Vaaraton

Kerroin terapiassa hyväksynnän hakua koskevia huomioitani. Olen aina tiennyt haluavani olla mukava ja pidetty, mutta vasta hiljattain tajusin, miten täysin riippuvainen olen muiden ihmisten hyväksynnästä. Siinä ei ole edes kyse tietoisista valinnoista vaan kyseenalaistamattomista, kaikenluotaavista ja syvällepainuneista tuntemuksista. Hyväksynnän haku on saanut minut nöyristelemään, toimimaan itseäni vastaan, kaveeraamaan väärien/mitättömien/merkityksettömien ihmisten kanssa, ahdistumaan, häpeämään ja tuntemaan itseni vieraaksi ihmiseksi. Hyväksynnän haku on johtanut itsesyytöksiin ja -vihaan.

Tietysti jokainen on enemmän tai vähemmän sosiaalinen eläin, jonka on voitava tuntea itsensä pidetyksi. On kuitenkin eri asia, jos hyväksynnän hakeminen aiheuttaa epäloogista ja oman järjen ja tahdon vastaista toimintaa.

Pahimmillaan voi muuttua ihmiseksi, jonka koko olemus julistaa: olen vaaraton, olen mukava, minusta ei ole vastusta, haluan olla kaikkien ystävä.
Miten helppo uhri tällainen ihminen on kenelle tahansa?

Sinulle on tärkeää, että kaikki ihmiset pitävät sinusta, jopa ventovieraat. Pyrit olemaan muille mieliksi. Vaikka et pitäisi jostain henkilöstä, haluat kuitenkin että hän pitää sinusta. Pyrit miellyttämisellä siihen, että sinut hyväksyttäisiin tai että saisit tunnustusta. Näin koet itsesi arvokkaammaksi.

Olen tullut tietoisemmaksi tuosta nöyristelevästä, hyväksyntää hakevasta minästäni. Se kuvottaa minua, koska tajuan, millaisissa kahleissa kuljen. Että minä - vahva itsenäinen aikuinen nainen - tosiaan olen sellainen ihminen, joka kulkee ruokakaupassa hymyillen hämmentyneesti koko ajan. Tiedostamattaan. Jotta kaikki tietävät heti, että olen Ihan Kiva Tyyppi, joka vielä taittaa kaikilta kriittisiltä sanoiltaan terän naurahtamalla rauhoittavasti samalla. Onpa onni, etten voi seurata itseäni filmiltä!

Käytin terapiassa esimerkkitapauksena taannoista tapausta Matkahuollon tiskillä. Olen hakemassa pakettia, ensimmäistä kolmesta tilaamastani. Olen tilaillut vaatteita, joista suuren osan aion palauttaa, haluan vain nähdä ne livenä. Tiskin toisella puolella on tympeä, valittava nainen, jonka kahvihetken olen juuri keskeyttänyt. Minulle tehdään selväksi, miten kaikenkaikkiaan työlästä tällainen pakettien välittäminen on. Löydettyään vihdoin pakettini ja veloitettuaan minulta suurehkot toimituskulut sisältävän summan nainen huikkaa kyllästyneeseen sävyyn lähtiessäni: "Toivottavasti ovat sopivaa kokoa, niin ei tarvitse sitten lähetellä edestakaisin!"

Olen havainnut, että ihmiset yleisesti reagoivat tähän kertomukseen pöyristyneen epäuskoisesti. Päivitellään surkeaa asiakaspalvelua, viallista asennetta ja sitä, eikö Matkahuollon tehtävänä nimenomaan ole välittää paketteja. Kenenkään mielestä ämmällä ei ollut mitään varaa valittaa, ja ilkikurisimmat toivovat, että paketeistani ja palautuslähetyksistäni koituu mokomalle nurisijalle mahdollisimman paljon työtä.

Järjellä minäkin ajattelen näin. Mutta poistuin tilanteesta ristiriitojen repimänä. Vaikka nainen oli minunkin mielestäni vastenmielinen, asiakaspalveluun täysin soveltumaton kitisijä, päällimmäisenä oli vain yksi, ahdistava ajatus: pakettirumbani takia tuo nainen tulee vielä suuttumaan minuun, enkä minä tahdo kestää sitä.

Raivostuin itselleni: mitä vitun väliä sillä on?! Mutta järkipuhe ei auttanut, olin ahdistunut siitä ristiriidasta, että väistämättä aiheutan hankaluuksia ja epäsopua. Harmonia, jonka illuusiossa haluaisin elää, on särkynyt.

Tajuatteko, miten naurettavaa tämä on? Hyvinvointini ja mielenrauhani oli nyt ripustettu tuon tympeän ämmän varaan. Tai kenen tahansa ihmisen varaan, jonka kulloinkin tapaan. Olin käyttäytynyt tilanteessa hyväntuulisesti ja naureskellen pehmittääkseni toisen ihmisen tylyyttä, ja häpesin sitä jälkeenpäin. Ahdistus vaivasi monta tuntia tapauksen jälkeen, mikä saa minut inhoamaan itseäni heikkoudesta. En voinut ratkaista ristiriitaa mitenkään kaikkien eduksi.

Järjellä tajuan, miten turhaa ja voimiakuluttavaa tällainen on. En halua olla tällainen ihminen! Haluan olla sellainen, jonka minuus ei muutu joka tuulen mukana. Aiemmin ajattelin, että tarvitsen rohkeutta - nyt ymmärrän, että vapautta minä olen vailla.

Vangittuja hetkiä

Alakuloiselle ololle selvisi syyksi PMS, ja se oivallus helpotti oloa. Yhden itkuraivarin jälkeen olin taas jo melko seesteinen, ja kun työstressikin tässä kohta helpottaa, loppuviikosta tulee luultavasti aika kiva.

Piristääkseni itseäni ja välttyäkseni töiltä tietysti surffasin netissä, mitäpä muutakaan sitä näennäisahkeran työpäivän ratoksi keksisi. Löysin virtuaalimaailmasta aivan suloisen Piiskun, josta otetut upeat kuvat saivat tarkastelemaan omiakin kaneja taas uusin silmin. Kaikki tuon blogin kuvat ovat hienoja, ja tuskin maltan odottaa, että Namibian matkan kuvat tulevat linjoille - siellä lienee hyvällä onnella joku norsukuvakin.

Tällaisina hetkinä alkaa tietysti toivoa, että itselläkin olisi riittävästi taitoa ja ammattilaislaitteet, jotta omienkin kanien pehmeääkin pehmeämmät turvat saisi vangittua filmille silloin, kun ne ovat litistyneet lattiaa vasten kanien pilkittyä niskansa rennoiksi ja vihdoin nukahdettua. Tai että lattialle onnellisena kyljelleen kierähtäneen luppakorvan joka suuntaan sojottavat ja taittuneet korvat saisi kuvattua. Häntä on huolimattomasti vinossa, käpälät ristissä ja kylki kohoilee tasaisesti unen rytmissä. Vieressä on toinen yhtä pumpelo kaveri korvat rentoina päätä myöten. Jos viiksekästä poskea silittää, kani puree tyytyväisenä tyhjää ja vaipuu syvemmälle unimaailmaan.

Seuraavassa hetkessä, kun nousen kohta tästä tuolista hakemaan kupillisen teetä, molemmat ovat täysin hereillä ja kipittävät kintereilläni keittiöön, missä ne kurottelevat keittiönlaatikoihin ja nousevat jalkojani vasten viikset terhakkaina sivuilla, silmät kirkkaina ja korvat höröllä - saako omenaa? Korppua? Edesihanpienenpalanvain?

Väsynyt viikon aloitus

I don't want anything more
Than to see your face when you open the door
You'll make me beans on toast and a nice cup of tea
And we'll get a Chinese and watch TV

Tomorrow we'll take the dog for a walk
And in the afternoon then maybe we'll talk
I'll be exhausted so I'll probably sleep
And we'll get a Chinese and watch TV

I know it doesn't seem so fair
But I'll send you a postcard when I get there

- Lily Allen, Chinese

* * *

Viime viikolla olin ahkera ja reipas, tein töitä, katsoin kisoja, varasin itselleni lääkäriajan keväästä asti kärsimäni selkäjumin takia ja jopa laboratorioajan a:n takia otettavia verikokeita varten. Kävin pitkästä aikaa juoksemassa, hääräsin puutarhassa, kävin salilla. Työtä on melkein enemmän kuin ehdin tehdä, joten viikonloppu sujui aika tarkkaan tietokoneen ääressä sekin. Onneksi ystäviltä tuli lauantaina kutsu iltapalalle, ja kotoisa, lämmin ja nauravainen tunnelma irrotti ajatukset arjesta.

Eilen sitten jouduin myöntämään, että pari päivää kestänyt palelu on oikeasti flunssanpoikasta, annoin puolison kietoa minut vällyihin ja unohdin puutarhatyöt ja lenkkisuunnitelmat, olin täysin tyytyväinen vain sisällä töiden ääressä istumiseen.

Päivän fyysinen lepo teki hyvää, mutta tänään mieli on maassa. Innostavat MM-kisat ovat loppuneet, työt jatkuvat horisonttiin ilman lepotaukoa, ulkona paistaisi aurinko, mutta ulkoiluun ei ole sen kummemmin aikaa kuin energiaakaan, ja silti tällä viikolla pitää jaksaa äidin syntymäpäiviä, lääkärikäyntejä, terapiaa (pitkästä aikaa, kontrollikäynti sekin) ja yleistä verenvähyyttä.

Nyt pitäisi tsempata ja olla ahkera, kun vointikin on parempi, mutta sen sijaan tuijotan tyhjyyteen ja kuuntelen lähtemisestä kertovia kaihoisia lauluja. Ankea maanantai.

Aurinkotuolissa

kuin tinnitus
puutarhan iltapäivässä
heinäsirkat

* * *

like tinnitus
in sunny afternoon garden
grasshoppers

Uusin silmin

Jäänaisen taannoinen puuskahdus sai minut miettimään tunnisteiden merkitystä blogiteksteissä. En ole aiemmin pitänyt niitä kovin tärkeinä enkä ymmärtänyt, miksi joissakin blogeissa niitä viljellään niin runsaasti. Toisaalta minua on häirinnyt se, etten löydä omasta blogistani vanhoja tekstejä niiden tunnisteettomuuden vuoksi.

Enhän minä näitä tunnisteita blogiteksteihini lisäile muiden ihmisten vaan itseni vuoksi. Kun luin tunnelukkoja käsittelevän kirjan, tuli tarve tarkastella koko elämää, myös tätä blogia, uusista näkökulmista. Tiedostin, että suurin osa tähän blogiin kirjoittamistani oivalluksista liittyy juuri vaativuuden tunnelukkoon, ja monet kipupisteet puolestaan hyväksynnän hakuun.

Eilen iltamyöhällä tein jättiläisurakan ja kävin läpi kaikki tekstini lisäten niihin tunnelukkojen tunnisteita. En lukenut kaikkea tarkasti, sen teen myöhemmin, mutta nyt voin ainakin alkaa tarkastella helpommin näiden lukkojen ilmenemistä elämässäni. Oli jännää ja vaikeaakin tajuta, miten usein kyse on tunnelukoistani. Että olen todellakin kirjoittanut vaativuuden tunnelukkoon liittyvistä asioistani lähes neljäkymmentä kertaa. Jos olisin näppituntumalta arvioinut, olisin sanonut, että blogissani on 8 - 10 tekstiä vaativuuden tunnelukosta, ja sekin olisi ollut mielestäni paljon.

Tarkennan ehkä tunnisteita vielä, koska saan niillä tästä blogista hyvän työkalun pääni hoitoon. Olen lisännyt tunnisteen aina, kun tekstissä vähänkin sivutaan tunnelukkoa, oli se aktiivinen (hyväksynnän haku) tai jo aukeamassa (vaativuus). Nyt voin alkaa lukea elämääni uudella tavalla. Huh.

Pyhän perheen pahuus

En ymmärrä ihmisiä, jotka voivottelevat, jos kuulevat joillakin sisaruksilla välien katkenneen, ja ilmaisevat toiveensa välien korjaantumisesta. Siis ilman mitään taustatietoja. Miksi veren ajatellaan olevan niin paljon vettä sakeampaa, että sisarusten pitäisi pysyä väleissä tapahtui mitä tahansa? Mielestäni perhe ei ole sillä lailla pyhä asia, että sitä pitäisi vaalia kaikin keinoin. Ihminen löytää sielunsisarensa ja -veljensä monesti muualta kuin perheestään, ja ihmissuhteiden ylläpito on mahdollista läpi elämän myös muista kuin geneettisistä lähtökohdista.

On toki tapauksia, joissa sisarukset käyttäytyvät toisin kuin ehkä oikeasti haluaisivat tai ovat suorastaan hölmöjä. Oma isäni ja hänen vastikään kuollut vanhempi veljensä olivat juuri tällaisia. Välit katkesivat tyhjänpäiväisistä perinnönjakoon liittyvistä syistä molempien itsepäisyyden vuoksi viisitoista vuotta sitten, ja tiedän asian vaivanneen isääni kovasti näiden vuosien aikana. Ilmeisesti välirikko vaivasi myös setääni, koska hän halusi tavata isäni vielä ennen kuolemaansa. Jotakin korjattiin, ja hyvä niin.

Kaikki tapaukset eivät kuitenkaan ole tällaisia (vaikka epäilen tässäkin taustalla olleen kaikenlaista muutakin painolastia). Silti lähes kaikki ihmiset, joille vaikkapa kerron muista lähipiirini katkenneista ihmissuhteista, alkavat säälien siunailla: "Mitenkäs ne nyt niin... toivottavasti asiat nyt korjaantuu... että joskus tulisi sopu... sisarukset on kuitenkin niin tärkeitä."

Hyvät sisarussuhteet varmasti ovatkin tärkeitä. Samoin vanhempi-lapsi-suhteet, joita tämän tekstin voidaan myös katsoa koskevan, vaikken sitä nyt erikseen tässä ole sanonutkaan. Mutta jos sukulaisuussuhde on ollut luonteeltaan tuhoisa, mitenkäs sitten suu pannaan? Nämä päivittelijät eivät tule kysyneeksi, onko taustalla vaikka jokin ihan oikea syy välirikolle. Se sieppaa.

Miten paljon hallaa aiheutetaan sinänsä hyvää tarkoittavalla voivottelulla ja toivottelulla, kun ei tajuta, että taustalla voi olla mielisairautta, henkistä ja ruumiillista väkivaltaa, insestiä - kymmeniä vuosia jatkunut kärsimys, josta on vihdoin vapauduttu. Ei perhehelvetin uhrille saa sanoa vähättelevästi: "etkös sä kuitenkin voisi soittaa sille, se on kuitenkin sun veli/sisko/äiti/isä, kyllä te varmaan voisitte sopia, onhan perhe kuitenkin aina perhe"! Ei, siinä tilanteessa pitää hurrata ja tuntea syvää kunnioitusta ja todeta: miten hienoa, että kaiken läpikäyneenä olet pystynyt vetämään omat rajasi ja pitämään ne, katkaisemaan tuhoisan suhteen, vaikka olet siitä niin pienestä asti kärsinyt. Olet tehnyt hienon ja rohkean päätöksen ja kunnioitan sitä.

Tuntuu kohtuuttomalta, että perhesuhteissaan päähän potkittuihin kohdistuu vielä tämä muiden, täysin asiaankuulumattomien päivittelijöiden aiheuttama paine ylläpitää kulissinomaisesti jotakin välejä perheenjäseniinsä.

Perhe on aivan yliarvostettu asia. Juuri perheen korottamisella myyttisiin mittasuhteisiin mahdollistetaan perheissä tapahtuva väkivalta. Ja mitä enemmän perhesuhteita puolustetaan ja ylistetään, sitä vaikeampaa tuhoisissa suhteissa elävien on tuoda esille kärsimäänsä vääryyttä. Ja pelastuneiden olla vaipumatta takaisin itsetuhoiseen kierteeseen.

Toivon, että seuraavan kerran kohdatessani tällaisen typerän siunailijan minulla on kanttia sanoa asiat niin kuin ne on. Tai edes kyseenalaistaa. Kun on sellaisiakin ihmissuhteita, joissa molemmat osapuolet eivät ole päästään terveitä.

Eräs lämmin iltapäivä loman jälkeen

Kun nyt ajattelen lokakuuta, se tuntuu ihanan kaukaiselta ja silti miellyttävältä. Siellä odottavat italiantunnit, taijiharjoitukset, omenapiirakan mehukas kanelintuoksu, tyynessä ilmassa omia aikojaan hitaasti putoilevat vaahteranlehdet, joiden leijunta lumoaa. Uunin lämmittäminen aamuisin, kirpeä ilma, verhojen poissulkema illan hämäryys. Se on vielä hyvin kaukana, ja olen jotenkin sen kaukaisuuden kanssa tänä aurinkoisena iltapäivänä täydellisessä sopusoinnussa.

Neljä päivää ennen loman loppumista iski ahdistus, nyt tämä loppuu, ihanaa on ollut ja nyt suloinen joutilaisuus, joka on jollakin ihmeellisellä tavalla ulottunut omatuntoon asti, päättyy.

Tunne kesti päivän, ja sen jälkeen loma jatkui yhtä kivana tyhjäntoimittamisena kuin siihenkin saakka. :-)

Ja nyt kun olen taas tässä koneen ääressä, lemmikit nukkuvat jaloissa, puoliso soittaa greendayta ja keittää itselleen kahvia, ikkunan takana aiempien päivien massiiviset pilvirintamat hajonneet ja navakka tuuli kääntynyt ja tyyntynyt, tämä hetki tuntuukin hyvältä. Työ on sopivasti yhdentekevää, se ei rasita. Silti tuntuu mukavalta jonkinlainen rutiineihin palaaminen, joka häämöttää mielessä mutta toteutuu vasta myöhemmin. Syksy on minulle aina uuden alku, ja sen aika on kohta.
Mutta ei aivan vielä - muutama viikko vielä kesää, vehreää, kaunista, riekkuvaa kesää.

Keski-Suomeen on luvattu ensi yöksi hallaa. Jos kesäkukat muistaa peitellä tänä iltana, niiden kukinnasta voi nauttia vielä viikkoja.

Tuo impalalauma sisään, niin kärsämöt kiipeävät seinille

Keniaa vaivaa yhä paha kuivuus, mikä tarkoittaa huonoja aikoja myös norsuille. Nuoria norsuja menehtyy joukoittain. Lisäksi salametsästys on lisääntynyt rajusti. Tuntuu järkyttävältä, että niin upeita ja inhimillisiä eläimiä kuin norsuja tapetaan pelkän tavaran, norsunluun, vuoksi.

Hoitolaan on tietysti tulvinut enemmän tai vähemmän heikkokuntoisia, juuri salametsästyksen takia orvoksi jääneitä norsulapsia. Vaikka hoitolasta tulevat kirjeet ovat edelleen seikkaperäisiä ja mielenkiintoisia, nyt voi rivien välistä lukea hirvittävän kiireen, hädän ja ahdistuksen. Orpoja norsulapsia lähdetään pelastamaan eri puolilta maata harva se päivä, ja nälkiintyneitä, pahasti traumatisoituneita ja lopen uupuneita pikkuisia kurttukärsiä hoidetaan kaikin käytettävissä olevin keinoin tiputuksesta ravintolisiin ja suuren norsulapsilauman hyväätekevään seuraan. Monet eivät selviä, vaikka hoito on parasta mahdollista.

Hoitolan henkilökunta on todella kovilla, ja jatkuvasti vaihtuvat nukkumajärjestelyt sekoittavat pikkunorsujen turvallisia rutiineja. Kaikki yöpilttuut on jouduttu jakamaan väliseinillä kahtia, jotta kaikki yli kaksikymmentä pientä isokorvaa saadaan omille petipaikoilleen, eikä kaikille riitä omaa hoitajaa yöksi.

Lohduttavaa on kuitenkin se, että pikkunorsut ovat niin tavattoman sopeutuvaisia ja ystävällisiä. Alun selviämiskamppailun jälkeen ne toipuvat vähitellen vammoistaan ja traumoistaan turvallisessa laumassa, ja saavat takaisin elämänilonsa ja seikkailumielensä. Dida (josta sain oheisen kauniin muotokuvan) on erityisen huolehtivainen ja lempeä pienempiään kohtaan ja auttaa osaltaan niitä pääsemään takaisin töppöjaloilleen.

Kun luen näiden uskomattoman hienojen eläinten elämästä, en voi olla liikuttumatta ja alati hämmästymättä. Tuntuu etuoikeudelta, että voin vaikka kuinka pienellä tavalla osallistua norsujen suojeluun. Norsulasten osoittama viisaus, lähimmäisenrakkaus, iloisuus ja ilkikurisuus ilahduttaa ja ihmetyttää. Ja onhan selvää, että jos rauhassa laiduntavien norsulasten keskelle yhtäkkiä poukkaa lauma impaloita, kaikkien pikkunorsujen pitää sännätä kauhuissaan kärsät ojossa kiljuen eri ilmansuuntiin! :-)

Tuo siankärsämökimppu sisään, niin kirvat kiipeävät seinille

Nyt on hyvä aika kuivata niityltä lemmikeille rouheaa purtavaa talveksi. Palkkioksi pienet karvakorvat sitten voivat hyvin ja popsauttelevat papanoita vessalaatikon ja lähiympäristönkin täyteen. Tapanani on kattaa kasvimaan käytävät kanien käytetyllä kissanhiekalla, siis käytännössä havupurulla, sillä sen alta eivät rikkaruohot jaksa nousta.

Sillä seurauksella, että tänä vuonna juurikkaiden, lehtikaalien ja häkellyttävän värikkäiden kukkien lisäksi kasvimaani tuottaa ruokasieniä. Yksitellen ne nousivat käytäville ja levittivät laajat vaaleat lakkinsa korkealle maanomistajan elkein. Lopulta selvisi, että ovat silkinhohtavia, valkoisia tarhatuppisieniä. Harmi vain, että ehdin poimia ja tuohtuneena nakata mokomat menemään, ennen kuin biologituttavani määritti lajin. Tulisikohan myöhemmin vielä toinen sato?

Tuulee, ja kovaa

Minulla on vielä paljon opittavaa sosiaalisista tilanteista. Varsinkin, jos toinen(kin) osapuoli on asperger-piirteinen ihminen.

Olen viime vuosina koettanut kehittää tunneälyäni, eikä minulla ole ennenkään ollut ongelmia tilanteiden ja tunteiden tulkinnassa, olen ennemmin liiankin empaattinen ja ymmärtävä. Omia tunteitani käsitän aiempaa paremmin, ja olen jo aika pitkällä. Vajavaisuuteni huomaa ennemmin siitä, että voin jutella jonkun ihmisen kanssa vaikkapa kaupassa pitkäänkin ihan asiaa, ja jälkeenpäin minulla ei ole harmainta hajuakaan, kuka kyseinen tyyppi oli ja miltä hän näytti: nimi ei tule mieleen, millainen oli kampaus ja vaatetus, tai tunnistaisinko edes tyypin jos näkisin hänet uudelleen? Varmaa on vain, että jos ihminen on tosi pitkä, muistan hänet aina, koska pituudessa on jotakin niin erinomaisen kummallista minun mielessäni.

Mutta sitten ovat ne tuntemani ihmiset, jotka eivät osaa tulkita tunteita, sävyjä eivätkä tilanteita. Heidän kanssaan kommunikoinnissa minulla vasta on pähkäiltävää. Miten esimerkiksi vältetään loukkaantumiset puolin ja toisin? Aiemmin, kun koetin välttää loukkaamasta, en ollut kovin suorasanainen - ja silloin lähes poikkeuksetta toinen tulkitsi väärin ja pahoitti mielensä. Nyt olen koettanut oppia rajummaksi, rehellisemmäksi, mutta silti tietysti välillä kolisee yhteen. Yllättävän harvoin kyllä. Mutta välillä toinen ei tajua, että asia ei muutu sen todellisemmaksi, jos se sanotaan ääneen. Tai siis että jos jostakin asiasta tai tilanteesta ei puhuta, se ei tarkoita sitä, etteikö sitä olisi olemassa. Vaikeneminen ei ole ratkaisu, eivätkä ikävät tunteet katoa sillä. Pinnan alla kuhisee ja kihisee satoja asioita ja kokemuksia ja tunteita ja merkityksiä, eivätkä ne häviä vain siksi, että asperger-ihminen tiedosta niitä.

Ja ne tilanteet, joissa minua loukkaa jokin, mitä toinen sanoo tahallaan tai vahingossa. Mitä pitäisi tehdä? Jos olen hiljaa, niinkuin tähän asti, toinen ei tajua tehneensä mitään ikävää ja jatkaa samaan malliin. Jos väitän vastaan järkisyihin vedoten, tilanteesta voi kehkeytyä tulokseton näennäisälyllinen väittely. Jos taas ilmaisen pahastuneeni, toinen pitää minua liian herkkänahkaisena ja hankalana tyyppinä. Kaikissa tilanteissa syy lankeaa minulle. Se on epäreilua.

Voisinko opetella ilmaisemaan pahastumiseni niin, että toinen ihminen ei välittömästi (esim. huonosta itsetunnosta johtuen) häpeäisi sanomisiaan niin, että nousee heti takajaloilleen, tai olettaisi muuten vain, että syy on aina muissa? Vinkkejä? Kerronko vain rauhallisesti, miltä minusta tuntuu? Kysynkö, miksi toinen sanoi niin kuin sanoi?

Ongelmana on lähinnä se, että tuntemani asperger-piirteiset eivät tajua käyttäytyvänsä tavallisesta poikkeavasti. Sosiaalisen tilannetajun puute ei näy selvästi heille itselleen, toisille sitäkin enemmän. Pidetään monologeja, puhutaan liian kovaa, keskeytetään, seistään liian lähellä, tuijotetaan, vaihdetaan yhtäkkiä aihetta, tulkitaan väärin, töksäytellään, selostetaan kaikki epäolennaiset taustatekijät, ei osoiteta kiinnostusta, takerrutaan pikkuasioihin, ollaan kaikkitietäviä - ja sitten vastataan asperger-testiin, kuten veljeni, että sosiaalisissa tilanteissa ei ole mitään ongelmia.

Äitini suhteen olen saavuttanut todellisia edistysaskelia siten, että olen alkanut jäsentää hänelle sosiaalisia tilanteitamme ääneen, esimerkiksi kertomalla perään, jos vitsailen. Jos kiusoittelen häntä, hän yllättävän usein tajuaa sen (viiveellä) ja räjähtää kovaääniseen nauruun, kun tilanne on jo ohi. Veljeni puolestaan vain hämmentyy kiusoittelusta, tai tajuaa jotakin ja alkaa tosikkona selitellä. Toiset tuntemani asperger-piirteiset taas menevät niin kipsiin, että suuttuvat. Ja tietysti on aina sekin vaihtoehto, että henkilö ei tajua, että edes puhun hänelle, ja kävelee pois huoneesta. :-)

Luulen silti, että omista tunteista kertominen on paras tapa olla vuorovaikutuksessa. Esimerkiksi - nyt tuli mieleen - että mitä jos äitini ei tajua, että hänen tapansa arvostella vaatetustani on loukkaavaa? Yleensähän ihminen tajuaa, että kielteiset lausunnot kanssaihmisen ulkonäöstä/mausta/vaatevalinnoista voivat pahoittaa mielen, mutta jos äitini ei tajuakaan? Hän ei varmaankaan omasta mielestään tarkoita pahaa, eikä siksi tule ajatelleeksi, että lausunnot voivat satuttaa. Onneksi ne eivät nykyään kolhi itsetuntoani yhtä pahasti kuin teini-iässä. Ensi kerralla siis vastaavassa tilanteessa kerron hänelle, että kommentit tuntuvat tosi ikäviltä - katsotaan, mitä tapahtuu!

Tänään tuulee näköjään päässä ja puussa. Tämä on hyvää kasvua meille molemmille.

Valinnan vaikeudesta

"I'm allergic to family occasions. Sometimes I think we'd do better as dandelion seeds - no family, no history, just floating off into the world, each on our own pice of fluff."

- Sophie Kinsella, Twenties girl

Kävin taas tervehtimässä vanhempiani ja sain siis kahdessa päivässä lievän yliannoksen perheilyä. Äidin outouteen kykenen jo monesti suhtautumaan huumorilla, paitsi silloin kun alkaa se minun ulkonäköni iänikuinen arvostelu. Ja kun veli tuli käymään, ja kaikki kolme huusivat (mielestään puhuivat normaalilla äänellä) keittiössä toistensa päälle, tajusin taas leijuneeni onnekseni aika kauas lapsena opituista käyttäytymismalleista. Yksitellen vielä pystyn käsittelemään perheenjäseniäni, mutta en kaikkia kerralla.

Veljeä oli kuitenkin mukava nähdä. Ja hänen kanssaan ostoksilla käydessäni osasin olla entistä ymmärtäväisempi sen suhteen, että hänen todellakin pitää miettiä mikrokuvun ostamista vartin verran, vaikka se maksaa vain 2,90 ja tarjolla on vain yksi malli ja hän on puhunut jo yli vuoden tarvitsevansa mikrokuvun. Ja vaikka minä annan sen hyllystä hänelle käteen, ilmoitan ettei vaihtoehtoisia tuotteita ole, että se on edullinen ja laadukas, että muualta ei saa halvemmalla eikä hintaa tarvitse muuntaa markoiksi ja että nyt kannattaa siirtyä vain suoraan kassalle. Taikinakulho vaatiikin sitten jo puoli tuntia.

Kierrämme pari tavarataloa, ja veli haikailee erikoisliikkeisiin, enkä henno sanoa, että kaiken tämän olisit saanut helpoiten lähelläsi olevasta Prismasta. Ja että mikrokuvuissa ei tosiaan ole juuri eroja, ei haittaa, vaikka tarjolla ei ole useita malleja vertailtaviksi. Ja että ne ovat standardikokoisia, ei tarvitse alkaa mitata kupua ja selvittää ennen ostamista, mahtuuko se omaan standardikokoiseen mikroon. Muistutan itseäni, että veljeni ei ole tyhmä, hän on vain tavattoman perinpohjainen joka ikisessä asiassa - ja melkein työnnän hänet kassajonoon.

Olen varannut vain kaksi tuntia, joten emme ehdi mikrokuvun ja taikinakulhon lisäksi enää löytää kaikki vaatimukset täyttäviä muffinssivuokia, ja muita hänen listassaan olevia tavaroita en uskalla edes ajatella. Muistuttelen vain itselleni, että tämä 35-vuotias mies, joka osaa laittaa ruokaa ja leipoa vaikka mitä herkkuja mutta tarvitsee siskonsa apua ja painostusta mikrokuvun ostamisessa, on myös se sama pikkupoika, joka ei koskaan halunnut mennä kavereidensa synttäreille, koska ei osannut hankkia täydellistä lahjaa.

Tämä on samanaikaisesti traagista ja koomista. Ja vanhempani luulevat, että tämä on normaalia.

Tällä hetkellä autan veljeäni niinkin työläässä projektissa kuin taiteoven ostamisessa hänen asuntoonsa. Olemme vaihtaneet sähköpostia asiasta muutaman kuukauden ajan, minä keskityn lausumaan yksiselitteisiä, vahvoja ja selkeitä mielipiteitä, jotka vahvistavat hänen valintojaan, mutta välillä hän vaikuttaa aivan yhtä päättämättömältä kuin kuukausia sitten. Nyt ollaan viimein jo siinä pisteessä, että hän lähti rautakauppaan katsomaan vaihtoehtoja. (Isän kanssa toki, ei siis yksin, ja minutkin hän olisi halunnut mukaan.) Mikä heitti hänet takaisin lähtöruutuun, koska rautakaupassa oli taas uusia vaihtoehtoja. Olen silti optimistinen: jos hän pystyy valitsemaan vaihtoehdoista muutaman kuukauden päästä, hän saattaa jopa saada oven tämän vuoden puolella! Ja se on kuitenkin paljon isompi esine kuin mikrokupu!

Ja jos veljeni onnistuu joskus tämän taiteoven valitsemaan ja hankkimaan, äiti tulee olemaan hänestä taas kovin ylpeä. Minä en ole veljestäni ylpeä, jos hän onnistuu selviämään normaaleista aikuiselämän valinnoista. Mutta rakastan häntä koko sydämestäni.

Toiveikasta tuhlausta

Olen vetelehtinyt ja lueskellut niin antaumuksella ensimmäiset lomapäivät, että blogittaminenkin on jäänyt. Totesin, että hyvä lomallesiirtymisriitti on hillonkeitto ja leipominen sekä niistä väistämättä seuraava herkuttelu :-)

Olen ylpeänä julistanut kaikille kysyjille, että ei, en tiedä, mitä tehdään lomalla, en tiedä lähdetäänkö reissuun vai ei, niin ja ihan sama millaiset säät on, ne eivät lomaani pilaa. Tämä viimeinen siis kaikille niille, jotka voivottelevat, että pysyisivätpä säät nyt vielä lomalla kauniina (=helteisinä, plaah). Tänä vuonna en ole tehnyt yhden yhtä lomasuunnitelmaa, en edes toivelistaa.

En ole vielä aivan varma, oliko se erhe. Siis ei suunnitelmien puute sinänsä, mutta ehkä toivomusten puute. Olen niin vapaa tekemään mitä mieleen juolahtaa, että menen välillä ihan eksyksiin. Enimmäkseen se on kuitenkin ollut hyvä juttu - välillä vain hiipii jostakin pieni hermostus, teenkö nyt varmasti sitä mitä haluan. En ole aivan selvillä, mitä oikein haluan lomaltani.

Odotin lomaa varsinkin heinäkuun viimeiset viikot aika intensiivisesti, mutta olin myös sellaisessa työputkessa, että loma pääsi jotenkin yllättämään. Mieltä huojensi abstrakti ajatus loman lähestymisestä, mutta se ei konkretisoitunut mitenkään (tässä olisi toivelista voinut auttaa), ja loman ensimmäisen päivän olinkin sitten aivan pöllämystynyt.

Onneksi nerokas puolisoni ehdotti tänään: mitä jos koettaisimme tuhlata mahdollisimman paljon aikaa? Että tämä loma olisikin sellainen, että tuhlataan aivan hitosti aikaa! Hiiteen maksimointi! Ei tarvitse nauttia lomasta, ei tarvitse hyödyntää kaunista säätä, käytetään vaan puoli päivää pelkkään pähkäilyyn, jos niikseen on. Eipä ole muutakaan tähdellisempää tekemistä.

Vapauttavaa, että kallisarvoisten lomapäivien tarkan laskemisen sijaan voisinkin antaa loman hurahtaa vaikka kuinka nopeasti, ihan omalla painollaan. Mitä vähemmän ajattelen ja yritän pitää hetkistä kiinni, sitä todennäköisemmin ehkä rentoudun?