Hellittänyt, hellittävä

Olen ennenkin maininnut siitä, että kesä on ollut pitkään minulle vastenmielisin vuodenaika. Kevään ja syksyn muutosten välissä kesä on tuntunut pysähtyneeltä ja epämääräiseltä kuin levää keräävä lampi. Olen ahdistunut kuumuudesta, ja asuessani vielä kaupungissa kesä tarjosi minulle vähän huveja. Puistojen puut peittyivät heinäkuun aikana hennonharmaaseen likakerrokseen, joka sai kaiken samansävyiseksi.

Maalle muutettuani olosuhteet muuttuivat ja asenteeni lieveni vähän. Nyt kesä toi mukanaan lämpimät järvivedet ja puutarhan kukat. Ilmassa on täällä enemmän lintuja kuin pölyä. Itse asiassa maaseudulla kesä on aivan tavattoman ihanaa aikaa, täynnä mahdollisuuksia.

Mistä syystä aloinkin sitten stressata kesästä ennenkuulumattomasti. Kesällä oli oltava aikaa ja voimia tehdä kaikki, mikä oli jäänyt muulloin tekemättä, ja lisäksi kaikkia kesäisiä juttuja. Tuli kesäkammo. Lisäksi olin muun vuoden kuormituksesta jo valmiiksi väsynyt kesän alkaessa.

Nyt on mielenkiintoista havaita, että nautin tästä kesästä aivan uudella tavalla. Vielä viime vuoden keväällä vaivannut kesäahdistus ei tullut tänä vuonna. Hieman epämääräisellä mielellä olin tuossa loppukeväästä, mutta se oli ohimenevää eikä konkretisoitunut kesään, ei ehkä edes liittynyt siihen. Ja sen jälkeen olen ottanut kesäpäivät vastaan enimmäkseen sellaisina kuin ne tulevat, ilman suorituspaineita. Jopa ilman suunnitelmia. Elämäni on paljon vapaampaa näin. Ja kesä alkaa tuntua vuodenaikana aika kivalta, sellaiselta kuin pitää: spontaanien ideoiden, vapaan lähtemisen, päättämättömyyden ja lorvehtimisen kaudelta.

Tämä asennemuutos näkyy pienissä arkipäiväisissä toimissa. En suunnittele puutarhatöitä etukäteen, ja kun aloitan jonkin homman, minun on helppo saattaa se loppuun asti. Kaikki työt tuntuvat vähemmän rankoilta, koska en enää pidä niitä pakollisina. Tunnen, että oikeasti haluan tehdä sitä mitä teen - tai jos en halua, heitän samantien koko homman sikseen.
En enää pyri toteuttamaan kesästä elokuvamaisia idyllejä, joissa kaikki nauravat hidastetussa filmissä ja nauttivat elämästään rannalla/katukahvilassa/puistossa/Madridissa ja auringon armollinen kilo valaa kultahilettä maailman ylle. Olen vähitellen hyväksymässä sen, että elämä voi olla paskaa itse kullekin, oli kesä tai ei.
Ehdin lukea - enkä enää käytä lukuaikaani siihen, että suoritan vanhojen aikakauslehtien pakkoluentaa, jotta ne voi heittää pois.
Ja ennen kaikkea ehdin levätä - vetelehtiä haluttomana ja rentoutua tyytyväisenä, milloin mitenkin.

Minulla ei ole tänä kesänä yhtään Projektia. Jipii.

Parantava leikki

Tänään tuli taas aamulla uusintana Norsujen hoitokoti televisiosta. On aivan erilaista katsoa sarjaa nyt, kun tietää enemmän norsuhoitolasta ja sen asukeista.

Kuivuus ja salametsästyksen lisääntyminen ovat lisänneet orpojen norsulasten määrää. Hoitolassa on jo peräti 18 pikkuista. Joukko on jaettu kahtia, jotta ilkikuriset pikku lerppakorvat saadaan paremmin pidettyä hallinnassa, ja isompien norsujen ryhmän minimatriarkkoina toimivat Kenia ja Dida. Didahan on jo aiemmin osoittanut kärsivällisyyttä pienempiään kohtaan, ja Kenian kanssa ne ovat varmasti toimiva tiimi.

Ikävä uutinen on se, että Dida on ollut pitkään huonokuntoinen ja apaattinen, ja kävi ilmi, että se on kärsinyt jonkinlaisesta munuaistulehduksesta. Pitkä antibioottihoito on kuitenkin tepsinyt, ja Didan vointi ilmeisesti nyt ihan hyvä. Olen silti huolissani pikkuisesta töppökärsästäni. Ensimmäiset elinvuodet ovat vaikeimmat, ja norsulapsia vaanivat monenlaiset taudit. Vaikka hoito olisi kuinka hyvää, keuhkokuume, hampaidensaantiin liittyvät sairaudet ja heikkokuntoisuus tai ruoansulatussairaudet voivat viedä pikkunorsun muutamassa päivässä. Kunhan Dida täyttää syksyllä kaksi vuotta, voin alkaa vähitellen olla levollisemmalla mielellä.

Didasta on tulossa myös taitava jalkapalloilija, jos nyt ketään mömmelöistä norsua sellaiseksi voi sanoa. Norsut ovat monesti innokkaita pelaajia, vaikkakin säännöt - ja välillä koko pelin tarkoitus - jäävät niiltä vähän hämärän peittoon. Hoitajat saattavat alkaa pelata keskenään, mutta pian uteliaat pikkunorsut liittyvät joukkoon. Tämänkin aamun norsuohjelmassa pelattiin jalkapalloa. Norsut juoksevat kärsä suorana pallon perässä, jolleivät innostuksissaan unohda koko palloa, ja osaavat potkia hienosti, jolleivät halua mieluummin vaikkapa purra palloa tai käydä sen päälle makaamaan. Dida kuitenkin teki viime ottelussa maalin, joten se selvästi tajuaa, mistä on kyse!

Vallattomat vanhemmat

Mieliala on muuttunut viime kirjoituksesta täysin, ja vanhempienkin vierailusta on selvitty. Minun on entistä helpompi käsittää äitini outoa käytöstä ja vaikeutta ymmärtää tilanteita asperger-näkökulmasta, ja pystyn olemaan hänelle verrattomasti suorempi. Aiemmin pelkäsin hänen loukkaantuvan, jos sanoisin suoraan, koska hän loukkaantui pikkuasioistakin ja myös tulkitsi välillä tilanteita aivan kummallisesti. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että suoruus on hyvästä, sitä hän ymmärtää, eikä hänen tarvitse yrittää tulkita itselleen hämmentäviä tilanteita.

Kiinnitin myös huomiota siihen, että itse asiassa äitini päällimmäinen tunnetila haastavissa sosiaalisissa tilanteissa näyttäisi olevan hämmennys. Hän pyrkii ymmärtämään tilannetta, ja koska se on vaikeaa, hän käyttäytyy sietämättömän itseriittoisesti tai ei kykene kommunikoimaan ollenkaan. Huomasin hellittäväni aiemmasta vastuuntunnosta, enkä edes pyrkinyt toimimaan tulkkina äidin ja maailman välillä - se ei ole realistisesti mahdollista, olen nyt ymmärtänyt sen.

Isän kanssa oli pari hyvää hetkeä, etenkin kun tietoisesti pyrin olemaan hakematta hyväksyntää. Tarkkailin, ovatko vanhempani minua kohtaan jotenkin niin arvostelevia ja kriittisiä kuin nöyristelevä asenteeni on antanut ymmärtää. Eivät he ole, eivät enää. Asetelma on kääntynyt niin, että he katsovat minua ylöspäin, minä en vain ole tajunnut sitä. Nyt kuitenkin tiedostin sen ja otin selvästi johtajaroolin (monissa tilanteissa, tietysti välillä taannuin vanhoihin toimintamalleihin). Se sai vanhempani kuuntelemaan minua paljon paremmin kuin ennen. Hieno tunne.

Jännitin etukäteen paljon tätä kahden päivän vierailua, mutta en siivonnut hiessä ja pyrkinyt tekemään kaikesta täydellistä, jotta mistään ei vain löytyisi moitteen sijaa. Olen tehnyt niin aiemmin, ja aina sitä moitittavaa tai valitettavaa on löytynyt. Uurastaminen on aiheuttanut vain tutun pettymyksen.

Edellisen lauseen kirjoitettuani tajusin, että siinä kiteytyy koko suhde vanhempiini. Olen tehnyt töitä, yrittänyt ja suorittanut, mutta aina joku on pettynyt jonkin asian takia, monesti minä vanhempiini tai he minuun. Nyt en enää tehnyt niin paljon töitä, ja sen seurauksena meillä kaikilla taisi olla rennompaa.

Tein monia pieniä käytännön muutoksia entiseen. Laitoin esimerkiksi vanhempani odottamaan. Jos he kutsuivat minua, niin kuin he tekevät jatkuvasti, en tullutkaan heti kyselemään, mitä nyt ja miten voin auttaa, vaan käskin vain odottaa hetken. Jonkin kerran lupasin tulla ihan pian ja viivyttelinkin pidempään vaikkapa surffaamassa netissä. Ihana vallan tunne pilkahti hetkittäin.

Aiempina vuosina tämän vanhempieni pakollisen kesävierailun jälkeen olen ollut uuvuksissa, sekavalla mielellä ja monesti pettynyt omaan toimintaani ja kyvyttömyyden tunteeseeni. Nyt olen tyytyväinen itseeni ja suorastaan hilpeä. Niin, ja täysin vapaa syyllisyydestä! Ihmeellistä!

Unohdettu olo

Paska blogi. Tänään tekisi mieli lopettaa koko kirjoittaminen. Olen ihmetellyt jo kuukausia, miksi ystävät pitävät vähemmän yhteyttä kuin ennen (eivätkä ainakaan ilmaise että jokin olisi vialla). Sitten tajusin, että osasyynä on ehkä tämä blogi: ihmiset lukevat täältä kuulumiseni eivätkä älyä sitten ottaa yhteyttä ja kertoa omiaan. Toki on kiva, että blogi kiinnostaa - mutta tästä seuraa se, että kaikki tietävät, mitä minulle kuuluu, mutta minä en tiedä mistään mitään, kukaan ei ota yhteyttä ja tunnen olevani aivan yksin.

Tästä päivästä tulee näköjään siis virallinen itsesäälissä piehtarointipäivä. On ikävä sitä tunnetta, että otetaan yhteyttä, kysytään, mitä kuuluu, kutsutaan käymään tai poiketaan meillä. Olen lopen kyllästynyt kutsumaan itse itseni joka paikkaan. Olen kyllästynyt ymmärtämään, että jokaisella on kiireensä ja perheensä ja kaikkea. Kyllä minäkin olen jonkin arvoinen. Ja jos ei ehditä tavata, ei se mitään, kyllä minä sen toki ymmärrän. Mutta voisihan sen ilmoittaa? Nyt on vain hiljaisuus - bittiavaruus johon viestit lähtevät ja katoavat, äänetön puhelin, lukittu ulko-ovi.

Täällä on pieni surullinen mömmelönorsu, jolle ei soitettu vaikka luvattiin. Ja jotta ei tarvitse soittaakaan, kerrotaan nyt vielä kuulumiset tässä: sataa, on kylmä, joudun tekemään viikonlopun töitä, kukaan ei kutsunut juhannukseksi minua mihinkään (paitsi Dubliniin, johon minulla ei suureksi mielipahakseni ollut varaa lähteä) ja töiden lisäksi ainoa merkintä ensi viikon kalenterissa on vanhempieni vierailu. Miten säälittäväksi ihminen voi tulla?!?

Etsintää

Olen aina ajatellut, että minulla on vapaa tahto. Että toimintani perustuu itse tekemiini päätöksiin, olivatpa ne järjen tai tunteen tai pelkän intuition pohjalta tehtyjä.

Tunnelukkotesti haastoi kaiken tämän niin osuvasti, että yritän vieläkin toipua. Sulateltuani aikani sitä, että haen vieläkin ihmisten hyväksyntää, tuli vielä merkittävämpi oivallus: en ainoastaan hae hyväksyntää, vaan olen ollut siitä täysin riippuvainen niin, että se on ohjannut koko elämääni. Varsinkin teini-iässä ja nuorena aikuisena lähes kaikki toimintani on ollut hyväksynnän haun motivoimaa.

Äkkiä kaikki elämäni tähänastiset tapahtumat asettuivat uuteen, kirkkaampaan valoon. Ymmärsin paremmin, miksi olen toiminut ja käyttäytynyt niin kuin olen, näennäisen järjettömästikin välillä. Samalla satuttaa se, että oman mieleni toiminta on ollut minulta niin salattua. Olen luullut toimivani ihmissuhteissa - varsinkin parisuhteissa - rationaalisena olentona (ja vielä arvostanut rationaalisuutta ylettömästi), vaikka olen ollut pitkälti lapsuudessa oppimieni mallien ja tunteiden ohjailtavissa tiedostamatta sitä itse.

Parhaat valintani elämässä olen tehnyt silloin, kun en ole hakenut kenenkään hyväksyntää. Hetkittäin murtautunut vapaaksi kuin kesäpäivä loputtoman pilvimassan takaa.

Vaikka kaikki muut kolme tunnelukkoani - vaativuus, oikeutus ja uhrautuminen - näkyvät arkipäivässäni selvästi, tämä neljäs on mielestäni olennaisin, koska se on vaikuttanut ja vaikuttaa yhä ennen kaikkea sosiaaliseen elämääni. Siitä on myös vaikein saada kiinni ja vaikein löytää alkusyytä. Aloitanko siitä vai niistä kolmesta muusta?

Aukeavia ajatuksia

Hyviä asioita elämässä: sateesta nauttivat pikkuiset siemenet kasvimaan mullassa. Harmaana päivänä uuden palapelin kirkkaat värit, kitkerä tuoksu ja sininen pahvipöly, joka saa aivastamaan. Reissusta palannut adhd-puoliso aina niin häkellyttävän kauniina, kodikkaan kipakkana ja jälleen matkakuumeisena. Käsiä lempeästi lämmittävä teekuppi ja hyvä kirja: "life; London; this moment of June."

Käytin viime viikon vapaa-ajan puutarhassa laiminlyödyn kasvimaan elvyttämiseen, kääntämiseen, kitkemiseen ja kylvämiseen. Olen myöhässä, mutta näillä leveysasteilla ei vaikkapa papuja paljon aiemmin kannata kylvääkään, halloja voi olla vielä kesäkuun 10. päivän jälkeenkin. Jos tulee hyvä kesä, saan kyllä satoa. Huomaan, etten enää suhtaudu puutarhanhoitoonkaan niin tiukkaotsaisesti kuin ennen, en tee tehtävälistoja sielläkään ja ehkä siksi saan jotenkin paljon enemmän aikaan vähemmällä henkisellä kuormituksella.

Mielelle varsinkin viikonloppu lapionvarressa teki hyvää. Nyppiessäni heinänjuuria pois puhdistin samalla päätäni ja lopputulos on haravalla tasoitettu kauniinmusta multapinta, johon on kätketty paljon ajatuksia kasvamaan.

Odotan eniten sitä, kun pintaan ilmestyvät papujen hellyttävät, ihmeellisen suuret versot, jotka alkavat kääriä hitaasti lehtiään auki kuin vihreää valkopyykkiä aurinkoon. Ajattelin kirjoittaa yhtä helposti, avata ajatukseni ymmärrettävään muotoon.

Sadekuurojen välillä hetki auringossa: päihdyttävän imelä syreenien tuoksu.

Kipupisteitä

Luin tunnelukkoja käsittelevän kirjan Eroon tunnelukoista, se oli ensimmäinen jonka sain kirjastosta käsiini. On huojentavaa oppia ymmärtämään itseään ja käytöstään paremmin ja ennen kaikkea päästä paremmin kosketuksiin omien tunteidensa kanssa. Nyt päällimmäinen tunne on kuitenkin sekasorto. Liikaa tietoa, liikaa muistoja, liikaa lapsuuden tunteita. Olen pudonnut kipeisiin oivalluksiin.

Öisin olen levoton, valo puskee väkisin verhojen läpi, luomien läpi, aivoihin valaisemaan kaikki unohdetut nurkat, ja uneni ovat täynnä kiirettä, matkustamista, toimimattomia teknisiä laitteita, väkeä, kulkuneuvoja ja toistuvia kohtauksia. Sitten herään päivään, joka on kiireetön ja rauhallisesti oman aikatauluni mukainen, itsenäistä työtä, epäsosiaalista puutarha-aikaa, musiikkia. Tilaa ajatella.

Tämä kaikki vaatii perehtymistä. Näiden tunteiden käsittelyä, menneen uudelleentulkintaa. En halua aloittaa aivan vielä. Mietin muutenkin, ensimmäistä kertaa, tämän blogin roolia. Kirjoitanko ajatukseni tänne? Uskallanko, karkotanko lukijat, vai onko tämä blogi juuri tätä varten? Olen vailla suuntaa, enkä tiedä, onko se hyväkin tunne.

Yhteiset harhailevat ajatuksemme

Katsoin puolisoni kanssa taas yhden elokuvan, joka kertoi sisarusten välisestä suhteesta. Tietysti elokuvassa oli muitakin teemoja, mutta sisarussuhde oli yksi kantavista, ja päädyimme keskustelemaan elokuvien välittämästä perhemaailmasta. Varsinkin sisaret ovat elokuvissa aina todella erilaisia keskenään. Yleensä heillä on kyllä joko samanvärinen tukka ja vaatteet, tai sitten aivan korostetusti täysin erilaiset kampaukset ja tyylit. Mutta luonteeltaan he ovat usein kuin yö ja päivä, ja siitä syntyy elokuvan ihmissuhdedynamiikka. Kun on pakko olla sisarus jonkun kanssa, jota ei ymmärrä ollenkaan.

Onko sellaista todellisuudessa? On niin vaikea kuvitella.

Tietysti ajattelen, että vaikkapa minä ja asperger-veljeni olemme todella erilaisia: jotakin samannäköisyyttä on, mutta erilaiset tempperamentit, eri elämäntilanteet, eri kiinnostuksenkohteet, aivan erilainen itsetuntemus ja -ilmaisu.

Sisältäpäin olemme aivan uniikkeja itsejämme, mutta sitten käännyn katsomaan ulkoapäin, ja toden totta: mikä harmoninen pari. Kaksi samanlaista hyväntahtoista ja hajamielistä nörttiä, joilla on hieman tilanteeseen sopimaton ulosanti. Toinen on välillä jotenkin äänekkäämpi, mutta ehkä vain enemmän pihalla. Toinen taas on pinnallisesti järkevä ja rauhallinen kuin meduusa, mutta oikeasti ui aivan jossakin omassa valtameressään.

Meistä tulisi siis lattea elokuva. Ja samantien elokuvatodellisuus alkaa ärsyttää yhä enemmän. Miksi kukaan haluaisi samanlaiset hiukset kuin siskollaan? Eikö ulkoista erilaisuutta oikeastaan korosteta usein, varsinkin jos luonteissa on paljon samaa? Ja jos taas olisin aivan erilainen kuin veljeni, aiheuttaisiko se muka väistämättä riitoja? Ne kohdat, joissa olemme veljeni kanssa erilaisia, aiheuttivat huutoa ja tappelua lapsina, mutta eivät tietenkään enää.

Mielestäni olennaista sisarussuhteessa on aika. Jos kasvaa toisen ihmisen kanssa lapsesta asti, eikö väistämättä synny jotakin yhteistä? Vaikka olisimme kuinka erilaisia, eikö yhteinen kokemusmaailma luo jonkin yhteisymmärryksen: toisen ymmärtämän huumorintajun, samanlaisen näkökulman tilanteisiin tai edes jonkin yhteisen yhdessäolemisen tavan? Helppouden olla toisen kanssa niin, että ulkopuoliset havaitsevat näkymättömän sidoksen?

Elokuvissa yhdessä vietetyt vuodet tuodaan ilmi yleensä tapahtumien kautta, harvemmin vapautuneina olemuksina ja luontevana yhdessäolona. Ja valkokankaan sisarusparit näyttävät tuntevan toisensa perin pintapuolisesti, eivät jollakin perustavalla tavalla. Luulenko liikoja itsestäni, kun kuvittelen tuntevani veljeni minuuden perustan, jolle sitten rakennan kaikki myöhemmät tietoni hänestä ja laajennan käsitystäni siitä, millainen hän on? Kun uskon ymmärtäväni häntä?

Mobiilimömmelö

Sain uuden matkapuhelimen. Tai siis aloin haluta uutta matkapuhelinta ja järjestin itselleni sellaisen. Aiempi puhelimeni oli riisuttu perusmalli, ei kameraa tai mitään kujeita, nykyisessä on kaikki tarvittava ja vähän enemmänkin täysnäppäimistöstä, wlan-yhteyksistä ja bluetooth-portista alkaen.

Silloin kun reilut pari vuotta sitten olin ostamassa edellistä puhelintani, en halunnut (nyt käsittämättömistä syitä) mitään erikoistoimintoja. Olin sitä mieltä, että kameraa en ainakaan tarvitse. Ja että en kuitenkaan käyttäisi mitään kalenteri- tai muistiinpanotoimintoja puhelimessa. Sehän on soittamista varten. Ja nimenomaan puheluiden, ei musiikin, soittamista varten. Puhelimen mukana tosin tuli timanttitarra-arkki, mikä oli mielestäni huippujuttu. Tosin meni varmaan vuosi, ennen kuin olin löytänyt riittävän täydellisen tarraratkaisun ja uskalsin alkaa koristella puhelintani, enkä sittenkään ollut lopputulokseen täysin tyytyväinen. Mutta suoritin puhelimen käyttöönoton mielestäni arvolleni sopivalla tavalla: luin ensin käyttöohjeen huolellisesti kannesta kanteen yhdeltä istumalta niin, että huippuälykkäät aivoni koodasivat kaiken muistiin, ja sitten otin puhelimen käyttöön ilman mitään turhaa säätämistä, tunsinhan jo valmiiksi kaikki toiminnot kuin omat taskuni.

Nyt olen innoissani kiinnittämässä puhelimeen heti tarroja ja koruja, tallentamassa muistutuksia joka pikkuasiasta, valitsemassa soittoääniä kaikille eri ihmisille, vaihtamassa taustakuvaa joka päivä, pähkäilemässä valikoiden äärellä ja surffailemassa netissä. Käyttöohjetta lueskelen kyllä, silloin tällöin, koska se nopeuttaa joitakin asioita. En ole vielä ihan puolivälissä, mutta huippuälykkäät aivoni ovat silti onnistuneet käyttämään suurinta osaa puhelimen toiminnoista ;-) Ja välillä ärsytän puolisoani kyselemällä juttuja häneltä, vaikka aiemmin se ei tullut kysymykseenkään - minunhan piti osata kaikki paremmin kuin kukaan muu.

Mikä on muuttunut? Ei mikään muu kuin oma asenteeni. Tosikosta suorittajasta on tullut leikkivä kokeilija.

Tietysti elämäntilanteenikin on muuttunut helpommaksi, mutta luulen silti, että asenne vaikuttaa paljon. Minulla on ollut viha-rakkaussuhde tekniikkaan. Rakastan kaikkia uusia keksintöjä ja vempaimia, mutta kun niitä pitäisi itse kokeilla tai opetella käyttämään, tulee helposti rimakauhu. Olen vaatinut itseltäni, että minun on heti ymmärrettävä laitteiden toimintaperiaatteet ja osattava käyttää niitä ongelmitta. Onhan veljenikin jonkinlainen matematiikkanero, jolle kaikki tekniset kysymykset tuntuvat olevan itsestäänselviä, hyvänen aika! Ei saa pikkusisko jäädä huonommaksi! (Ainakaan muiden silmissä.) Siksi on luettava äkkiä käyttöohjeet ja opittava heti kaikki, jotta voi sitten tehdä itseensä ja muihin ihmisiin vaikutuksen taidoillaan ja tiedoillaan. Ja antaa vaikutelman, että kaikki tämä on sisäsyntyistä, tunsin kaikki tekniikan perusperiaatteet jo alle vuoden ikäisenä, lapsena osasin koota itse tietokoneita ja kyllä, antakaa mikä laite vaan, niin minä hallitsen sen heti ja osaan keskustella sen tekniikasta älyllisesti yliopistoprofessoreiden kanssa.

Mitä turhaa pingotusta! ajattelen nyt. Miksi en muka voisi olla ihminen, miksi pitäisi olla itsekin kone? Miksi en riittäisi ilman jatkuvaa todistelua, miksi pitäisi pätemällä hakea oma arvonsa? Voisiko esimerkiksi sallia omistavansa jonkin teknisen laitteen ilman, että osaa käyttää aivan kaikkia toimintoja?
Päällimmäinen kysymys on kuitenkin: mistä kaikesta hauskasta olen jäänyt paitsi, kun en ole antanut itseni leikkiä? Nyt ihmisarvo irti puhelimesta ja Hello Kitty -aiheisia taustakuvia lataamaan!

Kesäkuu

punarinnan laulu
valkeassa yössä
sinun naurusi

* * *

a robin singing
in this white night
your laughter