aurinkoenergiaa

Jossakin vaiheessa huomasin olevani väsynyt. Sitten tajusin, että olin vähän aikaa vältellyt sosiaalisia tilanteita jopa oman puolison kanssa: vapaa-ajan olin katsellut dvd:itä, lukenut ja kärrännyt erilaisia maa-aineksia puutarhassa. Olin selvästi halunnut eristäytyä, enkä juuri jakaa itsestäni edes tänne blogiin.

Alkukevät oli raskas parisuhdekriiseineen, ja nyt tilanteen parannuttua oli aikaa palautua ja kerätä voimia. Muuta selitystä en keksi. Myönteistä oli, että a) tajusin tilanteen itse jo alkuvaiheessa ja b) olin levännyt juuri minulle sopivalla tavalla, siis olin antanut itselleni luvan olla väsynyt ja erakoituva.

Nyt alkaakin jo tuntua siltä, että olen pirteämpi ja valmis sosiaaliseen, ihanaan kesään. Olen lisäksi hurjan tyytyväinen siihen, miten nämä jutut nykyisin näyttävät menevän. Miten helppoa on sallia itselleen lepoa ja rauhaa. Miten tunnistan tunteitani ja olojani koko ajan paremmin ja osaan/haluan puhua niistä myös puolisolle. Miten vähän tunnen enää syyllisyyttä siitä, etten ole mikään tunteeton tehopakkaus.

Nyt aion ottaa kesäkuun vastaan avoimin mielin ja antaa edelleen itselleni aikaa ja tilaa. Ja jatkaa sitä maa-ainesten kärräämistä - se on hyvää sellaista kylähullun hommaa riehua itsekseen tuolla puutarhassa.

Hengenveto, ja toinen

Ajeltiin viitostiellä niissä kohdin, missä tie on mäkinen ja mutkainen ja molemmin puolin kasvaa korkea kuusikko. Pientareita ei ole nimeksikään, vaan metsä tulee tiehen asti, ja siinä jyrkässä ylämäessä ajattelen aina, että tämäpä olisi klassinen hirvikolaripaikka ja kevennän pikkuisen kaasujalkaa. Eikä mitään kuitenkaan ikinä näy. Ihan turhaan jännitän aina.

Paitsi nyt näkökentän reunalla jotakin harmaanruskeaa. Jalat polkaisevat jarrua ja kytkintä ennen kuin mieli käsittää, mitä tapahtuu, ja valkohäntäkauris ponkaisee oikealta tielle. Sekunnit venyvät minuuttien mittaisiksi; onpas se iso eläin, ei sieltä tullutkaan mikään pieni jänis, hurjaa että auto ei pysähdy vaikka on jarrut pohjassa, syvissä tummissa silmissä säikky katse, tee yhteistyötä minä en saa tätä autoa pysähtymään ennen sinua, mitkä valtavat kauriinkorvat, torvi painetaan torvea niin se tajuaa meidät riittää että rattia puristaa yhdellä kädellä, alta pois nyt! hitto!

Ohuet jalat tanssivat hetken tiellä ja hengenvedon mittaisen ikuisuuden jälkeen empivä eläin karkaa tien yli metsään.

Jälkeenpäin tajuaa kauriin kauneuden, hetken lyhyyden, ja vähitellen koko tilanteen. Se on läheltä nähtynä oikeasti iso eläin, melkein metrin korkeudella selkä. Törmäyksessä olisi oikeasti syntynyt pahaa jälkeä. Ja oli oikeasti onni, että kukaan ei tullut juuri sillä hetkellä mäen takaa vastaan.

Voimaton

Enpäs jäänytkään siihen kevätiltaan. Jäinkin kolmeksi päiväksi sängynpohjalle vatsataudin kouriin. Nyt yritän kerätä voimia, vaikka tuntuu ettei oikein jaksa edes istua. Ruoka ei vielä oikein maistu, vaikka elimistö huutaa energiaa, ja melkein kaikki on liian suolaista tai liian makeaa tai muuten vain liian voimakasta.

Ei auta kuin odotella. Voimat palautuvat vähitellen, univelka pienenee, voi taas alkaa suunnitella kivoja, keväisiä juttuja.

Puoliso on ollut suurenmoinen, niin kuin aina kun olen sairaana. Myötätuntoa, huolenpitoa, jaffanostoreissuja, eikä hän kuitenkaan tee sitä omalla kustannuksellaan. Minä vasta opettelen tuota taitoa: miten huolehditaan suorittamatta. Ollaan tukena menemättä liikaa mukaan toisen oloihin. Vaikutetaan loputtoman kärsivällisiltä ilman ponnistelua ja väsymistä.

Minulla on siihen vielä matkaa, mutta hyvä esimerkki tässä lähellä. Jossakin vaiheessa alan taas innokkaan itsekasvatuksen. Mutta nyt vain toivun, lepään, annan kevään virrata ikkunan takana mistään välittämättä.

Kevenevä ilta

Kevätaurinko viipyilee puiden latvoissa ja taikoo mäntyjen rungoista esiin piilotetun kuparinpunan. Lehtiään hitaasti auki käärivät pihlajanoksat pysähtyvät. Kaukana soi punakylkirastaan kromaattinen kujeilu, ja vaikka hengitän syvään, en tavoita sitä. Maa on sateesta raikas ja kasvava, askelten alla syvä. Jäisin tähän iltaan ikuisesti.

Hiipivä vihreys

Eilinen sade saa maailman sihisemään kasvua ja orastavaa hehkuvaa vihreyttä. Viikonloppu on ovella, ja tämän päivän aherrus palkitaan pitkällä vapaalla. Mieli on kevyt kuin tuulessa heiluvat hiirenkorvaiset koivunoksat.

Puutarhassa eivät kuki enää krookukset, myyrät ovat mutustelleet vuosien varrella kaikki sipulit. Ihailen niitä enää näissä vuonna 2006 otetuissa kuvissa enkä sure, niillä on ehkä ruokittu montakin pientä tuhnunenäistä ja pöperöpäistä myyrälasta.
Ja viime syksynä istuttamani helmililjat, skillat, tasetit ja narsissit eivät niin maistu myyrille ja ne ovat jo nupullaan!

Kultakärsämö

Kaikki ajatukset eivät ole puutarhassa ja siinä, mitä kärsämölajikkeita haluaisin kasvattaa.

Kenian norsuhoitolaan on pelastettu jälleen pikkuinen kärsämö, tällä kertaa kuusiviikkoinen Isiolo - luottavainen, hellyydenkipeä ja surullinen pikkunorsu, joka on löytänyt lohtua uudesta 15-kärsäisestä laumastaan ja aina paikalla olevista hoitajista.

Pienten pelastettujen norsulasten tauoton tulva hoitolaan huolettaa, mutta toisaalta pitäisi olla iloinen, että orvoiksi jääneitä norsuvauvoja pystytään pelastamaan.

Nyt jo 16 norsun lauma on varmasti aika vaikuttava näky: kymmenien töppöjalkojen hilpeää töpsöttelyä, 32 iloisena lepattavaa korvaa sekä paljon tööttäilyä, innostusta, kaikkialle roiskuteltavaa mutaa ja mömmellystä!

Viisaita sanoja puutarhurinorsulle

"Hur ordentligt måste man ha det i trädgården?

Den frågan tar nog oproportionerligt stor plats för många trädgårdsägare. De flesta av oss tillbringar den mesta av vår vakna tid på våra arbetsplatser. På de få timmar som blir över ska vi handla, laga mat, hålla huset i ordning, tvätta, stryka, och dessutom hinna vara goda mödrar/fäder och döttrar/söner. Det är lätt att trädgården blir ytterligare en av de plikter som får oss att känna oss otillräckliga.

Ändå vet vi ju att vi vill att trädgårdens roll ska vara precis den motsatta. Här ska vi äntligen kunna ta ett djupt andetag, dra in den friska doften från grönskan och känna att vi för en stund är befriade från plikter och krav. Här ska vi kunna ta till oss växandets opåverkbart lugna puls och slappna av.

Tills vi blir varse allt ogräset i grönsakslandet och mellan plattorna i gången. Tills vi ser att idegranskloten behöver tuktas, vinrankan pinceras, gräset klippas, för att inte tala om oredan bland alla självsådder i kryddlandet som skulle behöva sorteras upp och åter hamna i sina rätta rutor.

Det finns alltid saker som behöver göras i en trädgård.

Men den som bestämmer vad som behöver göras är bara du själv.

Det kan väl hända att våra föräldrar eller morföräldrar hade perfekt skötta trädgårdar, och att de aldrig skulle betrakta gräsmattan som färdigklippt förrän även all dess kanter var skurna. Antagligen hade de mera tid än du själv har. Och deras normer behöver inte vara dina.

Om kravet på att hålla trädgården i perfekt skick blir till en tung plikt, så har trädgårdens värde gått förlorat för oss."


- Christel Kvant & Heidi Palmgren: Trädgårdens rum (kursivointi minun)