Savannilla

Suuret seepra- ja antilooppilaumojen vaellukset ovat alkaneet valtavalla Masai Maran ruohotasangolla Keniassa. Miljoonat eläimet vaeltavat etelästä vihreälle, lähes puuttomalle savannille. On kuiva kausi. Miten kaukana se tuntuu olevan täältä pohjoisen viileästä ja sateisesta loppukesästä!

Hoitolaan on taas pelastettu pieni norsunpoikanen. Se on 8-9 kuukautta vanha urospoikanen, jonka emo on mitä todennäköisimmin joutunut salametsästyksen uhriksi. Oli onni, että noin viikon nälissään olleen norsun löysivät asiantuntevat ihmiset, jotka osasivat heti tarjota pienokaiselle juotavaa ja alkaa järjestää sen siirtoa hoitolaan.

Norsulapsi sai nimekseen Taveta, ja väsymystä lukuun ottamatta se oli hyvässä kunnossa. Se oli heti tavattoman luottavainen ja lauhkea, joi tarjottua ravintoa, kiintyi hoitajiin ja sopeutui hyvin nukutun yön jälkeen heti norsulauman jäseneksi.

On hämmästyttävää ja riipaisevaa, että vaikka ihminen on tappanut sen emon, Taveta on ollut lempeä, ystävällinen ja luottavainen kaikkia tapaamiaan ihmisiä kohtaan. Sen täytyy kuitenkin olla surullinen ja hämmentynyt, traumatisoitunutkin. Onneksi sen elämä hoitolassa pikkunorsujen lauman kymmenentenä jäsenenä on ainakin alkanut todella hyvin.

Vailla suuntaa

Joskus on todella vaikea sopeutua tilanteeseen. Kuten silloin, kun on ollut unessa todella vihainen ihmiselle, joka laittaa keitinperunoihin tilliä vastoin unennäkijän nimenomaista toivetta. Ja jostakin syystä siitä asiasta on ollut aivan raivoissaan, niin että tärisee ja haluaa hajottaa tavaroita. Selittää huutaen teorioita, joiden mukaan inha tillin maku imeytyy perunoihin keitettäessä, ja sitten niitä ei voi kukaan täysjärkinen syödä. Raivoaa ja paiskoo ovia, mutta ei tule kuulluksi eikä voi vaikuttaa asioihin.
Sen jälkeen on hankalaa ja outoa orientoitua valvemaailmaan, jossa koko tilannetta ei ole olemassa.

Tämän loppukesän kanssakin on ollut vähän ongelmallista. Ensi kertaa vuosiin elokuu ei ole ollut täynnä väliaikaistöitä, järjestötoimintaa, luottamustehtäviä tai muuta, mikä veisi kaiken ajan. Olen nauttinut siitä tosi paljon, tästä ylimääräisestä omasta kuukaudestani, ja viettänyt sen mieleni mukaan lukemalla ja katselemalla elokuvia vapaa-aikanani.

Elokuun alussa jatkuvat sateet ja kaiken maailman koulutarvikekuvastot saivat olon syksyiseksi ennen aikojaan, ja aloin vain käpertyä sohvalle huopaan Jane Austenin seuraan. Nyt tajuan, että aloin viettää syksyä ennen kuin se oli alkanut.

On kuitenkin vielä kesä, ja tässä on ollut paljon aurinkoisia ja lämpimiä päiviä. Kuitenkin niinä päivinä on aina ollut jotakin menoja tai työpäivä on venynyt, enkä muka ole ehtinyt ulos kesäsäästä nauttimaan. Nyt tajuan, että olen ollut liian sopeutunut syksyyn tullakseni edes ajatelleeksi, että ulkona voisi olla vielä täysi kesä. Kauniit säät olen selittänyt itselleni hetkellisiksi poikkeaviksi sääilmiöiksi.

Ei tämä pitkä, ihana elokuu ole hukkaan mennyt - olen nauttinut elämästäni ja olostani. Nyt voisin kuitenkin alkaa ajatella, että on edelleen kesä. Että nämä sadekuurot ovat ohimeneviä kesäsateita, ja että syksy tulee vasta joskus syyskuun lopussa.

Gathering swallows -
I gave up summer
before it ended.


(On se onni, että ihminen voi ymmärtää ja korjata omaa käytöstään. Ymmärrän tuon unenikin oikein hyvin: perunankeittäjä oli isäni.
En ole vielä saanut mitään vastausta kirjeeseeni.)

Olympialaiset

Maanantai, ja olympialaiset ovat ohi. Työpöydältä on kannettu pois televisio, joka piristi työpäiviä yli kaksi viikkoa. Paluu arkeen tuntuu ankealta.

Minusta on tullut viime vuosien aikana suuri yleisurheilun ystävä, ja nautin todella paljon kaikenlaisten olympialajien seuraamisesta, varsinkin sellaisten, joita ei yleensä televisiosta näe. Urheilun seuraaminen on kuin hyvän saippua- tai tositeeveesarjan katselua, se herättää kaikenlaisia tunteita, joiden suuruus on parhaimmillaan olympialaisten mittakaavassa.

Kaikkein hauskin hetki oli se, kun maailmanennätys-seiväshyppääjä sai mitalinsa. Yleensä urheilijat liikuttuvat palkintokorokkeella hieman, ilme on vakava, kyynelkin saattaa silmäkulmasta vierähtää. Isinbajevalla oli isommat tunteet pelissä: heti kun kansallislaulun ensimmäinen sävel kajahti, hän tyrskähti ulvomaan ääneen. Ja vollotus kesti koko laulun ajan hillitsemisyrityksistä huolimatta. Kuvaajat tuskin saivat yhtään julkaisukelpoista kuvaa, jossa naama ei olisi vääntynyt aivan tunnistamattomaksi. :-) Hauska huomata, että voittaminen koskettaa ylivertaisintakin urheilijaa.

Jos ajattelisin ennemmin, että päättymisen sijaan uusi olympiadi on alkanut? Urheilijatkin suuntaavat katseen jo seuraaviin olympialaisiin, arvioivat seuraavia neljää vuotta ja omia voimavarojaan. Lähtisinkö itsekin neljän vuoden päästä Lontooseen tekemään aaltoja?

(Eikä pidä unohtaa, että parin viikon päästä alkavat paralympialaiset. Siellä ovat ne todelliset urheilusankarit.)

Tänään vaivaa:

PMS. Kolme kirjainta, jotka kertovat kaiken. Kun on jatkuvasti vihainen ilman mitään syytä, ylimääräisestä vapaapäivästä huolimatta. Näkee taas unta, että on taas lähdössä kouluun - kuinka kauan näitä unia pitää nähdä? Jelena Isinbajevan maailmanennätyksen kunniaksi soitettu Venäjän kansallislaulu soi päässä toista vuorokautta. Kaikesta vuorovaikutuksesta tulee riidan haastamista, vaikka toinen osapuoli olisi aivan sopuisalla tuulella. Ja mikään ei huvita.

Tarvitsen leffaillan. Mömmelön määräys.

Dida ja ystävät

Sain taas kuulumisia Keniasta. Orpojen norsulasten laumassa, johon Dida kuuluu, on tällä hetkellä 9 norsua, ja kaikki ovat epätavallisen sopuisia ja hyvinkäyttäytyviä. Pientä kujeilua toki ilmenee, esimerkiksi Lempaute säikyttelee mielellään vierailevia koululaisryhmiä jahtaamalla kovaäänisimpiä lapsia. Dida on alkanut matkia Lempautea jekustelussa ja nauttii silminnähden onnistuessaan aiheuttamaan kaaosta. Lempaute on myös lauman rohkein, se uskalsi jopa mennä lähempää tutkimaan kilpikonnaa, jota koko muu lauma pelkäsi ja pakeni hoitajan helmoihin. :)

Kuvassa kohta kaksi täyttävä Lempaute vasemmalla ja pikku-Dida oikealla.

Muutenkin on hauskaa lukea hoitajien pitämistä päiväkirjoista pikku sattumuksia norsulasten arjesta:

Pari viikkoa sitten koleana ja tihkusateisena aamuna pienimmät norsut jätettiin pilttuisiin, kun muut päästettiin ulos päiväksi - vilustumisvaaran takia tietysti. Tästä Dida ja Kenia eivät pitäneet lainkaan, vaan alkoivat protestoida pitämällä hirveää elämää, kunnes hoitajat kyllästyivät kuuntelemaan ja suostuivat lähtemään huolellisesti vaatetettujen pikkuisten kanssa pihalle. Ainoastaan alle nelikuinen Kimana jäi sisälle lämpimään.

Sain myös hellyttävän kuvan Didasta ja parivuotiaasta Sinyasta, joka on onnistunut siis saamaan Didan "huoltajuuden" ja pyrkii myös tämän pikkulauman johtajaksi. Luulen, että Dida on hyvissä käsissä - vai pitäisikö sanoa kärsissä?

Kirje

Vanhempien vierailusta on selvitty. Olen tajunnut, että olen todella paljon suojellut varsinkin Asperger-äitiäni maailmalta, ja aion todellakin lopettaa sen. Tällä kertaa en taantunut, en koettanut toimia puskurina, ja noloissa tilanteissa ajattelin vain, että minä olen itsenäinen aikuinen, jolla on oma elämä, ja jos joku olettaa minun olevan yhtä pompöösi ja itseriittoinen kuin äitini, niin siinähän sitten. Mitä oudoimpia (taas!) tuliaisia lukuun ottamatta kaikki meni siis ihan hyvin.

Isän kanssa oli kivaa. Hän oli hyvällä päällä, iloinen ja vitsaileva itsensä, ja nautin tosissani kahdenkeskisestä huumoristamme. Kyselin häneltä neuvoja puutarha-asioissa ja kuuntelin yllättävän kärsivällisesti hänen pitkiä sepustuksiaan jostakin televisiodokumentista; osasin jotenkin aiempaa paremmin vain olla läsnä hetkessä ilman turhaa tunnetaakkaa.

Eikä äiti ollut lainkaan niin mustasukkainen minun ja isän keskusteluista kuin aiemmin, eikä ollut koko ajan viemässä puheenvuoroa ja huomiotani. Haluaisin ajatella, että muutos johtuu siitä, että minä käyttäydyn nyt eri tavalla kuin ennen, mutta lienee turhan aikaista sortua itsetyytyväisyyteen: tämä saattoi olla poikkeus, heidän käytöksensä kun on aina ollut todella ailahtelevaa.

Niin, ja lähtiessä annoin isälle kirjeen ja pyysin lukemaan sen joskus kun on rauhallinen hetki. En siis tiedä, milloin hän sen lukee, ja sisällöstä en antanut mitään vihjettä. Jälkeenpäin tuli vähän morkkis, tietysti ihan turhaan, mutta tietenkään onnistuneen yhdessäolon jälkeen kirje ei tuntunut niin ajankohtaiselta. Vaikka ovathan ne asiat ajankohtaisia, ainahan ne ovat, olen vain tottunut niin riippuvaiseksi niistä satunnaisista hyvistä hetkistä isän kanssa, että vaatii rohkeutta ottaa ohjat käsiinsä ja riskeerata hyvät suhteet.

Kirjeessäni kirjoitin mm. seuraavasti (poisjätetyt katkelmat merkitty pisteillä):
"Ajattelin, että on paras kirjoittaa, koska tuntuu, ettei kanssasi oikein voi keskustella. Jos otan esille vaikeita asioita, olet joko ymmärtäväinen tai hyökkäävä, mutta et tunnu haluavan todella kohdata sitä, mitä minulla on sanottavaa .... Minulle onnellisuus ja sen tavoittelu on tärkeintä elämässä, etkä sinä vaikuta voivan hyvin tai olevan onnellinen. Se on raastavaa. Minun on varsinkin viime aikoina ollut todella vaikea katsella vierestä elämääsi. Huomaan miettiväni, onko sinulla ystäviä. Kenen puoleen voit kääntyä, kun sinulla on vaikeaa? Onko elämässäsi ketään ihmistä, jolle voit rehellisesti valittaa, jos tuntuu, että kaikki menee päin helvettiä? Jokainen tarvitsee sellaisen ihmisen, oli se ystävä tai terapeutti. Tuntuu/näyttää, että sinä yrität selvitä elämästä aivan yksin ....
Olen pienestä asti ollut "isän tyttö".... Sinä olet ollut ja olet edelleen se, johon samastun ja jota ihailen. Olemme yhtä uteliaita, yhtä huomionkipeitä, yhtä iloisia, yhtä jääräpäisiä. Kestämme alkoholia yhtä huonosti, ja minäkin olen kokeillut sen käyttämistä väärin samalla tavalla kuin sinä: juonut yksin paetakseni sitä rankkaa, vaativaa ja armotonta elämää, jonka olin itselleni luonut.... Vasta yli kolmikymppisenä tajusin, että minun ei tarvitse omaksua enää sinun elämänkatsomustasi eikä olla yhtä kova itselleni kuin sinä olet. Voin itse valita, etten enää yritä selviytyä kaikesta yksin. Minulla on ystäviä juuri siksi, että tukeudun heihin. Ja että minä olen muutakin kuin suoritukseni .... Vaikka sinä ja äiti arvostatte pärjäämistä yli kaiken, minun ei enää tarvitse pärjätä ja suorittaa, sillä sellainen on tavattoman rankkaa ....
En myöskään aio enää pärjätä sen asian kanssa, että meidän perheemme voi eri tavoilla huonosti ja pyrkii vain ylläpitämään kulisseja .... En voi vaikuttaa siihen, miten sinä ja äiti voitte, ja jossakin määrin olen jopa hyväksynyt sen. Mutta olen tosi vihainen, niin vihainen etten ole uskaltanut sitä itsellenikään myöntää.
Olen vihainen sinulle. Minusta tuntuu, että sinä viet minulta isän. Elämäntapasi vievät sinua vääjäämättä ennenaikaiseen hautaan. Enkä minä olisi valmis luopumaan sinusta vielä ....
Kun käymme teillä ja huomaan, että olet humalassa, suutun siitä, miten itsekkäästi käyttäydyt. Suutun, koska sinä et ota silloin huomioon minua, vaan olet itsekäs ja myrkytät elimistösi, joka on jo vakavasti sairas.
Näitä asioita minun on kuitenkin mahdotonta sanoa, enkä voi ilmaista tätä suuttumustani mitenkään, sillä humalassa vain suutut ja jänkkäät. Ja selvinpäin valehtelet, minullekin ....
Humalassa olet outo ja vieras, ja itsesuojelun takia minun on pakko silloin kääntää sinulle selkäni: lopettaa puhelut lyhyeen, lähteä pois, olla tulematta kylään jouluksi ....
Ärsyttää, etten pysty kasvamaan itsenäiseksi ja ajattelemaan, että juo vain, pilaa ihan rauhassa oma elämäsi .....
Jos voisin toivoa, sinä voisit hyvin, henkisesti niin hyvin, ettei sinun tarvitsisi turvautua alkoholiin. Uskaltaisit turvautua toisiin ihmisiin, olla heikko, olla avuton ja hakea apua. Oppisit sanomaan ei, lakkaisit ottamasta harteillesi niin paljon vastuuta, että ahdistut ja haluat paeta. Lakkaisit takertumasta vanhaan ja miettisit, mitä todella haluat elämältäsi.
Jos haluat elää lyhyen loppuelämän lievässä humalassa, voit aivan vapaasti sen tehdä. Mutta en ole varma, jaksanko minä katsoa sitä vierestä.
Sinne tuleminen vaatii jo nyt aika paljon sisua: koskaan ei voi tietää, mitä on vastassa. Kanssasi on ihanaa viettää aikaa, mutta muutaman tunnin kuluttua saatatkin olla sammaltava jänkkä, joka ei osaa eikä halua ottaa huomioon toisten ihmisten tunteita.
Et ole luotettava ihminen, mutta nyt minä päätän luottaa sinuun ja antaa sinulle tämän kirjeen. Ethän petä luottamustani! .... En haluaisi vieraantua sinusta enää enempää ..."


Nyt on jotenkin kevyempi olo.

Turha aamu

Olen elämäni aikana maksanut kirjastolle lukuisia sakkoja, korvannut kadonnutta ja kanien turmelemaa omaisuutta, mutta viime aikoina olen kunnostautunut. Nyt olin kuitenkin unohtanut uusia lainani, ja postissa tuli tänään aamun aloitukseksi muhkea sakkolappu. Raivostuttaa: olen vähissä varoissa ja siksi ollut ankaralla säästökuurilla jo jonkin aikaa, ja nyt saan maksaa vähiä varojani kirjastolle oman tyhmyyteni takia.

Microsoftin eilen julkistama kuukauden tietoturvapäivitys asensi itseään aamun aluksi tasan tunnin ja vartin. Oli turha aloittaa töitä, koska tietokone on kuitenkin käynnistettävä uudelleen päivityksen jälkeen. Olen siis kohta ollut jo pari tuntia hereillä, enkä ole saanut mitään aikaan. Ja koska päivällä on mentävä asioille (oikeasti lekottelemaan kampaajan tuoliin :-), saan tehdä illan töitä. Jihuu.

Tyven

Olen tehnyt paljon työtä viime päivinä tunnetasolla isäni suhteen. Kirjoitin sen kirjeen. Olin päättänyt kirjoittaa sen viikonloppuna, joten istuin ja kirjoitin, kunnes tekstiä ei tullut enää sillä erää enempää. Huomenna luen tekstin vielä läpi ja laitan kuoreen, ja torstaina vanhempani tulevat käymään ja silloin annan kirjeen.

Kirjeestä tuli niin pitkä, etten halua kirjoittaa sitä tähän blogiin kokonaan. Joitakin katkelmia voisin kyllä jossakin vaiheessa laittaa.

Jännittää, mutta nyt jo ihan hyvällä tavalla. Kirjoittamisen jälkeen tunteet olivat pinnassa ja olo tosi epävarma - kirjoittaminen oli siis varmaan todella terapeuttista. Sunnuntai oli myrskyisä päivä, mutta sen jälkeen olo on ollut hyvä. Ystävien kanssa keskustelu on auttanut hurjasti ja palauttanut itseluottamusta ja turvallisuudentunnetta.

Olin siis nyt valmis käsittelemään näitä haudattuja, vanhoja tunteita. Tunnen itseni paljon entistä aikuisemmaksi perheeni suhteen. Ja jos tästä nyt syntyy joku sota, ovatpahan ainakin onneksi siellä 300 kilometrin päässä!

Elephantine me

Paasataanpa vielä. Tuli tuosta äskeisestä tekstistäni mieleen, että joku voi lukea sen väärin. Yleensähän norsumaista pidetään kielteisenä asiana, jos se viittaa henkilöön. Sillä tarkoitetaan monesti lihavaa, isoa, tyhmänkömpelöä.

Se tuntuu kunnianloukkaukselta norsuja kohtaan ja ilmentää vain tietämättömyyttä. Kun norsu lähtee juoksemaan, onhan se hömpsöttävää hölkkää, mutta astuisitko tielle?

Ensinnäkään norsut eivät ole koskaan lihavia, niin kuin eivät villieläimet yleensäkään. On totta, että ne kasvavat suuriksi, mutta alun kömpelyydestä kehittyy hämmästyttävää ketteryyttä ja hienomotoriikkaa, varsinkin kärsän suhteen. Jos on joskus nähnyt norsun uimassa, ei enää väitä sitä kömpelöksi. Norsuilla on järjettömän vahvat lihakset, ja ne osaavat käyttää niitä niin maalla kuin vedessä, jossa ruumiin painokaan ei ole sulavan liikkeen esteenä.

Aikuiset norsut herättävät minussa sanatonta kunnioitusta, ja pienet norsulapset taas ovat tavattoman hellyttäviä: leikkisiä, uteliaita, temperamenttisia olentoja, jotka eivät vielä hallitse satoja lihaksiaan oikein kunnolla. Näiden ominaisuuksien perusteella samastun elämänsä alkutaipaleella oleviin norsuihin, ja jos minusta joskus tulisi Suuri, se olisi hienoa.

Norsut ovat henkisesti suuria, viisaita, tunneälykkäitä ja vahvoja eläimiä.

Elephantine

Tänään on jo parempi mieli. Eilenkin oli, ja lenkillä musiikki kantoi kovaa ja kevyesti. Sisäinen tunne oli lentävä, vaikka päällepäin juoksuni tietysti näyttää siltä, miltä norsun hömpsyttävä hölkkä näyttää :-)

Englanninkielessä on ihana sana: elephantine. Se on kauniin kuuloinen, melkein kuin nimi. Sanakirjan antama suomenkielinen määritelmä on myös hupaisa, ja osuu naulan kantaan: "norsumainen, kömpelö, suunnaton".

Paskaa.

Olin ajatellut, että olen jo ajat sitten alkanut tehdä surutyötä isäni takia. Hänen elämäntavoillaan näyttää ilmeiseltä, että hän tulee kohtaamaan ennenaikaisen kuoleman. Nyt kuitenkin suruni näyttää niin syvältä, että siihen verrattuna aiempi on ollut vain lievää ahdistusta. En oikein saa kiinni, mistä tämä kumpuaa. Tunnen niin suurta vihaa isää kohtaan, että sitä on vaikea kohdata. Kanavoin sen muuhun, esimerkiksi siihen, että ärsyynnyn äitiin ja arvostelen häntä.

En todellakaan voi antaa anteeksi isälle sitä, että hän vie minulta isän.
Että minä jään yksin ilman häntä.
Ettei minulla ole ketään, kenen puoleen kääntyä silloin, kun normaalisti pyydetään isältä apua.
(Minulla on todella mukava appi, mutta ei hänellä ole intressejä eikä velvollisuutta auttaa minua vaikkapa erilaisissa rakennushankkeissa tai puutarhasuunnitelmissa. Enkä voi pakottaa häntä, vaikka haluaisin.)

Sisällä on iso turvattomuus, suru ja kaipaus. Tuntuu, että tarvitsisin jonkinlaista lohdullista arkipäiväistä huolettomuutta. Mutta ystävienkään kanssa en saa tapaamisia järjestymään, enkä osaa kertoa, miten paljon juuri nyt tarvitsisin ihan vain sellaista tavallista yhdessä olemista. Sitä että saan seurata, miten hyviä isiä ja äitejä ystäväni ovat lapsilleen. Sitä että saan vaikka vain hetken olla osa jotakin perheyhteisöä, jonka koen omakseni.

Tunnen olevani emotionaalisesti naurettavan lapsi. Edelleen se pikkutyttö, joka koki ettei saa olla tarpeeksi isänsä kanssa, koska tämä oli aina töissä. Miten tästä kasvetaan aikuiseksi? Nolottaa ja pelkään, että kirje isälle on sitten se viimeinen naula arkkuun.

Tervetuloa takaisin

Olipahan loma. Tunnen oloni virkistyneeksi ja levänneeksi ja olen valmis taas tekemään kunnolla töitä. Rentouduin kunnolla ja silti ehdin puuhailla kaikenlaista. Hääräsin puutarhassa, leivoin mutakakun, kiertelin kotimaassa ja katselin puita sillä silmällä (=mitä haluan omaan puutarhaani), tapasin parhaita ystäviäni, näin ensi kertaa tulevan kummilapseni, joka on ollut olemassa nyt reilut 13 viikkoa, värjäsin hiukseni pinkiksi, kärsin helteestä, nauraa kikatin hervottomana hölmöille jutuille, lauloin elokuvateatterissa ja sain lahjaksi aikuisten Hello Kitty -palapelin, jonka säästän jotakin pimeää loppusyksyn viikonloppua varten.

Uusi minäni on päättäväinen ja entistä suorempi, eikä pyri lukemaan asioita rivien välistä. Uuden minäni ei tarvitse päteä tai todistella niin paljon kuin edellisen. Kävin veljeni luona ja ensi kertaa pitkästä aikaa - ehkä koskaan - pelasin tietokonepelejä ilman suorituspaineita. Mokailin ja nauroin ja nautin pelaamisesta. Mitenköhän paljon minulta on mennyt elämän nautintoja sivu suun, kun en ole osannut antaa itseni tehdä virheitä? Virheiden pelossa jotkin asiat ovat jääneet kokonaan tekemättäkin. Onneksi vielä ei ole liian myöhäistä!

Ainoa ahdistuspilkku tässä hyvässä olossani on isä. Känninen, rasittava ja ärsyttävä isä. Isä, jonka kanssa vietän tosi kivan aamiaishetken: isä keittää minullekin puuroa ja lukee lehdestä ääneen hauskoja uutisia, halusi joku kuunnella tai ei. Mutta iltapäivällä puhe alkaa sammaltaa, ja isästä tulee komenteleva, joustamaton ja jääräpäinen kaikkitietäjä, vieras ja vastenmielinen.

Isän juomiseen olen kyllä jo jotenkin tottunut. Mutta nyt seuratessani pari päivää hänen elämäänsä tajusin, että hänellä ei ole ketään ihmistä, ei yhtään ystävää, jolle hän puhuisi totta. Hän valehtelee kaikille. Miten ihminen voi elää niin? Kävisi edes terapeutilla, jotta olisi joku jolle valittaa. Sillä onneton hän on, ahdistunut ja masentunut, mutta verhoaa sen puhumiseen ja näennäistoimeliaisuuteen. Ja miten minä voin tottua siihen, että hänen elämässään ei ole mitään onnellisuutta, rehellisyyttä tai avoimuutta? Joko hänellä on aivan erilaiset arvot kuin minulla tai sitten hän elää arvojaan vastaan.

Olen yrittänyt puhua, mutta pökerryin siitä, että hän valehteli minullekin päin näköä. Aion valita kavalan kiertotien ja kirjoittaa kirjeen. Sitten kun olen valmis. Uusi minäni on kyllä sellainen, että se uskaltaa sanoa suorat sanat. Ainakin kohta.

Nyt laitan isän talteen johonkin mentaaliseen Hello Kitty -rasiaan ja keskityn tähän: maanantaiaamu, ikkunan ulkopuolella piipertävät västäräkin kohta aikuiset poikaset, on aika ottaa kuppi teetä ja tuore sämpylä ja aloittaa työt.