Se vaikenee joka pelkää

Se vaikenee joka pelkää vastausta
ei kestä totuutta, jää vaille vapautta
Se vaikenee joka pelkää muiden mieltä
ja hiljeten väistää vain tyhmemmän tieltä

-PMMP-

Totuuden ajatuskin koskettaa.
Opin eilen, että tunteistaan puhuminen on yksi tapa olla toisen tukena. Se oli hämmästyttävä tieto, jota en oikein ole vieläkään hyväksynyt, saati sisäistänyt. Niin kuin millä perusteella?

Olen aina luullut, että tukena oleminen on sellainen suoritus, jonkinlainen projekti, jossa pitää olla mahdollisimman neutraali. Omat tunteet pannaan sivuun, jotta on tilaa toisen - sen tuettavan - tunteille. Olivat ne omat tunteet mitä tahansa, iloa, surua, riipaisevaa myötätuntoa, suuttumusta, epätoivoa, toiveikkuutta, niistä en ole arvellut olevan hyötyä. Ne häiritsevät keskittymistä, toisen kuuntelemista, ystävyyden ja läsnäolon virheetöntä suorittamista. Tunteet voi sitten kanavoida toimintaan, vaikka kaikenlaiseen toisen hyvinvoinnista hössöttämiseen.

Ulospäinhän tällainen antaa kuvan, että tukija on seesteisesti koossa ja lisäksi valmis ja kyvykäs toimimaan ja huolehtimaan muista. Ja ettei mikään kosketa, tai kaikki on padottu. Eipä silti, että ulkoisella vaikutelmalla olisi ollut minulle väliä, en ole ollut siitä missään määrin tietoinen, kuin en koko tästä toimintamallistakaan.

Mutta että toisen tukena voisi olla ei ainoastaan niiden omien tunteiden kanssa vaan jopa niiden kautta? Posketon ajatus. Toisella on vaikeaa, ja sitten minä tulen siihen sanomaan, miltä minusta tuntuu? Eikö se ole huomion viemistä? Tai: toisella on vaikeaa, ja sitten minä tulen siihen räyhäämään ja syyttämään ja olemaan kaikin puolin täysin epätäydellinen tyyppi. Miten se auttaa sitä toista? Mutta niin ne vaan sanoo, että se auttaa. Että rehellisyys itselle ja toiselle tuo läheisyyttä ja turvallisuutta, vaikka totuus olisi tuskallinenkin.

Tässä riittää vähäksi aikaa opeteltavaa ja ymmärrettävää. Tämän kuitenkin olen jo oppinut:

Se on rohkea, joka puhuu.
Hänen kaltaisekseen haluan tulla.

Pohjoiset puut

Pohjoiset puut
juhlivat hanamia
lunta oksillaan

* * *

Northern woods
celebrating hanami
with snow on branches



Hanami on japanilainen kirsikankukkajuhla, joka muistuttaa kaiken kauneudesta ja katoavaisuudesta.

Hiekka

Minulla on unelma rakkaudesta. Siinä kiintymys ja huolenpito tasoittavat lähimmäisen tietä ja suojelevat kuin enkelinsiivet. Se unelma on romuttunut ennenkin (mutta aina jaksan rakentaa sen uudelleen).

Kun on teitä, joita ei voi tasoittaa. Toisen on kuljettava ne itse ja kompasteltava kiviin, eikä mikään määrä huolta, välittämistä, rakastavin käsin leivottuja kermapullia, naurua, yhteisiä kaakaohetkiä sohvalla, auringonpaisteisia kevätpäiviä eikä halauksia auta yhtään mitään mihinkään.

Kaikki on aivan turhaa. Valunut hukkaan kuin lämmin hiekka sormien lomasta rannalla kesäisenä iltana. Tyyntä järvenselkää tai hetkeä ei saa kiinni, vaikka tahtoisi. Kaukana jokin lintu aloittaa iltalaulunsa, aurinko painuu alemmas kuparisena ja kylmänä. Järveltä nousee usva, heijastaa auringonlaskun oranssinpunaiset värit. Hetken koko maailma liekehtii.

Onko jäätävä tuleen makaamaan?

Kevät

Hellin käsin
yöpakkanen silittää
kevään ihoa

* * *

With tender hands
night frost caresses
the skin of spring

Raskain sydämin

Raskain sydämin
luovun tästä talvesta
annan sinulle

* * *

With a heavy heart
I give away this winter
for you to keep

Maantien varrella

Maantien varrella
lumesta sulaneet puut
harmaat kuin kuolleet

* * *

Along the motorway
trees freed from snow
grey, as dead

Suuria ajatuksia

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää! Tämä on koko vuoden liputuspäivistä se, joka saa minut parhaalle tuulelle. Tuntuu, että oikeus on toteutunut, kun tämä suurhenkilö on vihdoin saanut oman päivänsä.

Minna Canth oli monessa suhteessa suurnainen, sitkeä selviytyjä ja todellinen rajojen rikkoja. Hänen on täytynyt olla älykäs, kiinnostunut kaikesta ja kykenevä kyseenalaistamaan totutut ajattelutavat. Pidän häntä monin tavoin ihanteena. Hän oli eittämättä myös todella omapäinen ja ehdoton, varmasti hyvin inhimillinen ja viallinenkin ihminen. Hän oli kuitenkin vilkas, huumorintajuinen ja sosiaalinen persoona sekä hyvä ihmistuntija, jolla oli myös voimakas oikeudentaju.

Canth halusi jo nuorena opiskelemaan ja luomaan uraa avioliiton (jossa nainen oli lain mukaan miehensä holhokki) sijasta. Sen ajan Suomessa (1800-luvun puolivälissä) naisia yritettiin kouluissakin varjella liialta tiedolta, koska sen uskottiin tekevän heistä hermoheikkoja, ja ainoat naisille sallitut ammatit olivat kätilö ja opettaja, jos joku oli niin poikkeuksellinen, ettei kenellekään miehelle kelvannut. Canth lähti siis opiskelemaan ensimmäisten naisopiskelijoiden joukossa opettajaksi, mutta suuntautui myöhemmin kirjalliselle alalle.

Hänestä tuli Suomen ensimmäinen sanomalehtinainen, ja lisäksi hän oli tuottelias kirjailija, näytelmäkirjailija ja kääntäjä. Hän pyrki lukemaan mahdollisimman laajasti myös ulkomaista kirjallisuutta ja perehtyi tieteen ja kulttuurin uusimpiin aatteisiin. Hän piti kirjallista salonkia, jossa keskusteltiin muun muassa mullistavasta uudesta aatesuunnasta, darvinismista, ja muista tulenaroista kysymyksistä. Sinne kerääntyivät kaikki senaikaiset merkittävät suomalaiset kulttuurivaikuttajat, ja osa ulkomaisistakin.

Ajattelussaan Canth olikin radikaali edelläkävijä, joka kykeni muodostamaan itse omat mielipiteensä vallalla olevia aatteita vastaan. Hän oli myös naisasianainen, joka politiikan lisäksi suhtautui solidaarisesti toisiin naisiin niin käytännön elämässä kuin tuotannossaan. Hän kannatti naisasialiikettä, eikä hyväksynyt sitä, että naisia pidettiin sopivina vain äitiyteen. Hän riitaantui naisten koulutusta vastustaneen Kuopion piispan kanssa aiheesta niin, ettei enää tervehtinyt tätä. Ihailen tuollaista rohkeutta olla eri mieltä. :-)

Työläistaustaisena hän perehtyi myös yhteiskunnan varjopuoliin ja epäkohtiin ja uskalsi ottaa kantaa. Hän harjoitti laajasti hyväntekeväisyyttä ja oli mukana ajamassa tytöille oikeutta kunnon koulutukseen (pelkkien käsitöiden ja käytöstapojen oppimisen sijaan) ja perustamassa kouluja.

Hän harjoitti myös päivittäin ulkoilua ja voimistelua, mikä tuona korsettien ja hajusuolojen aikakautena oli erittäin edistyksellistä. Naisiahan pidettiin aivan liian hauraina ja heikkoina mihinkään fyysisiin tai henkisiin ponnisteluihin - jollaisiksi lasten saantia ja kasvatusta ei kuitenkaan luettu!

Kirjallisten ansioiden lisäksi Canth synnytti ja kasvatti aikuiseksi seitsemän lasta, osittain yksinhuoltajana. Hän piti myös isänsä jälkeen sekatavarakauppaa, koska saattoi leskenä anoa itselleen oikeutta "harjoittaa liiketoimintaa omissa nimissään". Liikenaisena hän ansioitui, ja kielitaitoisena pystyi käymään liikekirjeenvaihtoa ulkomaillekin. Kauppa sivuliikkeineen kasvoi suureksi, ja Canthista tuli kauppiaspiireissäkin hyvin vaikutusvaltainen henkilö. Lisäksi hän huolehti, että hänen lapsensa - myös tytöt - saattoivat päästä ammattiin. He saivat opiskella, jopa lääketiedettä, ja toimia mm. liikkeenharjoittajina ja kääntäjinä. Nuorin tytöistä pääsi myös ylioppilaaksi, kun se vihdoin 1899 oli tytöille mahdollista ilman keisarilta anottua "vapautusta sukupuolesta". Yliopiston ovet eivät silti vielä vapaasti auenneet naisille.

Monet asiat ovat nykyisin itsestäänselvyyksiä, ja onkin vaikea tajuta, miten erilaisessa Suomessa Minna Canth eli. Hän näki puhelimen ja rautatien tulon, ensimmäisten sähköisten katulamppujen syttyvän ja ensimmäisten elokuvien pyörivän valkokankaalla. Muutokset tapahtuivat hitaasti niin konkreettisessa kuin älyllisessäkin maailmassa, ja vanhanaikaiset, lähinnä uskomuksiin ja kirjaimelliseen raamatuntulkintaan perustuvat asenteet vallitsivat. Yhteiskunnallisesta tasa-arvosta ei ollut tietoakaan missään suhteessa. Köyhien ja rikkaiden erot olivat ylitsepääsemättömät. Naisilla ei ollut äänioikeutta eikä oikeutta omaan omaisuuteen, ruumiiseensa tai lapsiinsa.

Noista ajoista on tultu pitkälle, ja se on Canthin ja hänen kaltaistensa ansiota. Paljon tehtävää olisi silti, ja se olisi meidän vastuullamme. Kuinka uskaltaisi olla rohkeasti feministi, kannattaa kaikkien ihmisten tasavertaisuutta, vaikka olisi Kuopion piispa vastassa?! Kykenemmekö olemaan poikkeuksellisia ja sanomaan ajatuksemme ääneen Canthin tapaan?

Canthia pidettiin liian kumouksellisena, anarkistisenakin, ja hän totesi itsekin: "Ellette sitä ennen ole tienneet, niin kerron Teille nyt, että olen täydellinen innokas socialisti." On kuitenkin oltava radikaali, jos haluaa aikaan suuria muutoksia.

Menen tänään 6-vuotiaan tytön syntymäpäiville. Hän haluaa isona kirurgiksi. Minna Canth olisi ylpeä.

Lämpimämpää

Päivät pitenevät
seinällä - talo kääntää
kasvot aurinkoon

* * *

Days getting warmer -
the house turns its face
towards the sun

Paljastuksia

Valkean maailman
halkaisee uusi tie
kevätkengille

* * *

In the whiteness
some roads revealed
for spring shoes

Tehtävälistat tuhkaksi

Tämä on ollut kiinnostava viikonloppu itsetutkiskelun kannalta. Puoliso on keikkareissulla, joten olen saanut olla ihan keskenäni. Eilen oli pitkästä aikaa vapaapäivä ilman mitään sovittuja tapaamisia tai menoja. Vietin pitkän aamiaisen, ja sitten aloin miettiä, mitä tekisin. Koko päivä aikaa, joten jokin isompi projekti voisi olla kiva. Järjestäisinkö valokuvia vai siivoaisinko puutarhamuistiinpanoni, jotka ovat sekaisin laatikossa? Koko aamun vaivannut outo tunne voimistui iltapäivällä: jotakin puuttuu, jotakin on nyt pielessä.

Yhtäkkiä tajusin, mitä puuttuu: tehtävälista. Sellainen luettelo, johon olisin stressin vallassa kirjoittanut loputtomasti hoidettavia töitä. Siivoamisia, velvollisuuksia, selvitettäviä ja ratkaistavia asioita. Pitkänpitkä paperin kääntöpuolelle jatkuva tärkeysjärjestyksessä oleva luettelo, joka ennen määritti vapaapäivieni ohjelman tarkkaan. Käytännössä vapaat kuluivat valmiin toimintasuunnitelman suorittamisessa.

Tämä outo tunne oli vapaus! Huumaavan ihana vapaus tehdä mitä mieleen juolahtaa!

Olen elänyt ilman tehtävälistoja jo pitkään, en vain ole tajunnut sitä. Olen jättänyt niiden tekemisen huomaamattani. Ennen minulla oli useita listoja kerralla, pitkäaikaisia ja lyhytaikaisia, aihealueittain, enkä muista että olisin melkein koskaan saanut kaikkea suoritettua listasta. Minulla oli siis tapana kirjoittaa niihin kaikki mahdolliset mieleen juolahtavat velvollisuudet (ja iloisetkin asiat, jotka siinä samassa muuttuivat Töiksi), ja tavoitella sitä tilaa, kun kaikki asiat olisi suoritettu, jotta vihdoin saisin levätä. Järjetöntä!

En edes muista, milloin tein viimeisen listan. Muistan tehneeni viime joululoman ja myös viime kesäloman alla listan, mitä haluaisin tehdä. Ne listat olivat jo aika erinäköisiä kuin vanhat tehtävälistat ja sisälsivät seuraavia: elokuvien katsominen, palapelien teko, sängyllä löhöily ja lukeminen, herkuttelu jne. Mutta viimeistä tehtävälistaa en edes muista. Olen vapautunut orjuudesta huomaamattani. Toisin sanoen muutuin ihmiseksi, jonka elämää eivät määrittele suoritettavat tehtävät. Ehkä listat jäivät lopullisesti silloin, kun tulin terapiasta kohtiin uudella elämänasenteella ja löhähdin sohvalle vain nauttiakseni elämästä puolison hymyillessä kannustavasti ja hyväksyvästi.

Hassuinta tässä on, että elämässäni olevat erilaiset tehtävät ja hoidettavat asiat eivät ole hävinneet - voisin nytkin laatia entisenlaisen pitkän listan jos haluaisin. Siinä ei kuitenkaan olisi mitään mieltä. Nykyisin muistan tärkeimmät asiat ilman luetteloakin, ja muita asioita lykkään tai jätän ne kokonaan, jos on tärkeämpää vaikkapa nauttia vapaapäivästä tai -illasta tekemättä mitään. Mieleni ei ole enää ongelmanratkaisukoneisto, joka pyörittää koko ajan erilaisia tehtäviä. Se on kiehtova avoin tila, johon mahtuu hetkistä nauttimista ja luovuutta. Enkä kuitenkaan koe saavani vähemmän asioita aikaiseksi kuin ennen.

Esimerkki: siivous. Aiemmin minulla oli päässäni kaikenlaisia sääntöjä. Pitää siivota tiettynä päivänä viikossa. Lisäksi suurempia siivousprojekteja tietyin väliajoin vuodenaikojen mukaan. Olin jatkuvasti kiusallisen tietoinen siitä, että minulla on laatikoittain papereita, jotka pitäisi järjestää ja kaapeissa tavaraa, jolle en tiedä, mitä tehdä. Nykyään siivoan ehkä kerran viikossa, koska minua huvittaa siivota vaikkapa viikonlopuksi, suurempia urakoita teen silloin kun/jos huvittaa, ja enimmän osan aikaa en ajattele koko asiaa. Kaappien tai laatikoiden sotkuisuus ei häiritse minua yleensä vähääkään, nehän ovat omia sotkujani eikä kukaan muu edes tiedä niistä! Siisteys ei ole minulle tärkeää, joten miksi stressaisin niin kuin ennen?

Nyt voin vain ihmetellä, miksi ihmeessä hiostin itseäni kaikesta niin monta vuotta. Miksi vaadin aina itseltäni täydellisyyttä, jota ei voi saavuttaa? Tuloksena oli lähes jatkuva epäonnistumisen tunne ja ylikuormittuminen kaikista velvollisuuksista. Ei mikään ihme, että joka kesä (aloittaessani viikon tai parin mittaisen, tehtäviä täyteen ohjelmoidun kesäloman) tunsin olevani loppuunpalamisen partaalla. En osannut ollenkaan priorisoida asioita oikein. Enkä ymmärtänyt, että osa asioista on jätettävä pois listalta.

Olen kyllä tietoinen, että olen muuttunut, mutta en ollut tajunnut joidenkin muutosten olevan näin konkreettisia. Kun en enää pyri täyttämään kaikkia omia ja toisten vaatimuksia, olen saanut itselleni vapaa-ajan, joka rentouttaa ja virkistää, ja jaksan entistä paremmin sanoa ei. Myönteinen kierre!

Vietin eilen aidosti kivan päivän siivoten laatikoita. Oli ihanaa löytää paljon vanhaa roinaa, jota ei ole uskaltanut heittää pois (koska suorittava ja varmisteleva mieli pyrki säilyttämään kaikenlaista varmuuden vuoksi) ja paiskata kaikki suruttomasti menemään. Tunsin rentoutuvani, mutta samalla sain paljon aikaiseksi - vaikka huomaankin, ettei se ole minulle kovin tärkeää. En enää mittaa vapaapäivän onnistumista sen mukaan, miten paljon saan tehtyä. Ennemminkin olin illalla tyytyväinen, että onneksi on vielä tämä sunnuntai, jolloin aion löhöillä paljon television ääressä, jotta on sentään kunnon viikonloppu eikä pelkkää ahkerointia! ;-)

Löysin myös vanhoja tehtävälistoja, voitko kuvitella! Sellaisia, joista oli jäänyt pari-kolme asiaa suorittamatta, joten ne oli pitänyt säilyttää. Listaa ei voinut siis heittää pois, ennen kuin se oli suoritettu loppuun tai (ja näin kävi usein) oli pakko luovuttaa, koska ei jaksanut enää. Osa listoista oli siis monivuotisia. Ahdistavaa ajatellakin. Poltin listat lukematta niitä.

Vanhasta päiväkirjasta - jota sitäkin pidin velvollisuudesta - luin vuodelta 2003, että olin huomannut olevani muutosvastainen, mikä vaikeutti mm. uusien asioiden opettelua. Rivien välistä saattoi huomata, että ihanteenani oli suhtautua uusiin asioihin "poikkeuksetta innostuen". Mikä ihanne sekin on? Eikä ihme, jos vastustin muutoksia, olinhan nykyisyydestäkin aivan ylikuormitettu koko ajan!

Jotakin kertoo se, että nykyään minusta on samantekevää, olenko "muutosvastainen" vai en. Elämäni ja läheisteni elämä ja henkilöt ovat muuttuneet paljon, viime aikoina lähes poikkeuksetta hyvään suuntaan, joten varmaankin nykyään pidän muutosta jatkuvana ja yleisesti myönteisenä asiana. Toisaalta tiedän, että vaikeuksiakin välillä tulee. Minulla ei kuitenkaan ole tarvetta suhtautua elämään jollakin ihanteideni mukaisella tavalla. Löhöän tässä henkisellä sohvalla ja katson, mitä vastaan tulee, ja päätän sitten, viitsinkö tehdä sen suhteen jotakin vai en.

Aika ajatella omilla aivoilla

Naistenpäivä-dilemman innoittamana olen ollut koko viikon hyvällä feministisellä tuulella. Onneksi on ollut myös otollista yleisöä; olen viettänyt hyviä keskusteluja ystävien kanssa muun muassa siitä, miten merkittävää kaikkien nykyisten pikkutyttöjen minäkuvan ja tulevaisuudensuunnitelmien kannalta on, että Suomessa on naispresidentti. Muutenkin on monesti huojentavaa seurata, miten erilainen yhteiskuntamme jo on verrattuna siihen aikaan, kun olin itse lapsi.

Tämä uutinen kuitenkin ahdisti ihan kunnolla. Vastustan muutenkin sitä, että lapset puetaan sukupuolta korostaviin vaatteisiin ennen kuin he ovat itse riittävän vanhoja esittämään omia toiveitaan pukeutumisen suhteen. Kenen itsetuntoa siinä pönkitetään, että vauvat puetaan sukupuolen mukaan? Emme suoraan sanoen kestä sitä, että emme tiedä ihmisten sukupuolta, pyrimme aina luokittelemaan kaikki ihmiset totutun kahtiajaon mukaan. Miksi se on meille niin tärkeää? Lasten seksualisointi vaatteiden ja muiden käyttäytymismallien kautta taas on mielestäni suoranaista lasten seksuaalista hyväksikäyttöä. En ymmärrä sitä. Se on todella hämmentävää.

Olen kuitenkin tavannut aivan tavallisen oloisia naisia, jotka saattavat esimerkiksi yksivuotiaalle pojalle alkaa leperrellä, miten tämä on oikea naistenmies tai naistennaurattaja, vain jos lapsi sattuu hymyilemään tai keimailemaan. Mistä ihmeestä tässä on kyse? Tai omapäiselle pikkutytölle saatetaan sanoa, että hän osaa kiertää kaikki miehet pikkusormensa ympärille. Mielestäni on vastenmielistä ja perverssiä sanoa näin, koska lapset eivät ole seksuaalisia olentoja sillä lailla kuin me aikuiset. Vai ovatko nämä aikuiset täysin tietämättömiä aikuisten käyttämän kielen seksuaalisista vivahteista - tai peräti tietämättömiä omasta seksuaalisuudestaan ja tarpeestaan heijastaa sitä muihin ihmisiin lapset mukaan lukien?

Ja minkälaiset naiset ostavat vielä täysin kehittymättömille tyttärilleen push-up-rintaliivejä? Tajuavatko he ollenkaan, minkälaisen viestin he antavat? Tai vaikka tyttö tarvitsisi rintaliivit, miksi niiden pitäisi olla push-upit? Ja sitten tuo bikiniasia! Bikinit jakavat naisen vartalon (seksuaalisiin) osiin. Väitän, että kukaan tyttö ei tarvitse bikineitä.

En ole ainoa, joka on kokenut äidin ostamat bikinit hämmentäviksi lapsena. Olin jo ala-asteen viimeisillä luokilla, mutta muistan sen oudon nolouden tunteen, jonka kyseinen vaatekappale aiheutti. En ollut itse pyytänyt bikineitä, ne vain hankittiin minulle, enkä muista että olisin niitä käskemättä pitänyt. Minulla ei ollut siinä iässä yhtään enempää rintoja kuin veljellänikään, joten kotipihalla olisimme aivan hyvin voineet olla vain uimahousut jalassa kumpikin. Nyt aikuisena ymmärrän, että kokemani hämmennys johtui tästä naisen seksuaalisuuteen pakottamisesta liian varhain. Se oli täysin turhaa, minut olisi hyvin voitu säästää siltä vaikkapa hankkimalla uimapuku bikinien sijaan. Kenen ja minkälaisia fantasioita oikein toteutetaan, kun pienet tytöt puetaan bikineihin?

Tyttöjä ei saa pakottaa naisiksi liian varhain. Annetaan heidän pitää omat ruumiinsa, ei pakoteta heitä aikuisen naisen seksuaaliseen vartaloon. Vedetään rajat ja pidetään ne. Ei bikinejä vauvoille tai pikkutytöille. Ei rintaliivejä lapsille, jotka eivät niitä halua - ja push-upinsa jokainen saa ostaa sitten kun on siinä iässä, että hankkii itse alusvaatteensa.

Suomi on Ruotsia jäljessä niin monessa asiassa, varsinkin tasa-arvon ja eritoten naisten tietoisuuden suhteen. Tietenkään siellä ei myydä kaupoissa tällaisia kyseenalaisia vaatteita. Suomessa pelätään niin kovasti leimautumista, että kaikki vain hymistelevät, väittävät kiireesti etteivät ole feministejä tietämättä edes, mitä koko sana tarkoittaa, ja toteavat täysin perversseistä vaatteista, että "kai ne ovat tätä aikaa", kai meidän on pakko mennä virran mukana.

Opitaan vanhempiemme huonosta esimerkistä, ei enää ylläpidetä vanhoja asenteita! Uskalletaan kyseenalaistaa, uskalletaan sanoa mielipiteitä!
Ollaan vahvoja naisia ja miehiä, ja suojellaan lapsiamme!

Mikä päivä?

Ärsyttää tämä naistenpäivä-touhotus. Tai pikemminkin ihmisten yleinen suhtautuminen. Okei, ihan kiva saada kaupassa kuitin lisäksi myyjältä ruusu, mutta eivät kai ihmiset luule, että tässä päivässä siitä on kyse? Näyttää siltä, että Suomessa ollaan menossa yhä enemmän siihen Venäjän tapaan, että naistenpäivänä miehet ostavat naisille kukkia ja ehkä kakun. Ja kaikki keski-ikäiset naiset maireana toivottelevat toisilleen hyvää naistenpäivää, ikään kuin onnittelisivat toisiaan naiseudesta. Ja se siitä sitten, naistenpäivä vietetty onnistuneesti.

Tiukkapipo minussa herää. Haloo. YK:n kansainvälinen naistenpäivä on naisten oikeuksien, tasa-arvon ja maailmanrauhan vuoksi vietetty päivä, jonka juuret ulottuvat 1800-luvulle. Silloin kuuluisi juhlia naisten saavutuksia esimerkiksi politiikan alalla ja eritoten tuoda tietoisuuteen niitä vaikeuksia, joita naiset eri puolilla maailmaa edelleen joutuvat kohtaamaan. Jos keskitytään kukkiin ja lahjoihin, voidaan kätevästi unohtaa todelliset syyt viettää tätä päivää. Suomessakin naiset ja tytöt ovat edelleen monin tavoin epätasa-arvoisia miesten ja poikien kanssa.

Älä osta naistenpäivänä ruusuja. Lahjoita rahat hyväntekeväisyyteen tyttöjen kouluttamiseen köyhissä maissa! Puhu tuntemiesi naisten kanssa siitä, miten heitä kohdellaan työelämässä. Kerro tuntemillesi tytöille, että heidän ei tarvitse olla sieviä, hiljaisia, kilttejä ja prinsessamaisia. Kyseenalaista omat asenteesi ja mieti, pidätkö naisia luonnostaan hoivaajina ja siksi miestä pätevämpinä tekemään esimerkiksi kotitöitä. Tiedosta, että sukupuoliroolit ovat kulttuurisia, pitkälti opittuja malleja, joita yhä edelleen käytetään oikeuttamaan epätasa-arvoa, vääryyttä ja jopa sortoa eri puolilla maailmaa.

Minulle naistenpäivä on jotenkin traaginen päivä. Sitä on vietetty vuosikymmeniä, eikä vieläkään ole päästy edes samanpalkkaisuuteen tai eri työalojen sukupuolineutraaliuteen. Siksi ruusujen ostaminen tuntuu kornilta. On varmaan mahdollista sekä juhlia naistenpäivää kukin ja lahjoin että nostaa silloin keskusteluun poliittisia, taloudellisia ja sosiaalisia epäkohtia, mutta minä en vain näytä pystyvän siihen. Puhisen itsekseni vain ja olen harmistunut enkä osaa sanoa mitään muuta kuin toivotella kiitossamoinhyväänaistenpäiväävaansullekin.

Onneksi pian on Minna Canthin ja tasa-arvon päivä, jos silloin olisin jo kyvykkäämpi aukaisemaan sanaisen arkkuni!

Ohikiitäviä kuvia, ohikulkevia askeleita

Olen taas katsellut elokuvia. Rakastan elokuvia, uppoutumista muihin maailmoihin, tarinoita, ajatuksia, lauseita. Parhaissa elokuvissa on hyvän tarinan ja suurten tunteiden lisäksi unohtumattomia vuorosanoja ja ajatuksia, jotka kehittyvät lopullisesti oivalluksiksi vasta elokuvan jälkeen.

Elokuvateattereiden tunnelmaa rakastan myös, se on vähän samanlainen kuin lentokentällä. Kaikki on väliaikaista, mutta täynnä merkityksiä. Kaikki ihmiset ovat matkalla johonkin, toisaalle, mutta kohtaavat hetken näissä tarinoissa, tässä pimeydessä ja vaimeassa, loputtomassa karamellien rapinassa - tai odotusaulan avarassa valoisuudessa ja vaimeassa, loputtomassa askelten kopinassa. Popkornien mietoa vointuoksua. Matkalaukkujen ja lattiavahan näennäisesti hajutonta himmeää kiiltoa. Jotakin pölyisyyttä, joka ei koskaan lähde istuinpäällysteistä. Kahvikuppien kilinää, virvoitusjuoma-automaattien suhinaa. Liikettä.

Revolutionary Road -elokuvassa mies yritti luoda uraa, joka olisi aivan erilainen kuin hänen edesmenneen isänsä. Hänelle tarjoutui kuitenkin mahdollisuus, joka johtaisi isän jalanjäljille, ja kaikki kertoivat, miten ylpeä hänen isänsä olisi hänestä. Ihmettelin, miksi hän ei kapinoinut, hänhän oli aina halunnut jotakin muuta. Sitten oivalsin: hän olisi myös halunnut tehdä isäänsä vaikutuksen. Ehkä osa kapinastakin oli huomionkaipuuta, osa varmasti aitoakin oman tien kulkemista, mutta päähenkilö halusi kaiken: sekä luoda omaa uudenlaista uraa että kulkea isänsä viitoittamaa tietä. Molempien saavuttaminen ei kuitenkaan ollut mahdollista.

Oivallus sai minut surulliseksi: onko meillä niin suuri tarve saada vanhempiemme hyväksyntä, sytyttää heidän kasvoilleen ilo ja ylpeys, että emme vapaudu siitä edes heidän kuoltuaan?

Ei ole yllättävää, että taannun veljeni seurassa jonnekin lapsuuteen, vielä vähemmän yllättää se, että taannun vanhempieni seurassa vanhoihin käyttäytymismalleihin. Uskoakseni niin käy enemmän tai vähemmän meille kaikille, ellei tietoisesti yritä panna vastaan ja pysyä aikuisena minänä. Mutta toivoisin, että sitten kun vanhempiani ei enää ole, olisin tehnyt päässäni tilit selviksi heidän kanssaan, ettei minun enää tarvitsisi yrittää miellyttää heitä. Vai seuraako se lapsena syntynyt tarve minua koko elämäni?

Ainakin vielä käy niin, että vaikka olen elänyt omanlaistani elämää täysin omantuntoni mukaan ja välillä täysin vanhempieni toiveiden vastaisesti, janoan välillä kiihkeästi heidän kehujaan - en tiedosta sitä, mutta jos he kehuvat, tulen jotenkin sietämättömän pöyhkeällä tavalla tyytyväiseksi. Aivan kuin se lapsi, joka sai kymppejä kokeista ja siksi vanhemmiltaan fiksun ihmisen leiman. Yritän painaa tämän kaiken pois tietoisuudestani, koska minun on niin vaikea olla vastentahtoisesti riippuvainen jostakusta.

Elokuvat (ja kirjat, tietysti) tuovat kuitenkin ikäviäkin asioita tietoisuuden tasolle. Ja oivalluksia on huomattavasti helpompi kestää ja käsitellä kuvien kautta. Siitä on joku kirjoittanut tunneälykirjankin; mitä elokuvia kannattaa katsoa mitäkin tarkoitusta varten. Nyt aion kuitenkin uppoutua takaisin kesken jättämääni dvd-levyyn, uusiin kuviin ja ajatuksiin. Ja sen jälkeen, ehkä huomenna, pohdin tätä:

"The human heart has hidden treasures,
In secret kept, in silence sealed;
The thoughts, the hopes, the dreams, the pleasures,
Whose charms were broken if revealed."

- Charlotte Brontë; Jane Eyre

Kaupunkikevät

Muistanko vielä, millaista on asua kaupungissa? Kun on pieni osa suurensuurta kokonaisuutta. Kun toisten ihmisten elämät tunkeutuvat omaan kotiini kutsumatta ääninä, hajuina, kolinoina, askeleina, vierautena. Kun muutamat tutut ihmiset asuvat omissa valaistuissa ikkunallisissa komeroissaan eri puolilla suurta katujen labyrinttia, ja kohtaan päivittäin kymmeniä, satoja ventovieraita. Ihmisiä, joita en tunne, jotka ohimennen huvittavat, ärsyttävät, kiinnostavat tai koskettavat, ja suurimmaksi osaksi ovat täysin yhdentekeviä.

Kun koti on varjojen keskellä kolkko pesä, jota yritän valaista turvalliseksi, ja ulos lähtiessä laitan kuin napista painamalla kiireen päälle: ripeät askelet, määrätietoinen kulku nenä menosuuntaan, leukaa vähän ylös ja kova ilme niin älyävät väistää, hitaammat jäävät jalkoihin, ja sulaudun saumattomalla tavalla ihmisvirtaan. Nautinnollinen anonyymius ottaa valtaansa helposti. Voin olla kuka vain. Osa juovuttavaa koskaan loppumatonta kaupungin sykettä. Käsittämättömän vapaa.

Välillä syntyy ihania tunnelmia, ja kuvittelen, että elän elokuvaa: kaupunki on karun kaunis, täynnä kiehtovia ihmiskohtaloita, joita en koskaan saa tietää. Hetket kiitävät ohi, kunnes väsyn ja kaipaan samanaikaisesti valvomista ja unta. Katuvalot valvovat aina, katsovat ylhäältä päin tätä kerroksellisuutta, elämää elämän lomassa, ja välillä huomaa jäniksen tai mustarastaan kerrostalon pensasaidassa tai voikukan puskeneen tiensä asvaltin läpi.

Kesällä merituuli, kahvilat, pitkät illat ja raitiovaunujen kirahdukset, huvipuiston tai museon tunnelma ennen sulkemisaikaa. Koskaan ei ole liian kuuma, paitsi sisällä, kun asunto onkin muuttunut seisovaksi ja jähmeäksi lämmöksi. Pöly asettuu kaikkialle, se on ikuinen vuokralainen. Vuodenaikoja yrittää tavoittaa, mutta kaupungissa vallitsee aina viides vuodenaika, kaupunki. Sää vaihtelee. Tuulee. Välillä sataa, mutta on turha laittaa lämmintä ylle, koska kastuu joka tapauksessa. Välillä aurinko on niin kirkas, että se sihisee. Koskaan ei ole täysin hiljaista eikä sysipimeää eikä rikkumattoman tyyntä. Koskaan ei ole levollista valoa, joka silittää sielua.

Jotkin päivät ovat harmaasävyissä, toiset räiskyvän värikkäitä. Ja valossa kylpevät kaupat, näyteikkunat, kahvilan leivostiskit, kaikki valloittavan vangitsevat houkutukset jotka pyrkivät väliaikaisuuteen ja kiireellisyyteen, mutta ovat todellisuudessa ikuisia ja muuttumattomia. Kuin koko kaupunki tiivistettynä: se näyttää muuttuvan niin nopeasti että on jo kiire, mutta todellisuudessa se pysyy aina samana ja on siksi tavattoman pitkäveteinen.

Olen kokeillut erikokoisia kaupunkeja, mutta olemus ja vuodenaika on sama kaikkialla, hieman suurempana tai pienempänä vain. Kulkuneuvot ovat kiehtovalla tavalla erilaisia, mutta ihmiset ja loputon matka aina samoja. Pöly on tuttu ja sama, jossakin se peittää historiallisten rakennusten ikkunat, jossakin kadulla nukkuvat ihmiset. Junien, siltojen, lyhtypylväiden, kulkukoirien, katusoittajien, mainosvalojen ja puistonpenkkien vaihtelu on aina samanlaista.

Joskus ajattelin, että kaipaan aina kaupungin näennäistä yllätyksellisyyttä, kiireestä ja määränpäästä syntyvää elinvoimaa, pieninä jalokivinä hehkuvia kaupungin kukkia, katujen trigonometriaa, oravia korkealla puistokujan puissa. Vapautta tehdä mitä vain ja valita mittaamattomasta tarjonnasta, mitä haluan.

Piti lähteä pois ennen kuin ymmärsin, että se elämä ei ole minua varten. Haluan kuitenkin oikeat vuodenajat ja avaran maailman, joka haastaa minut uudella tavalla. Haluan yllättäviä ja väistämättömiä kohtaamisia, vaikka se on vaikeaa ja rehellistä, kun joudun olemaan oma itseni enkä pääosan esittäjä kaupunkiin sijoittuvassa elokuvassa. Haluan olla rajallinen, omillani, ilman vierautta, ilman roolia, hiljaisuudessa, kotona. Turvassa itse löydetyn tuttuuden, en vierauden, keskellä.

Haluan kävellä itse, en odottaa, että minua kuljetetaan.

Toisessa maailmassa

Olin viikonloppuna yötä veljeni luona. Oli kiva mennä hänen luokseen kylään, vaikka teinkin sen virheen, että suostuin hänen kanssaan isoon ruokakauppaan ja vielä ehdotin joitakin muita tuotteita kuin mitä hän aina ostaa. Jos ehdottaa esimerkiksi hieman laadukkaampien säilykehedelmien ostoa, pitää toki kantaa tekonsa seuraukset: odotella kärsivällisenä, kun toinen vertailee tuotteita perinpohjin merkin, alkuperämaan, kilohinnan, painon sekä hedelmien ja nesteen keskinäisen tilavuussuhteen perusteella ja yrittää määrittää, kannattaako kalliimmasta tuotteesta oikeasti maksaa. Maku ei oikein kelpaa valintaperusteeksi, sitähän ei voi numeraalisesti määrittää. Ja juuri siksi valinta onkin vaikeaa, koska minä sanon hänelle, että se nyt vain maistuu paremmalta.

En ollut kovin kärsivällinen. Jossakin välissä teki jo mieli alkaa karjua, että herää hyvä ihminen, ansaitset työstäsi enemmän kuin minä ja rahaa makaa pankissa tonnikaupalla, kyllä voit ostaa kolmetoista senttiä kalliimpia ananasrenkaita! En kuitenkaan tehnyt niin, komensin vain rauhallisella äänellä häntä ostamaan niitä kalliimpia ja paremmanmakuisia. Ja muutaman tunnin yhdessäolon jälkeen olin itsekin vajonnut johonkin semi-autistiseen tilaan, jossa saavutan hyvän harmonian veljeni kanssa.

Siinä tilassa ei tarvitse kovasti puhua, mutta toisaalta voi puhua paljonkin, jos huvittaa. Mitään alustusta ei tarvita, aiheesta voi ja pitääkin aloittaa suoraan, oli se kuinka absurdi tahansa. Ja vaikka tavallaan näennäisesti tehdään yhdessä asioita, kumpikin tekee omaa juttuaan, johon toinen ei puutu, ellei se ole välttämätöntä. Pepsiä kuluu, kello tikittää seuraavan päivän puolelle.

Se on ihan hyvä tila, se on minun ja veljeni tapa olla yhdessä, enkä ole koskaan aiemmin oikein tiedostanut sitä - mikä ehkä kertoo jotakin myös minusta. Tällä kertaa kuitenkin tajusin, että en ole veljeni seurassa oikein oma itseni, vaikka en mitään roolia vedäkään. Pikemminkin riisuudun siitäkin minuudesta, joka minulla normaalisti on. Muutun joksikin pelkistetyksi. Persoonallisuus menettää merkitystään. Äly pysyy ennallaan, mutta tunnepuoli vaimenee.

Kaikki on hyvin niin kauan, kun mikään tai kukaan ei yritä häiritä ulkopuolelta. Nyt kuitenkin yritti: ystäväni lähettivät tekstiviestejä ja kyselivät tulevaa aikatauluani ja suunnitelmiani, koska oli aiemmin sovittu, että tavataan. Olin ihmeellisen kyvytön tekemään suunnitelmia. Tai paremminkin: siinä pelkistetyssä olemassaolossani ei ollut mitään suunnitelmia. Eikä voinut ollakaan. Oli helppo tuntea, että saamani viestit oli tarkoitettu jollekulle toiselle, ja jättää vastaamatta niihin. Niitä tuli lisää (tietenkin, koska en vastannut), ja ne ahdistivat hetken, mutta unohtuivat pian.

Kyse ei ollut välinpitämättömyydestä, halusin todella tavata näitä minulle rakkaita ihmisiä. Sen suunnittelu ei vain yksinkertaisesti sillä hetkellä tuntunut ajankohtaiselta tai edes mahdolliselta. En ymmärtänyt, mitä olisin voinut vastata, koska siinä maailmassa ei ollut aikaa; en ollut aikaan sidottu persoonallinen minä, vaan aivan muihin asioihin keskittynyt mieli. Olin hämmentynyt, mutta en osannut toimia.

Jälkeenpäin on todella vaikea ymmärtää, miksi en vastannut viesteihin edes jotenkin. Tai soittanut ja sanonut, että tämä on hankalaa, en osaa päättää aikataulua enkä tunne hallitsevani aikaa tai elämääni. Ainoa reaktioni oli täydellinen kieltäminen: jos en reagoi mitenkään, tämä asia ratkeaa itsekseen jotenkin.

Ratkesihan se. Loppujen lopuksi viesteissä tuli tarkat ohjeet tapaamisajoista- ja paikoista, ja asiat päätettiin puolestani. Minun pitäisi vain noudattaa niitä ohjeita. Se ei kuitenkaan onnistunut: lähdin veljeni kanssa hänen bittiluolastaan ulkomaailmaan, kovaan todellisuuteen, tajuamatta, että olin ollut sieltä jonkin aikaa pois, ja kaikki vyöryi kaaoksena päälle. Kaupungin melu, bussit, aikataulut, päätökset, valinnat, metrot, jonot, lippujen ostamiset, kiihtyvästi hupeneva aika, tylyt ihmiset, avuttomuus, myöhästyminen, kaikki nämä väistämättä kohdattava.

Olin niin pahoillani, kun en ollut pitänyt kiinni sovitusta, kun en ollut vastannut mitään mihinkään, kun kerta kaikkiaan olin mielestäni pettänyt ystäväni. Kyse ei ollut isoista asioista, ja ehdin kyllä nähdä ystäviäni (eivätkä he olleet odottaneetkaan, että saapuisin sovittuna aikana, koska tiesivät minun olevan veljeni luona). Silti tilanne vaivasi.

Panin itseni seinää vasten ja tivasin, miksi ihmeessä olin käyttäytynyt näin. Missä minä oli ollut viimeisen vuorokauden? Se normaalisti käyttäytyvä minä, joka osaa kysyä tai kertoa, jos ei tiedä tai osaa. Se minä, joka vasta vähitellen oli palaamassa käyttöön jostakin lepotilasta, johon se oli kytketty silloin kun tietokone avattiin.

Ja tunteet palasivat kertarysäyksellä niin, että ärsyynnyin ja ahdistuin ja aloin kiroilla, ensin ajan kulumisen ja muiden ulkoisten syiden takia, sitten yhä kasvavan sisäisen hämmennyksen seurauksena. Ja sitten tajuan, että veljeni on myös siinä tilanteessa ja katsoo kummastuneena, mikä minulle tuli. Hän saattaa kysyä, mitä riehun, ja selvästi kiusaantuu tilanteesta. Olen ollut ihan rauhallinen koko hänen kanssaan viettämäni ajan, ei turhia tunteita, ei yllätyksiä, ja nyt -yhtäkkiä - olenkin kuin toinen ihminen. Ystäväni katsovat minua yhtä ihmeissään: miksi ihmeessä en sitten lähtenyt aikaisemmin ja hoitanut asioita vähän paremmin, niin ei olisi tarvinnut myöhästyä.
Ja minä olen siinä kahden maailman välissä itseni ulkopuolella ja tuntuu, että pää hajoaa. En osaa perustella käyttäytymistäni kenellekään asianosaiselle, kaikkein vähiten itselleni. Aiempi pelkistetty harmonia saa muun maailman tuntumaan räikeän liialliselta ja vaativalta. Kestää kauan, että herään/tasaannun ja olen taas oma itseni.

Käykö minulle aina veljeni seurassa näin? Onko hänen elämänsä tätä?

Maaliskuu

Puhut keväästä -
minä eristyksissä
lumen keskellä

* * *

You talk of spring -
me, isolated, in this
world of snow