Voikukkia

On mielenkiintoista, miten pelot hälvenevät, kun niistä saa otteen. Ensin on epämääräinen ahdistus kesästä vaikka kuinka kauan, sitten tajuaa, että kyseessä onkin tulevaisuudenpelko. Ajattelee, okei, kyllähän sitä saa tulevaisuutta pelätä. Ja jonakin päivänä havahtuu huomaamaan, että pelko onkin oikeastaan muuttunut epäolennaiseksi ja mitättömäksi.

Terapiassa itseäni kuunnellessa totesin, että asiani ovat aika hyvin. Minulla on perusasiat kunnossa, olen terveempi ja hyväkuntoisempi kuin vaikkapa vuosi sitten, minulla on tukiverkosto, joka hyväksyy myös vaikeat päiväni. Tajusin myös, että minulla ei taida olla suurta terapian tarvetta enää, unohdin nimittäin autuaasti koko terapia-ajan, vaikka olin huolellisesti merkinnyt sen kalenteriini. Onneksi puoliso muistutti asiasta, niin en myöhästynyt kuin viisi minuuttia. Seuraavaksi menen parin viikon päästä lääkäriin juttelemaan, voisiko onnellisuuspillereiden syömisen jo lopettaa, tuntuu välillä että olen liiankin hilpeällä tuulella.

Kohta on veljen syntymäpäivä. Niin, juuri sen asperger-veljeni. Kysyin, mitä hän toivoo lahjaksi. Sain kuulla, että hän ei ole asiaa pohtinut, mutta perunanuijaa ei muuten ole. Eikä mikrossa kupua. ;)

Onnea!

Hyvää syntymäpäivää ADD-PUPULLE!!!

Muistoja

Birds building a nest
in the garden tree - we had
so much in common

* * *

Linnut tekevät
pesää - meillä oli niin
paljon yhteistä

Koti

Olen päivittäin onnellinen siitä, että minulla on koti, jonka tunnen omakseni. Jossa viihdyn, jota eivät uhkaa luonnonkatastrofit, jossa saan olla oma itseni. Sellainen koti on kiva jakaa muidenkin kanssa: puolison, kanien ja hyödyllisten hämähäkkien.

Tosin hämähäkeillä on meneillään sukupolvenvaihdos: jopa suuren ja legendaarisen kotihämähäkin Gustavin lapsen-lapsen-lapsi Pulla löytyi kuolleena sängyn alta. Se vähän suretti, melkein kuin olisi lemmikin menettänyt. Hämähäkeilläkin on tapansa ja luonteensa, ja niitä on kiehtovaa seurata. Pulla oli saanut nimensä suuresta koostaan, itsepäisyydestään ja sympaattisuudestaan. Lisäksi hän oli kaunis häkki.

Ja se olohuoneessa majaillut sohvanvaltaaja, joka oli eräänä päivänä levittänyt senttikaupalla jalkojaan nojatuoliin kuin julistaakseen sen omakseen, löytyi siivouskomerosta hengettömänä. Voi surkeus, sillä nimittäin oli huumorintajua.

(Joku saattaa kavahtaa tätä tekstiä ja pitää kotiani siivottomana, mutta varon siis kaikin voimin tappamasta hämähäkkejä. Siistiä pitää olla, mutta häkkejä myös! Ne ovat tavattoman käteviä olentoja, jotka varmistavat, että kodissani ei ole mitään muita, kutsumattomia hyönteisiä. Kyllä kaunis hämähäkki aina jauhohärön, sokeritoukan tai turkiskuoriaisen voittaa!)

Niiden hämähäkkien kauhuksi, jotka eivät vielä ole hakeneet talostamme turvapaikkaa, kiinnitin puutarhaan viisi linnunpönttöä. Romanttisesti yksi laitettiin makuuhuoneen ikkunan taakse vaahteraan. Nyt heräilemmekin joka aamu kuudelta talitiaisten ja kirjosieppojen hirveisiin asuntoriitoihin. (Niihin verrattuna Pulla oli aika hiljainen huonetoveri.)

Kaikille yksinäisille

Olen jo pitkään ajatellut, että pohjimmiltaan jokainen ihminen on yksin.
Sanon näin, vaikka minulla on todella rehellinen ja avoin parisuhde, jonka toinen osapuoli ymmärtää minua lähes aina todella hyvin ja ajattelee monista asioista aivan samalla tavalla kuin minä. Jollakin piilotetulla, pohjimmaisella tasolla on kuitenkin jokin minä, jota ei voi jakaa, ja joka ei ehkä edes näy ulospäin.
Se ei mielestäni ole ahdistava ajatus, vaan ennemminkin tosiasia, jota olen oppinut ajattelemaan ilman tuskaisuutta.

Katsoin lievästi itkettävän PS. I love you -elokuvan. Siinä sanottiin viisaasti, että jos kaikki ovat pohjimmiltaan yksin, se on asia joka yhdistää meitä kaikkia, kokemus, joka on kaikille yhteinen.
Eli tavallaan emme silloin loppujen lopuksi olisikaan yksin.

Ystäväni, katsotaanko tänä iltana televisiosta vanha kunnon Notting Hill, kääriydytään sohvalle huopaan ja herkutellaan teekupillisella ja suklaalla?

I dream in colours

I dream in colours
waking up only to find
spring snow on the lawn

Pohjatuulen takana

Maailma on täynnä kiehtovaa tietoa. Annanpa siitä esimerkin:

Skyytit olivat muinaisia paimentolaisia, jotka asuivat itäisen Euroopan aroilla antiikin aikoina. Herodotoksen mukaan skyyttien valtakunta ulottui Tonavan suulta 20 päivän ratsastusmatkan verran itään. Kauas sen ja Traakian pohjoispuolelle jäi Hyperborea, myyttinen pohjoisen maa. Kreikkalaiset uskoivat, että Boreas, pohjatuuli, asui Traakiassa, siitä nimi Hyperborea - pohjatuulen takainen. Uskottiin, että Hyperboreassa aurinko paistaa aina, loputon onni vallitsee, ja ihmiset elävät tuhatvuotiaiksi. Pohjoistuulen takana on lämmintä ja aurinkoista, ja hyperborealaiset ovat rauhallisia, iloisia ja oikeamielisiä metsien asukkeja.

Ultima Thulen tapaan Hyperborea oli terrae incognitae, tuntematon maa. Antiikin ihmiset uskoivat, että Traakian pohjoispuolella asuivat yksisilmäiset arimaspialaiset. He olivat ratsumiehiä, jotka uhkasivat pohjoisempana eläviä, kulta-aarretta vartioivia aarnikotkia eli vaakalintuja. Niillä on kotkan pää, siivet ja jalat, mutta leijonan vartalo. Joidenkin tarujen mukaan ne söivät jopa norsuja. Ne risteytyivät joskus hevosten kanssa, jolloin syntyi hevoskotkia. Aarnikotkien maasta pohjoiseen asuivat hyperborealaiset, joiden maahan liittyi monia myyttejä ja legendoja. Esimerkiksi Artemikselle pyhitetty Keryneian kauris oli sarvekas naarasporo Hyperboreasta.

Hyperborea on ehkä sijainnut siperiassa, mutta joissakin keskiaikaisissa kartoissa se kattaa koko pohjoisen napa-alueen, myös Suomen. Joissakin taruissa Hyperboreassa aurinko nousee ja laskee vain kerran vuodessa, kuin napa-alueilla, joten yksi päivä on vuoden pituinen. Pohjatuulen tuolla puolen ei ole aikaa eikä ikävää.

Lainasanoja

"People weren't designed to roam the earth constantly and gratefully aware of their healthy functioning bodies. They were designed to strive, to love, to fight and bicker; to drink too much and eat too much and lie too long in the sun."

- Madeleine Wickham

Hiirenkorvat

Päivästä toiseen
sataa - koivut kutovat
vihreää pitsiä


Day in, day out,
it is raining - old birch trees
knitting a green lace

Älykkyyden kirous

(Tässä tekstissä lähden siitä, että älykkyys on aivojen kykyä käsitellä tietoa.)

Katsoin ohjelman huippuälykkäistä ja -lahjakkaista lapsista. Siinä käsiteltiin monipuolisesti sekä heidän vahvuuksiaan että ongelmiaan. Myös vanhemmilla oli monenlaisia lähestymistapoja. Poikkeuksetta älykkäät lapset pitkästyivät koulussa, ja jotta heistä ei tulisi häiriköitä, heille piti keksiä runsaasti virikkeitä ja aivotyötä. Heitä myös lähes poikkeuksetta kiusattiin, koska he käyttäytyivät eri lailla kuin muut lapset. He viettivät aikaa mieluiten aikuisten kanssa, koska olivat älyllisesti näiden kanssa samalla tasolla. Samanikäisten seura olisi kuitenkin ollut yhtä tervetullutta, jos heidät vain olisi hyväksytty ryhmään.

Samastuin ohjelmaan todella paljon. Muistin myös ala-asteen opettajaani, joka antoi minun tehdä matematiikan tunnilla käsitöitä, kun olin saanut laskut tehtyä. Muistin myös, miten antaumuksella vihasin niitä opettajia, jotka eivät vaatineet oppilailta mitään.

Joidenkin lasten vanhemmat ymmärsivät olla huolissaan lastensa sosiaalisista taidoista. Ongelma älykkyydessä on mielestäni se, että lapsesta tulee näennäisesti pikku aikuinen, joka kuitenkin on tunne-elämältään lapsi. Niin minullekin kävi. Eräällä älykkäistä lapsista havaittiin yllättävän huono itsetunto. Hän oli myös armottoman vaativa itseään kohtaan. Vain täydellisyys riitti. Ymmärsin niin hyvin sitä lasta. Ei hänelle kukaan ollut sanonut, että pitää olla täydellinen, eivät opettajat, eivät vanhemmat. Se tunne, se vakaumus tulee sisältä. Kun tietää osaavansa, olevansa todella hyvä, mikään muu ei enää riitä. Tuntui järkyttävältä, kun pieni lapsi sanoo, että hän haluaa olla kaikessa täydellinen, koska nyt tiedän järjellä, ettei sellainen ole mahdollista. Tunnetasolla ymmärsin häntä kuitenkin täydellisesti.

Älykkään ihmisen sudenkuoppa on se, että hän vaatii itseltään aina täydellisen sitoutumisen ja täydellisen suorituksen, eikä anna itselleen aikaa levätä, rentoutua tai epäonnistua. Hän ei löydä muista ihmisistä kaltaisiaan, ja jos seassa on vielä asperger-piirteitä, ystävien saanti on vaikeaa. Hän tajuaa, minkälaisia mahdollisuuksia omat voimavarat tuovat, mutta samalla syntyy tietoisuus vastuusta. Vastuuta ei lapsenakaan osaa jättää aikuisille, jos kokee olevansa älykkäämpi kuin vanhempansa.

Toivon, että dokumentin lapset saavat tarpeeksi ikäistään seuraa ja tapaavat vaikka muita huippuälykkäitä lapsia. Ettei heidän elämänsä mene niin kuin minun: lapsuuden suorittaminen ja täydellisyydentavoittelu johtaa vastuunkantajan rooliin, joka automatisoi elämään mahdollisimman oikein ja ratkaisemaan kaikki maailman ongelmat. Tunne-elämä jää älyn varjoon, kehittymättä, koska sitä ei ole autettu kehittymään. Vaativien matemaattisten ja kielellisten haasteiden lisäksi nämä lapset tarvitsisivat erityisapua sosiaalisissa taidoissa. Muutoin täydellisinkin suorittaja voi epäonnistua musertavasti ihmissuhdetaidoissa.

Syytän nyt vanhempiani vähemmän. Ehkä minusta olisi joka tapauksessa tullut suorittaja. Eräs merkkipaalu silloin valitsemallani tiellä oli Mensan testitulos, joka oli käytännössä tervetulotoivotus kyseiseen seuraan. En ollut yllättynyt tuloksesta, mutta sillä hetkellä se vahvisti ankaran ja ehdottoman maailmankuvani. Muistan seisseeni lontoolaisessa keittiössä ja ajatelleeni: Olen siis huippuälykäs. Voin tehdä mitä vain, resursseja ainakin on. Mutta en voi syyttää epäonnistumisestani ketään. Minä olen kokonaan omalla vastuullani. Minulla ei ole enää tekosyitä epätäydellisyydelle. (Aika armotonta tekstiä alle kaksikymppiseltä nuorelta.)

Ohjelmassa kysyttiin erään älykkään lapsen vanhemmilta: Do you think high intelligence is a blessing?
He vastasivat epäröimättä: No, it is a curse.

Minä yritän kääntää tämän asian siunaukseksi. Onneksi olen ainakin nopea oppimaan. :)

Postia

Sain kirjeen. Siinä ei ollut päivämäärää, mutta paperi näytti aivan uudelta.

"Hyvä ystävä

Toivottavasti voit hyvin. Olet hyvällä alulla rennosti ottamisessa. Itsestä huolehtiminen ja toisten murheiden jättäminen heidän vastuulleen on NIIN kannattavaa, se vain paranee ajan myötä. Olen päässyt siinä jo todella pitkälle, ratkaisukoneisto ei mene enää vahingossa päälle. Muutenkin harkitsen ennen kuin toimin.
Ylivarovainen minusta ei silti ole tullut, päinvastoin. Olen terveen itsekäs, otan etäisyyttä toisten ongelmiin henkisesti ja fyysisestikin: annan heille tilaa enkä ole tunkemassa nenääni joka asiaan. Toisaalta ystäväni tietävät, että puoleeni voi kääntyä, ja osaavat kysyä minulta neuvoja ja apua.
Tuntuu, että vahvuuteni pääsevät entistä paremmin esiin, kun en enää pyri miettimään ja toimimaan odotusten mukaan. Se saa myös muut ihmiset käyttäytymään eri tavalla. Sanon suoraan, mitä ajattelen, vaikka se ei aina olisi mieluisaa kuultavaa. Harkitsen kuitenkin sanani, en töksäyttele harkitsemattomia typeryyksiä. Uskallan olla vakava. En naura enkä hymyile tehdäkseni toisille mukavamman olon, vaan silloin kun olen aidosti iloinen.
Ja iloa ja onnellisuutta riittää. Älä pelkää vaikeuksia, niitä tulee, mutta selviämme niistä myönteisen asenteen ja rakkaiden ihmisten avulla, eikä niistä jää menneisyyden taakkaa.
Nyt kun katson taaksepäin, tunnen oloni tasapainoiseksi. En ole katkera. En haikaile muuta enkä ole kateellinen. Suurin osa valinnoistamme on ollut hyviä, ja huonoistakin olemme selvinneet.
Ai niin, piti kertoa, että olen tosi rohkea! Rohkeus on aina ollut olemassa, mutta se pääsee nykyisin paremmin esiin, kun en enää pelkää enkä ole ylivarovainen. En pelkää tulevaa, vaan olen saanut luottamusta tulevaisuuteen ja lisää huolettomuutta olemukseeni. Tulevaisuudenusko on ollut monesti pitkäänkin kateissa, kuten tiedät. Kykyni nauttia hetkestä on silti ennallaan. Osaan elää nyt ja silti katsoa tulevaa valoisin ja avoimin mielin.
Ehkä näiden ominaisuuksien takia olen nykyään myös luotettavampi kuin ennen. Olen sellainen ihminen ja ystävä, jonka puoleen voidaan kääntyä. Omintakeiset Aspi-piirteeni eivät ole tietenkään kadonneet mihinkään, mutta minulla on keinoja pysyä paremmin kiinni sosiaalisessa todellisuudessa.
Liika vakavuus on saanut väistyä. Nauran itselleni usein, ja itsetuntoni kestää pienet kolhut. Olen vahvoilla. Se on hyvä tunne. Olen nähnyt paljon ja valinnut matkatavarani huolella: kannan mukanani iloa, valoa ja rohkeutta. Se näkyy myös ulospäin. En kuitenkaan ole vielä "valmis" enkä enää pidä sitä tavoiteltavanakaan. On hienoa oppia, erehtyä ja kasvaa.
Kaiken kaikkiaan minun on helppo tunnistaa omat tunteeni ja tarpeeni, ilmaista ne ja toimia niiden mukaan. Se on hyvä lähtökohta kaikkeen, pienenä vinkkinä. Ymmärrän edelleen hyvin muita ihmisiä ja olen empaattinen, mutta en omalla kustannuksella. Osaan pitää rajani.
Olen edelleen päättäväinen, itsepäinenkin, mutta joustavampi kuin ennen ja valmis neuvottelemaan kompromisseja. En enää ajattele, että olen aina itse oikeassa. Luotan muihin ihmisiin ja uskallan tukeutua heihin. Osaan arvostaa entiseen tapaan ystäviäni, ja kerron sen heille niin, että he osaavat ottaa sen vastaan. Olen onnekas ja onnellinen.
Jos tapaisimme, yllättyisit ehkä, miten vähän olen muuttunut. Olen sama ihminen kuin ennenkin, jalostettu versio vain. Tiedän, että sinun on vaikea uskoa sitä. Mutta näkemyksesi onkin vielä hieman rajallinen, ymmärrät kyllä myöhemmin, mitä tarkoitan.

Rakkain terveisin
Minä

Jk. Valitettavasti joudun ilmoittamaan, että A on poistunut keskuudestamme."