnelliseksi tulin siitä, että löysin minut.
En ollut vuosien saatossa kadonnut.
perjantai 13. marraskuuta 2009
Viuhunaa
Sain vasta tänään viimeisteltyä pari jo viime viikolla kirjoittamaani tekstiä. Viikko on mennyt ahkeroidessa: olen ollut tehokas töissä, huolehtinut esimerkillisesti liikunnasta, tehnyt vain pari askartelutarviketilausta nettikaupoista - ja nyt koittaa viikonloppu ja reissu pääkaupunkiseudulle. Se tarkoittaa tuskastumista vanhempiini, viihtymistä veljen kanssa, ihanien ystävien tapaamista, elämyksiä, innostumista kaupoissa, nälkäkohtauksia, räntää, melua, vilinää ja puuduttavia kilometrejä autossa. Kivaa! Tulossa on ekstrapitkä viikonloppu, keskiviikkoon saakka. Saa nähdä, mitä kaikkea hauskaa siinä ajassa keksii.
lauantai 7. marraskuuta 2009
Kortti Englannin talvesta
Ulkona pyryttää lunta. Pari viikkoa jatkunut kuurainen pakkassää vaihtuu vielä vähän valkoisempaan maailmaan: nyt ei ole enää tupsuteltu vähän tomusokeria maiseman ylle vaan kaadettu suoraan paketista reippaalla kädellä. Uunissa humisee tuli, on varhainen lauantain aamuhetki ja pikkukani kurottelee turhaan korkealla pyykkitelineellä kuivuvia lehtikaalin lehtiä. Se haistaa oikein hyvin, millainen ylenpalttinen lehväkatos yläpuolella on, seisoskelee ja katselee. Tulee sitten tähän sohvan luo ja tönäisee karvaisella Y-nenällä nilkkaan: tässä ollaan. Huomiota! Ohimenevä silitys ei riitä, joten kani pompahtelee kaapin luo ja alkaa mielenosoituksellisesti punkea sen alle. Tiukka kielto saa aikaiseksi vain innostuneen korvienheilautuksen, ja pikku rikollinen kiepsahtaa ikkunan alle kyljelleen löhöilemään.
Muistan joulukorttien kanit. Lapsena tapasin katsella seinälle ripustettuja joulukortteja pitkiä aikoja ja järjestää niitä mielessäni paremmuusjärjestykseen, käänteiseen paremmuusjärjestykseen, top 10 -listaksi, värien mukaan, aiheiden mukaan ja monilla muilla tavoilla. Joka vuosi tavanomaisen kotimaisten korttien joukossa oli joitakin helmiä, jotka sykähdyttivät. Ne olivat suurikokoisia herkullisia kortteja ulkomailta. Herkän kauniita luontoaiheisia kortteja Atlantin takaa ja veikeän värikkäitä sarjakuvamaisia kortteja Britanniasta. Niissä rakastamani linnut ja kukat saivat aivan uusia ulottuvuuksia. Kanadan korteissa eksoottiset kardinaalilinnut ja mistelinoksat, englantilaisissa korteissa muratit, piikkipaatsamat, punarinnat ja mustarastaat. Joissakin korteissa suloisia luonnollisia kaniineja, oravia ja kauriita. Mattapaperia ja kohokuviointia, täyteläistä ja runsasta mutta ei liioiteltua kauneutta.
Siitä asti nuo estetiikantajuuni vetoavat linnut ja kasvit ovat olleet jotenkin erityisiä. Elämyksellisintä britannianjoulunani oli se, kun läheisiltä pusikoista kerätyt piikkipaatsaman oksat tuotiin sisälle ja niillä koristeltiin kaikki paikat. Lehdet olivat vielä syvemmän vihreitä ja kiiltäviä kuin joulukorteissa, mutta niiden piikkisyyteen eivät joulukortit olleet valmistelleet. Kun koristelu oli valmis, kädet olivat aivan naarmuilla, mutta talo näytti upealta - ja totta tosiaan - joulukorttimaiselta. Olin astunut sisään postikortti-idylliin. (Se tosin ehkä oli tapahtunut jo silloin, kun loppukesällä romanttista englantilaista ruusutarhaa hoitaessani tutustuin puutarhan kesyyn punarintaan.)
Luin viimevuotisen joulukritiikkini ja nyt tuntuu, että olen työstänyt koko juhlaa aika pitkälle - se ei herätä suuria tunteita, mutta en aio harjoittaa minkäänlaisia menoja. Aion nauttia näistä muutamasta talvikuukaudesta täysillä, polttaa kynttilöitä, kutoa sukkia ja lukea, mutta en aio yhdistää näitä asioita jouluun. Mieltymystäni joulukortteihin ei mikään kriittisyys kuitenkaan näytä horjuttavan. Aikuisena oivalsin, että monet noista kauneimmista lapsuuden korteista olivat Unicefin kortteja, ja sieltä olen sittemmin itsekin kortit ostanut. Tietysti hyväntekeväisyys on tärkeää, mutta rehellisyyden nimessä on myönnettävä, että tämä on ennen kaikkea esteettinen valinta. Unicefin korteissa on kauneutta, joka kurottaa vieraisiin maihin. Rauhankyyhkyjä, palmunlehviä. Säihkyviä värejä ja pelkistettyä modernia harmoniaa.
Tänä vuonna saattavat silti jäädä Unicefin kortit ostamatta. Satuin erehdyksessä surffailemaan pohjoismaiseen joulukortti-askartelublogiin ja sen jälkeen askarteluliikkeiden sivuille. Minulle valkeni, että nykyään täältäkin saa kaikenlaisia ihania brittiläisiä askartelutarvikkeita, joilla voin itse luoda unelmieni joulukortteja piikkipaatsamineen ja punarintoineen. Muutaman suorituskeskeisen vuoden minussa uinunut luova askartelija heräsi taas. Viimeksi olin näin innoissani, kun kävin vuosia sitten kirjansidontakurssin - silloinkin valvoin sängyssä pikkutunneille, kun suunnittelin kirjankansia. Nyt mielessä pyörivät mitä ihanimmat luomukset ja haaveilen kaikenlaisista työvälineistä, kauniista papereista ja upeista väreistä. Ostoksille!
Unessa lentelevät mustarastaat.
Muistan joulukorttien kanit. Lapsena tapasin katsella seinälle ripustettuja joulukortteja pitkiä aikoja ja järjestää niitä mielessäni paremmuusjärjestykseen, käänteiseen paremmuusjärjestykseen, top 10 -listaksi, värien mukaan, aiheiden mukaan ja monilla muilla tavoilla. Joka vuosi tavanomaisen kotimaisten korttien joukossa oli joitakin helmiä, jotka sykähdyttivät. Ne olivat suurikokoisia herkullisia kortteja ulkomailta. Herkän kauniita luontoaiheisia kortteja Atlantin takaa ja veikeän värikkäitä sarjakuvamaisia kortteja Britanniasta. Niissä rakastamani linnut ja kukat saivat aivan uusia ulottuvuuksia. Kanadan korteissa eksoottiset kardinaalilinnut ja mistelinoksat, englantilaisissa korteissa muratit, piikkipaatsamat, punarinnat ja mustarastaat. Joissakin korteissa suloisia luonnollisia kaniineja, oravia ja kauriita. Mattapaperia ja kohokuviointia, täyteläistä ja runsasta mutta ei liioiteltua kauneutta.
Siitä asti nuo estetiikantajuuni vetoavat linnut ja kasvit ovat olleet jotenkin erityisiä. Elämyksellisintä britannianjoulunani oli se, kun läheisiltä pusikoista kerätyt piikkipaatsaman oksat tuotiin sisälle ja niillä koristeltiin kaikki paikat. Lehdet olivat vielä syvemmän vihreitä ja kiiltäviä kuin joulukorteissa, mutta niiden piikkisyyteen eivät joulukortit olleet valmistelleet. Kun koristelu oli valmis, kädet olivat aivan naarmuilla, mutta talo näytti upealta - ja totta tosiaan - joulukorttimaiselta. Olin astunut sisään postikortti-idylliin. (Se tosin ehkä oli tapahtunut jo silloin, kun loppukesällä romanttista englantilaista ruusutarhaa hoitaessani tutustuin puutarhan kesyyn punarintaan.)
Luin viimevuotisen joulukritiikkini ja nyt tuntuu, että olen työstänyt koko juhlaa aika pitkälle - se ei herätä suuria tunteita, mutta en aio harjoittaa minkäänlaisia menoja. Aion nauttia näistä muutamasta talvikuukaudesta täysillä, polttaa kynttilöitä, kutoa sukkia ja lukea, mutta en aio yhdistää näitä asioita jouluun. Mieltymystäni joulukortteihin ei mikään kriittisyys kuitenkaan näytä horjuttavan. Aikuisena oivalsin, että monet noista kauneimmista lapsuuden korteista olivat Unicefin kortteja, ja sieltä olen sittemmin itsekin kortit ostanut. Tietysti hyväntekeväisyys on tärkeää, mutta rehellisyyden nimessä on myönnettävä, että tämä on ennen kaikkea esteettinen valinta. Unicefin korteissa on kauneutta, joka kurottaa vieraisiin maihin. Rauhankyyhkyjä, palmunlehviä. Säihkyviä värejä ja pelkistettyä modernia harmoniaa.
Tänä vuonna saattavat silti jäädä Unicefin kortit ostamatta. Satuin erehdyksessä surffailemaan pohjoismaiseen joulukortti-askartelublogiin ja sen jälkeen askarteluliikkeiden sivuille. Minulle valkeni, että nykyään täältäkin saa kaikenlaisia ihania brittiläisiä askartelutarvikkeita, joilla voin itse luoda unelmieni joulukortteja piikkipaatsamineen ja punarintoineen. Muutaman suorituskeskeisen vuoden minussa uinunut luova askartelija heräsi taas. Viimeksi olin näin innoissani, kun kävin vuosia sitten kirjansidontakurssin - silloinkin valvoin sängyssä pikkutunneille, kun suunnittelin kirjankansia. Nyt mielessä pyörivät mitä ihanimmat luomukset ja haaveilen kaikenlaisista työvälineistä, kauniista papereista ja upeista väreistä. Ostoksille!
Unessa lentelevät mustarastaat.
Vanhempainpalvonta
Näin unta, että istuin vanhempieni kanssa pöydän ääressä ja annoin tulla täydeltä laidalta, mitä mieltä olen perheemme alkoholikulttuurista. He eivät ymmärtäneet kaikkea, mutta kuuntelivat. Välillä isän kasvoille meinasi tulla vähättelevä hymy, mutta sain terävillä sanoillani sen äkkiä pyyhittyä. Herätessä oli puhdistunut olo.
Tunteeni vanhempiani kohtaan ovat enimmäkseen vähemmän helliä. Tietysti rakastan heitä jollakin rasittavalla biologisella väistämättömyydellä, mutta heidän seurassaan lämpimät tunteet pääsevät harvoin pintaan, niin suuri on ärsytyksen aste. Minulle sopiva seurustelutiheys on puhelu enintään kerran viikossa ja livetapaaminen joka toinen kuukausi. Viimeksikin kun äiti soitti, ensimmäinen ajatus oli: "mitä nyt taas, vastahan me tässä joku päivä juuri juteltiin, eikö se riitä!"
Äiti halusi soittaa minulle, koska hänellä oli mieli maassa ja hän kaipasi piristystä. Eikä sattunut kysymään - kuten ei ikinä kysy - onko minulle sopivaa soittaa kesken työpäivän. Tällä kerralla olin nälkäkuoleman partaalla, tietokoneohjelma oli juuri sanonut sopimuksen irti ja yritin kehittää ratkaisua neuvottelemalla veljeni kanssa verkossa. Mutta kaikki se pitää tietysti laittaa jäihin siksi ajaksi, kun eläkeläisäitini suvaitsee valittaa siitä, miten hänellä on liian vähän kangasta suunnittelemaansa ompelutyöhön ja miten hänen pitäisi löytää uusi kampaaja! Pidettyäni puhelinta korvalla vartin (jatkoin samalla juttelua tekstitse veljeni kanssa ja asentelin tietokoneohjelmia) sanoin suoraan, että nyt on kyllä huono hetki, ja lopetin puhelun lyhyeen. Ei tainnut äiti saada kaipaamaansa piristystä. Ihan kuin se olisi minun tehtäväni.
Suhteeni vanhempiini ovat kyllä muuttuneet parempaan suuntaan. Huomattavastikin, kun vertaa vaikka viiden vuoden takaiseen tilanteeseen. Isälle kirjoittamani kirje on muuttanut välejämme jotenkin välittömämmiksi, vaikkei mistään puhutakaan. Ja äidin suhteen omaksumani asperger-strategia toimii. Olen yhä enemmän oma itseni heidän seurassaan, ja minua ahdistaa harvemmin.
Perheeni takia suhtaudun perhesuhteisiin ehkä inhorealistisestikin. Katson tuntemiani vanhempia ja toivon, että heidän lapsensa eivät koe vanhempiensa odotuksia ahdistavina ja toisaalta eivät kasvaessaan muutu aivan toisenlaiseksi kuin vanhemmat toivovat. Lähtökohtaisesti arvelen, että kaikki osapuolet on tuomittu pettymään.
Näin ei varmasti joka perheessä käy. Varmasti vanhemmat ja lapset voivat olla aidosti ylpeitä ja kiitollisia toisistaan. Mutta ikäviä yllätyksiä tulee varmasti puolin ja toisin, niin suuret tunteet ovat pelissä. Ajattelen myös, että vanhemman tehtävä kasvattajana on tehdä itsensä tarpeettomaksi - silloinhan vanhemmuus on onnistunutta, kun lapsi kypsyy ja itsenäistyy järkeväksi aikuiseksi. Syntymähetkestä asti lapsen tehtävä taas on irtautua vanhemmastaan. Kaikki eivät siinä onnistu, ja silloin vanhemmalle voi jäädä valheellinen ilo siitä, että lapsi tarvitsee häntä. Äitini esimerkiksi iloitsee siitä, että päätöskyvytön ja epävarma asperger-veljeni soittaa hänelle kysyäkseen neuvoa. (Minä taas iloitsen silloin, kun veljeni soittaa minulle, koska ainakaan hän ei silloin soita äidille kuin lapsi.) Todellisuudessa äitini pitäisi tuntea surua siitä, että veljeni ei kykene hoitamaan omia asioitaan ja tekemään itsenäisiä päätöksiä.
Tästä pääsenkin aiheeseen, jonka Ilona otti esille tuon edellisen kirjoitukseni kommenteissa: vanhemmuuden glorifiointiin. Ehkä perheet toimisivat paremmin, jos meillä ei olisi sellaisia perheihanteita, joita pitää oikein kansallisin juhlapäivin ylläpitää. Olen samaa mieltä Ilonan kanssa isänpäivän turhuudesta, ja äitienpäivä on mielestäni vielä pahempi. Niissä tulevat esiin yhteiskunnalliset asenteemme pahimmillaan: äiti on myyttisen hyvä hahmo, jota pitää hemmotella vaaleanpunaisin ruusuin, liikuttavin kortein ja naisellisin yöpaidoin, isä taas on kunnon kaveri lapselle, josta nähdään vain toiminnallisia tai hauskoja rooleja (lahjaksi isälle virveli, akkuporakone, poliittinen romaani, navigaattori tai sarjakuvasukat).
Yhtenä viikonloppuna vuodesta (ja muutama viikko sitä ennenkin mainoslehdissä) tämä stereotyyppisen isän hirviö ottaa vallan. Sen taakse katoaa se ihminen, jolla on suhde lapseen, ja päällepäin näkyy vain median luoma isyyden ja ennen kaikkea miehuuden ilmentymä. Samoin käy äitienpäivän kohdalla, sillä erotuksella, että äitienpäivänä korostuu nimenomaan äitiys, ei naiseus. Isänpäivänä taas isyys on toissijaista, mieheys on se mitä tähdennetään. Äidille kehotetaan antamaan lahjaksi vapaata perheestä ja kotitöistä: hierontaa, shoppailua, herkkuhetkiä. Isänpäivän lahjamainonnassa taas mies ei vaikuta perheelliseltä lainkaan isä-sanaa lukuun ottamatta.
Koskaan ei tuoda esiin sitä, että näinä päivinä voitaisiin juhlia vanhemmuutta yleisesti viettämällä lasten ja vanhempien yhteistä aikaa. Ja tarkoitan tällä nyt nimenomaan lasten kannalta laatuaikaa, en mitään tylsiä isänpäivälounaita! Jos jotakin, näiden päivien pitäisi olla lasten juhlia, ei niin, että lapset joutuvat keksimään vanhemmilleen lahjoja. Vanhempien pitäisi keksiä kivoja tapoja olla lastensa leikeissä mukana sinä päivänä. Varsinkin isien.
Minulla näköjään riittää tästä aiheesta mielipiteitä melko paljon siihen nähden, etten ole itse vanhempi, en äidin (hoivaaja) enkä isän (viihdyttäjä) roolissa.
Toisaalta olen tytär, joten minulla on paljonkin asiantuntemusta. ;-)
Oikeasti minua raastaa isänpäivässä ja äitienpäivässä kaikkein eniten ne lapset, joilla ei ole isää tai äitiä. Joko koko ihmistä ei ole, tai sitten hän ei ole lapselle läsnä. Näitä lapsia on paljon, ja heidät tehdään näinä juhlapäivinä ydinperheen ylistyksessä täysin näkymättömiksi. Millaista heille on askarrella puuttuvalle vanhemmalle korttia koulussa? Miltä tuntuu seurata monta viikkoa ulkopuolisena tätä tummansinistä/vaaleanpunaista juhlahumua? Sirotellaan vaan suolaa haavoihin, onhan nyt isänpäivä!
Tunteeni vanhempiani kohtaan ovat enimmäkseen vähemmän helliä. Tietysti rakastan heitä jollakin rasittavalla biologisella väistämättömyydellä, mutta heidän seurassaan lämpimät tunteet pääsevät harvoin pintaan, niin suuri on ärsytyksen aste. Minulle sopiva seurustelutiheys on puhelu enintään kerran viikossa ja livetapaaminen joka toinen kuukausi. Viimeksikin kun äiti soitti, ensimmäinen ajatus oli: "mitä nyt taas, vastahan me tässä joku päivä juuri juteltiin, eikö se riitä!"
Äiti halusi soittaa minulle, koska hänellä oli mieli maassa ja hän kaipasi piristystä. Eikä sattunut kysymään - kuten ei ikinä kysy - onko minulle sopivaa soittaa kesken työpäivän. Tällä kerralla olin nälkäkuoleman partaalla, tietokoneohjelma oli juuri sanonut sopimuksen irti ja yritin kehittää ratkaisua neuvottelemalla veljeni kanssa verkossa. Mutta kaikki se pitää tietysti laittaa jäihin siksi ajaksi, kun eläkeläisäitini suvaitsee valittaa siitä, miten hänellä on liian vähän kangasta suunnittelemaansa ompelutyöhön ja miten hänen pitäisi löytää uusi kampaaja! Pidettyäni puhelinta korvalla vartin (jatkoin samalla juttelua tekstitse veljeni kanssa ja asentelin tietokoneohjelmia) sanoin suoraan, että nyt on kyllä huono hetki, ja lopetin puhelun lyhyeen. Ei tainnut äiti saada kaipaamaansa piristystä. Ihan kuin se olisi minun tehtäväni.
Suhteeni vanhempiini ovat kyllä muuttuneet parempaan suuntaan. Huomattavastikin, kun vertaa vaikka viiden vuoden takaiseen tilanteeseen. Isälle kirjoittamani kirje on muuttanut välejämme jotenkin välittömämmiksi, vaikkei mistään puhutakaan. Ja äidin suhteen omaksumani asperger-strategia toimii. Olen yhä enemmän oma itseni heidän seurassaan, ja minua ahdistaa harvemmin.
Perheeni takia suhtaudun perhesuhteisiin ehkä inhorealistisestikin. Katson tuntemiani vanhempia ja toivon, että heidän lapsensa eivät koe vanhempiensa odotuksia ahdistavina ja toisaalta eivät kasvaessaan muutu aivan toisenlaiseksi kuin vanhemmat toivovat. Lähtökohtaisesti arvelen, että kaikki osapuolet on tuomittu pettymään.
Näin ei varmasti joka perheessä käy. Varmasti vanhemmat ja lapset voivat olla aidosti ylpeitä ja kiitollisia toisistaan. Mutta ikäviä yllätyksiä tulee varmasti puolin ja toisin, niin suuret tunteet ovat pelissä. Ajattelen myös, että vanhemman tehtävä kasvattajana on tehdä itsensä tarpeettomaksi - silloinhan vanhemmuus on onnistunutta, kun lapsi kypsyy ja itsenäistyy järkeväksi aikuiseksi. Syntymähetkestä asti lapsen tehtävä taas on irtautua vanhemmastaan. Kaikki eivät siinä onnistu, ja silloin vanhemmalle voi jäädä valheellinen ilo siitä, että lapsi tarvitsee häntä. Äitini esimerkiksi iloitsee siitä, että päätöskyvytön ja epävarma asperger-veljeni soittaa hänelle kysyäkseen neuvoa. (Minä taas iloitsen silloin, kun veljeni soittaa minulle, koska ainakaan hän ei silloin soita äidille kuin lapsi.) Todellisuudessa äitini pitäisi tuntea surua siitä, että veljeni ei kykene hoitamaan omia asioitaan ja tekemään itsenäisiä päätöksiä.
Tästä pääsenkin aiheeseen, jonka Ilona otti esille tuon edellisen kirjoitukseni kommenteissa: vanhemmuuden glorifiointiin. Ehkä perheet toimisivat paremmin, jos meillä ei olisi sellaisia perheihanteita, joita pitää oikein kansallisin juhlapäivin ylläpitää. Olen samaa mieltä Ilonan kanssa isänpäivän turhuudesta, ja äitienpäivä on mielestäni vielä pahempi. Niissä tulevat esiin yhteiskunnalliset asenteemme pahimmillaan: äiti on myyttisen hyvä hahmo, jota pitää hemmotella vaaleanpunaisin ruusuin, liikuttavin kortein ja naisellisin yöpaidoin, isä taas on kunnon kaveri lapselle, josta nähdään vain toiminnallisia tai hauskoja rooleja (lahjaksi isälle virveli, akkuporakone, poliittinen romaani, navigaattori tai sarjakuvasukat).
Yhtenä viikonloppuna vuodesta (ja muutama viikko sitä ennenkin mainoslehdissä) tämä stereotyyppisen isän hirviö ottaa vallan. Sen taakse katoaa se ihminen, jolla on suhde lapseen, ja päällepäin näkyy vain median luoma isyyden ja ennen kaikkea miehuuden ilmentymä. Samoin käy äitienpäivän kohdalla, sillä erotuksella, että äitienpäivänä korostuu nimenomaan äitiys, ei naiseus. Isänpäivänä taas isyys on toissijaista, mieheys on se mitä tähdennetään. Äidille kehotetaan antamaan lahjaksi vapaata perheestä ja kotitöistä: hierontaa, shoppailua, herkkuhetkiä. Isänpäivän lahjamainonnassa taas mies ei vaikuta perheelliseltä lainkaan isä-sanaa lukuun ottamatta.
Koskaan ei tuoda esiin sitä, että näinä päivinä voitaisiin juhlia vanhemmuutta yleisesti viettämällä lasten ja vanhempien yhteistä aikaa. Ja tarkoitan tällä nyt nimenomaan lasten kannalta laatuaikaa, en mitään tylsiä isänpäivälounaita! Jos jotakin, näiden päivien pitäisi olla lasten juhlia, ei niin, että lapset joutuvat keksimään vanhemmilleen lahjoja. Vanhempien pitäisi keksiä kivoja tapoja olla lastensa leikeissä mukana sinä päivänä. Varsinkin isien.
Minulla näköjään riittää tästä aiheesta mielipiteitä melko paljon siihen nähden, etten ole itse vanhempi, en äidin (hoivaaja) enkä isän (viihdyttäjä) roolissa.
Toisaalta olen tytär, joten minulla on paljonkin asiantuntemusta. ;-)
Oikeasti minua raastaa isänpäivässä ja äitienpäivässä kaikkein eniten ne lapset, joilla ei ole isää tai äitiä. Joko koko ihmistä ei ole, tai sitten hän ei ole lapselle läsnä. Näitä lapsia on paljon, ja heidät tehdään näinä juhlapäivinä ydinperheen ylistyksessä täysin näkymättömiksi. Millaista heille on askarrella puuttuvalle vanhemmalle korttia koulussa? Miltä tuntuu seurata monta viikkoa ulkopuolisena tätä tummansinistä/vaaleanpunaista juhlahumua? Sirotellaan vaan suolaa haavoihin, onhan nyt isänpäivä!
maanantai 2. marraskuuta 2009
Voi pyhä sylvi
Jotta blogittelu ei mene pelkäksi tunnelmoinniksi, ajattelin tässä kuussa kirjoittaa vähän paneutuvammin asiaakin. Kuukausi vaihtui melko ristiriitaisissa tunnelmissa ja enimmäkseen melkoisen ärsyyntymisen merkeissä. Syy: nämä eri juhlapyhät.
Joka vuosi raivostuttava asia on ihmisten itsepintainen tapa kutsua pyhäinpäivää "pyhäinmiestenpäiväksi". Päivän nimi on vaihtunut jo 1960-luvun lopulla! Olisiko aika luopua vanhasta nimestä? Feministi minussa herää verenhimoisena vampyyrina joka vuosi, kun kaikki naispyhimykset hävitetään olemasta patriarkaattiperinnettä jatkavalla reliikkinimellä, josta tulee tosiaan mieleen vain ja ainoastaan jotakin partaisia ukkoja. (Pyhäinpäivän "pyhät" ovat kuitenkin alunperin katolisia pyhimyksiä, joista suurin lienee tämä eräs nuori Maria-neito.)
Siihen nähden, etten ole uskovainen, minulla on näköjään aika vahvat mielipiteet joistakin kirkollisista pyhistä. :-) Mutta tämä asia jaksaa kiusata minua joka vuosi yhä enemmän.
No, pyhäinpäivää en siis vietä millään asiaankuuluvalla perinteisellä hartaudella. Sen sijaan mielestäni on aina ollut hauskaa, että kelttiperinteestä kumpuavaa Halloweeniä vietetään muualla maailmassa, ja sen perinteet näyttäytyvät yhtä kiinnostavan eksoottisina kuin vaikkapa kiitospäivän ja Guy Fawkesin päivän menot. Anglosaksista kulttuuria kohtaan tuntemani sympatia saa minut kyllä toivottelemaan Happy Halloweenia leikkimielisesti kansainvälisissä yhteyksissä samalla tavalla kuin vietän omaksi huvikseni pancake dayta tai kiinalaista uutta vuotta.
Tänä vuonna tajusin kuitenkin, että tämä alun perin suomalaista kekriä vastaava juhla on rantautumassa sellaisenaan Suomeen. Kaupungeissa lapset kuulemma kiertävät ovelta ovelle ehdottamassa karkkia tai kepposta, ja ainakin yhdellä kaupallisella radioasemalla vietettiin pyhäinpäivän aattona Halloween-juhlaa.
Mistä pääsenkin itse asiaan: Halloween on aina 31.10. Joka vuosi. Sen sijaan pyhäinpäivä ja sen aatto Suomessa ovat aina lauantaina tietyllä aikavälillä. Käytännössä pyhäinpäivän aatto voi suomessa olla vaikka 5.11., viettävätkö ihmiset sittenkin Halloweenia melkein viikon muuta maailmaa myöhässä? Naurettavaa, sanon minä.
Ahdistun siitä kritiikittömyydestä, mikä tässä mielestäni näkyy. Voisiko näitä asioita vähän ajatella? Onko mitään järkeä siinä, että otetaan jokin asia omaksi täysin irrallisena sitä ympäröivästä vieraasta kulttuurista?
Miksei voida herättää henkiin suomalaista kekriä ja omaksua siihen kullekin mieleinen tapa viettää karnevalistisen kauhuromanttista iltaa pyhäinpäivän aattona? Kekrin ja Halloweenin / kelttiläisen Samhainin teemat ovat samat: satovuosi vaihtuu ja ruoan pitää olla säilöttynä talven varalle. Vainajien uskotaan olevan liikkeellä, ja erilaiset ennustukset ja taiat ovat arvossaan.Talosta taloon kiertävät eläimiksi tai kummajaisiksi pukeutuneet hahmot vaatien kestitystä. Juhlan vastapari on toukokuun alussa vietettävä kevään juhla. Kuulostaako tutulta?
Joka vuosi raivostuttava asia on ihmisten itsepintainen tapa kutsua pyhäinpäivää "pyhäinmiestenpäiväksi". Päivän nimi on vaihtunut jo 1960-luvun lopulla! Olisiko aika luopua vanhasta nimestä? Feministi minussa herää verenhimoisena vampyyrina joka vuosi, kun kaikki naispyhimykset hävitetään olemasta patriarkaattiperinnettä jatkavalla reliikkinimellä, josta tulee tosiaan mieleen vain ja ainoastaan jotakin partaisia ukkoja. (Pyhäinpäivän "pyhät" ovat kuitenkin alunperin katolisia pyhimyksiä, joista suurin lienee tämä eräs nuori Maria-neito.)
Siihen nähden, etten ole uskovainen, minulla on näköjään aika vahvat mielipiteet joistakin kirkollisista pyhistä. :-) Mutta tämä asia jaksaa kiusata minua joka vuosi yhä enemmän.
No, pyhäinpäivää en siis vietä millään asiaankuuluvalla perinteisellä hartaudella. Sen sijaan mielestäni on aina ollut hauskaa, että kelttiperinteestä kumpuavaa Halloweeniä vietetään muualla maailmassa, ja sen perinteet näyttäytyvät yhtä kiinnostavan eksoottisina kuin vaikkapa kiitospäivän ja Guy Fawkesin päivän menot. Anglosaksista kulttuuria kohtaan tuntemani sympatia saa minut kyllä toivottelemaan Happy Halloweenia leikkimielisesti kansainvälisissä yhteyksissä samalla tavalla kuin vietän omaksi huvikseni pancake dayta tai kiinalaista uutta vuotta.
Tänä vuonna tajusin kuitenkin, että tämä alun perin suomalaista kekriä vastaava juhla on rantautumassa sellaisenaan Suomeen. Kaupungeissa lapset kuulemma kiertävät ovelta ovelle ehdottamassa karkkia tai kepposta, ja ainakin yhdellä kaupallisella radioasemalla vietettiin pyhäinpäivän aattona Halloween-juhlaa.
Mistä pääsenkin itse asiaan: Halloween on aina 31.10. Joka vuosi. Sen sijaan pyhäinpäivä ja sen aatto Suomessa ovat aina lauantaina tietyllä aikavälillä. Käytännössä pyhäinpäivän aatto voi suomessa olla vaikka 5.11., viettävätkö ihmiset sittenkin Halloweenia melkein viikon muuta maailmaa myöhässä? Naurettavaa, sanon minä.
Ahdistun siitä kritiikittömyydestä, mikä tässä mielestäni näkyy. Voisiko näitä asioita vähän ajatella? Onko mitään järkeä siinä, että otetaan jokin asia omaksi täysin irrallisena sitä ympäröivästä vieraasta kulttuurista?
Miksei voida herättää henkiin suomalaista kekriä ja omaksua siihen kullekin mieleinen tapa viettää karnevalistisen kauhuromanttista iltaa pyhäinpäivän aattona? Kekrin ja Halloweenin / kelttiläisen Samhainin teemat ovat samat: satovuosi vaihtuu ja ruoan pitää olla säilöttynä talven varalle. Vainajien uskotaan olevan liikkeellä, ja erilaiset ennustukset ja taiat ovat arvossaan.Talosta taloon kiertävät eläimiksi tai kummajaisiksi pukeutuneet hahmot vaatien kestitystä. Juhlan vastapari on toukokuun alussa vietettävä kevään juhla. Kuulostaako tutulta?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
