Kiire kortilla

Voisin paasata jouluun tai mihin tahansa juhlapyhään liittyvästä stressistä enemmänkin. Ei tunnu olevan mitään mieltä aiheuttaa itselleen sellaisia paineita, joita esim. joulun suhteen pidetään yleisesti hyväksyttyinä ja jopa oletettuina.

Konkreettisesti mietin sitä tänään, kun koko joulukortteja lähettävä Suomi rynnii posteihin viime tingassa ennen laatikoiden tyhjennystä puuttuvia osoitteita surren ja ruuhkaa manaillen.

Minullahan on ollut tässä oma joulukorttiprojekti, kun kilahdin korttiaskarteluun ja päätin tehdä yrityksenkin kortit. Olen nyt tehnyt vajaan neljän viikon ajan muutaman kortin illassa, ilman kiirettä. Tulokseen olin oikein tyytyväinen, kun sain lähtemään kymmenittäin uniikkeja kortteja ja hoidettua siten liikesuhteita. Sukulaisetkin on kortitettu, ja nyt uupuvat enää ystävien kortit, joista haluan vielä yksilöllisempiä.

Missään vaiheessa en ole ottanut suurempia paineita aikatauluista tai konventioista. Eilen illalla huomasin kuitenkin ajattelevani, että minun pitäisi suhaista loput postitettavat kortit (8 kpl) äkkiä valmiiksi vaikka sarjatyönä, jotta saisin kaikki tämän päivän postitukseen.

Onneksi havahduin tajuamaan, miten kritiikittömästi olin nielemässä (taas isääni jäljitellen!) yleisen käyttäytymismallin. On naurettavaa sitoutua joihinkin toisten määrittämiin aikatauluihin, joiden tarkoituksena on vain helpottaa postin jakeluruuhkaa. Jos lähetän kahdeksan korttia tämän päivän sijaan huomenna, ne maksavat 20 senttiä enemmän kappaleelta. Se tekee naurettavat 1,60!

Mikä stressi on sen hinnan arvoinen? Ei mikään. Minun mielenrauhani on huomattavasti arvokkaampaa. Aion jatkaa hidasta, luovaa näpertelyä niiden seuraavankin kahdeksan kortin verran. Ilolla ostin tänään ykkösluokan merkkejä myöhempiä, riemukkaan aikatauluttomia postituksia varten.

Valoisampaa

And it's no, nay, never!
No, nay, never, no more
will I play the wild rover.
No never no more.

-trad.

Tarkistin alkoholistin määritelmän ja totesin, etten kyllä ihan sitä ole vastannut. Taidan tyytyä siihen, että olen käyttänyt alkoholia väärin ja että minulla varmaan on geneettistä taakkaa, mutta että nyt kaikki on hyvin. Ja että näitäkin asioita on varmasti hyvä miettiä.

Tämä on ollut väsyttävä viikko. Olen ollut reipas ja aikaansaava, käynyt pyytämissäni terveydentilaa koskevissa tutkimuksissa, saanut ihan hyviä tuloksia ja ollut huojentuneen hilpeä. Nyt alkaa tuntua, että kaipaa henkistä lepoa.

Pakkanen toi päiväksi auringon. Nyt maa on hienoisen luminen ja pilvet valoisampia. Ilma täynnä lintuja. Eilen lensi vielä tusina joutsenta lounaaseen, eivät ole kaikki lähteneet, onneksi.

Enää hetki pimeää, kunnes talvi seisahtuu.

Uisge beatha - Water of life?

En tiedä, miksi mietin nyt näitä vanhoja asioita. Tämä on ollut erikoinen syksy. Minulla on yhtäkkiä ollut aikaa itselleni vaikka kuinka, ja olen ajatellut hirveästi kaikenlaista. Lukenutkin olen, ja kirjatkin pistävät ajattelemaan.

Pidän kovasti irlantilaisen Marian Keyesin kirjoista. Vaikka ne lasketaan monesti kevyenä pidettyyn chicklit-kategoriaan, niissä on paljon ajateltavaa. Nyt luen hänen omaelämäkerrallista tarinakokoelmaansa, jossa on hillittömän hauskoja huomioita elämän pienistä ja suurista asioista. Kevyen kirjan keskellä tuli äkkiä vastaan luku, jossa kirjailija kertoo hyvin avoimesti ja koskettavasti alkoholismistaan. Olin täysin varautumaton siihen, mitä sain lukea.

Keyes koki juodessaan vapautuvansa siitä riittämättömästä, ulkopuolisesta ja melankolisesta minästä, joka oli. Niinpä hän muutti Lontooseen parikymppisenä juhlimaan. Hän kirjoittaa omakohtaisesti alkoholismin luonteesta: kieltämisen merkityksestä, erityisyyden tunteesta, itsetuhoisuudesta, yhä syvemmästä depressiosta, ongelmien asteittaisesta pahenemisesta. Kertomus oli riipaiseva ja omituisen voimakkaasti kiehtova, kunnes tajusin miksi: samastuin tarinaan. Huolestuttavan paljon. En ehkä ongelman laajuuteen ja kestoon, mutta syihin ja käyttäytymismalleihin kyllä.

Tätä on vaikea myöntää. En tiedä, haluaisinko ystävieni lukevan tätä.

Ensimmäinen muistikuvani alkoholismista - jos ei katujen humalaisia oteta lukuun - on kun alle kymmenvuotiaana olin isovanhemmillani. Isoäitini odotti isoisää kotiin jostakin riennoista, ja kun linja-auto toisensa jälkeen meni, eikä miestä kuulunut, hän huolestui. Minä aloin kysellä, mistä hän on huolissaan, ja isoäiti kertoi minulle rehellisesti, miten isoisäni on humalapäissään milloin konttaillut kotiin, milloin telonut itseään.

Sillä hetkellä jokin lapsi minussa kasvoi aikuiseksi. Muistan ajatelleeni, etten ikinä, ikinä suostuisi elämään tuollaisessa tilanteessa. Minä en odottaisi ketään, en siivoisi kenenkään jälkiä. Ennemmin olisin itse se, joka menee ja elää.

Teini-iässä tietysti jouduin kuitenkin siivoamaan - isäni jälkiä. Kenellekään en puhunut. Mutta olin ehdoton absolutisti, vielä silloinkin kun luokkakaverit alkoivat kokeilla rajojaan. Tiukkuus jatkui lukioikäänkin, ja se sai minut tuntemaan itseni viisaaksi ja aikuiseksi.

Totuus oli, että pelkäsin alkoholia. Hirveästi. Ahdistuin, kun ystävät kaivoivatkin kotibileissä pullon laukustaan. Järkytyin ja koin heidän pettäneen minut. Itse sanoin vain, etten juo, enkä suostunut selittämään. Todellisuudessa koin olevani muiden yläpuolella ja hallitsevani tilannetta.

Sitten aloin seurustella vakavammin, ja seurustelukumppanini joi silloin tällöin lasillisen. Hän nautti mielellään sivistyneesti juomia, jotka "vaativat asiantuntemusta". Tämä oli minulle riittävän turvallinen ympäristö kokeilla. Maku oli paha, mutta tunne hyvä: tunsin humalassa itseni erityiseksi, kauniiksi, kiinnostavaksi ja seksikkääksi. Olin hetken joku muu, kuin korostettu minä. Alkoholi ruokki myös taipumustani synkeisiin fantasioihin. Ajattelin, että tällaista on hallittu aikuinen juominen. Aloin pitää alkoholista. Ja join aina väkeviä, alusta asti.

Vähitellen aloin tuntea olevani ansassa tässä suhteessa samoin kuin olin ansassa kotonani. Oli pakko päästä pois. Heti kirjoitusten jälkeen lähdin, Lontooseen, anonyymiuden mahdollistamaan, seikkailuntäyteiseen miljoonakaupunkiin. Olin omillani suuressa maailmassa, keräsin kokemuksia, matkustin, tarkkailin, kävelin mutaisen Thamesin kaikki sillat, näin ihmisten nukkuvan kadulla ja koin eläväni täysillä.

Nyt tajuan, että minulla ei oikein ollut ystäviä. Kavereita kyllä, mutta kaikkia pidin käsivarren mitan päässä. Sisintä en osannut avata, en ollut koskaan osannut. Tunsin aina olevani tarkkailija ihmisten maailmassa, sisällä oleva ulkopuolinen. Silloin ajattelin, että se tekee minusta hyvällä tavalla erillisen ja erityisen. En tajunnut, ettei minulla vain riittänyt rohkeutta osallistua.

En tiedostanut riittämättömyyden tunnettani, mutta halusin kiihkeästi olla joku muu. Seikkailijatar. Brittiläinen pubikulttuuri viehätti. Perjantain ja lauantain lisäksi keskiviikko oli yleisesti pubi-ilta. Hanasiideri oli halpaa, kuivaa ja vahvaa, ja siirryinkin vähäksi aikaa miedompiin juomiin. Kaverin kanssa saatettiin poiketa vaikka lounasaikaan lasilliselle. Juominen oli sosiaalista ja siksi mielestäni hienoa. Se oli leikkiä, johon kuului silmäpeliä kiinnostavien tyyppien kanssa, lasien varastamista kantapaikasta, elämänjanoa, vapautta kaikista rajoituksista. Joskus otimme molemmat vähän liikaa, mutta pidimme toisistamme huolta, eikä viina saanut minua koskaan huonovointiseksi. Olin kuitenkin humalassa niin vieras itselleni, että jälkeenpäin vajosin aina hirveään häpeään ja itsevihaan. Olin kohtuuttoman ankara itselleni, ja vapauduin siitä vain humalassa.

Vähitellen aloinkin juoda ennemmin yksin kuin seurassa. Meninkin pubiin yksin, jotta sain vajota rauhassa omaan, erityiseen, tummaan maailmaani. Siemailin tuplaviskiä lasista ja kuvittelin olevani kiinnostava, mystinen henkilö tapahtumien keskipisteessä. Syvällä sisimmässäni tiedostin olevani onneton, ja sitä tunnetta pakenin. Ulkopuolisuuden tunne vahvistui entisestään, tunsin olevani aivan toisessa maailmassa kuin ihmiset ympärilläni. Sanoin itselleni, että minun iässäni on aivan normaalia vähän juhlia. Paitsi etten oikeasti juhlinut. Käyttäydyin itsetuhoisesti ja tiesin sen itsekin. Syyllisyys seurasi kaikkialle.

Minulla oli - varmaankin säännöllisen väkevien juomisen seurauksena - ns. hyvä viinapää, ja hakeuduin seuraan, jossa se teki vaikutuksen. Pystyin juomaan kolme tuplaviskiä ilman, että se mielestäni näkyi päällepäin. Uskottelin itselleni juovani itse asiassa vähemmän kuin muut, koska nesteen määrä oli pienempi. Ja lasi toisensa jälkeen sisäinen maailmani muuttui värikkäämmäksi ja kauniimmaksi, kunnes laskuhumalassa kulissi romahti paljastaen tyhjän, tylyn elämän.

Pidin todellisuudenkin kulisseja pystyssä hyvin. Hoidin työni, opiskelin, kirjoitin kotiin iloisia kirjeitä. Sitten koitti viikon loma, ja lähdin Dubliniin tuulettumaan. Kun laiva saapui satamaan, olin niin humalassa etten olisi päässyt laivasta maihin ilman muiden ihmisten apua. En pystynyt kävelemään. Oli keskipäivä.

Tätä kaikkea on vieläkin vaikea myöntää ja edes itse uskoa. Muistan istuneeni kansituolissa, koettaneeni pitää maailmaa suorassa näkökentässäni ja vihanneeni itseäni pohjattomasti - ja sillä hetkellä päättäneeni, etten enää ikinä olisi näin heikko. En silti tajunnut, että ongelmani olisi itse alkoholi, ei tämä yksi ylilyönti.

Se kuitenkin rauhoitti vähän juomistani. Nyt jälkeenpäin tajuan, että olin pahasti masentunut. En tehnyt koko lomaviikolla oikein mitään, enkä suoraan sanoen muista siitä paljon. Istuin vain kahviloissa ja kirjoitin, ja kerran nukahdin puistoon tuntikausiksi. Minulle jäi Dublinista hyvä kuva, mutta ei siksi, että olisin erityisesti nähnyt kaupunkia, vaan siksi, että sain hengähdystauon elämästäni.

Sen jälkeen palasin Suomeen, ja jouduin shokkiin tajutessani, että olen taas samassa ansassa, jota alun perin lähdin karkuun. Sama alkoholistiperhe, sama seurustelusuhde. Vihasin elämääni. Sairastuin. Sitten pääsin pois vanhempien luota muuttamalla nopeasti yhteen seurustelukumppanini kanssa. Hän oli työnsä takia paljon poissa, ja minulla oli tilaa olla sisäisen tyhjyyteni kanssa. Olin masentunut ja nukuin hirveästi. Olin ahdistunut ja aggressiivinen, väkivaltainenkin. Olin koukussa seksiin, ja se auttoi minua juomaan vähemmän. Mutta en enää pyrkinyt onnellisuuteen enkä muiden ihmisten seuraan. Se oli pimeää aikaa elämässäni.

Sitten jäin kiinni uskottomuudesta, ja avoliitto purkautui. En välittänyt. Tajusin vähitellen pettäneeni itseäni yrittäessäni pysyä suhteessa vain turvallisuudenkaipuun takia, ja aloin hakea elämääni toisenlaista suuntaa.

Muutin omilleni, ja olin taas vapaa elämään miten vain. Se oli kuitenkin käännekohta. Mieleeni juolahti, että olin ehkä kuitenkin ansainnut elämässä hyvää. Aloin voida paremmin, ja oma asunto, opinnot ja uusien ihmisten tapaaminen nostivat vähitellen itsetuntoa. Aloin nähdä jonkin arvon itselläni.

Sitten tapasin sen ihmisen, jolle vihdoin saatoin - ja halusin - puhua kaikesta, niistä kipeimmistäkin asioista. Aloin parantua. Ja oppiessani tuntemaan hänet aloin vähitellen ymmärtää myös itseäni. Lopetin alkoholinkäytön kokonaan useaksi vuodeksi, ja sen jälkeen olen koettanut rakentaa jonkinlaista normaalia suhdetta siihen.

Olen käyttänyt vuosikausia teeskentelyyn, ettei alkoholilla ole minulle suurta merkitystä. Oikeasti sillä on ollut valtava merkitys. Siitä, että olen nyt tässä, voin luullakseni kiittää vain onneani, satunnaista järkeäni ja sattumaa - näen, että toisinkin voisi olla. Nykyisin en juo lähes lainkaan, mutta en myöskään tarvitse tiukkoja sääntöjä itselleni. Tiedostan kuitenkin, että vihaan viinaa. Ja että ymmärrän isääni ehkä liiankin hyvin. Ja että minua kuvottavat humalaiset ihmiset, jopa televisiossa. Pelkäänkö vieläkin?

Kaiken tämän jälkeen olen asettanut itseni vastakkain tiukan kysymyksen kanssa: olinko alkoholisti tajuamatta sitä? Olenko yhä? (Ensin vastasin, etten juo, mutta eivät monet muutkaan juo, joille viina on silti ongelma.) Vai olivatko kokemukseni normaalia nuoruuden ahdistusta, meneekö se kaikilla näin? Onko nykyinen suhtautumiseni vain loogista seurausta alkoholistiperheessä elämisestä? Vai onko taustalla muutakin?

Pitkän harkinnan jälkeen en sanoisi, että olen alkoholisti.

Mutta en myöskään pysty rehellisesti sanomaan, etten ole.

Pimeä puoli

And you're singing the songs
Thinking this is the life
And you wake up in the morning and you're head feels twice the size
Where you gonna go? Where you gonna go?
Where you gonna sleep tonight?

- Amy MacDonald: This is the life

Tämä edellisen kirjoituksen laulu toi mieleen lopulta muutakin kuin Skotlannin. Se toi lähelle muistoja, joita en haluaisi muistaa. Laulun tunnelma palautti mieleen matkustamisen vapauden, mutta alettuani miettiä sanoja muistin paljon muutakin. Miten yksinäinen ja sekaisin olin.

Nuoruuteen kai katsotaan kuuluvan runsaankin alkoholinkäytön. Suomessa runsas kännääminen tuntuu olevan muutenkin enemmän itsestäänselvyys kuin poikkeus. Tiedän sen, mutta silti lisäsin edelliseen blogikirjoitukseen tuon viskiä koskevan kohdan. Se tuntui rehelliseltä.

Suhtaudun varmaankin liian vakavasti. Tosikkomaisesti. Mutta en osaa suhtautua toisinkaan: alkoholi on minulle vakava asia. Olen koko nuoruus- ja aikuisikäni yrittänyt sopeutua siihen, että isäni on alkoholisti. Suhtautumiseni alkoholiin on vaihdellut, mutta enimmäkseen olen keskittynyt syyttämään isää. Olen sanonut, että minä en osaa suhtautua alkoholiin luontevasti, koska isäni juo.

Itseäni en ole koskaan sen kummemmin miettinyt. Muuten kuin että "tulihan sitä vähän kokeiltua ja jonkin kerran meni överiksi".

Nyt jouduin kuitenkin tämän asian kanssa vastakkain, ja se on jotenkin arka, koska tekstiä syntyy paljon. Tekstin julkaiseminen onkin sitten toinen juttu. Se olisi pelottavaa ja haavoittuvaa ja rehellisyydessään hirveä riskinotto, epätyypillinen minulle.

Minä olen aina ollut vaikeuksien edessä pakenija. Olen ollut lapsesta asti. Nyt kun asiat ovat hyvin, se ei tule ilmi, ja olen myös määrätietoisesti koettanut muuttaa käyttäytymistäni. Mutta ennen. En osannut hakea ongelmiini apua enkä ratkaista niitä omin voimin, joten pakenin niitä, milloin mitenkin.

Where did I sleep that night?

Siitä on kohta viisitoista vuotta. Olin pettynyt englantilaiseen jäykkyyteen ja kuljin matkoillani yhä pohjoisemmaksi, jossa maa ei ollut tammien rajaamaa peltojen tilkkutäkkiä.
- Mikset mene Edinburghiin? Siinä vasta kaunis kaupunki, ja upeita historiallisia rakennuksia, minulta kysyttiin.
Mutta minä en hakenut turistinähtävyyksiä, vaan nousin seikkailunnälkäisenä London-Glasgow-junaan Eustonin rautatieasemalta pahvimuki kädessä (one tea, please, with no milk!). Pohjoisessa ihastuin murteeseen ja likainen, pilvinen kaupunki näytti silmissäni rosoisen romanttiselta. Hyppäsin bussiin ja päätin matkustaa rannikkoa niin pitkälle pohjoiseen kuin rahat riittävät.
Kapeita kiemurtelevia teitä, rusehtavia nummia, raskaita pilviä, satoja kilometrejä matalaa käsinladottua kiviaitaa lammaslaitumien rajoina, mutkan takana pilkahtava kylmänkirkas järvi ja sen rannalla puoliksi sortunut harmaa ja sammaloitunut linnanraunio.


Poikkesin pikkukylissä, jonka valkoiseksi rapatuissa taloissa asui käsittämättömällä korostuksella puhuvia ihmisiä. Ostin reppuuni evästä ja vaihdoin bussia. Maistelin paikallisia viskejä, liikaakin. Valitsin matkakohteeni kartasta kivan nimen perusteella.

Pohjoisempana meren rannalle päästyäni kukkaro alkoi olla yhtä keveä kuin mieli, joten laskin rahat paluumatkaa varten ja ostin satamasta rasvaiset fish'n'chipsit. Kiipesin ylös jyrkänteelle katsomaan kauas meren yli.

Olin vapaa kuin taivaan lintu, mutta en kuulunut mihinkään. Enkä silloin vielä tiennyt, että ihminen rakentaa itse kotinsa. Rintaa vihloi vain määrittelemätön kaipuu, jonka tämä sykähdyttävän tuulinen ja karu merenranta vain hetkeksi vaimensi. Silti olin jollakin tavalla onnellinen sillä hetkellä itsessäni, aivan yksin ja ilman ketään, jonka kanssa olisin voinut jakaa matkani. Elämälläni ei ollut mitään suuntaa, ja siksi saatoin lähteä minne tahansa.


Myöhemmin opin kurottamaan ulospäin ja tavoittamaan toiset ihmiset. Opin pois yksinäisyydestä. Eikä minussa enää onneksi asu tuo levottomuus, joka pakotti aina lähtemään. Luulin silloin, ettei se loppuisi koskaan. Mutta nyt, juurtuneena, olin jo unohtanut koko tunteen. Kunnes eräänä iltana, kun rusehtavan maan valaisema pilvinen päivä alkoi kääntyä hämärään, radiossa soi eräs skottilainen laulu. Se on countrymainen, haikea eikä edes erityisesti mieleeni, mutta se kosketti jotakin kieltä sisimmässäni, ja palautti minut aivan yllättäen tuohon vuosien takaiseen hetkeen.

Pilvistyvää

Maalaistuvan kello lyö kolme, ja hiljaisen maiseman ylle laskeutuu raskas kostea hämärä. On marraskuu, ja ilta tulee varhain. Linnut piiloutuvat tumman metsän tyyneyteen. Alkaa sataa.

***

Tasangoilla käy leppeä, kevyt tuuli, joka taivuttaa kuivuneita ruohonkorsia. Aurinko on korkealla valkoisena ja sokaisevana. Pitkän kuivuuden aiheuttama väsymys tuntuu ilmassa käsinkosketeltavana, kuin tomuisen maan kertomuksena kuolemasta. Norsut taivaltavat raskain jaloin melkein unohtuneita matkoja veden äärelle juomaan. On liian hiljaista. Sitten tuuli kääntyy, pilvet hämärtävät päivän, ja ilma viilenee. Alkaa vihdoin sataa.


Pikkunorsut liukastelevat innoissaan hetkessä mutaiseksi muuttuvassa maassa. Sade yltyy vapautuneeksi pauhuksi, pirskoaa kuivista pensaista, kastelee ja viilentää norsun karhean ihon, jää lätäköiksi, joiden äärelle on kiire juomaan. Virvoittavat pisarat tuovat tullessaan toivon. Ukkonen jyrähtää.

Sitten norsulapset paimennetaan sisään keuhkokuumevaaran vuoksi, eivätkä sadepäivät enää olekaan niin hauskoja.

Tähtiä harmaassa

Vajaan viikon vierailu pääkaupunkiseudulle havainnollisti taas hyvin sitä, miksi syksy on maalla kivempi kuin kaupungissa. Monesti puhutaan maaseudun pimeydestä, ja tottahan se onkin, että ilman katuvaloja täällä ollaan iltaisin kuin säkissä. Lumi kuitenkin tulee näille leveysasteille aikaisin, eikä sula pois niin kuin meren rannalla. Kuurainen maaseutumaisema on pilvisenäkin päivänä valoisampi kuin märkä lumeton kaupunki. Olin tottunut jo useiden viikkojen ajan valkoiseen metsämaisemaan, ja harmaa asvalttiviidakko oli jonkinlainen järkytys.

Muutenkin matka väsytti. Liian monta päivää vanhempien seurassa vaativat veronsa. Ensimmäinen päivä oli vielä ihan ok, mutta toisena alkoi jo rasittaa, ja kolmantena suostuin äitini kanssa kaupungille ostosreissulle, joka venyi tuntien pituiseksi piinaksi. Jatkossa koetan muistaa, ettei äitiä pidä tavata tähän aikaan vuodesta, koska yhdessäolo on käytännössä loputtoman valituksen kuuntelemista. Jos äidillä ei ole kaikki todella hyvin, häntä eivät kiinnosta muiden ihmisten asiat lainkaan, omat vaivat ja ongelmat ovat koko ajan tärkeimpänä mielessä. Hän onnistuu myös levittämään negatiivisuutta ympäristöön, mutta odottaa silti muiden piristävän häntä.

Huomasin taas edistyneeni, se oli tämän reissun hyvä anti. En ottanut henkistä vastuuta äidistäni. En pyrkinyt omalla kustannuksellani saamaan hänelle (ja sitä kautta itselleni) hyvää oloa, vaan koetin vain kestää tilanteen. Hetkittäin sorruin vanhoihin malleihin ja inhosin itseäni, mutta kokonaisuutena olin kohtalaisen tyytyväinen käytökseeni.

Mieli maassa äitini on erittäin omistava, vaativa ja takertuva. Suunnitelmani töiden teosta vierailun aikana valuivat tyhjiin, kun vanhempani vaativat vuorotellen huomiotani. Annoin heille aikaani, mutta en taantunut entiseen rooliini. Aiemmin tuo taantuminen on ollut niin voimakasta, että minun on ollut vaikea suuntautua muualle, ja ristiriita on aiheuttanut suurtakin ahdistusta ja esim. puolison laiminlyöntiä vierailumme aikana. Nyt tunsin pysyväni paremmin koossa itsessäni.

Liikaa kuormituin ainoastaan sinä päivänä, kun kävin veljeni kanssa läpi vanhoja lelujamme (jotka äiti haluaa viedä pelastusarmeijan joulukeräykseen ja kiillottaa siten omaa sädekehäänsä menetettyään toivonsa saada lapsenlapsia). Yritin pitää veljeni kiinni todellisuudessa ja estää häntä paneutumasta mekanoihin ja legoihin - muistin kyllä, että minunkin lempileluni olivat erilaisia rakennussarjoja - tiukata häneltä mielipiteitä ja muistuttaa ajan kulusta, jotta urakka joskus valmistuisi. Välillä paikalle pölähti äiti tunnelmoimaan ja muistelemaan kärsivin ilmein (eräs hänen suurista suruistaan tuntuu olevan se, että meistä tuli aikuisia, vaikka olimme muka niin ihania lapsia), välillä isä utelemaan ja kyselemään, ja molempia saimme häätää jatkuvasti pois hidastamasta touhua.

Kun siinä tilanteessa olisi vielä pitänyt ottaa huomioon puoliso ja yhteiset iltasuunnitelmamme aikatauluineen, en kyennytkään enää kantamaan vastuuta. Onneksi puoliso huolehti, että aikataulumme pitivät, ja vasta illalla ystävien luona tajusin päivän rankkuuden. En ollut ottanut huomioon, että lapsuuden leluista luopuminen voi olla minullekin henkisesti rankkaa, niin tietoinen olin ollut muiden perheenjäsenten tunteista. Olisin voinut kuunnella enemmän itseäni - ja myös sitä lähintä ihmistä - eteenpäin paahtamisen sijasta.

Koin kyllä ihania nostalgian hetkiä laatikkojen äärellä. Löysin aarteita, joitakin otin talteen ja joistakin luovuin haikeana. Olen esineisiin kiintyvä tyyppi, ja lapsuuteni määrittyy mielessäni pitkälti tavaroiden kautta. Sain myös yhteyden vuosien takaiseen minään: erään pahvilaatikon pohjalla oli jo kadonneeksi luulemani rasia, johon olin lapsena piilottanut vanhoja markan seteleitä ja rahauudistuksen myötä muitakin rahoja. Teininä olin sitten kätkenyt rasian tähän pahvilaatikkoon, jotta sitä ei löytäisi kukaan muu. Vanhat kolikot ja setelit olivat kiinnostavia, mutta onnelliseksi tulin siitä, että löysin minut.

En ollut vuosien saatossa kadonnut.

Viuhunaa

Sain vasta tänään viimeisteltyä pari jo viime viikolla kirjoittamaani tekstiä. Viikko on mennyt ahkeroidessa: olen ollut tehokas töissä, huolehtinut esimerkillisesti liikunnasta, tehnyt vain pari askartelutarviketilausta nettikaupoista - ja nyt koittaa viikonloppu ja reissu pääkaupunkiseudulle. Se tarkoittaa tuskastumista vanhempiini, viihtymistä veljen kanssa, ihanien ystävien tapaamista, elämyksiä, innostumista kaupoissa, nälkäkohtauksia, räntää, melua, vilinää ja puuduttavia kilometrejä autossa. Kivaa! Tulossa on ekstrapitkä viikonloppu, keskiviikkoon saakka. Saa nähdä, mitä kaikkea hauskaa siinä ajassa keksii.

Kortti Englannin talvesta

Ulkona pyryttää lunta. Pari viikkoa jatkunut kuurainen pakkassää vaihtuu vielä vähän valkoisempaan maailmaan: nyt ei ole enää tupsuteltu vähän tomusokeria maiseman ylle vaan kaadettu suoraan paketista reippaalla kädellä. Uunissa humisee tuli, on varhainen lauantain aamuhetki ja pikkukani kurottelee turhaan korkealla pyykkitelineellä kuivuvia lehtikaalin lehtiä. Se haistaa oikein hyvin, millainen ylenpalttinen lehväkatos yläpuolella on, seisoskelee ja katselee. Tulee sitten tähän sohvan luo ja tönäisee karvaisella Y-nenällä nilkkaan: tässä ollaan. Huomiota! Ohimenevä silitys ei riitä, joten kani pompahtelee kaapin luo ja alkaa mielenosoituksellisesti punkea sen alle. Tiukka kielto saa aikaiseksi vain innostuneen korvienheilautuksen, ja pikku rikollinen kiepsahtaa ikkunan alle kyljelleen löhöilemään.

Muistan joulukorttien kanit. Lapsena tapasin katsella seinälle ripustettuja joulukortteja pitkiä aikoja ja järjestää niitä mielessäni paremmuusjärjestykseen, käänteiseen paremmuusjärjestykseen, top 10 -listaksi, värien mukaan, aiheiden mukaan ja monilla muilla tavoilla. Joka vuosi tavanomaisen kotimaisten korttien joukossa oli joitakin helmiä, jotka sykähdyttivät. Ne olivat suurikokoisia herkullisia kortteja ulkomailta. Herkän kauniita luontoaiheisia kortteja Atlantin takaa ja veikeän värikkäitä sarjakuvamaisia kortteja Britanniasta. Niissä rakastamani linnut ja kukat saivat aivan uusia ulottuvuuksia. Kanadan korteissa eksoottiset kardinaalilinnut ja mistelinoksat, englantilaisissa korteissa muratit, piikkipaatsamat, punarinnat ja mustarastaat. Joissakin korteissa suloisia luonnollisia kaniineja, oravia ja kauriita. Mattapaperia ja kohokuviointia, täyteläistä ja runsasta mutta ei liioiteltua kauneutta.

Siitä asti nuo estetiikantajuuni vetoavat linnut ja kasvit ovat olleet jotenkin erityisiä. Elämyksellisintä britannianjoulunani oli se, kun läheisiltä pusikoista kerätyt piikkipaatsaman oksat tuotiin sisälle ja niillä koristeltiin kaikki paikat. Lehdet olivat vielä syvemmän vihreitä ja kiiltäviä kuin joulukorteissa, mutta niiden piikkisyyteen eivät joulukortit olleet valmistelleet. Kun koristelu oli valmis, kädet olivat aivan naarmuilla, mutta talo näytti upealta - ja totta tosiaan - joulukorttimaiselta. Olin astunut sisään postikortti-idylliin. (Se tosin ehkä oli tapahtunut jo silloin, kun loppukesällä romanttista englantilaista ruusutarhaa hoitaessani tutustuin puutarhan kesyyn punarintaan.)

Luin viimevuotisen joulukritiikkini ja nyt tuntuu, että olen työstänyt koko juhlaa aika pitkälle - se ei herätä suuria tunteita, mutta en aio harjoittaa minkäänlaisia menoja. Aion nauttia näistä muutamasta talvikuukaudesta täysillä, polttaa kynttilöitä, kutoa sukkia ja lukea, mutta en aio yhdistää näitä asioita jouluun. Mieltymystäni joulukortteihin ei mikään kriittisyys kuitenkaan näytä horjuttavan. Aikuisena oivalsin, että monet noista kauneimmista lapsuuden korteista olivat Unicefin kortteja, ja sieltä olen sittemmin itsekin kortit ostanut. Tietysti hyväntekeväisyys on tärkeää, mutta rehellisyyden nimessä on myönnettävä, että tämä on ennen kaikkea esteettinen valinta. Unicefin korteissa on kauneutta, joka kurottaa vieraisiin maihin. Rauhankyyhkyjä, palmunlehviä. Säihkyviä värejä ja pelkistettyä modernia harmoniaa.

Tänä vuonna saattavat silti jäädä Unicefin kortit ostamatta. Satuin erehdyksessä surffailemaan pohjoismaiseen joulukortti-askartelublogiin ja sen jälkeen askarteluliikkeiden sivuille. Minulle valkeni, että nykyään täältäkin saa kaikenlaisia ihania brittiläisiä askartelutarvikkeita, joilla voin itse luoda unelmieni joulukortteja piikkipaatsamineen ja punarintoineen. Muutaman suorituskeskeisen vuoden minussa uinunut luova askartelija heräsi taas. Viimeksi olin näin innoissani, kun kävin vuosia sitten kirjansidontakurssin - silloinkin valvoin sängyssä pikkutunneille, kun suunnittelin kirjankansia. Nyt mielessä pyörivät mitä ihanimmat luomukset ja haaveilen kaikenlaisista työvälineistä, kauniista papereista ja upeista väreistä. Ostoksille!

Unessa lentelevät mustarastaat.

Vanhempainpalvonta

Näin unta, että istuin vanhempieni kanssa pöydän ääressä ja annoin tulla täydeltä laidalta, mitä mieltä olen perheemme alkoholikulttuurista. He eivät ymmärtäneet kaikkea, mutta kuuntelivat. Välillä isän kasvoille meinasi tulla vähättelevä hymy, mutta sain terävillä sanoillani sen äkkiä pyyhittyä. Herätessä oli puhdistunut olo.

Tunteeni vanhempiani kohtaan ovat enimmäkseen vähemmän helliä. Tietysti rakastan heitä jollakin rasittavalla biologisella väistämättömyydellä, mutta heidän seurassaan lämpimät tunteet pääsevät harvoin pintaan, niin suuri on ärsytyksen aste. Minulle sopiva seurustelutiheys on puhelu enintään kerran viikossa ja livetapaaminen joka toinen kuukausi. Viimeksikin kun äiti soitti, ensimmäinen ajatus oli: "mitä nyt taas, vastahan me tässä joku päivä juuri juteltiin, eikö se riitä!"

Äiti halusi soittaa minulle, koska hänellä oli mieli maassa ja hän kaipasi piristystä. Eikä sattunut kysymään - kuten ei ikinä kysy - onko minulle sopivaa soittaa kesken työpäivän. Tällä kerralla olin nälkäkuoleman partaalla, tietokoneohjelma oli juuri sanonut sopimuksen irti ja yritin kehittää ratkaisua neuvottelemalla veljeni kanssa verkossa. Mutta kaikki se pitää tietysti laittaa jäihin siksi ajaksi, kun eläkeläisäitini suvaitsee valittaa siitä, miten hänellä on liian vähän kangasta suunnittelemaansa ompelutyöhön ja miten hänen pitäisi löytää uusi kampaaja! Pidettyäni puhelinta korvalla vartin (jatkoin samalla juttelua tekstitse veljeni kanssa ja asentelin tietokoneohjelmia) sanoin suoraan, että nyt on kyllä huono hetki, ja lopetin puhelun lyhyeen. Ei tainnut äiti saada kaipaamaansa piristystä. Ihan kuin se olisi minun tehtäväni.

Suhteeni vanhempiini ovat kyllä muuttuneet parempaan suuntaan. Huomattavastikin, kun vertaa vaikka viiden vuoden takaiseen tilanteeseen. Isälle kirjoittamani kirje on muuttanut välejämme jotenkin välittömämmiksi, vaikkei mistään puhutakaan. Ja äidin suhteen omaksumani asperger-strategia toimii. Olen yhä enemmän oma itseni heidän seurassaan, ja minua ahdistaa harvemmin.

Perheeni takia suhtaudun perhesuhteisiin ehkä inhorealistisestikin. Katson tuntemiani vanhempia ja toivon, että heidän lapsensa eivät koe vanhempiensa odotuksia ahdistavina ja toisaalta eivät kasvaessaan muutu aivan toisenlaiseksi kuin vanhemmat toivovat. Lähtökohtaisesti arvelen, että kaikki osapuolet on tuomittu pettymään.

Näin ei varmasti joka perheessä käy. Varmasti vanhemmat ja lapset voivat olla aidosti ylpeitä ja kiitollisia toisistaan. Mutta ikäviä yllätyksiä tulee varmasti puolin ja toisin, niin suuret tunteet ovat pelissä. Ajattelen myös, että vanhemman tehtävä kasvattajana on tehdä itsensä tarpeettomaksi - silloinhan vanhemmuus on onnistunutta, kun lapsi kypsyy ja itsenäistyy järkeväksi aikuiseksi. Syntymähetkestä asti lapsen tehtävä taas on irtautua vanhemmastaan. Kaikki eivät siinä onnistu, ja silloin vanhemmalle voi jäädä valheellinen ilo siitä, että lapsi tarvitsee häntä. Äitini esimerkiksi iloitsee siitä, että päätöskyvytön ja epävarma asperger-veljeni soittaa hänelle kysyäkseen neuvoa. (Minä taas iloitsen silloin, kun veljeni soittaa minulle, koska ainakaan hän ei silloin soita äidille kuin lapsi.) Todellisuudessa äitini pitäisi tuntea surua siitä, että veljeni ei kykene hoitamaan omia asioitaan ja tekemään itsenäisiä päätöksiä.

Tästä pääsenkin aiheeseen, jonka Ilona otti esille tuon edellisen kirjoitukseni kommenteissa: vanhemmuuden glorifiointiin. Ehkä perheet toimisivat paremmin, jos meillä ei olisi sellaisia perheihanteita, joita pitää oikein kansallisin juhlapäivin ylläpitää. Olen samaa mieltä Ilonan kanssa isänpäivän turhuudesta, ja äitienpäivä on mielestäni vielä pahempi. Niissä tulevat esiin yhteiskunnalliset asenteemme pahimmillaan: äiti on myyttisen hyvä hahmo, jota pitää hemmotella vaaleanpunaisin ruusuin, liikuttavin kortein ja naisellisin yöpaidoin, isä taas on kunnon kaveri lapselle, josta nähdään vain toiminnallisia tai hauskoja rooleja (lahjaksi isälle virveli, akkuporakone, poliittinen romaani, navigaattori tai sarjakuvasukat).

Yhtenä viikonloppuna vuodesta (ja muutama viikko sitä ennenkin mainoslehdissä) tämä stereotyyppisen isän hirviö ottaa vallan. Sen taakse katoaa se ihminen, jolla on suhde lapseen, ja päällepäin näkyy vain median luoma isyyden ja ennen kaikkea miehuuden ilmentymä. Samoin käy äitienpäivän kohdalla, sillä erotuksella, että äitienpäivänä korostuu nimenomaan äitiys, ei naiseus. Isänpäivänä taas isyys on toissijaista, mieheys on se mitä tähdennetään. Äidille kehotetaan antamaan lahjaksi vapaata perheestä ja kotitöistä: hierontaa, shoppailua, herkkuhetkiä. Isänpäivän lahjamainonnassa taas mies ei vaikuta perheelliseltä lainkaan isä-sanaa lukuun ottamatta.

Koskaan ei tuoda esiin sitä, että näinä päivinä voitaisiin juhlia vanhemmuutta yleisesti viettämällä lasten ja vanhempien yhteistä aikaa. Ja tarkoitan tällä nyt nimenomaan lasten kannalta laatuaikaa, en mitään tylsiä isänpäivälounaita! Jos jotakin, näiden päivien pitäisi olla lasten juhlia, ei niin, että lapset joutuvat keksimään vanhemmilleen lahjoja. Vanhempien pitäisi keksiä kivoja tapoja olla lastensa leikeissä mukana sinä päivänä. Varsinkin isien.

Minulla näköjään riittää tästä aiheesta mielipiteitä melko paljon siihen nähden, etten ole itse vanhempi, en äidin (hoivaaja) enkä isän (viihdyttäjä) roolissa.
Toisaalta olen tytär, joten minulla on paljonkin asiantuntemusta. ;-)

Oikeasti minua raastaa isänpäivässä ja äitienpäivässä kaikkein eniten ne lapset, joilla ei ole isää tai äitiä. Joko koko ihmistä ei ole, tai sitten hän ei ole lapselle läsnä. Näitä lapsia on paljon, ja heidät tehdään näinä juhlapäivinä ydinperheen ylistyksessä täysin näkymättömiksi. Millaista heille on askarrella puuttuvalle vanhemmalle korttia koulussa? Miltä tuntuu seurata monta viikkoa ulkopuolisena tätä tummansinistä/vaaleanpunaista juhlahumua? Sirotellaan vaan suolaa haavoihin, onhan nyt isänpäivä!

Voi pyhä sylvi

Jotta blogittelu ei mene pelkäksi tunnelmoinniksi, ajattelin tässä kuussa kirjoittaa vähän paneutuvammin asiaakin. Kuukausi vaihtui melko ristiriitaisissa tunnelmissa ja enimmäkseen melkoisen ärsyyntymisen merkeissä. Syy: nämä eri juhlapyhät.

Joka vuosi raivostuttava asia on ihmisten itsepintainen tapa kutsua pyhäinpäivää "pyhäinmiestenpäiväksi". Päivän nimi on vaihtunut jo 1960-luvun lopulla! Olisiko aika luopua vanhasta nimestä? Feministi minussa herää verenhimoisena vampyyrina joka vuosi, kun kaikki naispyhimykset hävitetään olemasta patriarkaattiperinnettä jatkavalla reliikkinimellä, josta tulee tosiaan mieleen vain ja ainoastaan jotakin partaisia ukkoja. (Pyhäinpäivän "pyhät" ovat kuitenkin alunperin katolisia pyhimyksiä, joista suurin lienee tämä eräs nuori Maria-neito.)

Siihen nähden, etten ole uskovainen, minulla on näköjään aika vahvat mielipiteet joistakin kirkollisista pyhistä. :-) Mutta tämä asia jaksaa kiusata minua joka vuosi yhä enemmän.

No, pyhäinpäivää en siis vietä millään asiaankuuluvalla perinteisellä hartaudella. Sen sijaan mielestäni on aina ollut hauskaa, että kelttiperinteestä kumpuavaa Halloweeniä vietetään muualla maailmassa, ja sen perinteet näyttäytyvät yhtä kiinnostavan eksoottisina kuin vaikkapa kiitospäivän ja Guy Fawkesin päivän menot. Anglosaksista kulttuuria kohtaan tuntemani sympatia saa minut kyllä toivottelemaan Happy Halloweenia leikkimielisesti kansainvälisissä yhteyksissä samalla tavalla kuin vietän omaksi huvikseni pancake dayta tai kiinalaista uutta vuotta.

Tänä vuonna tajusin kuitenkin, että tämä alun perin suomalaista kekriä vastaava juhla on rantautumassa sellaisenaan Suomeen. Kaupungeissa lapset kuulemma kiertävät ovelta ovelle ehdottamassa karkkia tai kepposta, ja ainakin yhdellä kaupallisella radioasemalla vietettiin pyhäinpäivän aattona Halloween-juhlaa.

Mistä pääsenkin itse asiaan: Halloween on aina 31.10. Joka vuosi. Sen sijaan pyhäinpäivä ja sen aatto Suomessa ovat aina lauantaina tietyllä aikavälillä. Käytännössä pyhäinpäivän aatto voi suomessa olla vaikka 5.11., viettävätkö ihmiset sittenkin Halloweenia melkein viikon muuta maailmaa myöhässä? Naurettavaa, sanon minä.

Ahdistun siitä kritiikittömyydestä, mikä tässä mielestäni näkyy. Voisiko näitä asioita vähän ajatella? Onko mitään järkeä siinä, että otetaan jokin asia omaksi täysin irrallisena sitä ympäröivästä vieraasta kulttuurista?

Miksei voida herättää henkiin suomalaista kekriä ja omaksua siihen kullekin mieleinen tapa viettää karnevalistisen kauhuromanttista iltaa pyhäinpäivän aattona? Kekrin ja Halloweenin / kelttiläisen Samhainin teemat ovat samat: satovuosi vaihtuu ja ruoan pitää olla säilöttynä talven varalle. Vainajien uskotaan olevan liikkeellä, ja erilaiset ennustukset ja taiat ovat arvossaan.Talosta taloon kiertävät eläimiksi tai kummajaisiksi pukeutuneet hahmot vaatien kestitystä. Juhlan vastapari on toukokuun alussa vietettävä kevään juhla. Kuulostaako tutulta?

Tassuttelua hämärissä

Sisältä näyttää, että alkaa jo hämärtää, ja tulee kiire. Ulkona onkin vielä valoisaa, vaikka sataa tihuttaa ja sumu leijuu elävänä notkelmissa. Harmaa ilma on kosteanviileä ja ensimmäinen syvä hengenveto helppo. En muista, milloin olen viimeksi hakenut vanhaa ystävääni lenkille.

Ystävällä on kuitenkin parempi muisti. Hännänheilutus ja yleinen touhotus paljastaa, että tämä kaveri tunnistaa lenkkivaatteeni eikä luule minun tulleen kyläilemään. Malttaa silti olla vetämättä, niin monta kertaa olemme yhdessä kuljeskelleet, että olemme oppineet toistemme toiveet.

Komentaa ei paljon tarvitse. Se osaa kiertää aurauskepit oikealta puolelta, varoa autoja ja pysyä kuulolla. Metsätiellä irrotan hihnan ja kiellän menemästä kauas. Pää kääntyy hieman kuin vastaukseksi, kyllä se kuuntelee ja tottelee. Luotettava tyyppi. Katselen sen menoa ja tajuan, että se on tullut jo vanhaksi. Kävely on hitaampaa. Lonkat vaivaavat.

Äkkiä kaveri on jäänyt taakse. Käännyn katsomaan, kun se kiskoo risukosta isoa karahkaa heitettäväksi. Istuu alas halko hampaissaan ja kallistaa vähän päätä - se osaa olla vetoava! Nyt ei leikitä kepillä, lääkäri kielsi, minä pahoittelen ja koetan innostaa muihin leikkeihin. Välillä sen on silti varmuuden vuoksi pysähdyttävä, istuttava ja kysyttävä varmuuden vuoksi vielä, eikö sittenkään. Harmittaa.

Kosteassa metsässä on hiljaista, kuuluu vain meidän molempien tasainen puuskutus. Ja äkkiä metallinkaikuiset huudot, kun kuusi joutsenta lentää täydellisessä symmetriassa ylitsemme. Niiden tulosuunnassa olen erottavinani sumuisen pellon laidalla valkoisia pisteitä.

Alkaa hämärtää, kohta erottuu vain vaaleiden lehtien mosaiikki metsänpohjalla. Varjopaikoissa on ensilumen rippeet. Satelee, ja nostan katseeni suoraan ylös, jossa sorjat tummat oksat piirtyvät grafiitinharmaata taivasta vasten. Silmut erottuvat selvästi, ensi kesän lehdet kuoreen käärittyinä.

Pieni onnellisuus hiipii rintaan. Jatketaan vielä vähän aikaa, eikö vain, kysäisen, ja saan vastaukseksi iloisen hännänheilautuksen. Metsäpolku vaihtuu hiekkatieksi, ja kun alkaa olla niin pimeää, ettei enää näe, on aika kääntyä kotiinpäin.
Kiipeämme viimeistä mäkeä molemmat naama virneessä ja tassut kuraisina.

Toinen talvi

Nämä päivät muistuttavat kovasti eteläisestä Britanniasta. Siellä oli aivan tällaista talvella. Lämpötila muutaman asteen nollan yläpuolella, ruoho vihreänä, ilmassa kummallinen pysähtynyt ja odottava tunnelma. Lunta ei sinä talvena satanut kertaakaan, mutta vettä aina välillä juuri tällaisena sumuisena, vaimeana kohinana, joka kiinnittyy koko päiväksi oksiin pisaroiksi. Puissa oli tietysti vähän enemmän vihreää, mahoniat syvän tummanvihreinä talvellakin, ja tammet alkoivat karistaa ruskettuneita lehtiään vasta kevään tullen uuden kasvun tieltä.

Se oli kummallinen talvi. Sitä ei oikeastaan ollut. Syksy venyi, yhä hidastuen, kunnes melkein pysähtyi jonakin harmaana tammikuun päivänä, jolloin näin taas ensimmäiset tarhaorvokit jonkin talon pienellä etupihalla. Ja sitten alkoivatkin lumikellot kukkia, aivan konkreettisesti keskellä talvea. (Vietin sen rattoisan illan ystävien kanssa Snowdrop-nimisessä pubissa Snowdrop lanella läntisessä Sussexissa). Hitaasti kevät alkoi keriytyä auki, narsissit nousivat kaikkialle ja huhtikuussa sinikellot värittivät vehreät metsiköt ihaniksi.

Se oli kummallinen kevät. Kaunis ja erikoinen ja kukkaisa, toki, mutta täysin ilman sitä juovuttavaa huumaa, joka täällä syntyy lumen ja jään vihdoin hellittäessä pitkän kylmän puristuksensa maasta. Ilman sitä mieletöntä kiihkoa, jolla täällä puhkeavat koivut lehteen ja peipposet laulamaan, ilman villiä kasvun voimaa, joka parissa viikossa vaihtaa maanpinnan kesäturkkiin: ruskeasta vihreäksi. Ja ilman sitä kaikkeuselämystä, jonka voi kokea löytäessään ensimmäisen kukkasipulin verson seinustalta, kun maassa on vielä puoli metriä lunta, kun häikäisevä, kaivattu aurinko valaa jääpuikkoja räystäille ja huhtikuun kaipuu alkaa käydä sietämättömäksi.

Nuo yli kymmenen vuoden takaiset tammikuun lumikellot ovat silti painuneet johonkin sydämen sopukkaan. Ja nyt kun ensilumi pääsi yllättämään, jäikin maahan ja näytti tekevän talvea aivan ennenaikaisesti, kaupassa Galanthus nivalis oli laitettu alennukseen muiden kukkasipulien kanssa. Olin ollut tämän aikaisen lumen pysyvyydestä niin vihainen, että sisuni kuohahti ja ostin monta pussillista lyyrisiä unelmia valkoisista kukista ja lyhyestä talvesta.

Niiden takia piti sitten katkaista tämä sisällä murjottaminen, vetää saappaat jalkaan ja etsiä lumeen hautautunut kaatunut puutarhalapio. Tunnusteleva ensimmäinen lapionisku olikin riemun aihe: maa on lumen alla vielä enimmäkseen sula. Kyllä näitä vielä istuttaa!

Viikon ensilumi

Ihmetyttää tämä valo. Auringon ja koivunlehtien kullansävyiseen leikkiin sekoittuu lumen yllättävä, timantinkova säihke. Ja kaiken yllä mittaavat sänkipeltoja joutsenet raskain siiveniskuin.

Lumisade on tauonnut ja ilmassa on taas tilaa lehtien lennolle. Kohta saadaan vettä.

Näihin omiini olen kiintynyt

Ensilumi on laskeutunut paksuna mattona kaikkien värien päälle, kuin yrittäen hillitä puiden karnevalistisen kirjavaa lippujuhlaa. Joutsenet järjestäytyvät lammella lähtöä varten ja innostuvat huutamaan kilpaa. Rastaat riipivät vimmaisesti viimeisiä pihlajanmarjoja. Lehtikaalit seisovat yksin kasvimaalla ryhdikkäänä rivistönä, kun kaikki muu on korjattu. Viileässä eteisessä tuoksuu kulhollinen kirpakan punasyisiä omenoita.

Tämä on se aika vuodesta, kun tiaiset kurkkivat sisään ikkunoista, koputtelevat ilmanvaihtoventtiilejä ja nyhtävät villoja välikatolta. Aivan kuin ne haluaisivat uteliaina tietää, mitä täällä sisällä tehdään: onko lämmintä ja saako ruokaa. Kaikkea on nokittava ja nypittävä! Välillä koko parvi pyrähtää roikkumaan seinille, räystäille, terassinkaiteisiin, sähkölangoille ja ikkunalaudoille. Ja välillä sattuu haaveri, tietysti. Kuuluu tömähdys, ja on syöksyttävä sydän pamppaillen ikkunaan katsomaan, kuinka kävi. Jos ei kuolla heti, silloin selvitään, olen huomannut. Ja ikkunassa pelotteena oleva haukkatarra monesti hidastaa vauhtia viime tipassa juuri riittävästi.

On avattava ikkuna ja kurkotettava ulos, jotta näkee. Ja siinä, voi juuri ikkunan alla kukkapenkissä makaa pikkuinen hömötiainen - mutta kylki kohoilee kiivaasti, kyllä siinä on elämä vielä tallella. Syvä helpotuksen hengitys pääsee minultakin.

On riennettävä ulos, otettava varovaakin varovaisemmin käsiin piiloon pieni täydellinen höyhenkasa. Niin käsittämättömän sinnikäs ja samalla niin tavattoman hauras. Kevyt ja vahva. Koeteltava jalat, joista toinen ottaa pihtimäisen otteen sormesta, ja toinenkin toimii. Sitten siivet, yksitellen, kunnossa ovat. Onneksi.

Lopuksi annan itseni vilkaista pientä peitossa ollutta naamaa: pikimustia tuikeita silmiä, stressistä avonaista nokkaa, pään sileänkiiltäviä höyheniä. Nyt nopeasti, ei saa kiusata toista liikaa. Lintu laatikkoon pienen vesikupin kanssa, rauhalliseen paikkaan ja sitten pitkänpitkä odotus.

Tunnin päästä käyn katsomassa: lähtenyt on. Ehkä se on tuo, joka toruu minua äkäisesti kuusenoksalta. Hömötiaiset ovat sitkeitä, hymyilyttää.
Kirjoitan kauppalistaan linnunsiemenet.

Neljässä osassa

Hahmottaisin nyt elämäni näin: työ, harrastukset, sosiaalinen elämä, blogi. Ja tuntuu, että elämääni mahtuu neljästä tekijästä aina kerrallaan vain kolme erilaisina yhdistelminä, jokin neljästä jää aina pois. Viime viikko oli töiden kannalta sopivan kiireinen, vietin synttäri-tekosyyllä hyvin sosiaalista elämää ja ehdin soitella pianoa ja aloittaa taas italiantunnit. Blogiin ei yksinkertaisesti jäänyt aikaa. Tällä viikolla työt vain lisääntyvät, haluan ehtiä kerrata verbien taivutuksia ja ehdottomasti haluan taas blogata, joten sosiaalisesta elämästä on tingittävä. Huoh. Ja sitten taas kun sattuu hiljaisempi viikko töiden puolesta, ehdin nautiskella kaikista noista kolmesta muusta osa-alueesta.

En silti valita, olen viettänyt todella kivoja päiviä ihanien ihmisten kanssa, työ on ollut vaativuuden lisäksi palkitsevaa ja kaikenlaisessa luovassa harrastamisessa on jotakin voimaannuttavaa. Lisäksi olen saanut muutakin ajateltavaa kuin hiilihydraattien imeytymisnopeudet ja elimistön insuliinitasot, mikä on hyvä. Salilla on myös nostettu rautaa oikein kunnolla, alan tottua tähän uuteen voimanorsun identiteettiin.

Paljon on tuo asia kuitenkin pyörinyt mielessä, ja päätin siksi siirtää esimerkiksi puutarhaprojektit suosiolla myöhemmäksi. Tämä vaatii nyt kaiken ajatusenergiani. On suunnattoman huojentavaa, ettei minulla tosiaan ole enää mitään vastuutehtäviä tai velvollisuuksia, koska nyt niihin ei olisi voimia. Tarvitsen oikeasti enemmän aikaa itseni hoitamiseen ja hyvinvointiin kuin olin luullut. Toisaalta olen kaikki nämä vuodet laiminlyönyt omasta hyvinvoinnista huolehtimista melkoisesti. Liikun ja syön toki terveellisesti, mutta se on pitkälti puolison ansiota - en ole oikeasti koskaan oikein kuunnellut elimistöäni ja itseäni. Sitä pitää näköjään opetella ajan kanssa.

Mietin myös paljon, miten nämä hormonit pyörittelevät minua ja psyykettäni. Testosteroni lisää kilpailuviettiä ja myötävaikuttaa seksuaaliseen suuntautumiseen jonkin tutkimuksen mukaan. Mietin myös esimerkiksi, tekeekö juuri se minut niin immuuniksi muiden söpöinä pitämille vauvoille ja koiranpennuille. Olen hetkittäin kokenut olevani todella epänormaali ihminen, koska tällaisen olennon nähdessäni minussa ei yleensä liikahda mikään. Aivan sama vaikka näkisin kiven tai automarketin. Tietysti kiinnyn syvästi tuttuihin lapsiin, kun opin tuntemaan heidät, mutta yleisellä tasolla en pysty yrityksestä huolimatta herkistymään. Sitten vain ärsyynnyn. Olisi hyvä ajatus, että minussa ei vain kaikki ole hormonaalisesti aivan kohdallaan. :-)

Pää on ajatuksista raskas ja pehmeänpehmeä tyyny kutsuu.

Testosteronitörähdys

En erityisesti pidä siitä, kun ihmiset avautuvat ruumiinvaivoistaan, varmaankin siksi, koska äitini on sellainen. Asiallinen terveysongelmista keskustelu vaikkapa ystävän kanssa on toki eri asia kuin se, jos äitini valittaa hiivavaivoistaan. Olen kuitenkin tämän varoittavan esimerkin takia hyvin itsetietoinen, jos kerron jostakin vaivastani jollekulle, vaikka kyseessä olisi vain flunssa, ja tähän blogiinkin olen varonut kirjoittamasta kovin paljon mistään terveyteen liittyvistä ongelmista.

Nyt siihen on kuitenkin tarve. Ja tavallaan tämä blogihan syntyi sairastumisen ja sitä seuraavan masennuksen jälkihoitona, joten kai tänne on ihan luontevaa kirjoittaa terveydestä.

Lyhyesti asia meni suunnilleen näin: muutama vuosi sitten oli kaikenlaista vaivaa, eikä elimistö selvästi toiminut niin kuin piti. Tapanani on vähätellä vaivojani itseltänikin, mutta loppujen lopuksi menin lääkäriin. Tutkittiin, ja koska kilpirauhasarvot olivat pielessä ja vajaatoiminnan oireet täsmäsivät, sain pyynnöstäni vajaatoimintalääkityksen. Se ei kuitenkaan korjannut kaikkea, ja selvittämällä paljastui aivolisäkkeestä a. Siihen olen syönyt lääkettä, jonka odotin lopullisesti ratkaisevan kaiken, mutta niin ei käynyt. Nyt tutkitut hormoniarvot alkavat olla kohdallaan, ja marraskuussa on lääkäriaika, mutta elimistöni on silti vielä jotenkin vähän sekaisin.

Torstaina käsiin osui artikkeli, jossa käsiteltiin naisia, joiden on helppo kasvattaa lihasmassaa ja -voimaa, mutta vaikea saada painoa laskemaan. Taustalla on PCOS, oireyhtymä, joka on esimerkiksi huippu-urheilijanaisilla yleinen. Oireyhtymän tuoma kohonnut testosteronipitoisuus ja räjähtävää voimaa sisältävät, helposti kasvavat lihakset tietysti auttavat tietyissä urheilulajeissa. Oireyhtymästä kärsivien kannattaa siis nostaa rautaa ja hyödyntää lihaskapasiteettinsa, sekä suunnitella ravintonsa lihasten insuliiniresistenssi huomioon ottaen.

Virkistäviä näkökulmia aiheeseen, jota käsitellään useimmiten lapsensaannin näkökulmasta (joka ei ole minulle lainkaan ajankohtainen eikä samastuttava). Koin melkoisen ahaa-elämyksen, kun monet oireyhtymän piirteet tuntuvat sopivan kuvaan, myös se, että painon noustessa oireet pahenevat. Vaikka olen aina suhtautunut hiilihydraatteihin intohimoisen ihastuneesti, nyt innostuin vähentämään noin kolmanneksen päivittäisistä hiilareistani. Voinhan ainakin kokeilla, mitä tapahtuu.

Itsetunnolle teki hyvää huomata, etten ole ainoa tämänikäinen nainen, jonka paino pyrkii vain nousemaan, vaikka tekisi mitä. On muitakin, jotka syövät todella terveellisesti ja välimerellisesti sekä liikkuvat säännöllisesti, mutta ovat silti pyöreitä. Artikkelissa todettiin aivan oikein, että se tuntuu epäoikeudenmukaiselta. Varsinkin, jos terveydenhuollon ammattilaiset eivät vain usko, kun ihminen kertoo elävänsä terveellisesti. Epäuskoinen vivahde katseessa kertoo heidän epäilevän, että ahmin salaa viinereitä joka päiväkahvilla enkä vain itse tajua sitä :-D

Toisaalta ymmärsin myös, että olen todennäköisesti oikeastikin vahva, enkä vain luule olevani. Jos pohjelihaksia ei ole koskaan pystynyt pursomaan saappaisiin, ainakin niissä on voimaa. Ja voin ottaa vahvoista reisi- ja pakaralihaksista kaiken irti kuntosalilla, pyöräillessä ja lumilautaillessa. Lisää rautaa vain tankoihin salilla! Siitä lihakset kyllä vain kasvavat, mutta antaa kasvaa, kuluttavatpahan sitten energiaa. Eikä minusta solakkajäsenistä saisi tekemälläkään. Ehei, minä olen mömmelönorsu, joka jaksaa työntää autoja ja kääntää suuria kiviä ja kolata nuoskalunta ja nostaa melkein mitä vain.

Virtuaalisilla kukkaniityillä

Tietotekniikan ongelmatilanteet ovat niin yleinen valituksen aihe, että välillä pääsee unohtumaan, miten paljon hyötyä ja myös iloa tietotekniikasta on. Itselläkin tietokone on arkinen välttämättömyys, joskus harmaiden hiusten aiheuttaja, jonka käyttöä piristävät erilaiset nettiyhteisöt ja -shoppailu. Vasta tällä viikolla koin ensimmäisen kerran aavistuksen siitä, minkälaisia uusia maailmoja ja elämyksiä nykytekniikka voi luoda.

Kävin veljeni luona, joka istutti minut jättimäisen teräväpiirtotelevisionsa ääreen ja antoi pleikkarin käteen, latasi ruutuun pelin, jossa oli kukkaruukku ikkunalaudalla, ja palasi sitten itse huoneeseensa irccaamaan. "Tulet tykkäämään tästä. Se on videopelien vastine runolle."

Seuraavan tunnin istuin kuin sohvaan naulittuna, haltioutunut hymy naamallani. Veli oli oikeassa, peli oli minulle täydellinen. Se on Flower, jossa pelaajalla ei ole hahmoa, vaan hän on tuuli, joka voi liikkua vapaasti haluamallaan nopeudella ja lennättää erilaisten kukkien terälehtiä ilmassa. Lentämisen ja painottomuuden tunne oli aito isolta näytöltä, varsinkin kun liikkuminen tapahtui vain kallistelemalla kevyesti ohjainta. Sain suhista nopeasti heinikossa, nousta korkealle taivaalle, jossa muut tuulet sekoittivat suunnan, puhallella hentoja terälehtiä lentoon ja pyörähdellä henkäyksenomaisesti paikallani tehden värikkäistä terälehdistä kirjavan pyörteen.

Rauhoittava, rentouttava ja ilahduttava kokemus, kuin uni - olisin halunnut pelata tuntikausia. Onneksi voin mennäkin joskus asperger-veljeni luo pariksi päiväksi pelailemaan, hän ei pidä sitä mitenkään kummallisena. :-)

Talonvaltaus

Vanhemmillani on mielipiteitä. Jopa siinä määrin, että heidän mielestään on vain yksi oikea tapa hoitaa jokin asia, ja se on heidän tapansa. Tästä seuraa, että he ovat kärkkäitä neuvomaan kaikille muille, miten asiat pitää tehdä, tai neuvominen on pikemminkin suorastaan velvollisuus, muutenhan kaikki menisi pieleen. Heidän pitää siis olla tikkana joka paikassa valvomassa ja ohjaamassa. Varsinkin isä on tällainen.

Tajusin tänään, että vaikka minä ja veljeni jouduimme tekemään lapsena ja nuorena todella paljon töitä kotona ja varsinkin uuden talon rakennustyömaalla, emme koskaan saaneet mitään vastuullista hommaa, jossa olisi pitänyt itse ratkoa ongelmia ja tehdä päätöksiä. Meillä oli aina tiukka ohjeistus, ja työt olivat mekaanisia. Olen esimerkiksi kantanut satapäin tiiliä pinosta toiseen. Ja se, mihin tiilipino tehdään ja miten, oli tarkoin säädeltyä. Välillä isä kävi tarkistamassa, että kaikki sujuu niin kuin pitää, ja palkaksi saimme pari markkaa pinolta.

Lapsuuteni oli kyllä melkoinen työleiri, mitä olen jälkeenpäin pitänyt suurena vääryytenä ja syynä sosiaalisten taitojen heikkouteen meissä molemmissa lapsissa (liian vähän aikaa kaverisuhteille), mutta ehkä ongelma onkin ennemmin työn laadussa kuin määrässä. On kuvaavaa, että kotitöistä mieleisin lapsena minulle oli pöydän kattaminen, koska sain taitella lautasliinat aivan oman pääni mukaan. Minusta tuli innokas lautasliinojen taittelija, opettelin monimutkaisia malleja, joilla hain huomiota vanhemmiltani. En tietenkään saanut vaikuttaa siihen, millaisia lautasliinoja meille ostettiin. Joulusiivouksen aikaan olin ylpeä, kun teini-iässä sain vastuulleni kirjahyllyn ja kirjojen imuroinnin, koska se oli huomattavasti vastuullisempi homma kuin vaikka ovien pyyhkiminen.

Nyt tämä järkyttää. Tähän päivään asti olen vanhempieni luona aika pitkälti taantunut sellaiseen tumput suorina odotteluun, kunnes neuvotaan. Eikä neuvoja tarvitse odotella kauan, eikä edes pyytää, kyllä niitä suolletaan kahden vanhuksen voimin koko ajan. (Veljeni on myös tällainen passiivinen, ja sitten vanhempani ihmettelevät hänen oma-aloitteisuuden puutettaan.) Tämä pätee muuhunkin elämässä - jos ei ole käyttöohjeita tai opettajaa, on erittäin vaikea aloittaa mitään uutta. Sitä on nostanut riman yhtä korkealle kuin isä on sen aikoinaan asettanut: jos ei ole asiantuntija, pitää ainakin toimia asiantuntijan ohjeiden mukaan.

Nyt olen vanhempieni asunnossa heidän ollessaan poissa ja hahmotan selkeästi tämän kuvion. Olemme puolison kanssa keittiössä, kun sotku kirvoittaa oivalluksen. Luulen näet ensin, etten osaa laittaa astianpesukonetta pesemään - olenhan aina vain hoitanut täyttöä ja tyhjennystä, en koskaan vastuullista varsinaista käyttöä. Sama pätee kaikkeen muuhunkin tässä talossa, jota autoin rakentamaan, mutta joka ei koskaan tuntunut kodilta. Vanhempien poissaolo ja puolison hämmästyneen epäuskoinen ilme auttavat näkemään vihdoin asiat oikeissa mittausuhteissa, aikuisen näkökulmasta. Tottakai minä osaan käyttää astianpesukonetta, niissähän on kaikissa sama toimintaperiaate! Ja täytänkin koneen mahdollisimman epäloogisesti ja aivan väärin!

Aloin vallata tilaa itselleni. Järjestelin tavaroita mieleni mukaan, käytin laitteita neuvoja kyselemättä, otin jopa isän puolipyhät paistinpannut käyttöön laittaessani ruokaa. Olo on hurmaavan kapinallinen. Nämä ovat pikkuasioita sinänsä, mutta ne muodostavat valtavan kokonaisuuden, jossa minä en ole saanut tilaa olla oma itseni. Nyt teen täällä mitä haluan! Hah! Ja heti on kotoisampaa.

Perjantain rauhoittavaa pörinää

Pää on ollut täynnä arkipäivän asioita niin, etten ole jotenkin kyennyt ajattelemaan muuta ja kirjoittamaan. Enkä jostakin syystä ole sitten avautunut niistä arkiasioistakaan. Olen innostunut/hermostunut aika monista jutuista, eteisen sisustamisesta, puutarhan rakennetöistä, hoitamattomista asioista, reissuista, rahasta ja yrityksen verotuksesta, lehtikaalisadon säilömisestä jotenkin, kauniista säästä, lemmikkien terveysongelmista. Kaikki tuntuu myttäytyvän päässä palloksi, jota on vaikea purkaa.

Kuitenkaan en pidä itseäni stressaantuneena - vaikka todennäköisesti olenkin - koska tämä tunne poikkeaa niin paljon aiemmasta stressistä. Suhtaudun jokaiseen yksittäiseen asiaan eri lailla kuin ennen. Sallivammin, painostamatta itseäni ja muita.

Yhtäkkiä, kun pysähdyn kuulostelemaan tätä tunnetta, miten nämä kaikki asiat täyttävät mielen vähän hallitsemattomalla tavalla, kun ei ole niitä tehtävälistojakaan muistin tukena enkä halua niihin turvautuakaan, sisällä kaiken päivää pörrännyt kärpänen istahtaa otsalle oikean silmän yläpuolelle. En huitaisekaan sitä pois, vaan suljen silmät ja tunnen, miten kaikki ruumiini hermopisteet suuntautuvat tuohon kohtaan: kevyet ja silti selkeät jalat otsallani tapaillen ihoa. Tunnen, miten otsa siliää, hartiat rentoutuvat, ja samanaikaisesti kaikki nuo kuusi pienenpientä jalkaa painavat kevysti oikean kulmakarvan yläpuolelta niin että päässä alkaa suorastaan pauhata. Kaikki tunto minussa siirtyy hetkeksi tuohon yhteen kohtaan ja tiivistyy siihen.

Sitten kärpänen lennähtää pois, silmät aukeavat, auringossa huojuvat puut ikkunan takana. Jotenkin helpompi hengittää. Kärpäsen suorittama minirentoutus.

Olen nähnyt öisin unia vanhemmistani, ja välillä herännyt kesken unien ihan sekaisin. Yhtenä yönä räyhäsin isälleni siitä, että hänelle ei ikinä riitä mikään, että minä tai mikään minussa ei kelpaa. Valveilla ollessa asia ei tunnu ollenkaan niin yksioikoiselta. On totta, että isä on perfektionisti, ja esimerkiksi toisten työn jälki ei hänelle yleensä koskaan kelpaa. Pitää alistua siihen, että jotakin tehtyään hän menee tekemään sen uudelleen, paremmin. Mutta ei se ole näin yksioikoista: koska minulla on vaativa isä, minusta on tullut pakkomiellyttäjä?

Minun ja isän suhde menee syvemmälle kuin pelkkään riittämiseen.

Minusta tuntuu, että olen aina osannut saada isän onnelliseksi.
Jokin perustava minussa ilahduttaa ja koskettaa häntä syvältä. Ehkä se on jokin samanlaisuus, en tiedä. Se ei perustu tekoihin. Silti se tulee teoissa ilmi - ja tavassamme olla yhdessä. Silloin kun isä on selvin päin, ja vaikka vain luemme lehteä yhdessä tai juttelemme, tunnen suurta tyytyväisyyttä ja arkista iloa. Mitä pidemmälle olen työstänyt isän alkoholismia, sitä selvemmin tiedostan tämän oman tunnetilani. Ehkä isä tuntee samoin?

Olin kerran lapsena isän kanssa ulkomailla. Tunsin itseni niin erityiseksi, kun pääsin matkalle kahdestaan isän kanssa. Odotimme puoli päivää keski-eurooppalaisella lentokentällä, kun lento oli vaarassa peruuntua ja myöhästyi tunti toisensa jälkeen. Isä oli niin hermostunut että poltti piippua, mitä en ollut montakaan kertaa nähnyt hänen tekevän, mutta minulla oli maailman turvallisin olo ja viihdyin mainiosti. Se oli loistoreissu, ajattelen vieläkin, vaikka ei varmaankaan heikkohermoiselle isälleni, jolla oli vilkas ja kyseleväinen tyttölapsi viihdytettävänä jättimäisellä, ruuhkaisella lentokentällä. :-)

Mennyt

Putoilevien lehtien lomassa syksy hiipii lähemmäs pehmein tassuin. Iltapäivän valo painaa kaiken yllä raskaana ja keltaisena. Vain lehtikuusien vielä keveinä valuvat oksat jäävät syvänvihreinä ja majesteettisina uhmaamaan piteneviä varjoja. Elämä virtaa alaspäin, kohisee juuriin, jättää ruskan lehdet jälkeensä kuin kirjeen.

Rastaat ovat kaikonneet pihlajista, marjaiset oksat eivät liikahdakaan. Poimin hiljaisuudessa sylin täyteen korujen lailla säihkyviä krassinkukkia, punaisia, keltaisia, oranssinkirjavia, niiden terälehtiä ei voi kuvata sanoin, niiden silkkisyyttä ja haurasta keveyttä, kuin kasvavia perhosia, tai kuin kesäiset tuoksuhernekimput.

Hetken se viipyy kasvoilla ja saa sulkemaan silmät, hennon violetti tuoksuva muisto toisista kukista toisena päivänä.
Sitten krassien kirjava, voimakas, maahan uumeniin asti ulottuva tuoksu peittää kesän.

What remains in time that didn't fade away?
Sometimes I need to see
The way it used to be

Kultaisen käskyn kahleissa

Ongelma on nähdäkseni siinä, että eläydyn liikaa toisen ihmisen asemaan. Toimin heitä kohtaan niin kuin haluaisin itseäni kohtaan toimittavan. Olen sisäistänyt jotkin kasvatuksen ja kirjallisuuden tuputtamat mallit siis liian hyvin. Tai sitten tuo ns. kultainen käsky on ollut motivaattori sille toiminnalle, jota jo harrastin, eli olen kääntänyt miellyttämisentarpeeni järkisyillä perustelluksi toisten huomioinniksi.

Sinänsähän ei ole mitään pahaa siinä, että kohtelee toisia ihmisiä hyvin. Ongelmaksi se muuttuu siinä vaiheessa, kun se on pakonomaista. Ja kun ei enää tajua, että muut ihmiset a) eivät ole sellaisia kuin minä, b) eivät välttämättä kaipaa tällaista kohtelua tai c) eivät ansaitse hyvää käytöstä.

Olin eilen jumpassa, jossa en aio alkaa käydä. Olin jo aiemmin päättänyt, etten aio tänä vuonna liittyä voimisteluseuraan ollenkaan vaan nauttia täysillä siitä, että pimeinä syys- ja talvi-iltoina saan jäädä kotiin. En ollut ennen käynyt kyseisen ohjaajan tunnilla, mutta hän oli ihan mukava (= jossakin määrin samastuttava - mielenkiintoista muuten, että samastun mukaviin, reippaisiin ihmisiin, tätä pitää pohtia vielä lisää) ja pyysi palautetta tunnin jälkeen. Koska en aio käydä ystävieni kanssa tunnilla jatkossa vaan tulemme kaikki loistamaan poissaolollamme (ja olemme sen verran iloinen ja taitava joukko, että sen puutteen huomaa), menin kertomaan, että vaikka en aio alkaa käydä jumpassa, tunnissa oli hyviä asioita, kuten lihaskuntoliikkeiden monipuolisuus.

Tiesin siinä tilanteessa, että toteutan nyt vanhaa käyttäytymismallia. TIESIN SEN. Mutta en silti voinut olla toimimatta niin. Koska ohjaajalle tulisi ehkä paha mieli, kun emme jatkossa ilmaantuisikaan. Hän ehkä miettisi, mikä tunnissa tai hänessä on vikana. Ja häntä harmittaisi, että ei anneta palautetta vaan jäädään vain pois tunnilta. Toisin sanoen käyttäydyin niin kuin olisin itse ohjaajana halunnut jumppaajien käyttäytyvän. (Lisäksi asiassa painoi se, että olen entinen seuran puheenjohtaja, ja ohjaaja olisi saattanut tietää sen. Lipsuin siis myös vähän vanhaan rooliin, jossa muiden ei toki tarvitse antaa palautetta, mutta minun tarvitsee, koska se on jostakin kosmisesta syystä minun vastuullani. Kävi ilmi, että ohjaaja ei tiennyt sitä vaan piti minua tavallisena rivijumppaajana, mikä oli sekä helpottavaa että hieman hämmentävää, vaikka aivan asiallista.)

Nyt on morkkis. Ei niinkään tästä yksittäisestä kerrasta, vaan periaatteesta. Että tämä on niin tiukassa. Etten pysty tilanteissa valitsemaan, miten toimin, vaan minua ohjaa tällainen pakkoajattelu. Aikaisemmin olen sulkenut silmäni tältä ja tarkastellut aina vain yksittäisiä kertoja, joissa ei toden totta ole mitään pahaa tai edes mitään kummallista.

Sanotaan se nyt ihan suoraan: en halunnut, että ohjaaja suuttuu minulle. Miten tämän voisi järjellä perustella, en tiedä. Mutta jos olen oikein rehellinen itselleni, se on se syvimmällä pohjalla oleva ajatus, joka minut ajaa käyttäytymään näin. Miksi pelkään, että minulle suututaan?

Tuli mieleen parin vuoden takainen tapaus, jossa isä suuttui minulle erään väärinkäsityksen takia. Hän loukkaantui, vaikka syy ei ollut mielestäni minussa. Suuttumisensa hän ilmaisi mököttämällä ja vetäytymällä, olemalla kylmä ja etäinen. Yllätyin itsekin omaa reaktiotani: olin lähes epätoivoinen tarpeessani saada isä ymmärtämään, ja minua itketti niin kovasti, että oli vaikea puhua. Ja kyse oli kuitenkin arkipäiväisestä asiasta, ei mistään isosta jutusta.

Tässä voi olla jokin vihje käytökseeni. Yritän muistella, milloin isä olisi aiemmin suuttunut minulle, enkä muista. Eikö hän tosiaan ole suuttunut minuun nuorempana kovin usein, vai olenko tullut sille yliherkäksi aikuisena? En muista. Vai onko hän ilmaissut suuttumuksensa aiemmin eri lailla, motkottamalla suoraan, ei vetäytymällä pois?

Pelkäänkö menettäväni toisen ihmisen, jos hän suuttuu minuun?

Piano

Puukannella on vähän pölyä, vain vähän, ja se on nostettaessa lämmin ja vakaa. Koskettimet ovat kiiltävän viileät, valkoiset ja sysimustat, onneksi eivät norsunluuta tässä modernissa maailmassa, huomaan ajattelevani ohimennen, ennen kuin silmät tempautuvat selaamaan nuottivihkoja. Irtolehtiä putoilee lattialle, nostelen niitä kärsimättömänä, oikea käsi tapailee melodiaa, mitenkäs tämä meni, entä mikä tämä on. Luen musiikki-italiaa puoliääneen, nyt vihdoin kieltä ymmärtäen, ja hengähdän avatessani taitetun ja teipatun nuottilehtinipun: näin monta sivua, seitsemän, kahdeksan, näin vaikeaa, osasinko tämänkin? Katse vaeltaa hämmentyneenä nelisoinnuilla ja juoksutuksilla, jotka kiirehtivät nuottiviivastolta toiselle. Kyllä osasin, pienet lyijykynänjäljet joissakin kohdissa todistavat: tätä soitit, tämän ylennetyn d:n merkkasit, jotta muistat, tässä kohtaa piti hidastaa, tässä kunnon staccato. Lasken vuosia, melkein kaksikymmentä, ei voi olla totta? Ei sentään olekaan, kuusitoista vain, hirveän paljon se on kyllä sekin. Siihen asti sormet juoksivat vilkkaasti koskettimilla, ja sitten se loppui.

Chopinin masurkkojen välistä putoaa nippu papereita, ne leviävät lattialle kevyesti kuin muistot. Haa! Hymy nousee väkisin huulille. Asteikkomonisteita, sormijärjestyksineen, miten näitä tankattiin tutkintoihin, miten joidenkin sormijärjestys oli ihanan looginen, toiset vaikeita poikkeuksia, kuusi ylennystä, miten se meni, ja joukossa Es-duuri, kuin vanha ystävä, lempisävellajini. Vasen käsi on kömpelö, hidas, voimaton, ei taivu näihin kadensseihin eikä soita asteikkoa kauniin tasaisesti. Pitää hidastaa, pitää malttaa! Vähitellen. Nyt opettelen nämä uudelleen, vapaaehtoisesti. Ja samassa hetkessä olen taas opiston tyhjänkoleassa valkoisessa huoneessa, neljä ihmistä istuu toisella puolella huonetta kylmänkriittisinä, nuotit ovat ovensuussa mustassa laukussa (se on turva) ja nyt pitää muistaa. Kädet tärisevät, vedä syvään henkeä. Muistat kyllä. Osaat tämän. Ensimmäinen kappale on se hiton Hatsaturjan, nopea kuin mikä, mutta sitten päästään Bachiin, ja sitä on treenattu, sitten ei ole hätää.
Läpi meni, sekin tutkinto, ja tämän jälkeen en enää soita. En osaa, en kyllin hyvin. Eikä ole aikaakaan.

Monta vuotta ilman tätä tunnetta, kun paperilla olevat kaaviot muuttuvat ääneksi kuin matemaattisten lakien ohjaamina. Koskettimien geometriaa.

Kun sitten sain pianoni takaisin, kuin rakastetun, se kolautti siirrettäessä reiän uuteen lattiaan, mutta ei silti soinut. Virittäjä sanoi, että hyvässä kunnossahan tämä on, kannattaa pitää soittamalla nyt vireessä. Mutta en soittanut. Ei ollut aikaa. Kaikki muu meni edelle, oli liian kiire suorittaa elämää. Velvollisuudet kutsuivat, vapaa-aika oli vähissä, eikä sitä sopinut tuhlata pianopallilla istuskeluun. Piti päteä ja saada arvostusta, kerätä kannuksia. Sitten joskus, sanoin itselleni. Sitten kun on enemmän aikaa. (Joskus kokeilin vähän, osaisinko, ja taitojen ruostuminen lannisti. Valitsin helpon kappaleen ja soitin sitä hetken salaa, kunnes vasemman käden vaikea sointukuvio sai jumittumaan ja lopettamaan. Pitää mennäkin tästä jo siivoamaan keittiö.)

Onneksi toissapäivänä sattui kylään ystävä, jonka kanssa tuli puhetta musiikista. Kuulin itseni sanovan, ettei ole ollut aikaa soittaa. Ja että pitäisi harjoitella järjestelmällisesti, jotta saisi taidot takaisin.

Ja sitten se kirkastui: nyt on aikaa.

Ja sitten tämä hetki, tämä harmonia, nämä kädet koskettimilla. Kaikki tämä musiikki minussa kätkettynä.
Se tyttö, joka olin kuusitoista vuotta sitten ja joka osaa soittaa.

Taistelukutsu

Nyt olen lukenut Marklundin ja Snickaren kirjan loppuun ja tiedän mitä haluan. Kirjassa todetaan aivan oikein, että voidakseen saavuttaa jotakin, on selvitettävä itselleen, mitä tavoittelee, jotta osaa tehdä valintatilanteissa oikeat päätökset.

Haluan eroon tästä mielistelevästä ja hyväksyntää hakevasta asenteesta. Sen sijaan haluan olla jämäkkä ja vakavasti otettava. Haluan että minua kuunnellaan ja kohdellaan asiallisesti. Haluan olla sellainen, joka kyseenalaistaa vallitsevia asenteita ja näkemyksiä ja joka haastaa ennakkoluuloja, koskivatpa ne sukupuolta, seksuaalisuutta, ihonväriä tai mitä tahansa muita ihmisen ominaisuuksia. Haluan, että yllättävät asenteelliset kommentit eivät enää jätä minua hämmentyneeksi ja sanattomaksi, vaan että pystyn näkemään taustalla olevia tekijöitä ja tuomaan niitä näkyviksi.

Olen harjoitellut tunneälyä, olen selvitellyt tunnelukkojani, olen perehtynyt laajalti yhteiskunnassa vallitsevaan epäoikeudenmukaisuuteen. Nyt on aika alkaa soveltaa teoriaa käytäntöön. Minulla on kaikki tarvittavat eväät, nyt on vain oltava rohkea, harkitsevainen ja sinnikäs.

Heikkoutenani on ehdottomasti suuri empatian kykyni. Joissakin tilanteissa se on vahvuus, mutta enimmäkseen minulle on haittaa siitä, että ymmärrän ja pyrin ymmärtämään toisia ihmisiä, heidän heikkouksiaan ja vaikuttimiaan niin hyvin. Minulle on jo lapsena kehittynyt tuntosarvet, joilla tunnustella toisten ihmisten minuutta ja toiveita, jotta voisin täyttää nuo toiveet ja odotukset mahdollisimman hyvin. Osittain se johtuu alkoholistiperheessä kasvamisesta. Jatkuva ulospäin kurkottelu on saanut minut hylkäämään ja unohtamaan omat tarpeeni ja tunteeni, käyttäytymään epävarmasti ja sovittelevasti ja pienentämään omaa painoarvoani maailmassa.

Suomeksi sanottuna: olisi paljon helpompi kyseenalaistaa, jos ei ymmärtäisi niin hyvin. Esimerkki: eräs tuttavani ihmetteli erään verkkoyhteisön keskustelussa, miksi miehet haluavat aina ostaa autoja. Aina ja kaikkialla, hän totesi, ja mietti vitsaillen, ovatko miehet tyhmiä.

Tällaiset kommentit ovat juuri niitä, joista hämmennyn täysin. Alan miettiä, onko kyseinen ihminen tosissaan; ajatteleeko hän oikeasti näin. Eikö hän itse ole kiinnostunut autoista tai eikö hän muka tunne miehiä, jotka eivät ole? Sitten suutun omasta puolestani - kyllä minäkin olen kiinnostunut autoista, vaikka olen nainen, ja mielelläni ostelisin useamminkin auton. Seuraan uusia malleja ja katselen automainoksia sillä silmällä. Loppujen lopuksi en keksi mitään nasevaa kommenttia, ja olen hiljaa. Soimaan itseäni sitten jälkeenpäin.

Jos en ymmärtäisi, että tuttavani viittaa yleisesti käytettyyn kahtiajakoon miesten ja naisten välillä sekä stereotypian mukaisiin miesten kiinnostuksenkohteisiin, olisin keksinyt hyvän kommentin: "Ketkä miehet?" Niinhän tuossa tilanteessa oikeasti pitäisi kysyä. Ja jos tuttava siihen vastaisi, että miehet yleensä, voisin kertoa, ettei ole olemassa mitään sellaista kuin "miehet yleensä". Jos hän vastaisi, että hänen tuntemansa miehet, tai vaikka että vain hänen oma miehensä, silloin voisi muistuttaa, että miehet eivät ole mikään yhtenäinen ryhmä ja että on kohtuutonta yleistää.

Ryhmän "miehet" ja ryhmän "naiset" sisältä löytyy enemmän vaihtelua kuin sukupuolten väliltä. Miksi emme näe tätä? Miksi haluamme itsepintaisesti pitää kiinni vanhanaikaisista, omilta vanhemmiltamme opituista stereotypioista, jotka vahingoittavat kaikkia, ja siirrämme niitä vielä omille lapsillemmekin? Me voisimme katkaista tämän ketjun. Me voisimme antaa lapsillemme vapaamman ja tasa-arvoisemman tulevaisuuden. Se edellyttää vain sitä, ettemme niele purematta niitä yleistyksiä, joita maailma on tulvillaan, vaan lähdemme liikkeelle yksilöistä.

Minä aloitan nyt. Kohti sanavalmista tulevaisuutta.

Ihmisen stereotyyppi

Katsoin toissailtana kiehtovan ja koskettavan elokuvan Stage Beauty, joka käsitteli kaikenlaisia sukupuolirooleja ja sukupuolten esittämistä monitahoisesti ja yllättävästi. Lisäksi siinä onnistuttiin kertomaan 1600-luvusta ilman, että henkilöt olivat liian moderneja minuudeltaan, aatteiltaan ja käytöseltään, niin kuin monissa historiallisissa elokuvissa (ne kertovatkin silloin oikeastaan enemmän meidän ajastamme kuin historiasta). Elokuva sai muun muassa miettimään, onko kauneudenkaipuumme joskus niin suurta, että rakastamme toisessa ihmisessä vain näkemäämme kauneutta ja käännämme katseemme niistä piirteistä, jotka ovat rumalla tavalla todellisia? Elokuvassa toinen päähenkilöistä varjeli kauneuden ideaa tajuamatta, että kauneus on jotakin paljon monipuolisempaa ja elävämpää kuin hänen ideansa siitä.

Näin käy joskus myös ihmisten kohdalla, näemme vain ideamme toisesta emmekä pysty olemaan avoimia oikealle ihmiselle. Elokuvan lopussa kaksi ihmistä näki vihdoin toisensa roolien ja tottumusten yli. He kävivät molemmat läpi monia seksuaalisuuksia ja sukupuolirooleja, ja lopussa olivat ikään kuin pelkistyneet ihmisiksi ja alkoivat nähdä toisensa sellaisina kuin oikeasti olivat, riisuttuina.

Olen miettinyt viime päivinä laajemminkin sitä, miten paljon katsomme toisissamme vain jotakin omaa, esimerkiksi sukupuoleen liittyvää mielikuvaamme. Pinnalla ovat myös olleet erään autoalalla olevan, johtoasemaansa väärinkäyttäneen miehen julkiset lausunnot. Monet ihmiset ovat sitä mieltä, että yhdestä lehtiartikkelista on noussut tarpeettoman suuri kohu. Omasta mielestäni on huojentavaa, että asiasta kohutaan. On järkyttävää, että ihminen, jolla on täysin sovinistisia mielipiteitä (esim. että naiset eivät pärjää teknisissä asioissa tai johtajana), voi olla johtavassa asemassa. Onneksi hän avasi suunsa ja joutui eroamaan, vaikka eittämättä sai hyvityksenä jonkin toisen, vähemmän näkyvän paikan samassa yrityksessä.

Luen Liza Marklundin ja Lotta Snickaren kirjaa Helvetissä on erityinen paikka naisille jotka eivät auta toisiaan. Jokaisen, aivan jokaisen, pitäisi lukea se kirja. Monet kirjan asiat olivat minulle toki ennestään tuttuja, kuten se, miten eri sukupuoliin kohdistuvia odotuksia aletaan syöttää lapsille jo ennen näiden syntymää - tarvitsee vain lukea syntymäilmoituksissa käytettyjä adjektiiveja pikku prinsessoista ja potrista pojista. Tai se, että niin koulussa kuin työelämässäkin pojat ja miehet käyttävät eniten fyysistä ja kielellistä tilaa. Yleinen herja, että naiset ovat lörppöjä tai juoruilijoita, peittää sitä tosiseikkaa, että miehet puhuvat kaikilla mittareilla mitattuina enemmän kuin naiset. Tarvitsee vain tarkkailla mitä tahansa esimerkiksi työyhteisön ryhmää, jossa on yksi tai kaksi miestä ja vaikka kuinka paljon naisia - miehet monesti hallitsevat ja johtavat keskustelua, naiset kuuntelevat ja myötäilevät.

Minua surettaa se, että itsekin olen lapsesta asti niin ehdollistunut siihen, että mies on ihmisen normi, etten pääse siitä eroon. Esimerkiksi kyseisen autokauppiaan syrjiviä lausuntoja kommentoi eräässä uutisessa "valtiotieteen tohtori Roman-Lagerspetz". Jos kuvittelet mielessäsi valtiotieteen tohtorin, onko hän mies vai nainen? Entä jos kuvittelet palomiehen? Toimitusjohtajan? Pääministerin? Nämä ovat niitä pinttyneitä oman pääni ennakkokäsityksiä, joihin häpeäkseni törmään. Toki voin kuvitella naispuolisen toimitusjohtajan, mutta päässäni toimitusjohtajan arkkityyppi on mies. Miten virkistävää onkaan, että valtiotieteen tohtori Roman-Lagerspetzin etunimi on Sari.

En toki ole yksin, lähes kaikki ajattelevat näin. Ei tarvitse kuin seurata mitä tahansa mediaa. Tänään tulosruutu (joka on muutenkin aika kapeasti perinteiseen maskuliinisuuteen profiloitunut ohjelma) kertoi, että "Suomen jalkapallomaajoukkue" oli pelannut tiukan ottelun MM-karsinnoissa. Aloin miettiä, mitä sille toiselle Suomen jalkapallomaajoukkueelle kuuluu, sille joka pääsi hiljattain EM-kisoissa puolivälieriin asti. Ai niin, sehän onkin tämän kanavan urheilu-uutisissa "naisten jalkapallomaajoukkue" tai yleisemmin tuttavallisesti "futisnaiset". Miesjalkapalloilija on siis jalkapalloilijan normi, joka edustaa suomalaisuutta, nainen on poikkeus, joka pitää mainita. Ja jota ei oteta niin vakavasti ja josta ei uutisoida niin pitkästi ja laveasti.

Monet ihmiset minunkin tuttavapiirissäni ovat vankasti sitä mieltä, että miehet ja naiset ovat erilaisia. En usko, että he ovat ollenkaan niin erilaisia kuin miksi heidät kasvatetaan. Marklundin ja Snickaren kirja käsittelee muun muassa sitä, miten aikuisten odotukset lapsen sukupuolta kohtaan näkyvät kaikessa vuorovaikutuksessa lapsen kanssa. Tyttöjen odotetaan vauvasta asti olevan hiljaisia, kilttejä ja tottelevia, joten heille puhutaan vauvasta asti niin, heitä palkitaan näiden odotusten täyttämisestä, heitä käsitellään näistä lähtökohdista. Tottakai he ovat muutaman vuoden iässä jo täysin sisäistäneet tämän ja käyttäytyvät sen mukaisesti. Tai viimeistään koulussa se opitaan, koska kukaan ei pidä meluisista ja tottelemattomista tytöistä - eivät opettajat sen enempää kuin toiset oppilaatkaan. Lelu-, vaate- ja musiikkimakua taas ohjaavat todella tehokkaasti aikuisten ja muiden lasten lisäksi esimerkiksi kaikenlaiset kuvastot, jotka ovat äärimmäisen pitkälle sukupuolimerkittyjä - tyttöjen leluilla leikkivät tytöt vaaleanpunaisilla sivuilla. Tarpeessaan samastua naissukupuoleen tytöt tietenkin oppivat haluamaan näitä tyttöjen leluja, viimeistään parin-kolmen vuoden iässä.

On mahdotonta arvioida, millä lailla naiset ja miehet ryhmänä eroavat toisistaan, sillä ennakkoluulomme ovat niin syvällä ja niin kattavia, ettemme parhaalla tahdollakaan näytä voivan irrottautua niistä, eivätkä useimmat edes halua tai osaa. Parasta olisi koettaa suhtautua aina jokaiseen yksilönä, ei sukupuolensa tai jonkin muun kuvitellun ryhmän edustajana. Silloin voi yllättyä myönteisesti.
Yritän kohdella ainakin tuntemiani lapsia tasaveroisesti ja suhtautua avoimesti heidän persooniinsa. Enkä ikinä, ikinä sano heidän kuultensa mitään yleistävää tytöistä tai pojista (tai miehistä tai naisista), sen olen heille ja heidän tulevaisuudelleen velkaa.

Dida 2 v.

Tänään on Didan syntymäpäivä. Kumminorsuni on nyt kaksivuotias ja selvinnyt ainakin osasta norsulasten henkeä ja hyvinvointia uhkaavista vaaroista. Mitäköhän se ajattelee tänään? Pikkunorsujen elämä koostuu hyvistä rutiineista, ruokailuista, päivittäisestä mutakylvystä ja verkkaisesta laiduntamisesta pensastossa. Läheisyydestä. Oppimisesta. Ja uusien ystävien saamisesta.

Hoitolaan on tuotu taas kaksi uutta orporaukkaa, joiden emot ovat todennäköisesti joutuneet salametsästyksen uhriksi. Parikuukautinen Tano on niin pieni, että se oli alusta asti aivan kesy ja luottavainen, ja myöhemmin samana päivänä löytyi lähes vastasyntynyt Mutara harhailemasta yksin tiellä. Nopeiden pelastustoimien, veriplasman ja hoitajien omistautumisen ansiosta Mutarakin selviytyi hengissä, ja nyt hoitolassa on jo yhteensä 24 pikkuista.

Nyt Tano ja Mutara ovat jo molemmat iloisia pikku elefantteja, ja tavattoman hellyydenkipeitä. (On varmaankin suloista, jos pikkuinen norsulapsi roikkuu koko ajan hihassa, mutta täytyy sen olla ajoittain hirvittävän uuvuttavaakin.) Ja koska Keniassa paistaa aurinko vielä kirkkaammin kuin täällä, pitää Mutaralle laittaa aurinkovoidetta korviin - luonnossahan poikaset kulkevat emonsa varjossa. Voidetta kuluu varmasti aika paljon päivässä!

Kahvilassa

Vanhempani ovat täälläpäin sukuloimassa, ja tapasin heidät läheisen kaupungin kahvilassa. Se oli mielenkiintoinen tapaaminen, josta jäi minulle todella hyvä mieli. Luulen, että ensimmäistä kertaa keskustelimme kolmistaan kuin kolme itsenäistä aikuista ihmistä. Ensinnäkään vanhempani eivät riidelleet tai morkanneet toisiaan, vaan käyttäytyivät lähes normaalisti - mitä nyt äiti piti pitkiä monologeja. Mutta he eivät sortuneet sellaiseen paasaamiseen ja luennointiin kuin yleensä. Toiseksi minä suhtauduin heihin tasaveroisena, en pyrkinyt miellyttämään tai toisaalta asettanut itseäni heidän yläpuolelleen. Olin siis oma itseni. Viihdyimme kaikki, ja meillä oli välillä hauskaakin. Keskustelimme monista aiheista, joista osa aika vakaviakin, ja isäkin osallistui koko ajan.

Tuntuu, että isäni näkee minut jotenkin erilailla, jos tapaamme muualla kuin jomman kumman kotona. Tai että hän näkee minut paremmin. Sen huomaa siitä, että tällaisissa tilanteissa hän monesti huomaa ulkoasuni, kiinnittää huomiota autooni, kännykkääni ja muihin käyttämiini laitteisiin, puhuu minulle kuin kenelle tahansa aikuiselle ja katsoo minua hymyillen. Tällaisia tilanteita on vuosien varrella ollut pari, ja silloin isästäni huokuu jonkinlainen arvostus minua kohtaan, joka yleensä hukkuu kaiken muun alle. Tulen siitä tietysti hirveän hyvälle tuulelle.

On voimauttavaa pystyä olemaan oma itsensä vanhemmilleen.

Vaaraton

Kerroin terapiassa hyväksynnän hakua koskevia huomioitani. Olen aina tiennyt haluavani olla mukava ja pidetty, mutta vasta hiljattain tajusin, miten täysin riippuvainen olen muiden ihmisten hyväksynnästä. Siinä ei ole edes kyse tietoisista valinnoista vaan kyseenalaistamattomista, kaikenluotaavista ja syvällepainuneista tuntemuksista. Hyväksynnän haku on saanut minut nöyristelemään, toimimaan itseäni vastaan, kaveeraamaan väärien/mitättömien/merkityksettömien ihmisten kanssa, ahdistumaan, häpeämään ja tuntemaan itseni vieraaksi ihmiseksi. Hyväksynnän haku on johtanut itsesyytöksiin ja -vihaan.

Tietysti jokainen on enemmän tai vähemmän sosiaalinen eläin, jonka on voitava tuntea itsensä pidetyksi. On kuitenkin eri asia, jos hyväksynnän hakeminen aiheuttaa epäloogista ja oman järjen ja tahdon vastaista toimintaa.

Pahimmillaan voi muuttua ihmiseksi, jonka koko olemus julistaa: olen vaaraton, olen mukava, minusta ei ole vastusta, haluan olla kaikkien ystävä.
Miten helppo uhri tällainen ihminen on kenelle tahansa?

Sinulle on tärkeää, että kaikki ihmiset pitävät sinusta, jopa ventovieraat. Pyrit olemaan muille mieliksi. Vaikka et pitäisi jostain henkilöstä, haluat kuitenkin että hän pitää sinusta. Pyrit miellyttämisellä siihen, että sinut hyväksyttäisiin tai että saisit tunnustusta. Näin koet itsesi arvokkaammaksi.

Olen tullut tietoisemmaksi tuosta nöyristelevästä, hyväksyntää hakevasta minästäni. Se kuvottaa minua, koska tajuan, millaisissa kahleissa kuljen. Että minä - vahva itsenäinen aikuinen nainen - tosiaan olen sellainen ihminen, joka kulkee ruokakaupassa hymyillen hämmentyneesti koko ajan. Tiedostamattaan. Jotta kaikki tietävät heti, että olen Ihan Kiva Tyyppi, joka vielä taittaa kaikilta kriittisiltä sanoiltaan terän naurahtamalla rauhoittavasti samalla. Onpa onni, etten voi seurata itseäni filmiltä!

Käytin terapiassa esimerkkitapauksena taannoista tapausta Matkahuollon tiskillä. Olen hakemassa pakettia, ensimmäistä kolmesta tilaamastani. Olen tilaillut vaatteita, joista suuren osan aion palauttaa, haluan vain nähdä ne livenä. Tiskin toisella puolella on tympeä, valittava nainen, jonka kahvihetken olen juuri keskeyttänyt. Minulle tehdään selväksi, miten kaikenkaikkiaan työlästä tällainen pakettien välittäminen on. Löydettyään vihdoin pakettini ja veloitettuaan minulta suurehkot toimituskulut sisältävän summan nainen huikkaa kyllästyneeseen sävyyn lähtiessäni: "Toivottavasti ovat sopivaa kokoa, niin ei tarvitse sitten lähetellä edestakaisin!"

Olen havainnut, että ihmiset yleisesti reagoivat tähän kertomukseen pöyristyneen epäuskoisesti. Päivitellään surkeaa asiakaspalvelua, viallista asennetta ja sitä, eikö Matkahuollon tehtävänä nimenomaan ole välittää paketteja. Kenenkään mielestä ämmällä ei ollut mitään varaa valittaa, ja ilkikurisimmat toivovat, että paketeistani ja palautuslähetyksistäni koituu mokomalle nurisijalle mahdollisimman paljon työtä.

Järjellä minäkin ajattelen näin. Mutta poistuin tilanteesta ristiriitojen repimänä. Vaikka nainen oli minunkin mielestäni vastenmielinen, asiakaspalveluun täysin soveltumaton kitisijä, päällimmäisenä oli vain yksi, ahdistava ajatus: pakettirumbani takia tuo nainen tulee vielä suuttumaan minuun, enkä minä tahdo kestää sitä.

Raivostuin itselleni: mitä vitun väliä sillä on?! Mutta järkipuhe ei auttanut, olin ahdistunut siitä ristiriidasta, että väistämättä aiheutan hankaluuksia ja epäsopua. Harmonia, jonka illuusiossa haluaisin elää, on särkynyt.

Tajuatteko, miten naurettavaa tämä on? Hyvinvointini ja mielenrauhani oli nyt ripustettu tuon tympeän ämmän varaan. Tai kenen tahansa ihmisen varaan, jonka kulloinkin tapaan. Olin käyttäytynyt tilanteessa hyväntuulisesti ja naureskellen pehmittääkseni toisen ihmisen tylyyttä, ja häpesin sitä jälkeenpäin. Ahdistus vaivasi monta tuntia tapauksen jälkeen, mikä saa minut inhoamaan itseäni heikkoudesta. En voinut ratkaista ristiriitaa mitenkään kaikkien eduksi.

Järjellä tajuan, miten turhaa ja voimiakuluttavaa tällainen on. En halua olla tällainen ihminen! Haluan olla sellainen, jonka minuus ei muutu joka tuulen mukana. Aiemmin ajattelin, että tarvitsen rohkeutta - nyt ymmärrän, että vapautta minä olen vailla.

Vangittuja hetkiä

Alakuloiselle ololle selvisi syyksi PMS, ja se oivallus helpotti oloa. Yhden itkuraivarin jälkeen olin taas jo melko seesteinen, ja kun työstressikin tässä kohta helpottaa, loppuviikosta tulee luultavasti aika kiva.

Piristääkseni itseäni ja välttyäkseni töiltä tietysti surffasin netissä, mitäpä muutakaan sitä näennäisahkeran työpäivän ratoksi keksisi. Löysin virtuaalimaailmasta aivan suloisen Piiskun, josta otetut upeat kuvat saivat tarkastelemaan omiakin kaneja taas uusin silmin. Kaikki tuon blogin kuvat ovat hienoja, ja tuskin maltan odottaa, että Namibian matkan kuvat tulevat linjoille - siellä lienee hyvällä onnella joku norsukuvakin.

Tällaisina hetkinä alkaa tietysti toivoa, että itselläkin olisi riittävästi taitoa ja ammattilaislaitteet, jotta omienkin kanien pehmeääkin pehmeämmät turvat saisi vangittua filmille silloin, kun ne ovat litistyneet lattiaa vasten kanien pilkittyä niskansa rennoiksi ja vihdoin nukahdettua. Tai että lattialle onnellisena kyljelleen kierähtäneen luppakorvan joka suuntaan sojottavat ja taittuneet korvat saisi kuvattua. Häntä on huolimattomasti vinossa, käpälät ristissä ja kylki kohoilee tasaisesti unen rytmissä. Vieressä on toinen yhtä pumpelo kaveri korvat rentoina päätä myöten. Jos viiksekästä poskea silittää, kani puree tyytyväisenä tyhjää ja vaipuu syvemmälle unimaailmaan.

Seuraavassa hetkessä, kun nousen kohta tästä tuolista hakemaan kupillisen teetä, molemmat ovat täysin hereillä ja kipittävät kintereilläni keittiöön, missä ne kurottelevat keittiönlaatikoihin ja nousevat jalkojani vasten viikset terhakkaina sivuilla, silmät kirkkaina ja korvat höröllä - saako omenaa? Korppua? Edesihanpienenpalanvain?

Väsynyt viikon aloitus

I don't want anything more
Than to see your face when you open the door
You'll make me beans on toast and a nice cup of tea
And we'll get a Chinese and watch TV

Tomorrow we'll take the dog for a walk
And in the afternoon then maybe we'll talk
I'll be exhausted so I'll probably sleep
And we'll get a Chinese and watch TV

I know it doesn't seem so fair
But I'll send you a postcard when I get there

- Lily Allen, Chinese

* * *

Viime viikolla olin ahkera ja reipas, tein töitä, katsoin kisoja, varasin itselleni lääkäriajan keväästä asti kärsimäni selkäjumin takia ja jopa laboratorioajan a:n takia otettavia verikokeita varten. Kävin pitkästä aikaa juoksemassa, hääräsin puutarhassa, kävin salilla. Työtä on melkein enemmän kuin ehdin tehdä, joten viikonloppu sujui aika tarkkaan tietokoneen ääressä sekin. Onneksi ystäviltä tuli lauantaina kutsu iltapalalle, ja kotoisa, lämmin ja nauravainen tunnelma irrotti ajatukset arjesta.

Eilen sitten jouduin myöntämään, että pari päivää kestänyt palelu on oikeasti flunssanpoikasta, annoin puolison kietoa minut vällyihin ja unohdin puutarhatyöt ja lenkkisuunnitelmat, olin täysin tyytyväinen vain sisällä töiden ääressä istumiseen.

Päivän fyysinen lepo teki hyvää, mutta tänään mieli on maassa. Innostavat MM-kisat ovat loppuneet, työt jatkuvat horisonttiin ilman lepotaukoa, ulkona paistaisi aurinko, mutta ulkoiluun ei ole sen kummemmin aikaa kuin energiaakaan, ja silti tällä viikolla pitää jaksaa äidin syntymäpäiviä, lääkärikäyntejä, terapiaa (pitkästä aikaa, kontrollikäynti sekin) ja yleistä verenvähyyttä.

Nyt pitäisi tsempata ja olla ahkera, kun vointikin on parempi, mutta sen sijaan tuijotan tyhjyyteen ja kuuntelen lähtemisestä kertovia kaihoisia lauluja. Ankea maanantai.

Aurinkotuolissa

kuin tinnitus
puutarhan iltapäivässä
heinäsirkat

* * *

like tinnitus
in sunny afternoon garden
grasshoppers

Uusin silmin

Jäänaisen taannoinen puuskahdus sai minut miettimään tunnisteiden merkitystä blogiteksteissä. En ole aiemmin pitänyt niitä kovin tärkeinä enkä ymmärtänyt, miksi joissakin blogeissa niitä viljellään niin runsaasti. Toisaalta minua on häirinnyt se, etten löydä omasta blogistani vanhoja tekstejä niiden tunnisteettomuuden vuoksi.

Enhän minä näitä tunnisteita blogiteksteihini lisäile muiden ihmisten vaan itseni vuoksi. Kun luin tunnelukkoja käsittelevän kirjan, tuli tarve tarkastella koko elämää, myös tätä blogia, uusista näkökulmista. Tiedostin, että suurin osa tähän blogiin kirjoittamistani oivalluksista liittyy juuri vaativuuden tunnelukkoon, ja monet kipupisteet puolestaan hyväksynnän hakuun.

Eilen iltamyöhällä tein jättiläisurakan ja kävin läpi kaikki tekstini lisäten niihin tunnelukkojen tunnisteita. En lukenut kaikkea tarkasti, sen teen myöhemmin, mutta nyt voin ainakin alkaa tarkastella helpommin näiden lukkojen ilmenemistä elämässäni. Oli jännää ja vaikeaakin tajuta, miten usein kyse on tunnelukoistani. Että olen todellakin kirjoittanut vaativuuden tunnelukkoon liittyvistä asioistani lähes neljäkymmentä kertaa. Jos olisin näppituntumalta arvioinut, olisin sanonut, että blogissani on 8 - 10 tekstiä vaativuuden tunnelukosta, ja sekin olisi ollut mielestäni paljon.

Tarkennan ehkä tunnisteita vielä, koska saan niillä tästä blogista hyvän työkalun pääni hoitoon. Olen lisännyt tunnisteen aina, kun tekstissä vähänkin sivutaan tunnelukkoa, oli se aktiivinen (hyväksynnän haku) tai jo aukeamassa (vaativuus). Nyt voin alkaa lukea elämääni uudella tavalla. Huh.

Pyhän perheen pahuus

En ymmärrä ihmisiä, jotka voivottelevat, jos kuulevat joillakin sisaruksilla välien katkenneen, ja ilmaisevat toiveensa välien korjaantumisesta. Siis ilman mitään taustatietoja. Miksi veren ajatellaan olevan niin paljon vettä sakeampaa, että sisarusten pitäisi pysyä väleissä tapahtui mitä tahansa? Mielestäni perhe ei ole sillä lailla pyhä asia, että sitä pitäisi vaalia kaikin keinoin. Ihminen löytää sielunsisarensa ja -veljensä monesti muualta kuin perheestään, ja ihmissuhteiden ylläpito on mahdollista läpi elämän myös muista kuin geneettisistä lähtökohdista.

On toki tapauksia, joissa sisarukset käyttäytyvät toisin kuin ehkä oikeasti haluaisivat tai ovat suorastaan hölmöjä. Oma isäni ja hänen vastikään kuollut vanhempi veljensä olivat juuri tällaisia. Välit katkesivat tyhjänpäiväisistä perinnönjakoon liittyvistä syistä molempien itsepäisyyden vuoksi viisitoista vuotta sitten, ja tiedän asian vaivanneen isääni kovasti näiden vuosien aikana. Ilmeisesti välirikko vaivasi myös setääni, koska hän halusi tavata isäni vielä ennen kuolemaansa. Jotakin korjattiin, ja hyvä niin.

Kaikki tapaukset eivät kuitenkaan ole tällaisia (vaikka epäilen tässäkin taustalla olleen kaikenlaista muutakin painolastia). Silti lähes kaikki ihmiset, joille vaikkapa kerron muista lähipiirini katkenneista ihmissuhteista, alkavat säälien siunailla: "Mitenkäs ne nyt niin... toivottavasti asiat nyt korjaantuu... että joskus tulisi sopu... sisarukset on kuitenkin niin tärkeitä."

Hyvät sisarussuhteet varmasti ovatkin tärkeitä. Samoin vanhempi-lapsi-suhteet, joita tämän tekstin voidaan myös katsoa koskevan, vaikken sitä nyt erikseen tässä ole sanonutkaan. Mutta jos sukulaisuussuhde on ollut luonteeltaan tuhoisa, mitenkäs sitten suu pannaan? Nämä päivittelijät eivät tule kysyneeksi, onko taustalla vaikka jokin ihan oikea syy välirikolle. Se sieppaa.

Miten paljon hallaa aiheutetaan sinänsä hyvää tarkoittavalla voivottelulla ja toivottelulla, kun ei tajuta, että taustalla voi olla mielisairautta, henkistä ja ruumiillista väkivaltaa, insestiä - kymmeniä vuosia jatkunut kärsimys, josta on vihdoin vapauduttu. Ei perhehelvetin uhrille saa sanoa vähättelevästi: "etkös sä kuitenkin voisi soittaa sille, se on kuitenkin sun veli/sisko/äiti/isä, kyllä te varmaan voisitte sopia, onhan perhe kuitenkin aina perhe"! Ei, siinä tilanteessa pitää hurrata ja tuntea syvää kunnioitusta ja todeta: miten hienoa, että kaiken läpikäyneenä olet pystynyt vetämään omat rajasi ja pitämään ne, katkaisemaan tuhoisan suhteen, vaikka olet siitä niin pienestä asti kärsinyt. Olet tehnyt hienon ja rohkean päätöksen ja kunnioitan sitä.

Tuntuu kohtuuttomalta, että perhesuhteissaan päähän potkittuihin kohdistuu vielä tämä muiden, täysin asiaankuulumattomien päivittelijöiden aiheuttama paine ylläpitää kulissinomaisesti jotakin välejä perheenjäseniinsä.

Perhe on aivan yliarvostettu asia. Juuri perheen korottamisella myyttisiin mittasuhteisiin mahdollistetaan perheissä tapahtuva väkivalta. Ja mitä enemmän perhesuhteita puolustetaan ja ylistetään, sitä vaikeampaa tuhoisissa suhteissa elävien on tuoda esille kärsimäänsä vääryyttä. Ja pelastuneiden olla vaipumatta takaisin itsetuhoiseen kierteeseen.

Toivon, että seuraavan kerran kohdatessani tällaisen typerän siunailijan minulla on kanttia sanoa asiat niin kuin ne on. Tai edes kyseenalaistaa. Kun on sellaisiakin ihmissuhteita, joissa molemmat osapuolet eivät ole päästään terveitä.

Eräs lämmin iltapäivä loman jälkeen

Kun nyt ajattelen lokakuuta, se tuntuu ihanan kaukaiselta ja silti miellyttävältä. Siellä odottavat italiantunnit, taijiharjoitukset, omenapiirakan mehukas kanelintuoksu, tyynessä ilmassa omia aikojaan hitaasti putoilevat vaahteranlehdet, joiden leijunta lumoaa. Uunin lämmittäminen aamuisin, kirpeä ilma, verhojen poissulkema illan hämäryys. Se on vielä hyvin kaukana, ja olen jotenkin sen kaukaisuuden kanssa tänä aurinkoisena iltapäivänä täydellisessä sopusoinnussa.

Neljä päivää ennen loman loppumista iski ahdistus, nyt tämä loppuu, ihanaa on ollut ja nyt suloinen joutilaisuus, joka on jollakin ihmeellisellä tavalla ulottunut omatuntoon asti, päättyy.

Tunne kesti päivän, ja sen jälkeen loma jatkui yhtä kivana tyhjäntoimittamisena kuin siihenkin saakka. :-)

Ja nyt kun olen taas tässä koneen ääressä, lemmikit nukkuvat jaloissa, puoliso soittaa greendayta ja keittää itselleen kahvia, ikkunan takana aiempien päivien massiiviset pilvirintamat hajonneet ja navakka tuuli kääntynyt ja tyyntynyt, tämä hetki tuntuukin hyvältä. Työ on sopivasti yhdentekevää, se ei rasita. Silti tuntuu mukavalta jonkinlainen rutiineihin palaaminen, joka häämöttää mielessä mutta toteutuu vasta myöhemmin. Syksy on minulle aina uuden alku, ja sen aika on kohta.
Mutta ei aivan vielä - muutama viikko vielä kesää, vehreää, kaunista, riekkuvaa kesää.

Keski-Suomeen on luvattu ensi yöksi hallaa. Jos kesäkukat muistaa peitellä tänä iltana, niiden kukinnasta voi nauttia vielä viikkoja.

Tuo impalalauma sisään, niin kärsämöt kiipeävät seinille

Keniaa vaivaa yhä paha kuivuus, mikä tarkoittaa huonoja aikoja myös norsuille. Nuoria norsuja menehtyy joukoittain. Lisäksi salametsästys on lisääntynyt rajusti. Tuntuu järkyttävältä, että niin upeita ja inhimillisiä eläimiä kuin norsuja tapetaan pelkän tavaran, norsunluun, vuoksi.

Hoitolaan on tietysti tulvinut enemmän tai vähemmän heikkokuntoisia, juuri salametsästyksen takia orvoksi jääneitä norsulapsia. Vaikka hoitolasta tulevat kirjeet ovat edelleen seikkaperäisiä ja mielenkiintoisia, nyt voi rivien välistä lukea hirvittävän kiireen, hädän ja ahdistuksen. Orpoja norsulapsia lähdetään pelastamaan eri puolilta maata harva se päivä, ja nälkiintyneitä, pahasti traumatisoituneita ja lopen uupuneita pikkuisia kurttukärsiä hoidetaan kaikin käytettävissä olevin keinoin tiputuksesta ravintolisiin ja suuren norsulapsilauman hyväätekevään seuraan. Monet eivät selviä, vaikka hoito on parasta mahdollista.

Hoitolan henkilökunta on todella kovilla, ja jatkuvasti vaihtuvat nukkumajärjestelyt sekoittavat pikkunorsujen turvallisia rutiineja. Kaikki yöpilttuut on jouduttu jakamaan väliseinillä kahtia, jotta kaikki yli kaksikymmentä pientä isokorvaa saadaan omille petipaikoilleen, eikä kaikille riitä omaa hoitajaa yöksi.

Lohduttavaa on kuitenkin se, että pikkunorsut ovat niin tavattoman sopeutuvaisia ja ystävällisiä. Alun selviämiskamppailun jälkeen ne toipuvat vähitellen vammoistaan ja traumoistaan turvallisessa laumassa, ja saavat takaisin elämänilonsa ja seikkailumielensä. Dida (josta sain oheisen kauniin muotokuvan) on erityisen huolehtivainen ja lempeä pienempiään kohtaan ja auttaa osaltaan niitä pääsemään takaisin töppöjaloilleen.

Kun luen näiden uskomattoman hienojen eläinten elämästä, en voi olla liikuttumatta ja alati hämmästymättä. Tuntuu etuoikeudelta, että voin vaikka kuinka pienellä tavalla osallistua norsujen suojeluun. Norsulasten osoittama viisaus, lähimmäisenrakkaus, iloisuus ja ilkikurisuus ilahduttaa ja ihmetyttää. Ja onhan selvää, että jos rauhassa laiduntavien norsulasten keskelle yhtäkkiä poukkaa lauma impaloita, kaikkien pikkunorsujen pitää sännätä kauhuissaan kärsät ojossa kiljuen eri ilmansuuntiin! :-)

Tuo siankärsämökimppu sisään, niin kirvat kiipeävät seinille

Nyt on hyvä aika kuivata niityltä lemmikeille rouheaa purtavaa talveksi. Palkkioksi pienet karvakorvat sitten voivat hyvin ja popsauttelevat papanoita vessalaatikon ja lähiympäristönkin täyteen. Tapanani on kattaa kasvimaan käytävät kanien käytetyllä kissanhiekalla, siis käytännössä havupurulla, sillä sen alta eivät rikkaruohot jaksa nousta.

Sillä seurauksella, että tänä vuonna juurikkaiden, lehtikaalien ja häkellyttävän värikkäiden kukkien lisäksi kasvimaani tuottaa ruokasieniä. Yksitellen ne nousivat käytäville ja levittivät laajat vaaleat lakkinsa korkealle maanomistajan elkein. Lopulta selvisi, että ovat silkinhohtavia, valkoisia tarhatuppisieniä. Harmi vain, että ehdin poimia ja tuohtuneena nakata mokomat menemään, ennen kuin biologituttavani määritti lajin. Tulisikohan myöhemmin vielä toinen sato?