Inessä? - I wish!

Metsä ei ole enää äänetön. Kimalteleva valo siivilöityy kuusenoksien lomasta kuin ennenkin, mutta talven tyyneys on kadonnut. Pieniä höyhenpeitteisiä elektroniikkapelejä sinkoilee sinne tänne. Ne piippaavat, naksuvat, ratisevat, surisevat ja sirisevät kuin metronomin tahdissa. Beeb-boys and Fly-girls. Ne tietävät, missä on parhaat mestat ja kuka on boss. On turha edes yrittää hengailla mukana - olen toivottoman out. Kelpaan korkeintaan tuomaan vähän lisää jyvää, you know.

Omillani

Tämä on ollut lepuuttava päivä. Rauhassa yksin kotona ilman mitään aikataulua. Olen pessyt pyykkiä (poikkeuksellisesti), paistanut itselleni lettuja ja tehnyt vähän töitä. Viettänyt laatuaikaa karvakorvien kanssa ja katsellut tuntikausia televisiota. Välillä käynyt tekemässä lumitöitä ja ruokkimassa lintuja. On vahvempi olo.

Välillä tekee todella hyvää käydä syviä tunteita läpi, mutta en jaksaisi sitä kovin usein. Adhd-puolison tahti ei lakkaa hämmästyttämästä. Hän ajaa lääkittynäkin paljon minua hurjempaa vuoristorataa päivittäin, vaikken minäkään mikään tasainen ihminen ole. Sen täytyy olla todella kuormittavaa.

Viime viikkoina, kun hän on ollut alamaissa, olen pystynyt aika hyvin olemaan ottamatta hänen murheitaan omikseni, olemaan kantamatta hänen taakkojaan, mutta on se ollut vaikeaa, ja vierestä seuraaminenkin väsyttää. Kerroin hänelle suoraan, että muutama päivä yksinoloa tekisi minulle hyvää, saisin ladattua akkujani ilman päivittäisiä adhd-manioita ja -fobioita. (Enpä vain siinä vaiheessa tiennyt, että joutuisin sitten sosialisoimaan vanhempieni kanssa!)

Yllätyksellisyys, voimakkaat tunteet ja kyky elää hetkessä itselleen uskollisena ovat niitä ominaisuuksia, joita eniten arvostan puolisossani. Toisaalta vaikeina hetkinä ne ovat myös kaikkein raskaimpia. Olen syvästi kiintynyt puolisooni ja ylpeä hänestä juuri sellaisena kuin hän on. Nyt vain tuntuu ihanalta, ettei tapahdu yhtään mitään.

Valtamerten vuosi

Väsyttää. Eilenkin väsytti, mutta eri tavalla. Silloin tunsin vain olemani kuolemanväsynyt, mutta en osannut sanoa miksi. Tuntui, ettei jaksanut edes ajatella. Yöllä näin unta, että olin lapsi, ehkä yhdeksänvuotias poika, ja tunsin, etten voinut itse ohjata elämääni, vaan sitä ohjasi outo Kohtalo. Taivallettuani pitkään maailmassa minun oli määrä kulkea vuosi valtameren pohjassa. Kävelin rannasta veteen ja aloitin pitkän pitkän matkan. En uskaltanut nukkua, jotten hukkuisi. Musteensininen merenpohja täynnä outoja liaaneja ja loputtomia etäisyyksiä. Oli ilta. Vuodessa ehtisin maailman ympäri.

Nyt olen väsynyt totuudesta ja kaipaan unetonta yötä.

Risteyksessä

Minulla on taas isän ikävä. Katsoin televisiosta elokuvan, jossa eräs isä oppi vähitellen kuuntelemaan ja ymmärtämään päähänpotkittua tytärtään. Riitely ja syyttely muuttui hyväksi yhteiseksi arjeksi. Tunsin putoavani tyhjän päälle. Minulla ei ole isän kanssa sellaista tulevaisuutta.

Näin isän eilen. Olin sopinut tapaavani hänet ja äidin lähikaupungissa, ja kun saavuin tapaamispaikalle, näin isän ajelevan täysin liikennesääntöjen vastaisesti keskellä kaupunkia. Seurasin järkyttyneenä, kuinka hän pysähtyi ja peruutti keskellä risteystä, koska oli aikonut ensin kääntyä väärään suuntaan. Onneksi ketään muuta autoilijaa ei juuri sillä hetkellä sattunut paikalle. Ja tämän jälkeen vanhempani nousivat autosta täysin tietämättöminä, miten levottomana olin seurannut heidän edesottamuksiaan, näköjään täysin tietämättöminä edes koko vaaratilanteesta. Isällä oli vain kiire esitellä uutta hienoa takkiaan, joka oli ostettu matkalta.

Sitten sain seurata vierestä, kun isä - jälleen kerran - teki täällä maaseudulla numeroa siitä, että hän ei toki ole maalainen, vaikka joutuukin kysymään neuvoa eikä osaa joka tilanteessa toimia. Tarkkailin, kuinka hän selitti kaikkitietävänä (äidin säestyksellä) vankkoja "faktoja" kaiken maailman asioista. Syntymäpäivälahjan hän otti vastaan jotenkin itsestäänselvyytenä. Ehkä se oli hämmennystä, mutta näytti päällepäin itseriittoisuudelta.

Eivät nämä asiat oikeasti ole niin vakavia. En minä niistä valita. Mutta ne ovat oireita syvemmistä ongelmista. Noista parista yhdessä vietetystä tunnista jäi epämääräinen ahdistus, josta sain kiinni vasta nyt: isä tuntuu olevan niin täynnä itseään, ettei hänellä ole tilaa minulle. Hän ei kuuntele muita, hän kuuntelee vain omaa ääntään. Monesti, kun hän kysyy kuulumisia tai jotakin tiettyä asiaa työstäni tai elämästäni, tuntuu, että hän vain kerää sulkia omaan hattuunsa. Juu-u, meidän tytöllä on oma firma. Juu, meidän tyttö on huippuälykäs, kun on fiksut vanhemmat ja lapsena hankittiin matemaattisia leluja. Ja kyllä hän on kaupunkilainen, vaikka onkin maalle muuttanut, ei hän mikään maalaisjuntti ole!

Haluaisin karjua isälle: näe minut! Kuuntele minua! Pidä kerrankin suusi kiinni ja avaa mielesi uusille asioille!

Aiemmin ajattelin, että tämä liittyy vain isän alkoholismiin, mutta ei se niin ole. Alkoholismi tietysti vahvistaa sekä ikäviä piirteitä hänessä että minun hylkäyskokemustani, mutta tässä on kyse muustakin, mitä en ole ennen nähnyt. Haluaisin ajatella, että vanhemmat tuntevat lapsensa jollakin perustavalla tavalla, mutta pakko myöntää, että niin ei ole. Jos ei ole kiinnostusta tutustua kuin niihin puoliin, joita itse ymmärtää ja arvostaa, joutuu aina pettymään. Niinpä minä en koskaan saa isää, joka haluaisi opetella todella tuntemaan minut, eikä hän saa koskaan tytärtä, joka antaisi hänelle anteeksi kiinnostuksen puutteen.

Tervanjuonnista

Mietin viime kesänä terapiassa, noudattaisinko päähänpistoani ja alkaisin ohjata voimistelu- ja tanssiryhmää ja tehdä sille koreografioita. Olin juuri tajunnut, että haluan alkaa ottamaan elämäni rennommin, eikä uusi, kunnianhimoinen projekti oikein vastannut uutta toimintasuunnitelmaani. Terapeutti painotti, että minun on tehtävä niin kuin itsestä tuntuu hyvältä. Hän kehotti myös miettimään, voisinko tehdä asiat toisin kuin ennen: olla ottamatta stressiä ja paineita, olla vaatimatta itseltäni täydellisyyttä.

Pitkän puntaroinnin ja puolesta- ja vastaan-listojen jälkeen ryhdyin puuhaan. Ajattelin, että ajoissa aloittaminen on paras keino torjua stressiä, ja niinpä kirjoittelin ideoita ja koreografiasuunnitelmia ylös sitä mukaa, kun niitä tuli. Ja aika luova osasin ollakin, tuntui että ideoita suorastaan pulppusi nyt, kun olin vähemmän kriittinen kuin ennen ja suhtauduin rennommin.

Syksyllä, kun aloitin ohjaamisen, olin hyvin hermostunut ja jännittynyt, ja ehdin jo katua koko juttua. Suoriuduin ihan kelvollisesti, mutta ensimmäiset viikot menivät pinnistellessä ja stressissä. Sitten puolison järkipuhe meni vihdoin perille ja ymmärsin, että kelpaan ohjaajaksi aivan sellaisena kuin olen, eikä minun tarvitse verrata itseäni muihin ohjaajiin /entiseen minääni ja tuntea huonommuutta vain siksi, etten ole enää entisenlainen hikipinko. Olin erehtyväinen, häseinen ja sekoilevakin ohjaaja, ja minun oli totuttava siihen. Toisaalta olin myös innostunut, kekseliäs ja ehkä sympaattisella tavalla inhimillinen.

Alun jälkeen on ollut yllättävän helppo ottaa löysin rantein. Olen toki tehnyt huolellista työtä ja pyrkinyt olemaan hyvä ohjaaja ja koreografi, mutta aiempaan minään verrattuna olen sallinut itselleni todella paljon vapautta. Kun koreografian teko ei ole sujunut, olen ottanut romaanin käteen ja lösähtänyt sohvalle. En ole miettinyt joka ikistä yksityiskohtaa mielessäni valmiiksi, jotta minulla olisi valmis vastaus mihin tahansa kysymykseen. Olen kysynyt ryhmän jäseniltä ideoita ja osannut ottaa vastaan muutosehdotuksia ilman että tunnen menettäväni kasvoni/ammattiylpeyteni. En ole lannistunut, vaikka kaikki eivät opi kaikkia liikkeitä juuri niin kuin ne pitäisi minusta tehdä. Olen ymmärtänyt, että tärkeintä on pitää hauskaa yhdessä ja saada elämyksiä.

Ja vaikka välillä on pitänyt patistaa aivoja toimimaan, olen nauttinut ohjaamisesta. Olen ollut alkua lukuun ottamatta jokaisen ohjauskerran jälkeen vähintäänkin tyytyväinen. En enää ajattele, että minun pitäisi olla täydellisen hyvä ja erehtymätön ohjaaja/koreografi, ja siksi ohjaaminen ei stressaa. Välillä seison ryhmän edessä ja änkytän jotakin aivan käsittämätöntä, kunnes he alkavat hienovaraisesti kannustaa minua ilmaisemaan itseäni vähän selvemmin.

Nyt olen hieman sekavin tuntein siitä, että joudumme luopumaan yhdestä tanssista, jota olen työstänyt erityisen paljon, jo viime kesästä asti. Olen ollut niin inspiroitunut kyseisestä ohjelmasta, että kaikki on piirtynyt mielessäni valmiiksi esiintymisasuja ja -meikkiä myöten. Ohjelmaa on harjoiteltu koko syksy, ja vaikka lähes kaikki ovat pitäneet siitä, viime viikkoina se on alkanut olla vähän tervanjuontia koko porukalle. Emme yksinkertaisesti ehtisi saada tanssia valmiiksi tämän kevään aikana. Se ei edisty riittävän nopeasti, koska emme käytä siihen riittävästi aikaa ja koska se on liian vaikea osalle ryhmästä. Tiedän, että luopumispäätös on oikea ja hyvä, mutta tunnen haikeutta toteutumattoman luomukseni takia.

Tiedän, mitä entinen minä olisi tehnyt. Se olisi härkäpäisesti pitänyt kiinni ohjelmasta, odottanut muilta yhtä täydellisestä sitoutumista ja moitteetonta suoritusta kuin itseltään ja lisännyt vain ylimääräisiä harjoituksia, piiskannut ja vaatinut. Ja sitten jossakin vaiheessa romahtanut pettymyksestä, kun kaikki yrittäminen ei olisi tuottanut toivottua tulosta.

Minun oli aiemmin todella vaikea hyväksyä, että muut ihmiset eivät ole samanlaisia kuin minä, eivätkä heidän kunnianhimonsa ja tavoitteensa vastaa omiani. Nyt olen oppinut, että minäkään en ole sellainen kuin minä. :-)
Jos jossakin tekemisessä alkaa olla suorittamisen makua, silloin pitää viimeistään painaa jarrua. Nyt minulle ja ryhmäläisille on luvassa stressitön ja iloinen kevät kahden iloisen ja helpohkon tanssin harjoitusten parissa. En ehkä saa toivomaani mainetta ja kunniaa, mutta minulle jää aikaa muullekin elämälle, ja pääsemme kaikki helpommalla.

Kirjavat kuvat

Eräs lempikohdistani Amelie-elokuvassa on se, kun Amelie pudottaa hajuvesipullon korkin, joka kierii lattialla ja kilauttaa irti seinäkaakelin, jonka takaa paljastuu aarrekätkö.

Toissayönä näin unta, että olin kylpyhuoneessa, ja huomasin yhtäkkiä lattianrajassa tuollaisen irrallisen suorakaiteenmuotoisen kaakelin, jonka takaa hyppi esiin noin viisisenttinen musta kysymysmerkki. Menin kaakelin kokoisesta aukosta sisään ja pääsin johonkin toiseen huoneistoon, jossa kaikki oli jotenkin vedensävyistä. Juteltuani hetken ihmisten kanssa minulle selvisi, että olin siirtynyt vuoteen 19 081. En tiennyt, mitä ajatella.

Viime yönä taas löysin myyttisen ja muinaisen El Doradon. Se sijaitsi keskellä smaragdinvihreää sademetsää, ja siellä oli tavattoman vehreää ja kaunista, vaikka kaikenlaisia vaarojakin - asiaankuluvasti - matkalla kohtasin.

Keskustelin tässä taannoin -valvetodellisuudessa - erään ystäväni kanssa siitä, luopuisinko unistani, jos voisin. Sellainen ei kävisi mielessänikään. Eikä kyse ole pelkästään siitä, että näen fantastisia unia, joissa tapahtuu uskomattomia asioita ja joissa saan välillä olla joku aivan toinen ihminen, sillä näen toki yhtä eläviä ja voimakkaita painajaisiakin. Olen kokenut unissani kauhuja, joita onneksi en ikinä todellisuudessa joudu kokemaan, olen kuollut ja joutunut kidutetuksi ja tapetuksi monenmonta kertaa, olen paennut ahdistuneena ja vainottuna, kokenut ydinsodat ja kaikenlaiset toimintajännärit ja heilutellut kirvestäkin ihan tosimielessä tuhoisin seurauksin.

Olen nähnyt paljonkin unia, jotka olisivat saaneet jäädä näkemättä. Viime yönäkin näin taas iänikuista oranssia metropainajaistani, ja myös sitä aina toistuvaa unta, että olen menossa/mennyt kouluun, eikä minulla ole lukujärjestystä tai läksyjä tehtynä, olen aina myöhässä enkä koskaan löydä oikeaa luokkaa. Uuvuttavia, toistuvia unia, joista en ota selvää.

Unien tulkinnassa itse tapahtumilla ei ole oikeastaan mitään väliä, tunnelma ratkaisee. Siksi tuo kadonneen ja myyttisen asteekkikaupungin löytyminen ei sinänsä ollut olennaista - luulen, että kuvallinen inspiraationlähteeni uneen ovat lähinnä lapsena luetut Aku Ankat. Merkittävää unessa oli löytämisen tunne, se olo, että minä olen jotenkin ainutlaatuinen, koska löysin jotakin, mitä kukaan muu ei ole löytänyt. Olin haltioitunut syvänvihreästä viidakosta ja kaupungin ihmeellisistä rakennuksista.

Unet opettavat uusia asioita itsestä. Joskus ne auttavat jäsentämään ja ymmärtämään omaa elämäntilannetta ja omia tunteita. Olen myös nähnyt kaksi unta, jotka ovat ratkaisevasti muuttaneet elämääni. Kerron niistä joskus.

Lauantai

Lauantai on lempipäiväni viikossa. Viikonloppu on alkanut, mutta maanantai ei vielä häämötä. Tänään on ollut erityisen kiva lauantai, ja ystävänpäivä on tuonut siihen mukavan lisämausteen. Yleensä en hössötä ystävänpäivästä, mutta tänä vuonna oli oikeasti kivaa laittaa postiin muutama kortti ja muistaa läheisimpiä ystäviä.

Kevät alkaa näillä leveysasteilla kunnolla vasta parin kuukauden päästä, mutta se on jo paljon mielessä. Kivoja asioita on edessä, uusia ystäviä, reissuja, elokuvia, omaa aikaa, mielenkiintoisia töitä. Maanantaina olen ehkä toisenlaisissa tunnelmissa, mutta juuri nyt elämä tuntuu hyvältä.

Norsuhoitolan pikkunorsutkin ovat saaneet uuden ystävän, muutaman kuukauden ikäisen norsutytön Mawenzin.

Kiitos sinulle, kun luet tätä blogia. Toivottavasti päiväsi on ollut kiva, ja siihen on mahtunut ystäviä ja herkkuja ja lumen kimallusta talviauringossa.

Etäisyys

Valvon ja mietin,
nukutko siellä, kaukana
jossain, täysikuu

* * *

Awake, wondering,
whether you are asleep, somewhere
out there, full moon

Täysi ympyrä

Tänään on täysikuu ja blogini täyttää vuoden. Tähän vuoteen on mahtunut aika paljon, enkä arvannut aloittaessani, mihin kaikkeen tämä johtaisi. Blogittelu on hauskaa: olen tutustunut uusiin ihmisiin, oppinut ilmaisemaan itseäni paremmin, voinut seurata kehitystäni sekä alkanut kirjoittaa haikuja ja jopa liittynyt kansainväliseen haikublogiin.

Sairastuin, masennuin, menin lääkäriin, aloitin terapian, tein oivalluksia, muutin elämääni, jouduin terapiasta tauolle, aloitin blogin kirjoittamisen, pääsin takaisin terapiaan, hankin kumminorsun, lopetin terapian ja päädyin kirjoittamaan runoja vieraalla kielellä vieraille ihmisille. Miten tässä näin kävi? ;-)

Tämä on vapaa tarina kahdesta norsusta: Mömmelönorsusta ja kenialaisesta norsunpoikasesta Didasta. Olemme molemmat matkalla kohti uusia seikkailuja - ja joskus vielä tapaamme.

Ensi yönä on monin paikoin selkeää. Hyvä yö katsella kuuta ja ajatella, miten se paistaa 7 200 kilometriä etelämpänä pienen norsun pilttuuseen ja valvoo sen unta.

Taidetta

Tämä pysähdyttävä kuva löytyi sattumalta netistä norsukuvia selatessani ja osoittautui osaksi Gregory Colbertin valokuvanäyttelyä Ashes and Snow. Olisi upeaa joskus nähdä tämä maailmaa kiertävä näyttely, joka sisältää elävää kuvaa, tekstiä ja valokuvia. Kaikki kuvat ovat aitoja, mitään ei ole luotu digitekniikalla tai leikkaamalla ja liimaamalla. Jokin näissä kosketti syvästi sisintäni. Kaikkien kuvien tekijänoikeudet G. Colbert.

"When I started Ashes and Snow in 1992, I set out to explore the relationship between man and animals from the inside out. In discovering the shared language and poetic sensibilities of all animals, I am working towards restoring the common ground that once existed when people lived in harmony with animals."

- G. Colbert

Norsulle ruokaa

Viime yönä olin ruokakaupassa. Minulla oli ostoskärryissä norsu, ja valitsin sille keltaisia Golden delicious -omenoita. Olin tyytyväinen, kun löysin poikkeuksellisen suuria, melkein jättiläismäisiä omenoita. Ne varmasti tyydyttäisivät norsunkin nälän.

Kiilasin hedelmävaakajonossa jonkin englantilaisen pariskunnan, ja brittinainen suuttui kiilaamisestani niin, että katseli minua paheksuvasti ja mutisi itsekseen. Huikkasin iloisesti: "But I have this elephant, you see!". Tämä selitys kelpasi, ja kaikki puhkesivat hymyyn. Onhan se ymmärrettävää, että norsu ei kovin kauan jaksa ostoskärryssä istua!

Norsu liukkaalla jäällä

Olen aina pitänyt luistelusta. Lapsena kävin koulun luistinradalla luistelemassa joulunaikaan iltamyöhällä, kun siellä ei ollut ketään muuta, ja tunnelma oli taianomainen. Kelmeät keltaiset valot loivat outoja varjoja jäälle ja peittivät tähdet näkyvistä. Kuu paistoi. Kaukaista liikenteen melua lukuun ottamatta ei kuulunut muita ääniä kuin terien sirahtelut jäällä.

Opin nopeaksi ja pelottomaksi. Jopa liikuntatunnilla sain tuntea olevani kerrankin jossakin hyvä. Lukiossa koin ensimmäisen kerran luistellen tehtävän cooperin testin riemut - suorastaan lensin jäällä kenttää ympäri, ympäri. Toinen käsi selän taakse ja vielä kovempaa. Olin syntynyt pikaluistelijaksi.

Maailma kuitenkin vei ja luistelu jäi - yli kymmeneksi vuodeksi. Mielenkiintoisia nämä ihmisen kaikkivoipaisuuskuvitelmat: jos kerran on osannut jotakin, olettaa, että taidot säilyvät aina. Oli aika järkytys mennä taas jäälle ja tajuta, että pystyssä pysyminenkin tuottaa vaikeuksia. Uudenaikaiset luistimet ovat urheilullisia, mukavia, ja lämpimiä, terät teräviä ja hienoja, mutta nykyaikainen norsu ei enää osaakaan käyttää niitä.

Katson televisiosta taitoluistelua, helpon näköisiä käännöksiä ja liukuja, sykähdyttäviä piruetteja ja jännittäviä hyppyjä ja toivon osaavani edes jotakin. Ensin on kuitenkin saatava takaisin edes ne taidot, jotka joskus omasi. En aio antaa periksi. Jossakin sisälläni on kaikki se helppous ja vauhti, kaikki rohkeus osata.

Vaivihkaa viisaammaksi

Jotenkin salavihkaa olen muuttunut rennommaksi ihmiseksi. Tietoisena prosessina alkanut asennemuutos on alkanut elää omaa elämäänsä ja muuttaa kaikkea minussa. Huomaan sen aina yllättäen pienissä asioissa. Alussa kaavamaisiksi muuttuneita ajattelu- ja suhtautumistapoja oli vaikea muuttaa, ja tiedostin jälkikäteen käyttäytyneeni entisellä, tuloksettomalla/ahdistavalla/loukkaavalla tavalla. Pettymysten, itseinhon, riitelyn ja itkemisen lomassa minä ja elämäni kuitenkin muutuimme.

Nyt sitkeys palkitaan. Vastaan tulee tilanteita, joissa ennen olen suorittanut, ja nyt vain ihmettelen aiempaa minääni. Pelasin esimerkiksi kälyni kanssa pitkästä aikaa scrabulous-sanapeliä, ja huomasin pelaavani luonnostaan aivan eri taktiikalla kuin ennen: vähemmän laskelmoidusti ja varman päälle. Otin riskejä, mokasin tai onnistuin, ja nautin pelistä. Huiman paljon kivempaa kuin aiempi varmistelu ja tiukkapipoinen kunnianhimo. Kaikki sujuu helpommin: työt, kielenopiskelu, muut harrastukset, ihmissuhteet. Kävin luistelemassa, kaaduin ja minua vain nauratti, eikä haitannut vaikka joku näki. Pystyin iloitsemaan luistelemisesta ja omasta mömmeltämisestäni, sen sijaan että olisin suorittanut tavoitteen Luistelu mahdollisimman asiallisesti ja virheettä.

Minusta on tullut heittäytyjä. Uskallan. En enää pelkää, että kaikki ei mene suunnitelmieni mukaan. Minusta on tullut myös mielipiteissäni joustavampi: kun en ole miettinyt kaikkea loppuun asti, jää tilaa uusille ideoille, toisten kuuntelulle ja oivalluksille. On ihanaa tajuta, että toisilla ihmisillä voi oikeasti olla hyviä ajatuksia, etten minä ole aina oikeassa tai edes se, joka on ajatellut asian kaikki eri puolet. Tämä kuulostaa hurjalta, mutta rankka totuus on se, että ennen pidin itseäni lähes kaikkitietävänä. Vapauttavaa antaa itsensä erehtyä ja tehdä virheitä, unohdella, näyttää tunteensa, sekoilla, menettää kasvonsa - ja huomata kestävänsä. Ymmärtää, ettei se ole niin vakavaa.

Että elämä on vihdoin viimein lakannut olemasta niin pirun vakavaa.

-27,4 °C

This white-cold sun,
breath freezing on eyelashes -
gifts from Siberia

* * *

Valkoinen säihke,
hengitys jäänä ripsissä -
Siperian tuomiset