Talven sydän -
pysähtynyt? Ei, vain lumen
alla kuin sinä.
* * *
The heart of winter -
stopped? No, covered
in snow like you.
perjantai 30. tammikuuta 2009
tiistai 27. tammikuuta 2009
Talvipuutarha
Tammikuun päivä -
pitkä varjoni venyy
ovelle saakka.
* * *
January day -
My long shadow stretching
to the front door.
pitkä varjoni venyy
ovelle saakka.
* * *
January day -
My long shadow stretching
to the front door.
lauantai 24. tammikuuta 2009
Norsuystäviä verkossa
En ole kovin ahkera erilaisten verkkoyhteisöjen käyttäjä, mutta tein Facebookissa iloisen havainnon: siellä on useampikin norsuhoitolan hyväksi perustettu ryhmä. Liityin suurimpaan (The David Sheldrick Wildlife Trust) ja löysin samantien useammankin Didan kummin. Sain jopa postia Sandralta Slovakiasta, ja keskustelimme haaveistamme matkustaa joskus Keniaan katsomaan Didaa ja muita kärsällisiä ystäviämme.
Nyt, sydäntalvella, tuntuu Kenian paahtava aurinko, norsujen vaimea töpsyttely pensastossa ja puiden latvuksesta ilmaan lennähtävät päiväntasaajan linnut olevan todella kaukana.
Nyt, sydäntalvella, tuntuu Kenian paahtava aurinko, norsujen vaimea töpsyttely pensastossa ja puiden latvuksesta ilmaan lennähtävät päiväntasaajan linnut olevan todella kaukana.
perjantai 23. tammikuuta 2009
Mitä tahansa
Näin taas fantastisia unia. Toisessa olin jotenkin kahden maailman välissä, siis jonkinlainen henkiolento (ei mikään enkeli tai sellainen), jota suurin osa ihmisistä ei nähnyt. Minulla oli tietysti myös kaikkia erityiskykyjä.
Jälkimmäisessä unessa osasin taas lentää. Harjoittelin jonkin kaupungin yläpuolella ja kokeilin, alkaako pelottaa, jos lentää viidennen kerroksen sijaan kymmenennen kerroksen korkeudella. Siihen tottui yllättävän nopeasti :-) Ja sitten pystyin tarvittaessa kymmenkertaistamaan nopeuteni ja syöksymään ilmojen halki käsittämätöntä vauhtia.
Pieni ongelma oli vain se, että olin jostakin syystä etsintäkuulutettu. Lensin yhtäjaksoisesti Lontoosta Skotlantiin, jossa oli pakko laskeutua lepäämään ja jäin melkein kiinni. Mutta vain melkein. Sitten mietin, suuntaanko Eurooppaan vai jaksaisinko lentää Atlantin yli Yhdysvaltoihin. Vapauden ja voittamattomuuden tunne oli huikea.
Keskustelimme puolison kanssa siitä, miten paljon parisuhteemme on muuttunut ja elämä helpottunut sen jälkeen, kun hänellä diagnosoitiin ADHD. Pelkkä tieto asiasta auttaa meitä molempia suhtautumaan eri lailla itseemme ja toisiimme kuin ennen.
Minä olen huono kestämään ristiriitoja ja pyrkinyt aina ratkaisemaan kaikkien muidenkin ihmisten ongelmat. Nyt kuitenkin tiedän, että puolisoni tarvitsee draamaa: hän tarvitsee ongelmia ja haasteita ja tunteiden vuoristorataa, eikä siinä ole mitään huolestuttavaa. Aiemmin yritin ratkoa hänen elämäänsä, ja turhauduimme molemmat. Nyt osaan antaa tilaa hänen tunteilleen - ne kuuluvat asiaan. Ja toisaalta osaan antaa myös itselleni luvan olla ottamatta päänsärkyä, jos hänellä on vaikeaa.
Nykyisin jos puolisollani on jokin vitutuspäivä, pystyn olemaan aidosti myötätuntoinen, koska sallin itseni olla hyvällä tuulella, jos siihen on aihetta. Tiedän myös, että puolisoni tunnelma voi muuttua hyvinkin yllättäen aivan päinvastaiseksi. Arvaamattomuus ei enää ahdista, vaan on hetkittäin jopa kiintoisaa ja hauskaa vaihtelua. Olen oppinut arvostamaan puolisoni ainutlaatuisuutta, enkä enää yritä tunkea häntä johonkin omaan normaalimuottiini.
Elämä on helpompaa. Se näkyy myös unissani.
Jälkimmäisessä unessa osasin taas lentää. Harjoittelin jonkin kaupungin yläpuolella ja kokeilin, alkaako pelottaa, jos lentää viidennen kerroksen sijaan kymmenennen kerroksen korkeudella. Siihen tottui yllättävän nopeasti :-) Ja sitten pystyin tarvittaessa kymmenkertaistamaan nopeuteni ja syöksymään ilmojen halki käsittämätöntä vauhtia.
Pieni ongelma oli vain se, että olin jostakin syystä etsintäkuulutettu. Lensin yhtäjaksoisesti Lontoosta Skotlantiin, jossa oli pakko laskeutua lepäämään ja jäin melkein kiinni. Mutta vain melkein. Sitten mietin, suuntaanko Eurooppaan vai jaksaisinko lentää Atlantin yli Yhdysvaltoihin. Vapauden ja voittamattomuuden tunne oli huikea.
Keskustelimme puolison kanssa siitä, miten paljon parisuhteemme on muuttunut ja elämä helpottunut sen jälkeen, kun hänellä diagnosoitiin ADHD. Pelkkä tieto asiasta auttaa meitä molempia suhtautumaan eri lailla itseemme ja toisiimme kuin ennen.
Minä olen huono kestämään ristiriitoja ja pyrkinyt aina ratkaisemaan kaikkien muidenkin ihmisten ongelmat. Nyt kuitenkin tiedän, että puolisoni tarvitsee draamaa: hän tarvitsee ongelmia ja haasteita ja tunteiden vuoristorataa, eikä siinä ole mitään huolestuttavaa. Aiemmin yritin ratkoa hänen elämäänsä, ja turhauduimme molemmat. Nyt osaan antaa tilaa hänen tunteilleen - ne kuuluvat asiaan. Ja toisaalta osaan antaa myös itselleni luvan olla ottamatta päänsärkyä, jos hänellä on vaikeaa.
Nykyisin jos puolisollani on jokin vitutuspäivä, pystyn olemaan aidosti myötätuntoinen, koska sallin itseni olla hyvällä tuulella, jos siihen on aihetta. Tiedän myös, että puolisoni tunnelma voi muuttua hyvinkin yllättäen aivan päinvastaiseksi. Arvaamattomuus ei enää ahdista, vaan on hetkittäin jopa kiintoisaa ja hauskaa vaihtelua. Olen oppinut arvostamaan puolisoni ainutlaatuisuutta, enkä enää yritä tunkea häntä johonkin omaan normaalimuottiini.
Elämä on helpompaa. Se näkyy myös unissani.
maanantai 19. tammikuuta 2009
Kaltevalla lattialla
Unessa asuin vielä vanhempieni kanssa, vaikka olin tämä minä. Sain kuulla yllättäen, että muutamme, ja vielä aika nopeassa aikataulussa - viikon sisällä. En nyt suorastaan stressaantunut, mutta tuntui aika isolta haasteelta ehtiä pakata kaikki tavarat viikossa. Äidillä ja isällä tuntui kuitenkin olevan homma hanskassa.
Oli outoa, että he olivat muuttamassa talosta, jonka isä on itse rakentanut (ja josta he eivät todellisuudessa suostu millään muuttamaan, vaikka se on aivan liian suuri heille kahdelle). Luulin, että muutamme johonkin kerrostaloasuntoon, mutta kyseltyäni selvisi, että olimme muuttamassa erääseen naapurustossa sijaitsevaan, mielestäni kauniiseen taloon. Olen lapsesta asti pitänyt siitä talosta, varsinkin koska siinä on kaunis puutarha ja keväällä aina ensimmäiset lumikellot.
Innostuin, ja menimme katsomaan taloa. Puutarhassa huomasin kaikenlaista kivaa, orapihlajasta kasvatetun kaariportin, kivoja pensaita ja suuria puita, ja aloin heti suunnitella. Menimme sisälle, jossa edelliset asukkaat vielä olivat - ihan mukavia ihmisiä. Talon kaikki lattiat olivat kuitenkin kaltevia. Muiden mielestä tämä oli ilmeisen tavallista eikä siihen viitattu sanallakaan, mutta itse olin vähän hämmentynyt, miten me muka voisimme asua näin vinoissa huoneissa. Ihan kaunis talo, mutta pitäisiköhän lattiat suoristaa? En kuitenkaan kysynyt, vaan heräsin.
Olimme loppiaisen jälkeen muutaman päivän vanhempieni luona kylässä, ja sain taas aika tarpeekseni. Onneksi tiedän äitini olevan asperger. Se auttaa ymmärtämään paremmin, miksi aivan kaikki pitää tehdä tiettyjen kaavojen mukaan. Miksi he eivät voi korjata joulukuusta pois, kun sen alla on meille osoitettuja lahjoja, vaikka hyvänen aika loppiainen on jo mennyt ja silloinhan viimeistään kaikki pitäisi jonkin kaikkivaltiaan käskyllä korjata pois. Tästä tehtiin iso numero, miksi emme tulleet aiemmin, ennen loppiaista. Meitä varten piti kaikki joulukoristeet jättää yliaikaisiksi! Kuusen tuuheutta piti jokavuotiseen tapaan ihailla, vaikka se oli muovinen, ja lahjat avata samojen menojen mukaan kuin joskus lapsuudessa. Äitini siis kyllä järjellä tietää, ettemme me edes vietä joulua - se ei vain silti ole mennyt hänelle jakeluun. Sitten meille tarjoiltiin lapsenomaisella innolla herkkuja, joita kumpikaan ei voinut syödä, toinen makumieltymystensä ja toinen allergioidensa takia.
Yritän vähitellen oppia käsittelemään äitiä niin kuin asperger-ihmisiä ilmeisesti pitäisi käsitellä: suorasukaisesti. Tuntuu, että se tehoaa, ja itselläni on ainakin helpompi olla, kun en enää pyri varjelemaan äitiäni väistämättömiltä pettymyksiltä, vaan sanon suoremmin mielipiteitäni. Olen siis luopumassa vanhemman roolista äitini suhteen ja hyväksymässä sen, että piirteidensä takia hän on välttämättä törmäyskurssilla koko maailman kanssa. Ennen koetin aina olla puskurina, tietysti epäonnistuen. Ei ole sellaista puskuria, joka voisi estää äitini törmäysvahingot. Toisaalta äiti on ikuinen marttyyri, joten ehkä hän sitten haluaakin törmäillä.
Oli piristävää käydä veljen luona, sillä hänen luonteenpiirteensä eivät ole aiheuttaneet samalla lailla ongelmia hänelle. Hän on hyvällä ja sympaattisella tavalla asperger. Kysyy vain, haittaako meitä, jos hän menee pelaamaan tietokoneella, vaikka olemmekin käymässä.
Isän raittiusyritys jatkui taas vierailumme ajan. Meillä oli pari hyvää iltayökeskustelua (ei toki mistään kovin henkilökohtaisesta), ja oli jotenkin tosi kivaa, että isä ei ollut tavalliseen tapaan humalassa iltaisin. Arvostan yritystä, joten pyrin tiedottamaan aika tarkkaan aikatauluistamme, ja aloin jo tottua siihen, että hän on selväpäinen. Eräänä iltapäivänä tulin kuitenkin ostoksilta ennakoitua aiemmin ja tapasin isän taas humalassa.
Tuntui, että varovasti rakentamamme korttitalo romahti samantien. Olin niin ärtynyt, että äitikin huomasi sen. (Oli itse asiassa varmaan hyvää edistystä, että näytin tunteitani enemmän kuin ennen.) Onneksi lähellä asuu ystäviä, joiden luokse voi lähteä, jos ei jaksa. Voi vain ajaa pois, ja radiossa soi
Palavana paperina
sataa maahan tarina
johon meidät kirjoitettiin
Oli outoa, että he olivat muuttamassa talosta, jonka isä on itse rakentanut (ja josta he eivät todellisuudessa suostu millään muuttamaan, vaikka se on aivan liian suuri heille kahdelle). Luulin, että muutamme johonkin kerrostaloasuntoon, mutta kyseltyäni selvisi, että olimme muuttamassa erääseen naapurustossa sijaitsevaan, mielestäni kauniiseen taloon. Olen lapsesta asti pitänyt siitä talosta, varsinkin koska siinä on kaunis puutarha ja keväällä aina ensimmäiset lumikellot.
Innostuin, ja menimme katsomaan taloa. Puutarhassa huomasin kaikenlaista kivaa, orapihlajasta kasvatetun kaariportin, kivoja pensaita ja suuria puita, ja aloin heti suunnitella. Menimme sisälle, jossa edelliset asukkaat vielä olivat - ihan mukavia ihmisiä. Talon kaikki lattiat olivat kuitenkin kaltevia. Muiden mielestä tämä oli ilmeisen tavallista eikä siihen viitattu sanallakaan, mutta itse olin vähän hämmentynyt, miten me muka voisimme asua näin vinoissa huoneissa. Ihan kaunis talo, mutta pitäisiköhän lattiat suoristaa? En kuitenkaan kysynyt, vaan heräsin.
Olimme loppiaisen jälkeen muutaman päivän vanhempieni luona kylässä, ja sain taas aika tarpeekseni. Onneksi tiedän äitini olevan asperger. Se auttaa ymmärtämään paremmin, miksi aivan kaikki pitää tehdä tiettyjen kaavojen mukaan. Miksi he eivät voi korjata joulukuusta pois, kun sen alla on meille osoitettuja lahjoja, vaikka hyvänen aika loppiainen on jo mennyt ja silloinhan viimeistään kaikki pitäisi jonkin kaikkivaltiaan käskyllä korjata pois. Tästä tehtiin iso numero, miksi emme tulleet aiemmin, ennen loppiaista. Meitä varten piti kaikki joulukoristeet jättää yliaikaisiksi! Kuusen tuuheutta piti jokavuotiseen tapaan ihailla, vaikka se oli muovinen, ja lahjat avata samojen menojen mukaan kuin joskus lapsuudessa. Äitini siis kyllä järjellä tietää, ettemme me edes vietä joulua - se ei vain silti ole mennyt hänelle jakeluun. Sitten meille tarjoiltiin lapsenomaisella innolla herkkuja, joita kumpikaan ei voinut syödä, toinen makumieltymystensä ja toinen allergioidensa takia.
Yritän vähitellen oppia käsittelemään äitiä niin kuin asperger-ihmisiä ilmeisesti pitäisi käsitellä: suorasukaisesti. Tuntuu, että se tehoaa, ja itselläni on ainakin helpompi olla, kun en enää pyri varjelemaan äitiäni väistämättömiltä pettymyksiltä, vaan sanon suoremmin mielipiteitäni. Olen siis luopumassa vanhemman roolista äitini suhteen ja hyväksymässä sen, että piirteidensä takia hän on välttämättä törmäyskurssilla koko maailman kanssa. Ennen koetin aina olla puskurina, tietysti epäonnistuen. Ei ole sellaista puskuria, joka voisi estää äitini törmäysvahingot. Toisaalta äiti on ikuinen marttyyri, joten ehkä hän sitten haluaakin törmäillä.
Oli piristävää käydä veljen luona, sillä hänen luonteenpiirteensä eivät ole aiheuttaneet samalla lailla ongelmia hänelle. Hän on hyvällä ja sympaattisella tavalla asperger. Kysyy vain, haittaako meitä, jos hän menee pelaamaan tietokoneella, vaikka olemmekin käymässä.
Isän raittiusyritys jatkui taas vierailumme ajan. Meillä oli pari hyvää iltayökeskustelua (ei toki mistään kovin henkilökohtaisesta), ja oli jotenkin tosi kivaa, että isä ei ollut tavalliseen tapaan humalassa iltaisin. Arvostan yritystä, joten pyrin tiedottamaan aika tarkkaan aikatauluistamme, ja aloin jo tottua siihen, että hän on selväpäinen. Eräänä iltapäivänä tulin kuitenkin ostoksilta ennakoitua aiemmin ja tapasin isän taas humalassa.
Tuntui, että varovasti rakentamamme korttitalo romahti samantien. Olin niin ärtynyt, että äitikin huomasi sen. (Oli itse asiassa varmaan hyvää edistystä, että näytin tunteitani enemmän kuin ennen.) Onneksi lähellä asuu ystäviä, joiden luokse voi lähteä, jos ei jaksa. Voi vain ajaa pois, ja radiossa soi
Palavana paperina
sataa maahan tarina
johon meidät kirjoitettiin
tiistai 13. tammikuuta 2009
Palasia luonnon palapelissä
Kiinnostuin norsuhoitolasta alun perin BBC:n televisiosarjan perusteella. Siinä seurattiin viidessä jaksossa hoitolan norsuja, varsinkin Emily-nimistä norsua, joka on tuotu hoitolaan kuukauden ikäisenä ja joka on nyt 15-vuotias.
Eräässä toisessakin televisiosarjassa, jossa tutkittiin norsujen ääntelyä ja viestintää, perehdyttiin Emilyn tapaukseen. Emily on sijoitettu luontoon itäiseen Tsavon kansallispuistoon muista pienistä orponorsuista koostuvan laumansa kanssa, ja ohjelmassa todettiin, että Emilyn ja muiden hoitolan kasvattien käyttämä kieli oli huomattavasti luonnossa kasvaneita norsuja köyhempää. Havaittiin, että norsujen päästämät matalat äänet ovat merkittäviä yhteydenpitokeinoja laumassa, ja ne tiivistävät laumasiteitä.
Emily ja muut orponorsut ovat kuitenkin luontoon palautettuina vuorovaikutuksessa villeihin lajitovereihinsa, ja oppivat kieltä vähitellen. Jopa ohjelman teon aikana Emilyn kielitaito kohentui merkittävästi. Se oppii siis jatkuvasti taitoja, jotka auttavat sitä selviytymään luonnossa.
Emily viettää vapaata savanninorsun elämää, eikä sitä aina ole etsimälläkään löytynyt, niin laajalle se vaeltelee laumansa kanssa. Joulukuussa Emily kuitenkin nähtiin, vastasyntyneen oman poikasensa kanssa! Muutaman päivän kuluttua Emily tuli näyttämään poikastaan ihmisystävilleen Voin yksikköön. :)
Eräässä toisessakin televisiosarjassa, jossa tutkittiin norsujen ääntelyä ja viestintää, perehdyttiin Emilyn tapaukseen. Emily on sijoitettu luontoon itäiseen Tsavon kansallispuistoon muista pienistä orponorsuista koostuvan laumansa kanssa, ja ohjelmassa todettiin, että Emilyn ja muiden hoitolan kasvattien käyttämä kieli oli huomattavasti luonnossa kasvaneita norsuja köyhempää. Havaittiin, että norsujen päästämät matalat äänet ovat merkittäviä yhteydenpitokeinoja laumassa, ja ne tiivistävät laumasiteitä.
Emily ja muut orponorsut ovat kuitenkin luontoon palautettuina vuorovaikutuksessa villeihin lajitovereihinsa, ja oppivat kieltä vähitellen. Jopa ohjelman teon aikana Emilyn kielitaito kohentui merkittävästi. Se oppii siis jatkuvasti taitoja, jotka auttavat sitä selviytymään luonnossa.
Emily viettää vapaata savanninorsun elämää, eikä sitä aina ole etsimälläkään löytynyt, niin laajalle se vaeltelee laumansa kanssa. Joulukuussa Emily kuitenkin nähtiin, vastasyntyneen oman poikasensa kanssa! Muutaman päivän kuluttua Emily tuli näyttämään poikastaan ihmisystävilleen Voin yksikköön. :)
Emily vaikutti rennolta, luottavaiselta ja iloiselta, ja pikkuinen norsu oli tietysti täysin pihalla kaikesta, niin kuin norsuvauvat ovat. Pieni sai nimekseen Eve, se juoksenteli ja heilutteli korviaan ja oli siis kaikinpuolin suloinen. Sillä on turvanaan hyvän emon lisäksi koko lauma innokkaita hoitajia, sekä joukko ihmisiä, jotka rakastavat näitä viisaita ja vahvoja eläimiä.
sunnuntai 11. tammikuuta 2009
Jääkukkia
talvi kasvattaa
kauneimmat kukat:
jäätä ikkunassa
* * *
winter grows
most beautiful blossoms:
frost flowers
kauneimmat kukat:
jäätä ikkunassa
* * *
winter grows
most beautiful blossoms:
frost flowers
maanantai 5. tammikuuta 2009
Elämä on kuvaton palapeli kaikessa hauskuudessaan
Olo alkoi kohentua eilen, ja mieliala sen mukana. Kaikki alkoi taas huvittaa ja innostaa, ja lamaannus ja kurjuus hellittää otettaan. Tänään yskä on alkanut kääntyä nuhaksi, ja otan mieluummin vuotavan nenän kuin kipeän kurkun. Eilen uskalsin jo liikkuakin vähän, ja se teki hyvää. Vaikka kunto on romahtanut, kyllä täältä vielä noustaan!
Isä soitti eilen, ihan vapaaehtoisesti! Eikä taaskaan antanut minulle mitään suunvuoroa, eikä kysynyt mitään, kiirehti vain omat asiansa ja puhelun loppuun vauhdilla, etten vahingossakaan aloita mitään pelottavan syvällistä keskustelua. Nauratti. Vielä pari päivää sitten tuntui, etten millään ilveellä haluaisi lähteä sinne kyläilemään juuri nyt, mutta kohentunut olo ja tuo puhelu saivat mielen paremmaksi senkin asian suhteen. Tähän asti olin kokenut vain painostavana sen äidin vuosittain toistuvan ruinauksen joulunaikaan, että milloin me tullaan kun lahjatkin odottaa kuusen alla, ja miettinyt, haluanko mennä sinne ollenkaan. Nyt ärtymys väistyi ja antoi tilaa ikävälle. Ehkä sen voimin vanhempiaan taas kestää sen muutaman päivän? Olen sitäpaitsi ollut kotona niin paljon, että pieni tuulettuminen tekee hyvää.
Eilen tuli lisäksi hyvä flow palapelin ääressä. Krypt on nyt melkein valmis, vaikka vaikeampi se on ollut kuin luulin. Toisaalta tässä flunssassa pää ei ole oikein toiminut normaalisti. Mikä loistavaa, palaset ovatkin hopeanvärisiä eivätkä harmaita, niin kuin kannen perusteella luulin. Siitä olen ollut innoissani, ja paloja on niin erimuotoisia, että joukossa on kaikenlaisia hyvin kauniita palasia. Jännää oli myös, että laatikon sisällä on suljettu kirjekuori, jossa lukee päällä "ohjeet". En ole avannut kuorta.
Haluan yrittää ja erehtyä ja onnistua ohjeitta.
Isä soitti eilen, ihan vapaaehtoisesti! Eikä taaskaan antanut minulle mitään suunvuoroa, eikä kysynyt mitään, kiirehti vain omat asiansa ja puhelun loppuun vauhdilla, etten vahingossakaan aloita mitään pelottavan syvällistä keskustelua. Nauratti. Vielä pari päivää sitten tuntui, etten millään ilveellä haluaisi lähteä sinne kyläilemään juuri nyt, mutta kohentunut olo ja tuo puhelu saivat mielen paremmaksi senkin asian suhteen. Tähän asti olin kokenut vain painostavana sen äidin vuosittain toistuvan ruinauksen joulunaikaan, että milloin me tullaan kun lahjatkin odottaa kuusen alla, ja miettinyt, haluanko mennä sinne ollenkaan. Nyt ärtymys väistyi ja antoi tilaa ikävälle. Ehkä sen voimin vanhempiaan taas kestää sen muutaman päivän? Olen sitäpaitsi ollut kotona niin paljon, että pieni tuulettuminen tekee hyvää.
Eilen tuli lisäksi hyvä flow palapelin ääressä. Krypt on nyt melkein valmis, vaikka vaikeampi se on ollut kuin luulin. Toisaalta tässä flunssassa pää ei ole oikein toiminut normaalisti. Mikä loistavaa, palaset ovatkin hopeanvärisiä eivätkä harmaita, niin kuin kannen perusteella luulin. Siitä olen ollut innoissani, ja paloja on niin erimuotoisia, että joukossa on kaikenlaisia hyvin kauniita palasia. Jännää oli myös, että laatikon sisällä on suljettu kirjekuori, jossa lukee päällä "ohjeet". En ole avannut kuorta.
Haluan yrittää ja erehtyä ja onnistua ohjeitta.
sunnuntai 4. tammikuuta 2009
Kylmää
-18 °C
a New Year's resolution:
not going out today
* * *
-18 °C
uuden vuoden lupaus:
ei ulos tänään
a New Year's resolution:
not going out today
* * *
-18 °C
uuden vuoden lupaus:
ei ulos tänään
lauantai 3. tammikuuta 2009
Elämä epäjärjestyksessä
Sain yskän. Tai jonkin kummallisen taudin, jossa on jo monta päivää ollut kurkku kipeä ja vetämätön olo. Nielussa on turvotuksen tunne, joka vaikeuttaa hengittämistä ja nielemistä, ja nuhanpoikastakin on. Aamut ovat kurjia, mutta päivän mittaan olo helpottuu.
Olisin mieluummin selkeästi kipeä kuin tällaisessa oudossa toipilastilassa. En ole motivoitunut lepäämään, vaikka väsyttää. En voi liikkua, ja tuntuu, että kunto rapisee silmissä. Tiedän, että se ei ole niin, mutta epämääräisyys ahdistaa. En ole innostunut oikein kunnolla mistään, töitä pitää tehdä viikonloppunakin, kun tuli pidettyä pari sairaspäivää viikolla, ylihuomenna pitäisi olla taas tanssitunnille kuviot valmiina ja muutaman päivän päästä reissuun lähdössä.
Kalenteriakaan ei ole tälle vuodelle, vaan kaikki menot on kirjoitettu erillisille lappusille, jotka aiheuttavat päässäni hallitsemattoman kaaoksen. Olen ajastanut itselleni työtehtäviä yli kuun puolivälin, enkä siksi voi käsittää, että nyt ollaan vasta kuun ensimmäisissä päivissä. Ja että oikeasti ei ole kiire mihinkään.
Kaipaan: lepoa ja rauhaa, normaalia tunnetta kurkkuun ja päähän, sunnuntain kiireettömyyttä, selkeitä ajatuksia, motivaatiota. Haluan luistella, lumilautailla, tanssipelata, tanssia, hengästyä, innostua.
Nyt pitää vain malttaa odottaa. Juoda kuumaa mehua ja olla kärsivällinen. Valittaa, valittaa ja valittaa. Onneksi on puoliso, joka kuuntelee ja ymmärtää.
Olisin mieluummin selkeästi kipeä kuin tällaisessa oudossa toipilastilassa. En ole motivoitunut lepäämään, vaikka väsyttää. En voi liikkua, ja tuntuu, että kunto rapisee silmissä. Tiedän, että se ei ole niin, mutta epämääräisyys ahdistaa. En ole innostunut oikein kunnolla mistään, töitä pitää tehdä viikonloppunakin, kun tuli pidettyä pari sairaspäivää viikolla, ylihuomenna pitäisi olla taas tanssitunnille kuviot valmiina ja muutaman päivän päästä reissuun lähdössä.
Kalenteriakaan ei ole tälle vuodelle, vaan kaikki menot on kirjoitettu erillisille lappusille, jotka aiheuttavat päässäni hallitsemattoman kaaoksen. Olen ajastanut itselleni työtehtäviä yli kuun puolivälin, enkä siksi voi käsittää, että nyt ollaan vasta kuun ensimmäisissä päivissä. Ja että oikeasti ei ole kiire mihinkään.
Kaipaan: lepoa ja rauhaa, normaalia tunnetta kurkkuun ja päähän, sunnuntain kiireettömyyttä, selkeitä ajatuksia, motivaatiota. Haluan luistella, lumilautailla, tanssipelata, tanssia, hengästyä, innostua.
Nyt pitää vain malttaa odottaa. Juoda kuumaa mehua ja olla kärsivällinen. Valittaa, valittaa ja valittaa. Onneksi on puoliso, joka kuuntelee ja ymmärtää.
torstai 1. tammikuuta 2009
2008
Tämä oli hyvä vuosi. Olen oppinut, muuttunut ja pitänyt huolta itsestäni. Olen toipunut, parantunut ja löytänyt uudelleen luottamuksen tulevaisuuteen. Nyt tuntuu hyvältä aloittaa uusi vuosi. Ajan kulku on rauhoittavaa.
Seitsemäntoistavuotiaana istuin kyydissä, kun ajettiin vanhalla Hondalla Tikkurilan uuteen drive-in-McDonalsiin ja kuunneltiin Abban kasettia täysillä. Laulettiin mukana The winner takes it all ja tunnettiin olevamme maailman huipulla. Hetken ajan saatoin unohtaa epävarmuuteni, vaikean elämäni ja sotkuiset tunteeni, uppoutua vain musiikkiin ja elää. Tunsin olevani onnellinen, vaikka vähänkin aikaa.
Nyt seitsemäntoista vuotta myöhemmin vietän uuttavuotta hyvien ystävien kanssa ja laulan Singstar-levyn innoittamana The winner takes it all. Musiikki vie äkkiä vahvasti ajatukset siihen entiseen minään, nuoreen joka halusi olla aikuinen, vapaa ja omillaan. Nyt olen kaikkea sitä, vaikka aivan erilailla kuin silloin ajattelin. Eikä parhaalta nyt maistukaan itsenäisyys ja riippumattomuus, vaan se että uskallan olla oma itseni ja laulaa täysillä vaikka aivan nuotin vierestä ja että tässä vieressä on ihmisiä, turvallisia ja rakkaita ystäviä, jotka välittävät ja hyväksyvät.
Kaikesta muuttumisesta huolimatta jotakin yhteistä minusta ja tuosta teinistä löytyy: jokin myönteisyys ja kyky nauttia hetkestä, josta tunnistan itseni samaksi. Tarve onnellisuuteen. Se on tässä, se on minua.
Seitsemäntoistavuotiaana istuin kyydissä, kun ajettiin vanhalla Hondalla Tikkurilan uuteen drive-in-McDonalsiin ja kuunneltiin Abban kasettia täysillä. Laulettiin mukana The winner takes it all ja tunnettiin olevamme maailman huipulla. Hetken ajan saatoin unohtaa epävarmuuteni, vaikean elämäni ja sotkuiset tunteeni, uppoutua vain musiikkiin ja elää. Tunsin olevani onnellinen, vaikka vähänkin aikaa.
Nyt seitsemäntoista vuotta myöhemmin vietän uuttavuotta hyvien ystävien kanssa ja laulan Singstar-levyn innoittamana The winner takes it all. Musiikki vie äkkiä vahvasti ajatukset siihen entiseen minään, nuoreen joka halusi olla aikuinen, vapaa ja omillaan. Nyt olen kaikkea sitä, vaikka aivan erilailla kuin silloin ajattelin. Eikä parhaalta nyt maistukaan itsenäisyys ja riippumattomuus, vaan se että uskallan olla oma itseni ja laulaa täysillä vaikka aivan nuotin vierestä ja että tässä vieressä on ihmisiä, turvallisia ja rakkaita ystäviä, jotka välittävät ja hyväksyvät.
Kaikesta muuttumisesta huolimatta jotakin yhteistä minusta ja tuosta teinistä löytyy: jokin myönteisyys ja kyky nauttia hetkestä, josta tunnistan itseni samaksi. Tarve onnellisuuteen. Se on tässä, se on minua.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
