Hautaan

Jotkut skifi- ja fantasiakirjailijat hyödyntävät ideaa, että kaikki valintamme loisivat vaihtoehtoisia todellisuuksia: esimerkiksi kun päätän aloittaa blogin, syntyy jokin rinnakkaistodellisuus, jossa en aloittaisi blogia ja elämäni kulkisi siksi hieman erilaisia teitä. Idea on tietysti kirjallisuudessa käyttökelpoinen, vaikka todellisuuteen sovellettavaksi siitä ei ole, enkä muutenkaan koe mitään tarvetta kuvitella jotakin vaihtoehtoisia maailmoja tai tasoja tälle nykyiselle.

Toissayönä olin kuitenkin tällaisessa rinnakkaistodellisuudessa. Tiedostin sen jopa jollakin tasolla - tämä on todellisuutta tässä, mutta se ei ole ainoa todellisuus, eivätkä asiat aina mene näin. Tuossa rinnakkaistodellisuudessa isäni oli tehnyt itsemurhan jouduttuaan työttömäksi. (Oikeasti isäni vain patosi tunteensa, alkoi juoda enemmän ja siirtyi vähitellen eläkkeelle.) Unessa oli isäni kuoleman vuosipäivä ja olin hyvin surullinen. Tajusin myös, miten valtavan hylkäämiskokemuksen vanhemman itsemurha voisi aiheuttaa. Parempi menettää vanhempansa luonnollisista syistä, vaikka sitten alkoholismin aiheuttamiin sairauksiin.

Kun olen koettanut vuosien kuluessa käsitellä sitä, millaisia ihmisiä vanhempani ovat ja millaiset välit meillä on, olen rehellisesti sanoen toivonut monesti, että heitä ei olisi. Minua on ahdistanut oma lapsenroolini, ja olen ajatellut, että vanhempieni kuoltua pääsen vihdoin siitä riippuvuussiteestä vapaaksi. Onneksi tajusin jossakin vaiheessa, että ne tunteet, jotka minulla on käymättä vanhempieni suhteen läpi, tulevat vastaan joka tapauksessa, oli heitä enää tai ei. Ja että nyt kun vanhempani vielä ovat olemassa, tunteiden läpikäynti voi olla helpompaa.

Se oli hyvä oivallus, sillä olen onnistunut vähän seulomaan omia tunteitani ja myös muuttamaan toimintapojani ja siten omaa rooliani suhteessa vanhempiini. Ymmärrän myös nyt paremmin, että olen heille sekä ylpeydenaihe että pettymys, ja minun on helpompi kestää se. Samalla tavoin kuin se, että välitän vanhemmistani tavattomasti mutta olen heille monista asioista vihainen. Suhteessamme on paljon asioita, joihin en voi millään lailla vaikuttaa, joten niiden suhteen kannattaa lakata yrittämästä. Sen sijaan voin keskittyä muihin asioihin ja koettaa ilmaista vanhemmilleni niitä asioita ja tunteita, jotka tekevät minusta näkyvämmän.

Silti tuntuu todella vaikealta hyväksyä sitä, että olen emotionaalisella tasolla aina riippuvainen vanhempieni reaktioista, kuin pieni lapsi. Siinä lieassa temmon.


Sain eilen aamupäivällä tietää, että setäni (isäni vanhempi veli) oli hieman yllättäen kuollut lauantai-iltana. Se ei liity varsinaisesti tähän, mutta olen tietysti isästä vähän huolissani. Mikä olisi paras keino osoittaa myötätuntoa ihmiselle, joka ei osaa ottaa sitä vastaan?

Miksi mansikkahillo on elämää suurempaa

Tämä kirjoitus vastaa kirjaimellisesti otsikkoa. Mansikkahillo ei ole tässä metafora, vaan puhun siis nimenomaan siitä marjoista ja sokerista koostuvasta aineesta, jota hilloksi sanotaan. Jos et välitä mansikkahillosta, en suosittele lukemaan pidemmälle ;-)

Tänään on mansikkahillonkeittopäivä. Se tarkoittaa, että haen heti aamulla niin monta kiloa mansikoita kuin jaksan omin voimin perata, ja sitten antaudun päihdyttävän ihanille mansikka- ja sokerihöyryille loppupäiväksi kuin onnellinen narkomaani konsanaan.

Silloin kun olin vielä hihhuli-terveysintoilija - ja sanon tämän ihan hyvällä, joskin täysin ilman kaihoa - yritin terveellisyyden nimissä pakastaa mansikat, mieluummin mahdollisimman vähin sokerein. Mutta sitten aloin samastua liikaa Dansukkerin valloittavaan tienvarsimainokseen, jossa miehenkorkuinen mansikka kertoo: Miss you, sugar! Annoin siis periksi perimmäiselle totuudelle: maailmassa tuskin on minulle toista yhtä mieluisaa herkkua kuin marjojen ja sokerin liitto.

Onneksi nykykeittiössä ei ole pakastustilaa mansikoille, vaan sen sijaan saarekkeen tehokas liesi sekä liesikupu, jonka halogeenivalot saavat kattilaan pilkotut mansikat näyttämään vielä syvemmän punaisilta. Hillonkeitto-ohjeiden vastaisesti en keitä hilloa pientä erää, ehei - kymmenen litran kattilallinen sitä pitää olla, kilokaupalla sokeria ja tusinoittain pieniä purkkeja!

Autuaana kaadan mansikoiden sekaan sokeria suoraan pussista, mittaamatta. Punavalkokirjava ratiseva seos muuttuu vähitellen kiiltäväksi sokeriliemeksi, joka alkaa kuohua vaaleanpunaisena - ja sitten on jännitettävä, mahtuuko se kattilaan. Saa impata mansikkahuuruja, kuoria vaaleanpunaista vaahtoa pinnalta, maistella, maistella ja maistella - ja lopulta kauhoa ihanan makean höyryävän seoksen söpöihin pikkuruisiin purkkeihin. Kattilanpohjia kaapiessa vielä kuunnella, kuinka mieltälämmittävä tummanpunainen purkkirivistö alkaa napsahdella vaimeasti, kun hillon jäähtyessä kannet vetäytyvät lommolle.

Tässä yhdistynee jokin alkukantainen varastoimisvietti, mieltymykseni makeaan sekä visuaalinen estetiikka - hillo on säilyvää, herkullista ja kaunista! Hillokaapin täydet hyllyt tuovat turvallisuudentunteen siitä, että elämä ei lopu kesän loppuessa joskus - hilloa riittää lettujen päälle silloinkin, kun koti hautautuu lumen alle talviuneen.

Puolisoni suhtautuu onnekseni huvittuneen suopeasti tähän pieneen intohimooni. Äiti sen sijaan kysyi, miksi keitän hillon itse, kun kaupastakin saa. Isä ei kysele, hänen kanssaan vaihtelen hilloreseptejä ja -purkkeja - ja viime syntymäpäivälahjaksi sain häneltä vuoden omenahillot!

Mömmellystä aamun alkajaisiksi

Tämä työpäivä alkoi mukavasti, kun seurasin norsulapsen mömmellystä netistä. Suosittelen lämpimästi tätä muutaman minuutin pituista suloista otosta siitä, miten vaikeaa on käyttää kärsäänsä!

Kun maailma ei riitä

Alan vasta vähitellen käsittää, millaista on elää adhd-ihmisen puolisona. Sulattelen sitä, että väliaikaisiksi luulemani mielialanmuutokset ovat osa pysyvää jatkumoa. Olen lakannut odottamasta, että puolisoni muuttuu jotenkin itselleen helpommaksi, ja alkanut hyväksyä kaikki hänen puolensa.

Niitä puolia on paljon, enimmäkseen hyviä. Minua viehättää paljon se yllätyksellisyys, jota saan kohdata tämän ihmisen rinnalla joka päivä - joskus monta kertaa päivässä - vaikka se on myös välillä raivostuttavaa. Olen saanut tehdä myös töitä sen suhteen, etten suhtautuisi adhd-puolisooni kuin alkoholisti-isääni. Ettei tämä ole aivan samanlaista arvaamattomuutta, eikä minun tarvitse pelätä tai ahdistua. Olen myös todella iloinen siitä, että adhd-puolisoni elämyshakuisuus ja -riippuvuus ei yleensä aiheuta vahinkoa parisuhteellemme tai taloudellemme - hän ei ole esimerkiksi huume- tai peliriippuvainen. Voin tervehtiä kulloisiakin elämyksenhakusuunnitelmia iloisin mielin ja välillä vain ihmetellä kiinnostuneena hänen valtavaa energiaansa.

Kolikon toinen puoli on se, että tavallinen ei yleensä ole riittävää. Arki alkaa ahdistaa, ja tämä minun havittelemani tavallinen elämä tuskastuttaa. Sama vimma, joka usein suuntautuu ulospäin, kääntyykin sisäänpäin, eikä enää mahdu yhden ihmisen sisälle. Tavallaan ymmärrän, mutta pohjimmiltani en käsitä, se on myönnettävä. Onneksi on tiedossa tämä kirjainyhdistelmä, jonka alle voimme molemmat niputtaa joukon piirteitä.

Ajattelen, että adhd on ikään kuin suodatin, jonka kautta puolisoni persoonallisuus suodattuu. Jotkin asiat korostuvat ikään kuin värit voimistuisivat. Yhtä asiaa kuitenkin odotan - sitä että hän itse hyväksyisi oman ainutlaatuisuutensa. Toteutuuko se toive?

Viime yönä unessa puolisoni piti jostakin syystä täyttää jokin kysely. Siinä oli neljä ja puolisataa kysymystä, aivan posketon määrä adhd-ihmiselle, jonka on vaikea keskittyä paperihommiin, hermostuin minä. Kysymykset koskivat adhd-puolisoni elämää ja vaihtelivat aivan laidasta laitaan, tajusin ettei hän ikinä saa omin voimin kyselyä täytettyä. Oletko kiinnostunut historiasta? Ja kymmenen alakohtaa: antiikin aika, varhaiskeskiaika, myöhäiskeskiaika... Ei rastia tähän ruutuun. Päätin auttaa puolisoani kyselyssä tekemällä sen hänelle suullisesti, se olisi helpompaa.

Aloitin summamutikassa jostakin kyselyn keskeltä, kiinnostuksenkohteista. Tuon historiakysymyksen jälkeen olikin ohje: Siirry lähikuusikkoon. Samassa seisoin tonttiamme rajaavassa metsässä ja hain katseellani kuusikkoa. Tuossa soma muutaman kuusen rykelmä. Maassa oli paksu, pehmeä ja upottavanvihreä sammalmatto, josta kohosi siellä täällä yksittäisiä syvänsinisinä nuokkuvia skillannuppuja. Erikoista, ajattelin, kylläpä ne kukkivat myöhään - täytyy johtua valon puutteesta. Kuusien keskessä oli hämärää ja turvallista.

Katsahdin taas kyselylomakkeeseen: Löytyykö siltaa? kysyttiin. Arvelin, ettei, mutta kun nostin katseeni, toden totta, kuusien vierestä johti ojan yli kaunis harmaantunut puinen kaarisilta, aito Nuuskamuikkusen silta. Rasti ruutuun siitä, hymyilin. Seuraava kysymys: Oxalis acetosella? Ketunleipien valkoiset kukat hohtivat varjoisassa maassa. On, rasti ruutuun. Kiurunkannuksia? Ei. Mutta sen sijaan jokin turkoosi kukka, jonka nimeä en juuri nyt muista. Seuraava kysymys: Kevätlinnunhernettä? On, jossakin täällä. Ja niin edelleen, kunnes heräsin.

Tuulisella rannalla

Tuuliselta rannalta aukeaa aava ulappa. Etäällä näkyy laiva, ehkä toinenkin, aivan varma ei voi olla. Aallot lyövät rannan kiviin kuin laulu kaukaisista maista. Horisontissa sinisen sävyt sekoittuvat vaaleaksi uduksi, joka on täynnä mahdollisuuksia ja toiveita. Ei ole muuta kuin tämä: vuosisatainen meren pauhu, laivat matkalla pois, poskea sivelevä tuuli. Väkevä olemassaolon tunne, kun äkkiä ymmärtää samanaikaisesti koko elämänkaarensa ja kaikki tulevaisuuteen ja vieraisiin maihin aukeavat ikkunat.
Sydän kurottaa etäisyyden yli ja palaa takaisin rintaan yhtä aikaa kaihoisana ja tyytyväisenä.


Sain viikonloppuna mahdollisuuden käydä niemennokassa, josta aukesi esteettä suuren järven selkä. Melkein niin avara, että tuli meri mieleen. Pidän järvistä, ja nyt Järvi-Suomessa asuessani entistä enemmän, mutta meri on aina tuntunut omalta, tutulta ja kotoisalta. Kasvoin rannikolla, enkä koskaan ajatellut asiaa sen enempää, ennen kuin jätin lapsuusmaisemat taakse.

Sen jälkeen matkani ovat kuitenkin suuntautuneet merien rannoille. Etelä-Englannissa valkoiset kalkkikivikalliot kohoavat pystysuorina merestä, ja horisontissa voi kuvitella näkevänsä manner-Euroopan. Walesissa ja Irlannissa niittyjen vihreys syvenee sateen piiskatessa kasvoihin, Skotlannissa kauan sitten romahtaneet linnat tervehtivät aaltoja karuilla rannoilla. Normandiassa humisevat luoteisten merituulien lisäksi historian lehdet. Pohjois-Norjan uloimmilta saarilta aukeaa jäämeri, tuo sananakin kohtalokas. Itämeren saarilla taas meren lyijynharmaata vasten piirtyvät heleinä ruusut ja unikot. Etelä-Euroopassa meren lisäksi ilmakin on pehmeää ja turkoosinsävyistä. Ja entä Atlantti, jonka mittasuhteet ovat joka suuntaan käsittämättömät!

Kaikki maailman valaita ja meduusoita syvyyksissään piilottelevat, leväntuoksuiset, massiiviset meret vuorovesineen, hautoineen, lintuineen, tyrskyineen ja varjoineen kutsuvat luokseen viipymään. Ne sitovat minut tähän. Mitään tarvitsematta, kaiken nähneinä, ne jäävät olemaan ikuisiksi ajoiksi, tuulen myllättäviksi, lintujen mittaamiksi, ukkosmyrskyjen ja auringon tuhansien timanttien kirjomiksi.

Piilomaan pikku-a

Minulla on ollut pari vuotta mukana pieni salamatkustaja, ihan vain pääni sisällä. Nimesin sen A:ksi (A niin kuin aivolisäkekasvain), mutta sen nimi kirjoitetaan nykyään pienellä, a, koska se ei ole enää niin kovin iso juttu. Pitää vain muistaa ottaa kerran viikossa lääke, pikkuisesta purkista miniatyyrisen pillerin puolikas ja varautua enää siihen, että muutaman tunnin päästä mieliala laskee loppuillaksi ja että seuraavana päivänä väsyttää, nukuttaa ja päätä voi särkeä. Olen ajoittanut nämä oireet perjantai-iltaan/lauantaihin, jotta ei mene työpäivä pipariksi, ja oppinut suosiolla lepäilemään perjantai-illat ja sietämään väliaikaista epähuvitusta ja alakuloa. Tuskin enää joudun lääkettä syömäänkään kuin ehkä vuoden verran, hyvällä onnella en sitäkään, ja sitten saan unohtaa lopullisesti koko a:n. Tässä ei ole enää suuria tunteita pelissä.

Lääkkeidensyönnissä on puolensakin: sen lisäksi, että olen antanut itselleni luvan rentoutua nykyisin työpäivän päätteeksi sohvalla löhöillen ja suklaata syöden (sen sijaan, että alkaisin siivota tai harrastaa muuta itsekidutusta), nukun aina levottomasti perjantain ja lauantain välisen yön ja näen viikonloppuisin mitä absurdeimpia unia.

Nytkin oli taas fantastisia seikkailuja. Olin kävelemässä appiukon kanssa kirkonkylältä kotiin, oli heinäkuu, siis sama ajankohta kuin nyt, ja oli satanut yli puoli metriä lunta. Katuja ei ollut aurattu, joten saimme kahlata yli polven syvyisessä hangessa, ja vaikka oli lämmin, lumi ei sulanut. Minulla oli täysin epätodellinen olo, vaikka uni oli hyvin uskottava ja todentuntuinen. Totesin, että nyt on tosiaankin heinäkuu, ja tässä sitä kahlataan kinoksessa. Mielenkiintoista!

Sen jälkeen taas lennettiin, nyt tein sen tietoisesti ottamalla pyörällä vauhtia. Ja ilmaan päästyäni päätin kokeilla tehdä silmukoita, niin kuin hiljattain vuoristoradassa. Tuntuihan se mahanpohjassa ihan samalla tavalla!

Ja nyt sunnuntaina on päänpuristus ja väsymys taas tältä erää hellittänyt, ja saan elää rauhassa seuraavat viisi päivää. Unien soisi kuitenkin jatkuvan :-)

Papuparat

Tänä vuonna ei tule papusatoa. Olen viljellyt kasvimaatani kohta kymmenen vuotta, mutta minään vuonna pavut eivät ole epäonnistuneet. Viimeksi tillirivistä jäi yllättäen jäljelle vain rangat, kirpat ovat vuosien varrella syöneet kaalinlehtiä ja rei'ittäneet mitsunan seulaksi, myyrät ovat vetäneet varsisellerit näppärästi maan alle ja pyöritelleet perunat pikku kuonoillaan talvivarastoihinsa, linnut noppineet herneet rivistä ja kontiainen mönkinyt kasvustossa niin, että kasveja saa alituiseen tallata takaisin juurtumaan.




Papuihin on aina voinut luottaa. Ne ovat nousseet lämpimästä hiekkamullasta smaragdinvihreinä, kestäneet kontiaisten ja myyrien mellastuksen, kasvattaneet valtavia lehtiä ja voittaneet kilpailussa kaikki rikkaruohot, ja lopulta elokuussa notkuneet sydäntälämmittävästi palkojen painosta.


Tänäkin vuonna ajattelin, että jos myöhäisten kylvöjen takia kaikki muu epäonnistuu, papusato on varma. Pudottelin hellyydellä kauniit papuset kylvökoloihinsa. Mutta joku muukin piti pavuista kuin minä. Ehkä syy on tuholaisissa tai jossakin taudissa, mutta reilusta sadasta pavusta maan pinnalle pääsi neljä versoa, jotka ovat kitukasvuisia, kurttuisia ja epämuodostuneita. Kaikki muu sen sijaan kukoistaa: peruna kasvaa silmissä, porkkanasta on ylivuotinenkin siemen itänyt tasaisesti, mitsunan lehdet ovat virheettömiä ja kaalintaimet koskemattomia. Puutarha yllätti. Taas. Milloinkahan opin varautumaan siihen?

Kärsä maassa

Sain kuin vastauksena toiveisiini Keniasta rauhoittavan viestin:

"I know you as foster parents have been most concerned about the news of Dida's recent ill health. After treatment for her urinary tract infection and with extra probiotics she is once again doing well. Please find attached a recent photograph of Dida with Aden."

Yksin puutarhassa

yksin puutarhassa
oksasilppurin terä
leikkaa kiinni

* * *

home alone
the garden shredder
jams up

Mieli kuvituksessa

Näin taas taianomaista ja ihastuttavan dramaattista unta, joka jättää jälkeensä miellyttävän epätodellisuuden tunteen. Olin aivan täysin joku muu, loistava velho, pitkä ja kalpea, voittamaton, kunnes minulle selvisi, että Kuolema oli saanut selville perimmäisen salaisuuteni, joka oli minulta itseltänikin salattu (se oli jokin pelko, ehkä juuri kuolemanpelko), ja piteli siksi kohtaloani kämmenellään vaarallisen kevyesti.

Nyt yritän sopeutua siihen, että olen minä, keskimittainen ja pisamaiseksi päivettynyt, ulkona onkin mystisen toisen todellisuuden sijasta aurinkoinen kesäpäivä, pyykit liehuvat narulla ja päivän työt ovat aluillaan. Stereoihin piti sentään laittaa soimaan argentiinalaista tangoa, se sopii jotenkin unen jälkitunnelmaan.

Olen oikein mielelläni minä, mutta on ihmeellistä saada olla välillä joku aivan muu.