Tassuttelua hämärissä

Sisältä näyttää, että alkaa jo hämärtää, ja tulee kiire. Ulkona onkin vielä valoisaa, vaikka sataa tihuttaa ja sumu leijuu elävänä notkelmissa. Harmaa ilma on kosteanviileä ja ensimmäinen syvä hengenveto helppo. En muista, milloin olen viimeksi hakenut vanhaa ystävääni lenkille.

Ystävällä on kuitenkin parempi muisti. Hännänheilutus ja yleinen touhotus paljastaa, että tämä kaveri tunnistaa lenkkivaatteeni eikä luule minun tulleen kyläilemään. Malttaa silti olla vetämättä, niin monta kertaa olemme yhdessä kuljeskelleet, että olemme oppineet toistemme toiveet.

Komentaa ei paljon tarvitse. Se osaa kiertää aurauskepit oikealta puolelta, varoa autoja ja pysyä kuulolla. Metsätiellä irrotan hihnan ja kiellän menemästä kauas. Pää kääntyy hieman kuin vastaukseksi, kyllä se kuuntelee ja tottelee. Luotettava tyyppi. Katselen sen menoa ja tajuan, että se on tullut jo vanhaksi. Kävely on hitaampaa. Lonkat vaivaavat.

Äkkiä kaveri on jäänyt taakse. Käännyn katsomaan, kun se kiskoo risukosta isoa karahkaa heitettäväksi. Istuu alas halko hampaissaan ja kallistaa vähän päätä - se osaa olla vetoava! Nyt ei leikitä kepillä, lääkäri kielsi, minä pahoittelen ja koetan innostaa muihin leikkeihin. Välillä sen on silti varmuuden vuoksi pysähdyttävä, istuttava ja kysyttävä varmuuden vuoksi vielä, eikö sittenkään. Harmittaa.

Kosteassa metsässä on hiljaista, kuuluu vain meidän molempien tasainen puuskutus. Ja äkkiä metallinkaikuiset huudot, kun kuusi joutsenta lentää täydellisessä symmetriassa ylitsemme. Niiden tulosuunnassa olen erottavinani sumuisen pellon laidalla valkoisia pisteitä.

Alkaa hämärtää, kohta erottuu vain vaaleiden lehtien mosaiikki metsänpohjalla. Varjopaikoissa on ensilumen rippeet. Satelee, ja nostan katseeni suoraan ylös, jossa sorjat tummat oksat piirtyvät grafiitinharmaata taivasta vasten. Silmut erottuvat selvästi, ensi kesän lehdet kuoreen käärittyinä.

Pieni onnellisuus hiipii rintaan. Jatketaan vielä vähän aikaa, eikö vain, kysäisen, ja saan vastaukseksi iloisen hännänheilautuksen. Metsäpolku vaihtuu hiekkatieksi, ja kun alkaa olla niin pimeää, ettei enää näe, on aika kääntyä kotiinpäin.
Kiipeämme viimeistä mäkeä molemmat naama virneessä ja tassut kuraisina.

Toinen talvi

Nämä päivät muistuttavat kovasti eteläisestä Britanniasta. Siellä oli aivan tällaista talvella. Lämpötila muutaman asteen nollan yläpuolella, ruoho vihreänä, ilmassa kummallinen pysähtynyt ja odottava tunnelma. Lunta ei sinä talvena satanut kertaakaan, mutta vettä aina välillä juuri tällaisena sumuisena, vaimeana kohinana, joka kiinnittyy koko päiväksi oksiin pisaroiksi. Puissa oli tietysti vähän enemmän vihreää, mahoniat syvän tummanvihreinä talvellakin, ja tammet alkoivat karistaa ruskettuneita lehtiään vasta kevään tullen uuden kasvun tieltä.

Se oli kummallinen talvi. Sitä ei oikeastaan ollut. Syksy venyi, yhä hidastuen, kunnes melkein pysähtyi jonakin harmaana tammikuun päivänä, jolloin näin taas ensimmäiset tarhaorvokit jonkin talon pienellä etupihalla. Ja sitten alkoivatkin lumikellot kukkia, aivan konkreettisesti keskellä talvea. (Vietin sen rattoisan illan ystävien kanssa Snowdrop-nimisessä pubissa Snowdrop lanella läntisessä Sussexissa). Hitaasti kevät alkoi keriytyä auki, narsissit nousivat kaikkialle ja huhtikuussa sinikellot värittivät vehreät metsiköt ihaniksi.

Se oli kummallinen kevät. Kaunis ja erikoinen ja kukkaisa, toki, mutta täysin ilman sitä juovuttavaa huumaa, joka täällä syntyy lumen ja jään vihdoin hellittäessä pitkän kylmän puristuksensa maasta. Ilman sitä mieletöntä kiihkoa, jolla täällä puhkeavat koivut lehteen ja peipposet laulamaan, ilman villiä kasvun voimaa, joka parissa viikossa vaihtaa maanpinnan kesäturkkiin: ruskeasta vihreäksi. Ja ilman sitä kaikkeuselämystä, jonka voi kokea löytäessään ensimmäisen kukkasipulin verson seinustalta, kun maassa on vielä puoli metriä lunta, kun häikäisevä, kaivattu aurinko valaa jääpuikkoja räystäille ja huhtikuun kaipuu alkaa käydä sietämättömäksi.

Nuo yli kymmenen vuoden takaiset tammikuun lumikellot ovat silti painuneet johonkin sydämen sopukkaan. Ja nyt kun ensilumi pääsi yllättämään, jäikin maahan ja näytti tekevän talvea aivan ennenaikaisesti, kaupassa Galanthus nivalis oli laitettu alennukseen muiden kukkasipulien kanssa. Olin ollut tämän aikaisen lumen pysyvyydestä niin vihainen, että sisuni kuohahti ja ostin monta pussillista lyyrisiä unelmia valkoisista kukista ja lyhyestä talvesta.

Niiden takia piti sitten katkaista tämä sisällä murjottaminen, vetää saappaat jalkaan ja etsiä lumeen hautautunut kaatunut puutarhalapio. Tunnusteleva ensimmäinen lapionisku olikin riemun aihe: maa on lumen alla vielä enimmäkseen sula. Kyllä näitä vielä istuttaa!

Viikon ensilumi

Ihmetyttää tämä valo. Auringon ja koivunlehtien kullansävyiseen leikkiin sekoittuu lumen yllättävä, timantinkova säihke. Ja kaiken yllä mittaavat sänkipeltoja joutsenet raskain siiveniskuin.

Lumisade on tauonnut ja ilmassa on taas tilaa lehtien lennolle. Kohta saadaan vettä.

Näihin omiini olen kiintynyt

Ensilumi on laskeutunut paksuna mattona kaikkien värien päälle, kuin yrittäen hillitä puiden karnevalistisen kirjavaa lippujuhlaa. Joutsenet järjestäytyvät lammella lähtöä varten ja innostuvat huutamaan kilpaa. Rastaat riipivät vimmaisesti viimeisiä pihlajanmarjoja. Lehtikaalit seisovat yksin kasvimaalla ryhdikkäänä rivistönä, kun kaikki muu on korjattu. Viileässä eteisessä tuoksuu kulhollinen kirpakan punasyisiä omenoita.

Tämä on se aika vuodesta, kun tiaiset kurkkivat sisään ikkunoista, koputtelevat ilmanvaihtoventtiilejä ja nyhtävät villoja välikatolta. Aivan kuin ne haluaisivat uteliaina tietää, mitä täällä sisällä tehdään: onko lämmintä ja saako ruokaa. Kaikkea on nokittava ja nypittävä! Välillä koko parvi pyrähtää roikkumaan seinille, räystäille, terassinkaiteisiin, sähkölangoille ja ikkunalaudoille. Ja välillä sattuu haaveri, tietysti. Kuuluu tömähdys, ja on syöksyttävä sydän pamppaillen ikkunaan katsomaan, kuinka kävi. Jos ei kuolla heti, silloin selvitään, olen huomannut. Ja ikkunassa pelotteena oleva haukkatarra monesti hidastaa vauhtia viime tipassa juuri riittävästi.

On avattava ikkuna ja kurkotettava ulos, jotta näkee. Ja siinä, voi juuri ikkunan alla kukkapenkissä makaa pikkuinen hömötiainen - mutta kylki kohoilee kiivaasti, kyllä siinä on elämä vielä tallella. Syvä helpotuksen hengitys pääsee minultakin.

On riennettävä ulos, otettava varovaakin varovaisemmin käsiin piiloon pieni täydellinen höyhenkasa. Niin käsittämättömän sinnikäs ja samalla niin tavattoman hauras. Kevyt ja vahva. Koeteltava jalat, joista toinen ottaa pihtimäisen otteen sormesta, ja toinenkin toimii. Sitten siivet, yksitellen, kunnossa ovat. Onneksi.

Lopuksi annan itseni vilkaista pientä peitossa ollutta naamaa: pikimustia tuikeita silmiä, stressistä avonaista nokkaa, pään sileänkiiltäviä höyheniä. Nyt nopeasti, ei saa kiusata toista liikaa. Lintu laatikkoon pienen vesikupin kanssa, rauhalliseen paikkaan ja sitten pitkänpitkä odotus.

Tunnin päästä käyn katsomassa: lähtenyt on. Ehkä se on tuo, joka toruu minua äkäisesti kuusenoksalta. Hömötiaiset ovat sitkeitä, hymyilyttää.
Kirjoitan kauppalistaan linnunsiemenet.

Neljässä osassa

Hahmottaisin nyt elämäni näin: työ, harrastukset, sosiaalinen elämä, blogi. Ja tuntuu, että elämääni mahtuu neljästä tekijästä aina kerrallaan vain kolme erilaisina yhdistelminä, jokin neljästä jää aina pois. Viime viikko oli töiden kannalta sopivan kiireinen, vietin synttäri-tekosyyllä hyvin sosiaalista elämää ja ehdin soitella pianoa ja aloittaa taas italiantunnit. Blogiin ei yksinkertaisesti jäänyt aikaa. Tällä viikolla työt vain lisääntyvät, haluan ehtiä kerrata verbien taivutuksia ja ehdottomasti haluan taas blogata, joten sosiaalisesta elämästä on tingittävä. Huoh. Ja sitten taas kun sattuu hiljaisempi viikko töiden puolesta, ehdin nautiskella kaikista noista kolmesta muusta osa-alueesta.

En silti valita, olen viettänyt todella kivoja päiviä ihanien ihmisten kanssa, työ on ollut vaativuuden lisäksi palkitsevaa ja kaikenlaisessa luovassa harrastamisessa on jotakin voimaannuttavaa. Lisäksi olen saanut muutakin ajateltavaa kuin hiilihydraattien imeytymisnopeudet ja elimistön insuliinitasot, mikä on hyvä. Salilla on myös nostettu rautaa oikein kunnolla, alan tottua tähän uuteen voimanorsun identiteettiin.

Paljon on tuo asia kuitenkin pyörinyt mielessä, ja päätin siksi siirtää esimerkiksi puutarhaprojektit suosiolla myöhemmäksi. Tämä vaatii nyt kaiken ajatusenergiani. On suunnattoman huojentavaa, ettei minulla tosiaan ole enää mitään vastuutehtäviä tai velvollisuuksia, koska nyt niihin ei olisi voimia. Tarvitsen oikeasti enemmän aikaa itseni hoitamiseen ja hyvinvointiin kuin olin luullut. Toisaalta olen kaikki nämä vuodet laiminlyönyt omasta hyvinvoinnista huolehtimista melkoisesti. Liikun ja syön toki terveellisesti, mutta se on pitkälti puolison ansiota - en ole oikeasti koskaan oikein kuunnellut elimistöäni ja itseäni. Sitä pitää näköjään opetella ajan kanssa.

Mietin myös paljon, miten nämä hormonit pyörittelevät minua ja psyykettäni. Testosteroni lisää kilpailuviettiä ja myötävaikuttaa seksuaaliseen suuntautumiseen jonkin tutkimuksen mukaan. Mietin myös esimerkiksi, tekeekö juuri se minut niin immuuniksi muiden söpöinä pitämille vauvoille ja koiranpennuille. Olen hetkittäin kokenut olevani todella epänormaali ihminen, koska tällaisen olennon nähdessäni minussa ei yleensä liikahda mikään. Aivan sama vaikka näkisin kiven tai automarketin. Tietysti kiinnyn syvästi tuttuihin lapsiin, kun opin tuntemaan heidät, mutta yleisellä tasolla en pysty yrityksestä huolimatta herkistymään. Sitten vain ärsyynnyn. Olisi hyvä ajatus, että minussa ei vain kaikki ole hormonaalisesti aivan kohdallaan. :-)

Pää on ajatuksista raskas ja pehmeänpehmeä tyyny kutsuu.