Testosteronitörähdys

En erityisesti pidä siitä, kun ihmiset avautuvat ruumiinvaivoistaan, varmaankin siksi, koska äitini on sellainen. Asiallinen terveysongelmista keskustelu vaikkapa ystävän kanssa on toki eri asia kuin se, jos äitini valittaa hiivavaivoistaan. Olen kuitenkin tämän varoittavan esimerkin takia hyvin itsetietoinen, jos kerron jostakin vaivastani jollekulle, vaikka kyseessä olisi vain flunssa, ja tähän blogiinkin olen varonut kirjoittamasta kovin paljon mistään terveyteen liittyvistä ongelmista.

Nyt siihen on kuitenkin tarve. Ja tavallaan tämä blogihan syntyi sairastumisen ja sitä seuraavan masennuksen jälkihoitona, joten kai tänne on ihan luontevaa kirjoittaa terveydestä.

Lyhyesti asia meni suunnilleen näin: muutama vuosi sitten oli kaikenlaista vaivaa, eikä elimistö selvästi toiminut niin kuin piti. Tapanani on vähätellä vaivojani itseltänikin, mutta loppujen lopuksi menin lääkäriin. Tutkittiin, ja koska kilpirauhasarvot olivat pielessä ja vajaatoiminnan oireet täsmäsivät, sain pyynnöstäni vajaatoimintalääkityksen. Se ei kuitenkaan korjannut kaikkea, ja selvittämällä paljastui aivolisäkkeestä a. Siihen olen syönyt lääkettä, jonka odotin lopullisesti ratkaisevan kaiken, mutta niin ei käynyt. Nyt tutkitut hormoniarvot alkavat olla kohdallaan, ja marraskuussa on lääkäriaika, mutta elimistöni on silti vielä jotenkin vähän sekaisin.

Torstaina käsiin osui artikkeli, jossa käsiteltiin naisia, joiden on helppo kasvattaa lihasmassaa ja -voimaa, mutta vaikea saada painoa laskemaan. Taustalla on PCOS, oireyhtymä, joka on esimerkiksi huippu-urheilijanaisilla yleinen. Oireyhtymän tuoma kohonnut testosteronipitoisuus ja räjähtävää voimaa sisältävät, helposti kasvavat lihakset tietysti auttavat tietyissä urheilulajeissa. Oireyhtymästä kärsivien kannattaa siis nostaa rautaa ja hyödyntää lihaskapasiteettinsa, sekä suunnitella ravintonsa lihasten insuliiniresistenssi huomioon ottaen.

Virkistäviä näkökulmia aiheeseen, jota käsitellään useimmiten lapsensaannin näkökulmasta (joka ei ole minulle lainkaan ajankohtainen eikä samastuttava). Koin melkoisen ahaa-elämyksen, kun monet oireyhtymän piirteet tuntuvat sopivan kuvaan, myös se, että painon noustessa oireet pahenevat. Vaikka olen aina suhtautunut hiilihydraatteihin intohimoisen ihastuneesti, nyt innostuin vähentämään noin kolmanneksen päivittäisistä hiilareistani. Voinhan ainakin kokeilla, mitä tapahtuu.

Itsetunnolle teki hyvää huomata, etten ole ainoa tämänikäinen nainen, jonka paino pyrkii vain nousemaan, vaikka tekisi mitä. On muitakin, jotka syövät todella terveellisesti ja välimerellisesti sekä liikkuvat säännöllisesti, mutta ovat silti pyöreitä. Artikkelissa todettiin aivan oikein, että se tuntuu epäoikeudenmukaiselta. Varsinkin, jos terveydenhuollon ammattilaiset eivät vain usko, kun ihminen kertoo elävänsä terveellisesti. Epäuskoinen vivahde katseessa kertoo heidän epäilevän, että ahmin salaa viinereitä joka päiväkahvilla enkä vain itse tajua sitä :-D

Toisaalta ymmärsin myös, että olen todennäköisesti oikeastikin vahva, enkä vain luule olevani. Jos pohjelihaksia ei ole koskaan pystynyt pursomaan saappaisiin, ainakin niissä on voimaa. Ja voin ottaa vahvoista reisi- ja pakaralihaksista kaiken irti kuntosalilla, pyöräillessä ja lumilautaillessa. Lisää rautaa vain tankoihin salilla! Siitä lihakset kyllä vain kasvavat, mutta antaa kasvaa, kuluttavatpahan sitten energiaa. Eikä minusta solakkajäsenistä saisi tekemälläkään. Ehei, minä olen mömmelönorsu, joka jaksaa työntää autoja ja kääntää suuria kiviä ja kolata nuoskalunta ja nostaa melkein mitä vain.

Virtuaalisilla kukkaniityillä

Tietotekniikan ongelmatilanteet ovat niin yleinen valituksen aihe, että välillä pääsee unohtumaan, miten paljon hyötyä ja myös iloa tietotekniikasta on. Itselläkin tietokone on arkinen välttämättömyys, joskus harmaiden hiusten aiheuttaja, jonka käyttöä piristävät erilaiset nettiyhteisöt ja -shoppailu. Vasta tällä viikolla koin ensimmäisen kerran aavistuksen siitä, minkälaisia uusia maailmoja ja elämyksiä nykytekniikka voi luoda.

Kävin veljeni luona, joka istutti minut jättimäisen teräväpiirtotelevisionsa ääreen ja antoi pleikkarin käteen, latasi ruutuun pelin, jossa oli kukkaruukku ikkunalaudalla, ja palasi sitten itse huoneeseensa irccaamaan. "Tulet tykkäämään tästä. Se on videopelien vastine runolle."

Seuraavan tunnin istuin kuin sohvaan naulittuna, haltioutunut hymy naamallani. Veli oli oikeassa, peli oli minulle täydellinen. Se on Flower, jossa pelaajalla ei ole hahmoa, vaan hän on tuuli, joka voi liikkua vapaasti haluamallaan nopeudella ja lennättää erilaisten kukkien terälehtiä ilmassa. Lentämisen ja painottomuuden tunne oli aito isolta näytöltä, varsinkin kun liikkuminen tapahtui vain kallistelemalla kevyesti ohjainta. Sain suhista nopeasti heinikossa, nousta korkealle taivaalle, jossa muut tuulet sekoittivat suunnan, puhallella hentoja terälehtiä lentoon ja pyörähdellä henkäyksenomaisesti paikallani tehden värikkäistä terälehdistä kirjavan pyörteen.

Rauhoittava, rentouttava ja ilahduttava kokemus, kuin uni - olisin halunnut pelata tuntikausia. Onneksi voin mennäkin joskus asperger-veljeni luo pariksi päiväksi pelailemaan, hän ei pidä sitä mitenkään kummallisena. :-)

Talonvaltaus

Vanhemmillani on mielipiteitä. Jopa siinä määrin, että heidän mielestään on vain yksi oikea tapa hoitaa jokin asia, ja se on heidän tapansa. Tästä seuraa, että he ovat kärkkäitä neuvomaan kaikille muille, miten asiat pitää tehdä, tai neuvominen on pikemminkin suorastaan velvollisuus, muutenhan kaikki menisi pieleen. Heidän pitää siis olla tikkana joka paikassa valvomassa ja ohjaamassa. Varsinkin isä on tällainen.

Tajusin tänään, että vaikka minä ja veljeni jouduimme tekemään lapsena ja nuorena todella paljon töitä kotona ja varsinkin uuden talon rakennustyömaalla, emme koskaan saaneet mitään vastuullista hommaa, jossa olisi pitänyt itse ratkoa ongelmia ja tehdä päätöksiä. Meillä oli aina tiukka ohjeistus, ja työt olivat mekaanisia. Olen esimerkiksi kantanut satapäin tiiliä pinosta toiseen. Ja se, mihin tiilipino tehdään ja miten, oli tarkoin säädeltyä. Välillä isä kävi tarkistamassa, että kaikki sujuu niin kuin pitää, ja palkaksi saimme pari markkaa pinolta.

Lapsuuteni oli kyllä melkoinen työleiri, mitä olen jälkeenpäin pitänyt suurena vääryytenä ja syynä sosiaalisten taitojen heikkouteen meissä molemmissa lapsissa (liian vähän aikaa kaverisuhteille), mutta ehkä ongelma onkin ennemmin työn laadussa kuin määrässä. On kuvaavaa, että kotitöistä mieleisin lapsena minulle oli pöydän kattaminen, koska sain taitella lautasliinat aivan oman pääni mukaan. Minusta tuli innokas lautasliinojen taittelija, opettelin monimutkaisia malleja, joilla hain huomiota vanhemmiltani. En tietenkään saanut vaikuttaa siihen, millaisia lautasliinoja meille ostettiin. Joulusiivouksen aikaan olin ylpeä, kun teini-iässä sain vastuulleni kirjahyllyn ja kirjojen imuroinnin, koska se oli huomattavasti vastuullisempi homma kuin vaikka ovien pyyhkiminen.

Nyt tämä järkyttää. Tähän päivään asti olen vanhempieni luona aika pitkälti taantunut sellaiseen tumput suorina odotteluun, kunnes neuvotaan. Eikä neuvoja tarvitse odotella kauan, eikä edes pyytää, kyllä niitä suolletaan kahden vanhuksen voimin koko ajan. (Veljeni on myös tällainen passiivinen, ja sitten vanhempani ihmettelevät hänen oma-aloitteisuuden puutettaan.) Tämä pätee muuhunkin elämässä - jos ei ole käyttöohjeita tai opettajaa, on erittäin vaikea aloittaa mitään uutta. Sitä on nostanut riman yhtä korkealle kuin isä on sen aikoinaan asettanut: jos ei ole asiantuntija, pitää ainakin toimia asiantuntijan ohjeiden mukaan.

Nyt olen vanhempieni asunnossa heidän ollessaan poissa ja hahmotan selkeästi tämän kuvion. Olemme puolison kanssa keittiössä, kun sotku kirvoittaa oivalluksen. Luulen näet ensin, etten osaa laittaa astianpesukonetta pesemään - olenhan aina vain hoitanut täyttöä ja tyhjennystä, en koskaan vastuullista varsinaista käyttöä. Sama pätee kaikkeen muuhunkin tässä talossa, jota autoin rakentamaan, mutta joka ei koskaan tuntunut kodilta. Vanhempien poissaolo ja puolison hämmästyneen epäuskoinen ilme auttavat näkemään vihdoin asiat oikeissa mittausuhteissa, aikuisen näkökulmasta. Tottakai minä osaan käyttää astianpesukonetta, niissähän on kaikissa sama toimintaperiaate! Ja täytänkin koneen mahdollisimman epäloogisesti ja aivan väärin!

Aloin vallata tilaa itselleni. Järjestelin tavaroita mieleni mukaan, käytin laitteita neuvoja kyselemättä, otin jopa isän puolipyhät paistinpannut käyttöön laittaessani ruokaa. Olo on hurmaavan kapinallinen. Nämä ovat pikkuasioita sinänsä, mutta ne muodostavat valtavan kokonaisuuden, jossa minä en ole saanut tilaa olla oma itseni. Nyt teen täällä mitä haluan! Hah! Ja heti on kotoisampaa.

Perjantain rauhoittavaa pörinää

Pää on ollut täynnä arkipäivän asioita niin, etten ole jotenkin kyennyt ajattelemaan muuta ja kirjoittamaan. Enkä jostakin syystä ole sitten avautunut niistä arkiasioistakaan. Olen innostunut/hermostunut aika monista jutuista, eteisen sisustamisesta, puutarhan rakennetöistä, hoitamattomista asioista, reissuista, rahasta ja yrityksen verotuksesta, lehtikaalisadon säilömisestä jotenkin, kauniista säästä, lemmikkien terveysongelmista. Kaikki tuntuu myttäytyvän päässä palloksi, jota on vaikea purkaa.

Kuitenkaan en pidä itseäni stressaantuneena - vaikka todennäköisesti olenkin - koska tämä tunne poikkeaa niin paljon aiemmasta stressistä. Suhtaudun jokaiseen yksittäiseen asiaan eri lailla kuin ennen. Sallivammin, painostamatta itseäni ja muita.

Yhtäkkiä, kun pysähdyn kuulostelemaan tätä tunnetta, miten nämä kaikki asiat täyttävät mielen vähän hallitsemattomalla tavalla, kun ei ole niitä tehtävälistojakaan muistin tukena enkä halua niihin turvautuakaan, sisällä kaiken päivää pörrännyt kärpänen istahtaa otsalle oikean silmän yläpuolelle. En huitaisekaan sitä pois, vaan suljen silmät ja tunnen, miten kaikki ruumiini hermopisteet suuntautuvat tuohon kohtaan: kevyet ja silti selkeät jalat otsallani tapaillen ihoa. Tunnen, miten otsa siliää, hartiat rentoutuvat, ja samanaikaisesti kaikki nuo kuusi pienenpientä jalkaa painavat kevysti oikean kulmakarvan yläpuolelta niin että päässä alkaa suorastaan pauhata. Kaikki tunto minussa siirtyy hetkeksi tuohon yhteen kohtaan ja tiivistyy siihen.

Sitten kärpänen lennähtää pois, silmät aukeavat, auringossa huojuvat puut ikkunan takana. Jotenkin helpompi hengittää. Kärpäsen suorittama minirentoutus.

Olen nähnyt öisin unia vanhemmistani, ja välillä herännyt kesken unien ihan sekaisin. Yhtenä yönä räyhäsin isälleni siitä, että hänelle ei ikinä riitä mikään, että minä tai mikään minussa ei kelpaa. Valveilla ollessa asia ei tunnu ollenkaan niin yksioikoiselta. On totta, että isä on perfektionisti, ja esimerkiksi toisten työn jälki ei hänelle yleensä koskaan kelpaa. Pitää alistua siihen, että jotakin tehtyään hän menee tekemään sen uudelleen, paremmin. Mutta ei se ole näin yksioikoista: koska minulla on vaativa isä, minusta on tullut pakkomiellyttäjä?

Minun ja isän suhde menee syvemmälle kuin pelkkään riittämiseen.

Minusta tuntuu, että olen aina osannut saada isän onnelliseksi.
Jokin perustava minussa ilahduttaa ja koskettaa häntä syvältä. Ehkä se on jokin samanlaisuus, en tiedä. Se ei perustu tekoihin. Silti se tulee teoissa ilmi - ja tavassamme olla yhdessä. Silloin kun isä on selvin päin, ja vaikka vain luemme lehteä yhdessä tai juttelemme, tunnen suurta tyytyväisyyttä ja arkista iloa. Mitä pidemmälle olen työstänyt isän alkoholismia, sitä selvemmin tiedostan tämän oman tunnetilani. Ehkä isä tuntee samoin?

Olin kerran lapsena isän kanssa ulkomailla. Tunsin itseni niin erityiseksi, kun pääsin matkalle kahdestaan isän kanssa. Odotimme puoli päivää keski-eurooppalaisella lentokentällä, kun lento oli vaarassa peruuntua ja myöhästyi tunti toisensa jälkeen. Isä oli niin hermostunut että poltti piippua, mitä en ollut montakaan kertaa nähnyt hänen tekevän, mutta minulla oli maailman turvallisin olo ja viihdyin mainiosti. Se oli loistoreissu, ajattelen vieläkin, vaikka ei varmaankaan heikkohermoiselle isälleni, jolla oli vilkas ja kyseleväinen tyttölapsi viihdytettävänä jättimäisellä, ruuhkaisella lentokentällä. :-)

Mennyt

Putoilevien lehtien lomassa syksy hiipii lähemmäs pehmein tassuin. Iltapäivän valo painaa kaiken yllä raskaana ja keltaisena. Vain lehtikuusien vielä keveinä valuvat oksat jäävät syvänvihreinä ja majesteettisina uhmaamaan piteneviä varjoja. Elämä virtaa alaspäin, kohisee juuriin, jättää ruskan lehdet jälkeensä kuin kirjeen.

Rastaat ovat kaikonneet pihlajista, marjaiset oksat eivät liikahdakaan. Poimin hiljaisuudessa sylin täyteen korujen lailla säihkyviä krassinkukkia, punaisia, keltaisia, oranssinkirjavia, niiden terälehtiä ei voi kuvata sanoin, niiden silkkisyyttä ja haurasta keveyttä, kuin kasvavia perhosia, tai kuin kesäiset tuoksuhernekimput.

Hetken se viipyy kasvoilla ja saa sulkemaan silmät, hennon violetti tuoksuva muisto toisista kukista toisena päivänä.
Sitten krassien kirjava, voimakas, maahan uumeniin asti ulottuva tuoksu peittää kesän.

What remains in time that didn't fade away?
Sometimes I need to see
The way it used to be

Kultaisen käskyn kahleissa

Ongelma on nähdäkseni siinä, että eläydyn liikaa toisen ihmisen asemaan. Toimin heitä kohtaan niin kuin haluaisin itseäni kohtaan toimittavan. Olen sisäistänyt jotkin kasvatuksen ja kirjallisuuden tuputtamat mallit siis liian hyvin. Tai sitten tuo ns. kultainen käsky on ollut motivaattori sille toiminnalle, jota jo harrastin, eli olen kääntänyt miellyttämisentarpeeni järkisyillä perustelluksi toisten huomioinniksi.

Sinänsähän ei ole mitään pahaa siinä, että kohtelee toisia ihmisiä hyvin. Ongelmaksi se muuttuu siinä vaiheessa, kun se on pakonomaista. Ja kun ei enää tajua, että muut ihmiset a) eivät ole sellaisia kuin minä, b) eivät välttämättä kaipaa tällaista kohtelua tai c) eivät ansaitse hyvää käytöstä.

Olin eilen jumpassa, jossa en aio alkaa käydä. Olin jo aiemmin päättänyt, etten aio tänä vuonna liittyä voimisteluseuraan ollenkaan vaan nauttia täysillä siitä, että pimeinä syys- ja talvi-iltoina saan jäädä kotiin. En ollut ennen käynyt kyseisen ohjaajan tunnilla, mutta hän oli ihan mukava (= jossakin määrin samastuttava - mielenkiintoista muuten, että samastun mukaviin, reippaisiin ihmisiin, tätä pitää pohtia vielä lisää) ja pyysi palautetta tunnin jälkeen. Koska en aio käydä ystävieni kanssa tunnilla jatkossa vaan tulemme kaikki loistamaan poissaolollamme (ja olemme sen verran iloinen ja taitava joukko, että sen puutteen huomaa), menin kertomaan, että vaikka en aio alkaa käydä jumpassa, tunnissa oli hyviä asioita, kuten lihaskuntoliikkeiden monipuolisuus.

Tiesin siinä tilanteessa, että toteutan nyt vanhaa käyttäytymismallia. TIESIN SEN. Mutta en silti voinut olla toimimatta niin. Koska ohjaajalle tulisi ehkä paha mieli, kun emme jatkossa ilmaantuisikaan. Hän ehkä miettisi, mikä tunnissa tai hänessä on vikana. Ja häntä harmittaisi, että ei anneta palautetta vaan jäädään vain pois tunnilta. Toisin sanoen käyttäydyin niin kuin olisin itse ohjaajana halunnut jumppaajien käyttäytyvän. (Lisäksi asiassa painoi se, että olen entinen seuran puheenjohtaja, ja ohjaaja olisi saattanut tietää sen. Lipsuin siis myös vähän vanhaan rooliin, jossa muiden ei toki tarvitse antaa palautetta, mutta minun tarvitsee, koska se on jostakin kosmisesta syystä minun vastuullani. Kävi ilmi, että ohjaaja ei tiennyt sitä vaan piti minua tavallisena rivijumppaajana, mikä oli sekä helpottavaa että hieman hämmentävää, vaikka aivan asiallista.)

Nyt on morkkis. Ei niinkään tästä yksittäisestä kerrasta, vaan periaatteesta. Että tämä on niin tiukassa. Etten pysty tilanteissa valitsemaan, miten toimin, vaan minua ohjaa tällainen pakkoajattelu. Aikaisemmin olen sulkenut silmäni tältä ja tarkastellut aina vain yksittäisiä kertoja, joissa ei toden totta ole mitään pahaa tai edes mitään kummallista.

Sanotaan se nyt ihan suoraan: en halunnut, että ohjaaja suuttuu minulle. Miten tämän voisi järjellä perustella, en tiedä. Mutta jos olen oikein rehellinen itselleni, se on se syvimmällä pohjalla oleva ajatus, joka minut ajaa käyttäytymään näin. Miksi pelkään, että minulle suututaan?

Tuli mieleen parin vuoden takainen tapaus, jossa isä suuttui minulle erään väärinkäsityksen takia. Hän loukkaantui, vaikka syy ei ollut mielestäni minussa. Suuttumisensa hän ilmaisi mököttämällä ja vetäytymällä, olemalla kylmä ja etäinen. Yllätyin itsekin omaa reaktiotani: olin lähes epätoivoinen tarpeessani saada isä ymmärtämään, ja minua itketti niin kovasti, että oli vaikea puhua. Ja kyse oli kuitenkin arkipäiväisestä asiasta, ei mistään isosta jutusta.

Tässä voi olla jokin vihje käytökseeni. Yritän muistella, milloin isä olisi aiemmin suuttunut minulle, enkä muista. Eikö hän tosiaan ole suuttunut minuun nuorempana kovin usein, vai olenko tullut sille yliherkäksi aikuisena? En muista. Vai onko hän ilmaissut suuttumuksensa aiemmin eri lailla, motkottamalla suoraan, ei vetäytymällä pois?

Pelkäänkö menettäväni toisen ihmisen, jos hän suuttuu minuun?

Piano

Puukannella on vähän pölyä, vain vähän, ja se on nostettaessa lämmin ja vakaa. Koskettimet ovat kiiltävän viileät, valkoiset ja sysimustat, onneksi eivät norsunluuta tässä modernissa maailmassa, huomaan ajattelevani ohimennen, ennen kuin silmät tempautuvat selaamaan nuottivihkoja. Irtolehtiä putoilee lattialle, nostelen niitä kärsimättömänä, oikea käsi tapailee melodiaa, mitenkäs tämä meni, entä mikä tämä on. Luen musiikki-italiaa puoliääneen, nyt vihdoin kieltä ymmärtäen, ja hengähdän avatessani taitetun ja teipatun nuottilehtinipun: näin monta sivua, seitsemän, kahdeksan, näin vaikeaa, osasinko tämänkin? Katse vaeltaa hämmentyneenä nelisoinnuilla ja juoksutuksilla, jotka kiirehtivät nuottiviivastolta toiselle. Kyllä osasin, pienet lyijykynänjäljet joissakin kohdissa todistavat: tätä soitit, tämän ylennetyn d:n merkkasit, jotta muistat, tässä kohtaa piti hidastaa, tässä kunnon staccato. Lasken vuosia, melkein kaksikymmentä, ei voi olla totta? Ei sentään olekaan, kuusitoista vain, hirveän paljon se on kyllä sekin. Siihen asti sormet juoksivat vilkkaasti koskettimilla, ja sitten se loppui.

Chopinin masurkkojen välistä putoaa nippu papereita, ne leviävät lattialle kevyesti kuin muistot. Haa! Hymy nousee väkisin huulille. Asteikkomonisteita, sormijärjestyksineen, miten näitä tankattiin tutkintoihin, miten joidenkin sormijärjestys oli ihanan looginen, toiset vaikeita poikkeuksia, kuusi ylennystä, miten se meni, ja joukossa Es-duuri, kuin vanha ystävä, lempisävellajini. Vasen käsi on kömpelö, hidas, voimaton, ei taivu näihin kadensseihin eikä soita asteikkoa kauniin tasaisesti. Pitää hidastaa, pitää malttaa! Vähitellen. Nyt opettelen nämä uudelleen, vapaaehtoisesti. Ja samassa hetkessä olen taas opiston tyhjänkoleassa valkoisessa huoneessa, neljä ihmistä istuu toisella puolella huonetta kylmänkriittisinä, nuotit ovat ovensuussa mustassa laukussa (se on turva) ja nyt pitää muistaa. Kädet tärisevät, vedä syvään henkeä. Muistat kyllä. Osaat tämän. Ensimmäinen kappale on se hiton Hatsaturjan, nopea kuin mikä, mutta sitten päästään Bachiin, ja sitä on treenattu, sitten ei ole hätää.
Läpi meni, sekin tutkinto, ja tämän jälkeen en enää soita. En osaa, en kyllin hyvin. Eikä ole aikaakaan.

Monta vuotta ilman tätä tunnetta, kun paperilla olevat kaaviot muuttuvat ääneksi kuin matemaattisten lakien ohjaamina. Koskettimien geometriaa.

Kun sitten sain pianoni takaisin, kuin rakastetun, se kolautti siirrettäessä reiän uuteen lattiaan, mutta ei silti soinut. Virittäjä sanoi, että hyvässä kunnossahan tämä on, kannattaa pitää soittamalla nyt vireessä. Mutta en soittanut. Ei ollut aikaa. Kaikki muu meni edelle, oli liian kiire suorittaa elämää. Velvollisuudet kutsuivat, vapaa-aika oli vähissä, eikä sitä sopinut tuhlata pianopallilla istuskeluun. Piti päteä ja saada arvostusta, kerätä kannuksia. Sitten joskus, sanoin itselleni. Sitten kun on enemmän aikaa. (Joskus kokeilin vähän, osaisinko, ja taitojen ruostuminen lannisti. Valitsin helpon kappaleen ja soitin sitä hetken salaa, kunnes vasemman käden vaikea sointukuvio sai jumittumaan ja lopettamaan. Pitää mennäkin tästä jo siivoamaan keittiö.)

Onneksi toissapäivänä sattui kylään ystävä, jonka kanssa tuli puhetta musiikista. Kuulin itseni sanovan, ettei ole ollut aikaa soittaa. Ja että pitäisi harjoitella järjestelmällisesti, jotta saisi taidot takaisin.

Ja sitten se kirkastui: nyt on aikaa.

Ja sitten tämä hetki, tämä harmonia, nämä kädet koskettimilla. Kaikki tämä musiikki minussa kätkettynä.
Se tyttö, joka olin kuusitoista vuotta sitten ja joka osaa soittaa.

Taistelukutsu

Nyt olen lukenut Marklundin ja Snickaren kirjan loppuun ja tiedän mitä haluan. Kirjassa todetaan aivan oikein, että voidakseen saavuttaa jotakin, on selvitettävä itselleen, mitä tavoittelee, jotta osaa tehdä valintatilanteissa oikeat päätökset.

Haluan eroon tästä mielistelevästä ja hyväksyntää hakevasta asenteesta. Sen sijaan haluan olla jämäkkä ja vakavasti otettava. Haluan että minua kuunnellaan ja kohdellaan asiallisesti. Haluan olla sellainen, joka kyseenalaistaa vallitsevia asenteita ja näkemyksiä ja joka haastaa ennakkoluuloja, koskivatpa ne sukupuolta, seksuaalisuutta, ihonväriä tai mitä tahansa muita ihmisen ominaisuuksia. Haluan, että yllättävät asenteelliset kommentit eivät enää jätä minua hämmentyneeksi ja sanattomaksi, vaan että pystyn näkemään taustalla olevia tekijöitä ja tuomaan niitä näkyviksi.

Olen harjoitellut tunneälyä, olen selvitellyt tunnelukkojani, olen perehtynyt laajalti yhteiskunnassa vallitsevaan epäoikeudenmukaisuuteen. Nyt on aika alkaa soveltaa teoriaa käytäntöön. Minulla on kaikki tarvittavat eväät, nyt on vain oltava rohkea, harkitsevainen ja sinnikäs.

Heikkoutenani on ehdottomasti suuri empatian kykyni. Joissakin tilanteissa se on vahvuus, mutta enimmäkseen minulle on haittaa siitä, että ymmärrän ja pyrin ymmärtämään toisia ihmisiä, heidän heikkouksiaan ja vaikuttimiaan niin hyvin. Minulle on jo lapsena kehittynyt tuntosarvet, joilla tunnustella toisten ihmisten minuutta ja toiveita, jotta voisin täyttää nuo toiveet ja odotukset mahdollisimman hyvin. Osittain se johtuu alkoholistiperheessä kasvamisesta. Jatkuva ulospäin kurkottelu on saanut minut hylkäämään ja unohtamaan omat tarpeeni ja tunteeni, käyttäytymään epävarmasti ja sovittelevasti ja pienentämään omaa painoarvoani maailmassa.

Suomeksi sanottuna: olisi paljon helpompi kyseenalaistaa, jos ei ymmärtäisi niin hyvin. Esimerkki: eräs tuttavani ihmetteli erään verkkoyhteisön keskustelussa, miksi miehet haluavat aina ostaa autoja. Aina ja kaikkialla, hän totesi, ja mietti vitsaillen, ovatko miehet tyhmiä.

Tällaiset kommentit ovat juuri niitä, joista hämmennyn täysin. Alan miettiä, onko kyseinen ihminen tosissaan; ajatteleeko hän oikeasti näin. Eikö hän itse ole kiinnostunut autoista tai eikö hän muka tunne miehiä, jotka eivät ole? Sitten suutun omasta puolestani - kyllä minäkin olen kiinnostunut autoista, vaikka olen nainen, ja mielelläni ostelisin useamminkin auton. Seuraan uusia malleja ja katselen automainoksia sillä silmällä. Loppujen lopuksi en keksi mitään nasevaa kommenttia, ja olen hiljaa. Soimaan itseäni sitten jälkeenpäin.

Jos en ymmärtäisi, että tuttavani viittaa yleisesti käytettyyn kahtiajakoon miesten ja naisten välillä sekä stereotypian mukaisiin miesten kiinnostuksenkohteisiin, olisin keksinyt hyvän kommentin: "Ketkä miehet?" Niinhän tuossa tilanteessa oikeasti pitäisi kysyä. Ja jos tuttava siihen vastaisi, että miehet yleensä, voisin kertoa, ettei ole olemassa mitään sellaista kuin "miehet yleensä". Jos hän vastaisi, että hänen tuntemansa miehet, tai vaikka että vain hänen oma miehensä, silloin voisi muistuttaa, että miehet eivät ole mikään yhtenäinen ryhmä ja että on kohtuutonta yleistää.

Ryhmän "miehet" ja ryhmän "naiset" sisältä löytyy enemmän vaihtelua kuin sukupuolten väliltä. Miksi emme näe tätä? Miksi haluamme itsepintaisesti pitää kiinni vanhanaikaisista, omilta vanhemmiltamme opituista stereotypioista, jotka vahingoittavat kaikkia, ja siirrämme niitä vielä omille lapsillemmekin? Me voisimme katkaista tämän ketjun. Me voisimme antaa lapsillemme vapaamman ja tasa-arvoisemman tulevaisuuden. Se edellyttää vain sitä, ettemme niele purematta niitä yleistyksiä, joita maailma on tulvillaan, vaan lähdemme liikkeelle yksilöistä.

Minä aloitan nyt. Kohti sanavalmista tulevaisuutta.

Ihmisen stereotyyppi

Katsoin toissailtana kiehtovan ja koskettavan elokuvan Stage Beauty, joka käsitteli kaikenlaisia sukupuolirooleja ja sukupuolten esittämistä monitahoisesti ja yllättävästi. Lisäksi siinä onnistuttiin kertomaan 1600-luvusta ilman, että henkilöt olivat liian moderneja minuudeltaan, aatteiltaan ja käytöseltään, niin kuin monissa historiallisissa elokuvissa (ne kertovatkin silloin oikeastaan enemmän meidän ajastamme kuin historiasta). Elokuva sai muun muassa miettimään, onko kauneudenkaipuumme joskus niin suurta, että rakastamme toisessa ihmisessä vain näkemäämme kauneutta ja käännämme katseemme niistä piirteistä, jotka ovat rumalla tavalla todellisia? Elokuvassa toinen päähenkilöistä varjeli kauneuden ideaa tajuamatta, että kauneus on jotakin paljon monipuolisempaa ja elävämpää kuin hänen ideansa siitä.

Näin käy joskus myös ihmisten kohdalla, näemme vain ideamme toisesta emmekä pysty olemaan avoimia oikealle ihmiselle. Elokuvan lopussa kaksi ihmistä näki vihdoin toisensa roolien ja tottumusten yli. He kävivät molemmat läpi monia seksuaalisuuksia ja sukupuolirooleja, ja lopussa olivat ikään kuin pelkistyneet ihmisiksi ja alkoivat nähdä toisensa sellaisina kuin oikeasti olivat, riisuttuina.

Olen miettinyt viime päivinä laajemminkin sitä, miten paljon katsomme toisissamme vain jotakin omaa, esimerkiksi sukupuoleen liittyvää mielikuvaamme. Pinnalla ovat myös olleet erään autoalalla olevan, johtoasemaansa väärinkäyttäneen miehen julkiset lausunnot. Monet ihmiset ovat sitä mieltä, että yhdestä lehtiartikkelista on noussut tarpeettoman suuri kohu. Omasta mielestäni on huojentavaa, että asiasta kohutaan. On järkyttävää, että ihminen, jolla on täysin sovinistisia mielipiteitä (esim. että naiset eivät pärjää teknisissä asioissa tai johtajana), voi olla johtavassa asemassa. Onneksi hän avasi suunsa ja joutui eroamaan, vaikka eittämättä sai hyvityksenä jonkin toisen, vähemmän näkyvän paikan samassa yrityksessä.

Luen Liza Marklundin ja Lotta Snickaren kirjaa Helvetissä on erityinen paikka naisille jotka eivät auta toisiaan. Jokaisen, aivan jokaisen, pitäisi lukea se kirja. Monet kirjan asiat olivat minulle toki ennestään tuttuja, kuten se, miten eri sukupuoliin kohdistuvia odotuksia aletaan syöttää lapsille jo ennen näiden syntymää - tarvitsee vain lukea syntymäilmoituksissa käytettyjä adjektiiveja pikku prinsessoista ja potrista pojista. Tai se, että niin koulussa kuin työelämässäkin pojat ja miehet käyttävät eniten fyysistä ja kielellistä tilaa. Yleinen herja, että naiset ovat lörppöjä tai juoruilijoita, peittää sitä tosiseikkaa, että miehet puhuvat kaikilla mittareilla mitattuina enemmän kuin naiset. Tarvitsee vain tarkkailla mitä tahansa esimerkiksi työyhteisön ryhmää, jossa on yksi tai kaksi miestä ja vaikka kuinka paljon naisia - miehet monesti hallitsevat ja johtavat keskustelua, naiset kuuntelevat ja myötäilevät.

Minua surettaa se, että itsekin olen lapsesta asti niin ehdollistunut siihen, että mies on ihmisen normi, etten pääse siitä eroon. Esimerkiksi kyseisen autokauppiaan syrjiviä lausuntoja kommentoi eräässä uutisessa "valtiotieteen tohtori Roman-Lagerspetz". Jos kuvittelet mielessäsi valtiotieteen tohtorin, onko hän mies vai nainen? Entä jos kuvittelet palomiehen? Toimitusjohtajan? Pääministerin? Nämä ovat niitä pinttyneitä oman pääni ennakkokäsityksiä, joihin häpeäkseni törmään. Toki voin kuvitella naispuolisen toimitusjohtajan, mutta päässäni toimitusjohtajan arkkityyppi on mies. Miten virkistävää onkaan, että valtiotieteen tohtori Roman-Lagerspetzin etunimi on Sari.

En toki ole yksin, lähes kaikki ajattelevat näin. Ei tarvitse kuin seurata mitä tahansa mediaa. Tänään tulosruutu (joka on muutenkin aika kapeasti perinteiseen maskuliinisuuteen profiloitunut ohjelma) kertoi, että "Suomen jalkapallomaajoukkue" oli pelannut tiukan ottelun MM-karsinnoissa. Aloin miettiä, mitä sille toiselle Suomen jalkapallomaajoukkueelle kuuluu, sille joka pääsi hiljattain EM-kisoissa puolivälieriin asti. Ai niin, sehän onkin tämän kanavan urheilu-uutisissa "naisten jalkapallomaajoukkue" tai yleisemmin tuttavallisesti "futisnaiset". Miesjalkapalloilija on siis jalkapalloilijan normi, joka edustaa suomalaisuutta, nainen on poikkeus, joka pitää mainita. Ja jota ei oteta niin vakavasti ja josta ei uutisoida niin pitkästi ja laveasti.

Monet ihmiset minunkin tuttavapiirissäni ovat vankasti sitä mieltä, että miehet ja naiset ovat erilaisia. En usko, että he ovat ollenkaan niin erilaisia kuin miksi heidät kasvatetaan. Marklundin ja Snickaren kirja käsittelee muun muassa sitä, miten aikuisten odotukset lapsen sukupuolta kohtaan näkyvät kaikessa vuorovaikutuksessa lapsen kanssa. Tyttöjen odotetaan vauvasta asti olevan hiljaisia, kilttejä ja tottelevia, joten heille puhutaan vauvasta asti niin, heitä palkitaan näiden odotusten täyttämisestä, heitä käsitellään näistä lähtökohdista. Tottakai he ovat muutaman vuoden iässä jo täysin sisäistäneet tämän ja käyttäytyvät sen mukaisesti. Tai viimeistään koulussa se opitaan, koska kukaan ei pidä meluisista ja tottelemattomista tytöistä - eivät opettajat sen enempää kuin toiset oppilaatkaan. Lelu-, vaate- ja musiikkimakua taas ohjaavat todella tehokkaasti aikuisten ja muiden lasten lisäksi esimerkiksi kaikenlaiset kuvastot, jotka ovat äärimmäisen pitkälle sukupuolimerkittyjä - tyttöjen leluilla leikkivät tytöt vaaleanpunaisilla sivuilla. Tarpeessaan samastua naissukupuoleen tytöt tietenkin oppivat haluamaan näitä tyttöjen leluja, viimeistään parin-kolmen vuoden iässä.

On mahdotonta arvioida, millä lailla naiset ja miehet ryhmänä eroavat toisistaan, sillä ennakkoluulomme ovat niin syvällä ja niin kattavia, ettemme parhaalla tahdollakaan näytä voivan irrottautua niistä, eivätkä useimmat edes halua tai osaa. Parasta olisi koettaa suhtautua aina jokaiseen yksilönä, ei sukupuolensa tai jonkin muun kuvitellun ryhmän edustajana. Silloin voi yllättyä myönteisesti.
Yritän kohdella ainakin tuntemiani lapsia tasaveroisesti ja suhtautua avoimesti heidän persooniinsa. Enkä ikinä, ikinä sano heidän kuultensa mitään yleistävää tytöistä tai pojista (tai miehistä tai naisista), sen olen heille ja heidän tulevaisuudelleen velkaa.

Dida 2 v.

Tänään on Didan syntymäpäivä. Kumminorsuni on nyt kaksivuotias ja selvinnyt ainakin osasta norsulasten henkeä ja hyvinvointia uhkaavista vaaroista. Mitäköhän se ajattelee tänään? Pikkunorsujen elämä koostuu hyvistä rutiineista, ruokailuista, päivittäisestä mutakylvystä ja verkkaisesta laiduntamisesta pensastossa. Läheisyydestä. Oppimisesta. Ja uusien ystävien saamisesta.

Hoitolaan on tuotu taas kaksi uutta orporaukkaa, joiden emot ovat todennäköisesti joutuneet salametsästyksen uhriksi. Parikuukautinen Tano on niin pieni, että se oli alusta asti aivan kesy ja luottavainen, ja myöhemmin samana päivänä löytyi lähes vastasyntynyt Mutara harhailemasta yksin tiellä. Nopeiden pelastustoimien, veriplasman ja hoitajien omistautumisen ansiosta Mutarakin selviytyi hengissä, ja nyt hoitolassa on jo yhteensä 24 pikkuista.

Nyt Tano ja Mutara ovat jo molemmat iloisia pikku elefantteja, ja tavattoman hellyydenkipeitä. (On varmaankin suloista, jos pikkuinen norsulapsi roikkuu koko ajan hihassa, mutta täytyy sen olla ajoittain hirvittävän uuvuttavaakin.) Ja koska Keniassa paistaa aurinko vielä kirkkaammin kuin täällä, pitää Mutaralle laittaa aurinkovoidetta korviin - luonnossahan poikaset kulkevat emonsa varjossa. Voidetta kuluu varmasti aika paljon päivässä!

Kahvilassa

Vanhempani ovat täälläpäin sukuloimassa, ja tapasin heidät läheisen kaupungin kahvilassa. Se oli mielenkiintoinen tapaaminen, josta jäi minulle todella hyvä mieli. Luulen, että ensimmäistä kertaa keskustelimme kolmistaan kuin kolme itsenäistä aikuista ihmistä. Ensinnäkään vanhempani eivät riidelleet tai morkanneet toisiaan, vaan käyttäytyivät lähes normaalisti - mitä nyt äiti piti pitkiä monologeja. Mutta he eivät sortuneet sellaiseen paasaamiseen ja luennointiin kuin yleensä. Toiseksi minä suhtauduin heihin tasaveroisena, en pyrkinyt miellyttämään tai toisaalta asettanut itseäni heidän yläpuolelleen. Olin siis oma itseni. Viihdyimme kaikki, ja meillä oli välillä hauskaakin. Keskustelimme monista aiheista, joista osa aika vakaviakin, ja isäkin osallistui koko ajan.

Tuntuu, että isäni näkee minut jotenkin erilailla, jos tapaamme muualla kuin jomman kumman kotona. Tai että hän näkee minut paremmin. Sen huomaa siitä, että tällaisissa tilanteissa hän monesti huomaa ulkoasuni, kiinnittää huomiota autooni, kännykkääni ja muihin käyttämiini laitteisiin, puhuu minulle kuin kenelle tahansa aikuiselle ja katsoo minua hymyillen. Tällaisia tilanteita on vuosien varrella ollut pari, ja silloin isästäni huokuu jonkinlainen arvostus minua kohtaan, joka yleensä hukkuu kaiken muun alle. Tulen siitä tietysti hirveän hyvälle tuulelle.

On voimauttavaa pystyä olemaan oma itsensä vanhemmilleen.