Hetki auringossa

Olen pitänyt kirjaa tästä hämärästä. Aurinkoa ei ollut näkynyt moneen viikkoon, ei pilkahdustakaan harmaan pilvipeiton takaa. Päivät valkenivat toinen toisensa jälkeen yhtä pilvisinä ja harmaina, lumi vain heijasti taivaan värittömät sävyt. Välillä lumesta raskas taivas laskeutui maan ylle pimeytenä jo heti keskipäivän jälkeen.

Vihdoin tuuli kääntyi pohjoiseen ja tuli jäämereltä valaisemaan maan pakkasella. Kuin aikojen takaa, lähes unohtuneina, kirkkaita kylmiä säteitä pilvien raosta. Säkenöivää valoa pieninä annoksina. Aamuisin hetkittäin metsän takana oranssi tulipallo. Iltapäivällä taivas tummumisen sijaan vaalenee vaalenemistaan kalpean valkoiseksi, kunnes sininen yö saapuu yllättäen, lasinkirkkaana.
Kaikki odottaa.

Kaukana vihreillä tasangoilla

Keniassa ovat sateet alkaneet, ja paikoin on satanut paljonkin. Ankara kuiva kausi maastopaloineen on ohi, ja maailma on muuttunut vehreäksi paratiisiksi, jossa riittää syötävää ja suuria lampia norsuille leikkiä sukellusveneitä kärsä periskooppina. Nairobin - ja orpokodin - alueella on ollut tavallista vähemmän sateita, mutta muuten hoitolaan kuuluu hyvää. Kaikki norsulapset voivat hyvin, ja elämä on asettunut tavallisiin uomiinsa.


Dida on oppinut taitavaksi jalkapallon potkijaksi. Se on ottanut Lempautelta mallia ja haluaa myös esitellä taitojaan päivittäin mutakylpypaikalla, johon vierailijat voivat tulla norsulapsia katsomaan. Eräänä päivänä se jopa tallusteli läpi norsut ja katsojat erottavasta kevyestä aitarakennelmasta ja vaelteli tyytyväisenä ihmisjoukossa taputeltavana. Voi kuvitella, miten itsetyytyväinen ilme sillä on ollut, kun se on saanut kaikkien huomion!

Pikkunorsuista Didan suosikki on edelleen Kimana, jolle on kaikkien ällistykseksi kasvanut pienet syöksyhampaiden alut! Yleensä syöksyhampaista ei näy jälkeäkään ennen kolmatta ikävuotta, mutta Kimana on kotoisin alueelta, jossa norsut saavat yleensä syöksyhampaansa tavallista aikaisemmin. Syyksi arvellaan alueen mineraalipitoista maaperää, mutta on silti yllättävää, että syöksyhampaat voivat alkaa puhjeta vasta muutaman kuukauden ikäiselle töppökärsälle.

Väriä norsulan arkeen tuo myös Mzima, joka on loputtoman perso maidolle. Se lienee yleistä niillä orpolapsilla, jotka ovat joutuneet näkemään nälkää. Mzima vain ilmaisee innostuksensa hieman ikävällä tavalla: aina kun maitosekoitin alkaa käydä, Mzima alkaa tööttäillä äänekkäästi. Kun maitoannos on juotu, tämä ahne pikku norsu alkaa pitää hirveää elämää vaatien lisää. Ja koska näitä kärsäkkäitä ruokitaan kolmen tunnin välein, yöllä Mzima siis herättää mylvinnällään kaikki muutkin norsut ja ihmiset sekä lähiseudun muut eläimet ja puissa pesivät linnut, jotka lehahtavat kirkuen lentoon.


Toivottavasti joulukuussakin norsulan elämä jatkuu yhtä värikkäänä ja iloisena. Saavatkohan ne joululahjaksi ylimääräisen maitoannoksen? Mzima ainakin ilahtuisi, ja Dida, tuo pikku tynnyri, voisi kasvaa vielä paksummaksi!

Saavuttamaton jokin

Mikä tässä suomalaisessa juhlaperinteessä on vikana, kun se ei suvaitse toisinajattelijoita?

Sanotaan, että rituaalit lähentävät ihmisiä ja perheenjäseniä, mutta onko tarkoitus karkottaa ulkopuolisiksi ne, jotka eivät miellä näitä riittejä ja koe niitä omikseen? Miksi niitä ihmisiä vieroksutaan, jotka eivät halua mökille juhannuksena, jotka kaihtavat suomalaista viinakulttuuria, jotka eivät välitä joulusta tai eivät halua yhden yhtä pääsiäismunaa? He eivät näe perinteissä, koristeissa ja tavoissa mitään mieltä - enkä suoraan sanoen syytä heitä siitä. Eihän rituaaleissa yleensä ole mitään järkeä, jos niitä alkaa tarkemmin kyseenalaistaa, paitsi juuri tuo yhteisöllisyys. Jouluruoat on tästä usein käytetty esimerkki: minkään kulinarismin voimasta tuskin kaikki söisivät muinaisesta agraarikulttuurista periytyneitä juuresruokia ja sianpotkaa.

Suurimmalle osalle rituaalit ovat nähtävästi kivoja juttuja, varsinkin, jos niitä ei ota liian vakavasti, vaan valitsee itse, mitä itse haluaa toteuttaa. Tavan vuoksi on mielestäni turha tehdä mitään, ja stressaaminen on suorastaan hölmöä. Näyttää kuitenkin siltä, että suurin osa ihmisistä ottaa ainakin jonkinlaisia paineita vaikkapa joulusta. Nauttii hetkittäin, mutta puhuu myös, että kun pitäisi ehtiä sitä ja tätä, ja hikoilee kauppojen jouluruuhkassa. Kiukkuinen majava tuskailee joulukorttien kanssa tänään, ja tuli mieleen, miksi ihmeessä joulukortteja tarvitsee lähettää, jos koko homma on tervanjuontia?

Tajusin kuitenkin vastauksen saman tien: on ihmisiä, jotka loukkaantuvat, jos eivät saa joulukorttia. On ihmisiä, jotka suuttuvat, jos perinteitä kyseenalaistetaan. Omat vanhempani esimerkiksi eivät ole vieläkään päässeet yli siitä, että minä en halua viettää joulupyhiä hiippaillen yöpuvussa sängyn ja jääkaapin väliä. Heidän mielestään se on niin ihanaa, kun ei tarvitse pukea päälle eikä tavata ketään, että he eivät voi ymmärtää, miksi minä en tee niin. Tai kuusi, sehän on niin kauniskin! Kuka nyt ei kuusta halua?! He loukkaantuvat, koska minä en toimi niin kuin he ovat opettaneet. Onkin ollut todella virkistävää olla juhlapyhien aikaan ulkomailla. Missä ei vietetä juhannusta, sinne! Pääsisikö pääsiäistä pakoon? Kun olin kerran joulun Englannissa, oli ihanan vapauttavaa mennäkin aattoiltana pubiin tapaamaan kavereita.

On ollut kiinnostavaa, mutta myös ristiriitaista seurata ADD-pupun ja Eeva-Liisan käymää keskustelua joulusta. Ehkä, jos olisin jollakin tavalla hengellinen, voisin paremmin ymmärtää, mikä joulussa sykähdyttää. Syntyykö idylli todella? Ehkä silloin kaikki hypetys, pitkät odotukset ja valmistelut eivät päättyisi tyhjyyden ja merkityksettömyyden tunteeseen? Tämä on se syy, miksi olen luopunut jouluperinteistä: en saanut niistä täyttymystä, ne eivät johtaneet mihinkään. Lapsena nautin joulusta todella paljon ja koin sen idyllisenä, mutta aina jossakin vaiheessa, ilman mitään ulkopuolista syytä, illuusio hajosi. Jotkut sanovat, että omien lasten kohdalla asiat ovat toisin, mutta omalla kohdallani en luule, että niin kävisi. Mielestäni on kiva tunnelmoida joulujutuilla, kuten kynttilöillä ja kukilla, mutta en ota niitä tosissani. En usko jouluun. En, vaikka vuosikausia yritin. (Olen ehkä liian rationalisti. Silti ihmettelen, eivätkö muut ole jouluisin kärsineet tyhjyyden tunteesta.)

ADD-pupulla, kuten niin monilla muillakin, on kuitenkin muitakin kuin järkisyitä olla piittaamatta joulusta. Jos juhlapyhät ovat lapsuudessa yhdistyneet kaikkein kauheimpiin hetkiin, miksi niitä ei voisi jättää taakse? Jos idylliä ei ole koskaan ollutkaan, miksi pitäisi tavoitella mahdottomia? Ymmärtääkseni ADD-pupulle sopii vallan hyvin olla viettämättä joulua, mutta ulkopuolisuus syntyy siitä, että yhteisö ei suvaitse erilaisuutta. Kysellään, onko piparit jo leivottu, ja pettyneenä tai, mikä pahinta, säälien: mitä, etkö sinä olekaan jouluihminen?

Luin lehdestä erään ihmisen kommentin, johon en täysin samastunut, mutta jonka hyvin ymmärsin:

"Joulu on liian tuskallinen juhla, se muistuttaa kaiken saavuttamattomuudesta ja katoavaisuudesta."

Kynttilänvalossa

Päätökseni ottaa elämä rennommin tuottaa tulosta. Tuntuu, että olen täysin stressitön, ja siksi sopusoinnussa koko maailman kanssa. On niin hyvä olla tässä: on sunnuntai, kynttilät valaisevat vakaasti, puoliso puurtaa sudokun kimpussa sohvalla löhöillen. Ei kiirettä mihinkään. Kohta alan kirjoittaa kauniita joulukortteja ja koristella piparkakkuja pinkillä ja valkoisella sokerilla, kimalteella, koristesydämillä ja sokerihelmillä. Ulkona on sumuisaa, harmaanvihreää metsää, korppien kumeita kutsuhuutoja, ruokintapaikalla herkuttelemassa linnut ja oravat, joista pienin on vielä tummanruskea ja sai nimekseen Pomeranssi. Hyasintti tuoksuu. Täydellinen hetki.

Epäonnistunut tytär

Tällä viikolla on koskettanut ja mietityttänyt Jäänaisen oivaltava kirjoitus äitisuhteestaan.

Olen tullut siihen tulokseen, että lapsi pyrkii aina ratkaisemaan kaikki äitinsä ongelmat ja saamaan tämän iloiseksi. Se on jonkinlainen perustarve, vasta harmoniasta syntyy turvallisuus.

Jos se ei onnistu, eikä lapselle ilmaista, että hänellä ei ole lupaa huolehtia vanhemmistaan, lapselle jää väkisin pohjaton epäonnistumisen tunne. Vaikka hän olisi ollut täydellinen lapsi, ja vaikka hän olisi aikuinen, viisas ja rakastettu ihminen, hän tuntee pohjimmiltaan epäonnistuneensa. Vaikka kaikki muu onnistuisi, lapsi epäonnistuu hänelle kaikkein tärkeimmässä asiassa: siinä, että se läheisin ja tärkein ihminen olisi onnellinen.

Oman äitini vihoviimeinen tavoite oli olla kanssani "paras ystävä" silloin, kun olin vielä lapsi ja tarvitsin äitiä, en ystävää. Kuviteltu läheisyys oli hyvä tekosyy katkeroituneelle ja yksinäiselle naiselle purkaa huoliaan lapselleen. Nyt aikuisena olen vihdoin kyennyt sanomaan, etten voi enkä halua olla äitini ystävä. Mutta äitini on asperger, eikä ymmärrä sitä.

Herkkien lasten kohdalla ei edes riitä, että lasta yritetään varjella aikuisten ongelmilta. Heille pitää toistuvasti tehdä selväksi, ettei heillä ole mitään vastuuta vanhempien tunteista. Heitä on kiellettävä ottamasta vastuuta, joka heille ei kuulu. Aikuisten on kyettävä siirtämään omat ongelmansa syrjään ja käsiteltävä ne silloin, kun lapsi ei ole paikalla. Pienillä seinilläkin on korvat: turha luulla että lapsi ei kuule, jos hän on toisessa huoneessa. Ja vaikka lapsi ei ymmärtäisi, hän kyllä ahdistuu. Lapsi kuuntelee sydämellään, ei korvillaan. Siksi lapsi kuulee aivan kaiken, mitä perheessä tapahtuu, sanottiin sitä tai ei.

En vaadi vanhemmilta virheettömyyttä; rakkaudella ja turvallisuudella voi paikata paljon. Pitäisi kuitenkin muistaa, että lapsella ei ole minkäänlaista kykyä käsitellä niitä asioita, joille hän altistuu päivittäin. Aikuisten elämä ja tunteet kiehtovat ja pelottavat lasta, koska hän ei ymmärrä niitä. Mutta hän imee kuin sieni kaikkia vaikutteita ja oppii suhtautumaan itseensä aivan samalla tavalla kuin hänen äitinsä tai isänsä suhtautuu itseensä. Tätä ei voi välttää. Ainoa keino on esimerkin voima.

Toisin sanoen, jos äiti on alkoholisti, narsisti, anorektikko, mielenterveysongelmainen, itsekeskeinen, armottoman itsekriittinen tai asperger-oireinen, kärsii tilanteestaan ja mahdollisesti vielä vyöryttää sen lapsen tietoisuuteen, tämän lapsen on erittäin vaikeaa aikuistua ja rakentaa hyvä itsetunto. Hän kantaa aikuisuuteen sisällään epäonnistumisen tunnetta ja äitinsä ongelmia.

Olemme kaikki äitiemme vartijoita. En tiedä, milloin se loppuu.

Sanojen täyttämät huoneet

Olen opiskellut koko syksyn italiaa. En toki vielä osaa kuin alkeet, mutta alan vähitellen päästä sisälle kielioppiin, tuohon kielen kiehtovaan matemaattiseen järjestelmään, ja sitä kautta koko kielen logiikkaan. Sanojen oppiminen tuntuu välillä työläältä, ja huomaan sen olevan nyt vaikeampaa kuin kouluaikoina, mutta jokin sanojen yhdistämistä koskeva johdonmukaisuus tarttuu heti päähäni ja alkaa availla siellä uusia ovia.

Kiehtovaa on myös romaanisten kielten samankaltaisuus sanoissa ja rakenteissa. Uuden oppimansa voi kytkeä jostakin pulpahtaviin ranskan sanoihin ja rakenteisiin. Maistelen sanoja, valitsen inhokkeja (il francobollo) ja suosikkeja (pomeriggio, dieci), tuijotan Wikipedia - l'enciclopedia liberan sivuja siinä toivossa, että ymmärrän jotakin, yritän oppia sanomaan pitkiä lukuja nopeasti: duemilanovecentoquarantacinque. Tunnen, että kieli on ravintoa älylle ja aisteille, ja avaa ainutlaatuisia näkökulmia eri kulttuureihin. Olen malttamaton ja haluaisin heti osata kaiken.

Silti tiedän, että tehtävä on mittapuuni mukaan toivoton. Esimerkiksi englannin kieltä olen opiskellut 20 vuotta, asunut jopa vuoden englanninkielisessä maassa, ja sen jälkeen käyttänyt englantia työssäni joka päivä, tuottanut sitä, ymmärtänyt, lukenut ja kuunnellut. Mitä enemmän olen oppinut, sitä kipeämmin olen tietoinen siitä, etten koskaan voi oppia sitä kuin äidinkielenään englantia puhuvat. Voin nähdä englanninkielisiä unia, kirjoittaa englanniksi runoja, mutta koskaan en saavuta englannin kieleen sitä varmaa, tunnepohjaista ja leikittelevää suhdetta, joka minulla on suomeen. Tähän kieleen olen kasvanut sisään - toinen kieli on aina vain opittu.

Puoliso vertasi kieltä osuvasti taloon. Suomi on kotini, tunnen sen jokaisen nurkan, voin antaa jonkin huoneen olla siivoamatta ja ripustaa toiseen joulukoristeita. Voin maalata seinät millä värillä tahansa ja vaihtaa sohvan paikkaa vaikka päivittäin, ja se on aina sama, minun kotini. Minulla on siitä lukemattomia muistoja, jotka koskettavat syvimpiä tuntojani. Vieras kieli taas jää aina vähän etäiseksi: Voin asua siinä talossa vaikka vuosia, viihtyä todella hyvin ja nauttia kauniista ja kotoisesta sisustuksesta, mutta se on aina pohjimmiltaan jonkun toisen koti. Jouluvalot voin laittaa, mutta en tohdi alkaa sisustaa uudestaan. Eikä sitä muutenkaan noin vain aleta remontoida jonkun toisen taloa.

Kaikkea olemistani leimaa pieni kunnioitus: tämä on toisen omaa, se on otettava huomioon. Ja aina välillä ihmettelen jotakin outoa yksityiskohtaa: miksi tällainen valaisin? Mitä tämä taulu oikein esittää? En ymmärrä - ja vaikka järjellä ymmärtäisin, tunnetasolla en. Availen vähän varovasti laatikoita, varon paukuttamasta ovia tai läikyttämästä teetä pöydälle.

Italian suhteen olen vasta siinä onnellisessa vaiheessa, että olen avannut etuoven, astunut eteiseen ja häikäistynyt eksoottisen kauniista ja seikkaperäisestä sisustuksesta, avattavien väliovien ja tutkittavien huoneiden rivistöstä edessäni.

Kielen tuttuus ja vieraus on kiehtovaa, ja saa onnelliseksi siitä, että minulla on kuitenkin äidinkieli, jota voin sanoa kodikseni, ja paljon muita koteja väliaikaisasumuksikseni. Kielen ja minän suhde on arvaamattoman henkilökohtainen. Tulee mieleen eräs muisto; lapsena kasetilta kuunnellussa Pupu Tupuna -sadussa oli loppu, joka jostakin ihme syystä lopullisuudessaan ja yksinäisyydessään koskettaa vielä aikuisenakin:

"Niin nukahti pieni ja utelias Pupu Tupuna vieraaseen sänkyyn ihmisten talossa".

Talven origami

Muistatko? Jäisen
nurmen paperin ääni
askelissamme

* * *

Do you remember?
The papery sound of frozen
grass in our steps

Vastuusta

Viime aikoina, eilen uutisissakin, on puhuttu yritysvastuusta. Nähdäkseni se tarkoittaa yrityksen vastuuta yritystoiminnan vaikutuksista ympäröivään yhteiskuntaan.

On ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, että yrityksellä ei ole muita vastuita kuin velvollisuus osakkeenomistajia kohtaan - siis vastuu tuottaa voittoa sijoitetuille rahoille, ts. menestyä taloudellisesti. Olen yrittäjä, ja tavoitteenani on toki saada yritykseni menestymään, mutta en voi lainkaan ymmärtää tuollaista asennetta.

Mielestäni jokainen ihminen, joka tässä yhteiskunnassa elää, on vastuussa tälle yhteiskunnalle. Ei ole oma asia, saastuttaako luontoa tai vahingoittaako muita ihmisiä. Elämme täällä yhdessä, joten meidän on otettava muut huomioon; se on nähdäkseni aivan yksinkertainen periaate, jonka varaan yhteisömme rakentuu. Ja se koskee kaikkea aikaamme täällä, niin työ- kuin vapaa-aikaakin.

Myös yritys koostuu yksittäisistä ihmisistä. Miten siis voitaisiin erottaa nämä ihmiset ja heille luonnollisesti lankeava vastuunsa niin, että näiden ihmisen muodostama yritys ei muka yhtäkkiä olisikaan vastuussa mistään? Että ihmiset voisivat piiloutua yrityksen nimen taakse ja tehdä mitä tahansa? Se ei käy järkeeni. Kuka voisi käyttäytyä niin?

Jos ajattelen, että haluan vaikkapa edistää tyttöjen ja naisten asemaa, siis tasa-arvoa, käyttäydyn sen mukaisesti vapaa-ajallani: pyrin herättämään järkevää keskustelua tasa-arvosta, otan selvää, millaisia epäkohtia Suomessa ja muualla maailmassa on, yritän kannustaa kaikkia tuntemiani naisia ja tyttöjä rikkomaan rajoja ja irtautumaan sosiaalisista normeista. On aivan loogista, että myös yritykseni pyrkii tasa-arvon edistämiseen yritykselle sopivilla keinoilla, vaikkapa sitten vain ostamalla joulukortit Unicefilta.

Yrityksen ääni on suurempi kuin yhden ihmisen ääni. Eikö yritystoiminnassa yksi parhaita asioita ole se, että sitä ääntä voi käyttää?

Tai ehkä olen väärässä, ehkä se on sittenkin vain raha? Sehän tekee onnelliseksi. Minä olen vain liian idealisti tajutakseni sitä.

Yrittäminen ja urautuminen

Täällä taas pieni mömmelönorsu ihmettelee ihmisten elämää.
Syy: urakehitys.

Olen tänään työn puolesta lukenut erilaisten ihmisten urakertomuksia. Minun ikäiseni, vähän yli kolmikymppiset ihmiset, saattavat olla opiskelleet ja tehneet töitä useissa maissa (ja puhuvat siksi sujuvasti neljää-viittä kieltä), suorittaneet useita eri alojen tutkintoja, siirtyneet johtotehtäviin ja johtotehtävistä vielä vastuullisempiin johtotehtäviin, ja ovat nyt jo melkoisen korkealla jonkin suuren yrityksen organisaatiossa. Lisäksi on tietysti myös perhe ja lapsia. Ja vapaa-aikaa vietetään jonkin pitkäjänteisyyttä, asiantuntemusta tai luonteenlujuutta ilmentävän harrastuksen, kuten maratonjuoksun, uusrenesanssin ajan maalaustaiteen tai Bordeaux'n alueen viinien, parissa.

Hämmennyn tällaisista tarinoista. Ensin tulee mieleen, onko tässä koko totuus. Onko ihmisellä oikeasti kaikki näin järjestyksessä, onko ainakaan aikaa lapsille ja puolisolle, jotka ehkä ovat kärsineet muutoista maasta toiseen? Kuinka sujuvaa se kielitaito oikein on, kun itse on opiskellut koko elämänsä kieliä, ja vieläkin on tuskallisen tietoinen siitä, ettei koskaan voi oikeasti hallita kyseistä kieltä kuin syntyperäinen? Kuinka motivoitunutta se tutkintojen suorittaminen on ollut, vai onko sitä vain kahlattu tenttien läpi vittuuntuneena ja rimaa hipoen? Sitten alan miettiä, miksi en lainkaan pysty samastumaan näihin tarinoihin.

Kyllähän minunkin elämästäni harkitusti tiivistäen varmaankin saisi ihan yhtä menestyksekkään kuuloisen tarinan. Mutta silti epäilen, että näitä uraa tekeviä ihmisiä ajaa eteenpäin jokin intohimo työhön, jota minulla ei ole. Kyllähän minäkin haluan oppia ja kehittyä, se on koko elämäni tavoite: oppia lisää itsestäni ja muista ihmisistä, oppia uusia kieliä ja taitoja, saada lisää tietoa vaikka mistä kiinnostavasta. Pidän itseäni hyvinkin kunnianhimoisena ihmisenä. Mutta ei se kohdistu työhön. Tietenkin se vaikuttaa työssäni, mutta tuntuu, että on aivan erilaista toimia yrittäjänä kuin luoda uraa palkkasuhteissa.

Minun pitäisi olla todella innoissani ja sitoutunut yrityksen linjaan, jotta jaksaisin olla palkkatyössä. Ja saada erittäin hyvää palkkaa, mutta sekään tuskin riittäisi motivoimaan minua lähtemään joka aamu liian aikaisin pois kaiken minulle tärkeän luota. Työ ei ole koskaan ollut tärkeimpien asioiden sijalla elämässäni, enkä ole koskaan halunnut tehdä uraa. Ammatillinen tavoitteeni nuoruusiästä asti on ollut järjestää itselleni työ, jossa on mahdollisimman paljon vapautta. Vapaus olla missä haluan milloin haluan, mieluiten yksin omassa rauhassa. Vapaus tehdä työtä tai olla tekemättä. Vapaus valita itselleni mielekästä tekemistä, josta maksetaan sopivasti niin, että tulen toimeen.

Minulla on se vapaus, ja nautin siitä joka ikinen päivä. Silti joskus mietin, onko näiden muiden ihmisten elämä hohdokkaampaa kuin minun. Ja jos on, haittaako se, jos kuitenkin olen tyytyväinen näin? Linnan juhlia katsellessa sitä voinee taas miettiä. Kyse ei ole kateudesta, vaan jonkinlaisesta epämääräisestä tunteesta, jäänkö paitsi jostakin. Elävätkö kaikki muut ihmiset aivan erilaista elämää kuin minä, olenko jotenkin ulkopuolella?

Nyt kun katson työhuoneen ikkunasta hämärän lumiseen maaseutumaisemaan, osun jalallani pöydän alla päiväunia katselevan lemmikin pehmeänlämpimään turkkiin ja mietin, hakisinko itselleni kupin teetä, vai olisiko jo lounasaika, tuntuu, että olen todellakin ulkopuolella. Ja oikein hyvällä tavalla.