... ja maailma odottaa

Ai tällaista on viettää lomaa uuden minäni kanssa. Tehdä ihan mitä mieleen juolahtaa ilman vaatimuksia tai tehtävälistoja. Aloittaa taas uusi Jane Austen. Keittää mansikkahilloa yömyöhään, kunnes koko maailma on ihanan tahmea. Käydä mielijohteesta lenkillä. Tutustua paremmin kotipihan sisiliskoon. Olla olematta masentunut. Olla olematta loppuunpalanut. Olla miettimättä omia tuntemuksiaan ja silti voida hyvin.

Vähän ennen lomaa minulla oli yhdistetty pms-lomastressi. Kun olin poukkoillut päivän epähuvituksessa, aloin salaa huolestua: mitä jos ihminen voi mielialalääkkeiden lopettamisen jälkeen masentua uudestaan ilman, että siihen näyttää olevan mitään syytä? Jos aivokemiat vain menevät niin, eikä sille voi mitään?

Se tuntui niin hurjalta ajatukselta, ettei sitä voinut edes ääneen sanoa, ja pieni pelko pääsi piileksimään rintaan. Onneksi sain sen kuitenkin ulos, onneksi minulla on puoliso, joka on ei-neurotyypillisesti armottoman rehellinen ja edellyttää sitä myös muilta. Hän auttoi ymmärtämään, että minua vain hieman jännitti lomailu ja joutenolo. Ja että iso valmiiksisaatu työprojekti nosti tunteita pintaan. Mieli oli vain hieman väsyksissä ja kaipasi jo lomaa.

Nyt on ajatukset vapaalla. Suloisen vapaalla niin, ettei tekstiäkään synny. Ai niin, kävin maanantaina kättelemässä erilaisia havupuita. Tulin parhaiten juttuun kanadalaisen Lännenpihdan kanssa. Kuulkaa korpeimme kuiskintaa - niillä on paljon tarinoita, enemmän kuin minulla nyt.

A letter

Ystävästäni A:sta ei ole kuulunut mitään. Ei edes jokaviikkoista päänsärkyä aina perjantaisin, kun otan lääkkeen. Ei huomiovirheitä liikenteessä. Ei yllättäviä tasapainon menetyksiä ja kaatumisia, ei portaiden tai kalusteiden aiheuttamia ruhjeita vartalossani. Ei pelkoa, ei painajaisia. Kaveria ei tunnu kiinnostavan ollenkaan.

Uusissa laboratoriotuloksissa arvot ovat jo viiterajoissa - rajojen yläpäässä, mutta silti! Eivät enää järkyttävästi viiterajojen ulkopuolella. Muutenkin olo on terve ja vahva. Vieroitusoireet mielialalääkityksestä kestivät kolmisen viikkoa ja olivat yllättävän voimakkaita, mutta nyt niitäkään ei enää ole.

Olen syvällä ja hiljaisella tavalla onnellinen.

Viime päivinä olen kuunnellut ihmisiä, jotka tuntuvat valittavan aivan tyhjästä. Heillä on kuulemma niin vaikeaa, ettei kukaan voi ymmärtää. Eikä kyllä varmaan voikaan, sillä mikään ei näytä heillä olevan oikeasti pielessä. Ei pitkäaikaissairauksia, ei muita vakavia sairauksia, ei neurologisia häiriöitä, ei mitään. He ovat silti varmoja, että koska he haluavat käpertyä itseensä ja kokea olevansa syvällisiä ja ahdistuneita ja selittämättömän ongelmaisia, he ovat meitä muita viisaampia, yksinäisempiä ja voimakkaammin kokevia. Tulee ihan oma murrosikä mieleen.

Itseensä käpertyminen on sairautta.

Minä haluan avautua maailmaan!

Vielä aisteista

Minua kiehtoi tuo makuaistin periytyminen niin paljon, että lähetin isälleni linkin uutiseen ja sähköpostiviestin.

"Pidätkö greipistä?"

Johon isä:
"Syön joskus greippiä (tai verigreippiä), ei se kyllä mikään minun mielihedelmä ole, kun on kovin hapan. Sokerin kanssa menettelee, mutta kun sokeria ei voi [aikuisiän diabeteksen takia] syödä. [Äiti] sensijaan syö aika usein verigreippiä.
terv: Isi
Ps. Tyrnihillo on ihan kamalaa, viitaten uutiseen."

Olen monessa asiassa tullut isääni, huvituksekseni siis tässäkin. Olen siitä mielissäni, sillä ihailen monia isäni piirteitä. Hän on iloinen, aina kiinnostunut ympäristöstään (liialliseen uteliaisuuteen saakka), lukee ja omaa valtavat määrät tietoa, on aktiivinen ja toimelias (ylivilkkauteen asti), osaa nauraa itselleen ja ymmärtää tilanteiden hassunkurisuuden. Hän on taitava käsistään, osaa rakentaa, keittää hilloa, siivota, hoitaa puutarhaa, piirtää - ja jos hän ei osaa jotakin, hän uskoo aina voivansa oppia.

Mitä pidemmälle jatkan tätä luetteloa, sitä selkeämmin tajuan, että kaikki nämä piirteet puuttuvat äidiltäni. Se on aina kiusannut minua. (Nykyään ymmärrän sentään paremmin, miksi äidiltäni puuttuu leikkimielisyyttä, kiinnostusta ympäristöön ja rohkeutta uuden oppimiseen.) Äidin luonteenlaatu on yhtä aikaa passiivinen ja määräilevä, mitä minun on vaikea sulattaa.

Toki isälläkin on huonot piirteensä. Niitä on jopa enemmän kuin hyviä, tai ainakin alkoholismi helposti hukuttaa alleen kaikki hyvät piirteet. Minulla on - tietysti - myös ne huonot piirteet. Hän on luonteeltaan heikko ja päättämätön, epärealistinen ja perfektionisti. Hän on liiankin puhelias ja suorapuheinen, eikä tilannetaju aina ole kohdallaan. Ennakkoluuloinenkin hän on, ja ajattelee olevansa aina itse oikeassa. Pahimmillaan hän osaa olla kateellinen, ilkeä ja äärimmäisen jääräpäinen ihminen, joka ei osaa nähdä asioita toisen ihmisen näkökulmasta.

Oi voi. Tuliko tästä sittenkin kirjoitus minusta? No, ehkä ei sentään. Minä olen nuori, terveempi, päättäväinen, itsevarma ja elänyt aivan erilaisen elämän. Minulla on monessa suhteessa hyvin erilaiset lähtökohdat. Ja ennen kaikkea minulla on aivan erilainen puoliso. :-)
Ja isässäni myös varoittava esimerkki, minkälainen minusta voi vanhana tulla, jos en jo nyt ala kitkeä huonoja tapojani.

Karvainen kärsä

Sain taas Keniasta kirjeen. Siellä on kuiva kausi alkanut toden teolla, ja sateita on odotettavissa vasta syys-lokakuussa. Silloin pikku Dida täyttää vuoden.

Joitakin isommista orpolapsista on siirretty toiseen yksikköön lähemmäs Tsavon kansallispuistoa, johon norsut aikanaan sopeutetaan elämään aitoa norsunelämää. (Siellä ne tapasivat uudelleen monia niille tuttuja isompia norsuja, jotka on siirretty yksikköön aiemmin ja jotka olivat pikku ystäviensä jälleennäkemisestä riemuissaan.)

Tämä on aiheuttanut uusia asumisjärjestelyjä: Dida on nyt saanut tallitoverikseen Shimban, leppoisan ja lihavan norsupojan. Shimba on Didaa vuoden vanhempi, ja sekin on aikoinaan pelastettu hyvin pienenä, kun se löytyi kuolleen emonsa viereltä hädissään. Didan tavoin se kiintyi hoitajiin heti, halukkaana juomaan - sitä piti myös kastella, koska se oli kuumissaan ja kärsi nestevajauksesta - ja sopeutumaan hoitolan elämään. Nyt se on hyvin rauhallinen, lempeä ja pullea norsu, joka nauttii syömisestä ja köllimisestä, eikä stressaa turhasta. Oivallista seuraa Didalle siis.

"You're ADHD-free"

Toimin puolison verrokkiryhmänä ja tein hänen pyynnöstään (taas kerran ;-) adhd-testejä. Tempperamenttini, kärsimättömyyteni ja huonomuistisuuteni näkyivät testituloksissa, mutta adhd:n aineksiksi niistä ei edelleenkään ollut. (Asperger-piirteitä sen sijaan tunnistan itsessäni.)

Diagnoosinsa alkuvaiheessa puolisollani oli voimakas tarve peilata käyttäytymistään minuun, ja välillä koin, että hän yritti pakkosyöttää minulle adhd-diagnoosia. Aina jos mokasin jotenkin, ja riitatilanteissa varsinkin, vastaan tuli hyvin helposti: "sullahan tässä on adhd!".

Se raivostutti minua todella. Eikä kyse mielestäni ole siitä, että yrittäisin torjua pelkojen tai tiedon puutteen takia jotakin itsessäni olevaa piirrettä. Päinvastoin, perehdyin adhd:hen antaumuksella (joka puolisoni lievästi pakkomielteisestä näkökulmasta saattoi tietysti vaikuttaa vain laimealta kiinnostukselta). En vain yksinkertaisesti pysty samastumaan adhd:n oireisiin, en tietokirjoissa enkä keskustelupalstoilla. Aivoni eivät yksinkertaisesti toimi niin kuin adhd-aivojen kerrotaan toimivan. En tunnista itseäni kuvauksista lainkaan.

Siksi ahdistuin, kun minua yritettiin panna lokeroon, joka en kokenut lainkaan omakseni. Se tuntui suorastaan fyysisenä ahdinkona. Ja tuntui, että taustalla oli jotakin muutakin, josta en saanut otetta. Yrittikö puolisoni sysätä minulle vastuuta omasta adhd:stään, ja omista ongelmistaan? Yrittikö hän sanoa, etten ole sinut itseni kanssa enkä osaa itse arvioida omaa tilaani ja omia ajatuksiani? Vittuiliko hän? Vai yrittikö käsitellä omia pelkojaan?

Yleensä tunnen, että ihmiset näkevät minut melko hyvin. Olen useimmissa tilanteissa oma itseni, ja annan sekä vahvuuksieni että heikkouksieni näkyä. Ehkä pakkodiagnosoinnissa ahdisti se, että se kyseenalaistaa nämä perusasiat. Niin kuin minua ei nähtäisi ja niin kuin en itsekään näkisi itseäni.

Mielenkiintoista, miten diagnoosi voi tuoda selkeyttä ja näkyvyyttä silloin, kun hämmentynyt mieli etsii vastauksia ongelmiin, ja toisaalta piilottaa, sekoittaa ja häivyttää silloin, kun sitä ei kaivata. Onko toisen ihmisen antama diagnoosi vallankäyttöä?

Aistit

Tämän aamun mielenkiintoinen uutinen oli Turussa tehtävä tutkimus, jonka mukaan makujen aistiminen periytyy ainakin jossakin määrin geeneissä. Kyse ei siis ole mielipideasioista vaan siitä, että todellisuutemme ovat erilaisia ja maut oikeasti maistuvat eri suissa erilaisilta.

Hyvin järkeenkäypää. Tutkimuksessa on havaittu varsinkin kitkerän maun maistamisen olevan kytköksissä dna:han. Tuli heti mieleen äitini ja veljeni, jotka voivat syödä greippiä ja karvaita homejuustoja, ja toisaalta isäni ja minä, jotka söisimme mielellämme hilloa lusikalla purkista.

Tämä on taas hyvä muistutus siitä, että jokainen kokee maailman - fyysisesti ja konkreettisesti - omalla tavallaan. (Oletamme niin helposti, että kaikki ovat kuin me itse.) Ihmisethän näkevät väritkin erilaisina. Siksi on periaatteessa turha väitellä, onko jokin väri vihreä vai ruskea.

Maailmassa on tuhansia erilaisia kieliä, ja kaikissa niistä kielistä on sanat ainakin kahdelle värille, mustalle ja valkoiselle. Jos kielessä on kolmaskin värikategoria, se on aina punainen. Minusta tämä on suunnattoman kiehtovaa. Ja eskimokielissä on lukemattomia sanoja eri valkoisen sävyille, joten he varmaan myös oikeasti näkevät valkoisen värin aivan eri lailla kuin me. Ja mitenkäs sitten, jos olisi vain kaksi tai kolme värisanaa: olisiko ruohonvihreä kategoriassa "valkoinen" vai "musta"? "Punainen" se tuskin olisi.

Ajanhukkaa siis kiistellä siitä, onko ukkosenvärinen paitani harmaa vai sininen, tai onko juusto pahaa.
Tai ei oikeastaan, perun tuon. Juusto on kyllä oikeasti pahaa. ;-)

Arkea, suklaata, ystäviä

Katsoin eilen televisiosta tunnelmallisen elokuvan Elizabethtown. Päähenkilö huudahti osuvasti: You know, there is nothing greater than deciding in your life that things maybe really are black and white!
Se tuntui tutulta. Mitä paremmin olen tutustunut itseeni, sitä enemmän olen antanut itselleni luvan ajatella välillä mustavalkoisesti, sanoa suoria sanoja, kärjistääkin. Holtittomaksi en aio ruveta, sillä en halua muuttua samanlaiseksi kuin isäni, mutta on tietyllä tavalla virkistävää ottaa rohkeasti kantaa ja ikuisen pohtimisen sijaan nähdä asiat yksinkertaisina.

Ideanahan tässä on se, että pohdinnan jälkeen on tajunnut joidenkin asioiden yksinkertaisuuden ja että kriittisyys lähtee itsestä, ei ulkopuolisista malleista ja odotuksista.

Olin niellyt purematta kuuluisan lausahduksen: "hädässä ystävä tunnetaan." Tosiystävät siis tuntisi siitä, että he eivät jättäisi, kun kaikki muut pettäisivät.
Eräs ystäväni kertoi elämänkokemuksen värittämällä äänellä, että hänen mielestään todelliset ystävät ovat niitä, jotka jaksavat elää arjessa mukana. Suurten kriisien hetkellä kun luokse saattavat tulla nekin, jotka haluavat vain olla tapahtumien keskipisteessä, saada osansa draamasta tai yksinkertaisesti löytää juorunaihetta. Ystävät sen sijaan ovat kiinnostuneita kuulemaan kuulumisia silloinkin, kun mitään ei tapahdu.

Tämä oli vapauttava ajatus, sillä olen aina tuntenut oloni niin kyvyttömäksi, kun muilla on vaikeaa. Kuuntelen kyllä mielelläni, ja osaan keittää joka-tilanteeseen-lääkkeeksi-sopivaa teetä, mutta tunnetasolla olen usein kokenut jotenkin epäonnistuvani. Ja kaivannut valmista käsikirjoitusta.
Nyt voin antaa itselleni vapauden olla toisten vaikeuksissakin oma itseni. Kyllä ystäväni tietävät, keitä he ovat. Ei minun tarvitse todistella.

Ja he ehkä eivät ota minua niin vakavasti niinä hetkinä, kun lauon mustavalkoisia näkemyksiäni, jotka koskevat varsinkin ihmissuhteita, juustoa ja suklaata. (Näistä viimeistä osaan muuten suositella myös niihin vaikeisiin hetkiin, vankkojen tieteellisten ja empiiristen tutkimusten perusteella. :-)

Ihmisen julmuudesta

Keniasta kuului taas uutisia. Hoitolaan on tullut uusi asukas yhden orvon seepravarsan ohella.

Wasessa on yli puolitoistavuotias, surullinen ja erittäin aggressiivinen orpolapsi, joka on ilmeisesti menettänyt emonsa ja todennäköisesti koko laumansa salametsästäjille. Toiveena on, että muiden norsulasten sekä naapuriaitauksessa asustavan sokean ja lempeän Maxwell-sarvikuonon seura vähitellen helpottaa Wasessan tuskaa, ahdistusta ja ihmisvihaa.

Miksi ihmiset eivät ymmärrä, että eläimet traumatisoituvat aivan samalla lailla kuin mekin?

Puutarhassa

Päällepäin näyttää selvältä, miksi olen koukussa puutarhanhoitoon. Huumaannun kukkien uskomattomista väreistä, tuoksuista, muodoista ja hyönteisten erilaisista surinoista medenkeruuretkillä. Intoilen siementen ihmeellisestä kasvuvoimasta, kun pavuntaimet popsahtavat pintaan kasvimaalla. Unohdun katselemaan vihreän loputtomia eri sävyjä. Olen keväällä kärsimätön upottamaan käteni pehmeään, tuoksuvaan multaan.

Kukapa ei puutarhaa rakastaisi, sehän kuhisee elämää: kasvien salaista maailmaa, hyönteisten tutkimattomia teitä, pesästä lähteviä linnunpoikasia ja kaatosateessa sitkeästi pomppivaa pientä sammakkoa. Minulle kokonaisuus on kuitenkin suurempi kuin osiensa summa.

Minulla oli kerran isoäidin puutarha. Se oli meidän yhteinen pakopaikkamme, sanattomalla sopimuksella jaettu meille molemmille toteutumattomien haaveiden tyyssijaksi. Sieltä löysin kodin lapsena, kun muualta ei turvapaikkaa löytynyt. Luonnon lisäksi pääsin lähemmäksi itseäni ja isoäitiäni.

Tuo tunne on kulkenut mukana kaikki nämä vuodet, ja vaikka isoäidin puutarhaa ei enää ole, kannan sitä sydämessäni aina. Rentoutumisen ja luovuuden lisäksi puutarhanhoito tuo sellaista rauhaa ja tyytyväisyyttä, jota en muuten löydä. Puutarhassa olen puhtaimmillani oma itseni. Täydellisessä sopusoinnussa maailmankaikkeuden kanssa ja samalla tietoinen omasta pienuudestani. Kaikki muu menettää merkityksensä, paitsi juuri tämä vasta-auennut tuoksuorvokin kukka.

Kun kahdeksan vuotta sitten muutin maalle ja sain vihdoin oman puutarhan, olen kokenut olevani enemmän kotona kuin koskaan. Suuri, metsittynyt, vanha puutarha antaa tilaa haaveille ja toiveille, ja voimia toteuttaa ne. Tunnen joka päivä villiä iloa tästä ikiomasta paratiisistani.

Puutarhanhoito on suuri seikkailu, myös omaan itseen. Se on mahdollisuus kasvaa puiden kanssa, löytää heinikkoon hautautuneiden pionintaimien lisäksi oma sisimpänsä. Joskus puutarhani taas villiintyy ja unohtuu, mutta ohikiitävän hetken ajan se on muutakin kuin oksia ja lehtiä: se on yhden ihmisen kasvukertomus.