Arctic spring

always surprising -
from the African summer
the early swallows


Arktinen kevät

aina yllättäen -
Afrikan kesästä
varhaiset pääskyset

Kenian kevät

...saa norsulapset iloiseksi. Uusi kuva Didasta.

Oivalluksia

Tänään oli taas hyvä terapiakäynti: oivalluksia, hyviä neuvoja ja konkreettisia ideoita. Nauravainen, ymmärtävä ihminen, joka muistaa sanani ja kuuntelee juuri minua.

Kaiken muun ohessa ymmärsin pari asiaa itsestäni. Ensinnäkin luulen, että käytän muiden tunteita tekosyynä. En aina tunnista omia tunteitani ja toiveitani, ja heijastan niitä sitten toisiin ihmisiin. Esimerkki: Ajattelin aiemmin, että äitini olisi tärkeä saada lisätietoja veljeni Asperger-piirteistä hänen itsensä takia. Nyt tajusin, että oikeasti minä kaipaan vanhempieni tukea tässä asiassa, haluan voida keskustella heidän kanssaan, ja siksi toivon äitini perehtyvän asiaan.

Jos esittää omat toiveensa itselleenkin ikään kuin muiden ihmisten toiveina, tulee piilottaneeksi itseltään aika tärkeitä juttuja. Suuntautuu näennäisesti muihin ihmisiin sen sijaan, että huolehtisi ensin itsestään. Onko muka jotenkin hyveellisempää huolehtia muiden toiveista kuin omistaan? Antaako omien tunteiden heijastaminen muihin ihmisiin itselle jonkinlaisen oikeutuksen tuntea näitä tunteita - ja toimia niiden pohjalta? Epäilen, että tässä voi piillä myös vaivihkaista vallankäyttöä - tämä liittyy siihen, että luulee tietävänsä paremmin, mikä muille on hyvästä. Oma uskomus tuohon tietämykseen on tietysti vahva, koska luulee ajattelevansa toisen tarpeita ja toiveita. Vaikka kaikki kumpuaa itsestä.

Koetan tästä lähtien saada itseni kiinni näistä ajatuksista. "Hän toivoo varmaankin sitä-ja-sitä, ja siksi hänelle olisi hyvästä..." saisi saada peräänsä kysymyksen: "No, mitä sinä sitten itse toivot ja haluat?" Silloin voisin ymmärtää ja sanoa ääneen toiveitani, ja sitten vaikka kysyä tuon toisen ajatuksia.

Toinen oivallus oli se, että olen tosi jääräpäinen. Olen piilojäärä. Näennäisesti sopeutuvainen, mutta salaa piinkovan itsekäs tyyppi. Jos haluan saada tahtoni läpi, en todellakaan ota toisia ihmisiä riittävästi huomioon. Yleensä tämä ilmenee tilanteissa ja asioissa, jotka herättävät minussa suurta innostusta. En siedä pettymystä enkä realiteetteja, ja muut ihmiset muuttuvat hetkessä aivan epäolennaiksi. On vain minä, määräämäni suunta ja haluamani tavoite. Sitä kohti kuin norsu. Ei väistetä.

Sillä suurella erotuksella vain, että norsut toimivat aina lauman hyväksi, ja minä näytän toimivan pelkästään tämän mömmelö-yksilön hyväksi.

Mömmelönorsu ottakoon opikseen ja etsiköön itselleen lauman.

Vihreä aavistus

Olen saanut ensimmäisen hyönteisenpiston tänä keväänä: puutarhakärpänen puri. Aina jossakin vaiheessa kevättä se iskee, olinkin jo miettinyt, milloin. Siihen asti minua ei kiinnosta puutarhanhoito lainkaan, ja sitten yhtäkkiä olen täynnä intoa ja ihastusta ja istutussuunnitelmia.
Nyt sain pureman, kun kävimme pääkaupunkiseudulla, missä jo ruoho vihertää ja sinivuokot kukkivat. Tulimme takaisin tänne, missä vielä lumi peittää puoli pihaa, ja saan nauttia pari viikkoa ihanasta vihreyden odottelusta. Muistin taas: enhän minä kenenkään muun takia puutarhaa hoida, vaan siksi, että kasvit ja kukat ovat niin ihania, etten voi itselleni mitään.

Peipot

te kevään lapset
aikaisin täällä ja nyt jo
kuolleena maassa


you children of spring
the first victim of traffic
was buried today

Norsukuvia

Minulla on nyt niskassa pieni norsu.

Ja Didan kuulumisia sain myös, ruokahalu on parantunut ja leikkisyys lisääntynyt. Dida on oppinut kaikenlaisia kujeita isommilta norsuilta. Se on edelleen kaikkien lellikki.

Dida ja Sinya

On aika

Luoda norsun kuva huomista tatuointia varten. Piirsin yhden, ja siitä tuli ihan Didan näköinen.
Jännittää. Pitää vain ajatella, että norsuilla on paksu nahka :)

Tänään kosketti

Ihana tunnelma runoissa:

Toinen on Add-Pupun maanantairuno, toinen haikublogista John McDonaldin teksti, josta tässä vapaa käännös:

lammikoissa
kirsikankukkia:
tuulen kaleidoskooppi


in the puddles
cherry blossoms:
kaleidoscope in the breeze

Katiska

Kun olin aikani perehtynyt veljeni asperger-oireistoon, aloin miettiä entistä tarkemmin, mistä nämä asiat tulevat. Minullakin on joitakin asperger-piirteitä, sellaisia, jotka saavat ystäväni suhtautumaan minuun huvittuneen lempeästi. Rakastan ystäviäni, mutta ajatukset, esineet ja asiat ovat minulle tärkeitä, vangitsevia, kiehtovia. Liikkuva kuva suorastaan kahlitsee minut, halusin tai en. Pystyn keskittymään lähes loputtomasti. Ihmisten maailma on vaikeampi, enkä aina ymmärrä sitä.

Isäni on (yli)vilkas, kaikesta kiinnostunut, ja monissa asioissa olen kuin hänen kuvansa. Myös joissakin paheissa, mutta en onneksi (enää) esim. alkoholinkäytössä. Äitini on aina ollut minulle vieras, käsittämätön. Ailahtelevainen, väärin ymmärretty ihminen, joka olisi halunnut minusta jotakin muuta.

Eräänä päivänä tajusin, että veljeni on perinyt asperger-taipumuksensa äidiltä. Mitä enemmän ajattelin asiaa, sitä selkeämmältä ja johdonmukaisemmalta se tuntui. Se selittää kaiken: äitini oudon käyttäytymisen, ymmärtämättömyyden muita ihmisiä kohtaan, menneisyyteen juuttumisen, tilannehuumorin puuttumisen, erittäin heikon itsearvioinnin, loputtoman kiinnostuksen omaan harrastukseen ja välillä täydellisen välinpitämättömyyden muita kohtaan. Äitini saattaa kävellä ulos huoneesta kesken lauseeni, kun olen puhumassa hänelle. Hän ei vain ole tajunnut, että puhuin hänelle.

On sanomattoman huojentavaa saada vihdoin selitys sille, miksi olemme äitini kanssa erilajisia kaloja. Minun ei tarvitse enää suuttua, loukkaantua tai ahdistua hänen käytöksestään tai erilaisuudestamme. Hän ei näe itseään, vaan katsoo minua ja luulee olevansa samanlainen. Ja minä tiedän, että olemme kuin eri mantereelta, puhumme eri kieltä.

Teininä luulin tunteideni olevan ohimeneviä, normaalia teinikapinaa. Nyt aikuisena olen ymmärtänyt, ettei niin ole. Olen työstänyt suhdettani vanhempiini pitkään ja ymmärtänyt, ettei vika ole minussa. Olemme yksinkertaisesti erilaisia. Nyt vihdoin tiedän myös, miksi. Tämä meidät erottaa: asperger. Ja nyt voin lakata suojelemasta äitiäni maailmalta.

Kaloja ja ihmisiä

Kävin uudella terapeutilla. Hän on iloinen, helposti lähestyttävä ihminen. Kevät näyttää valoisammalta. Rohkenin jopa pyytää uuden ajan ehdotettua aikaisemmaksi, ja vaiensin ne pienet äänet päässä, jotka väittivät, että en minä mitään terapiaa tarvitse, vien toisten, enemmän tarvitsevien aikaa.

Sain kotitehtäväksi kirjoittaa kirjeen, minkälainen ihminen haluaisin olla. Koen, että kasvuni on vasta alussa, siitä tämä tehtävä. Ensin ajattelin kirjoittaa itselleni tulevaisuuteen, mutta nyt päätinkin, että kirjeen kirjoittaa tulevaisuuden minä nykyiselle minälleni. Odotan kiinnostuneena, minkälaista postia saan.

Näin viime yönä unta, että pelasin erään toisen viisaan terapeutin kanssa hänen keksimäänsä peliä. Siinä oli ideana se, että minun oli ensin heitettävä noppaa. Se ei ollut tavallinen noppa, siinä oli kaksi ylimääräistä sivua.
Sitten vastapelaaja kysyi kysymyksen, ja minun piti vastata ensimmäisellä sanalla, joka tulee mieleen nopan visuaalisesta pisteluvusta ja kysytystä kysymyksestä. Heitin kuutosen, ja kysymys oli: Minkälainen on perhe?
Tuijotin nopan kuutta symmetristä pistettä ja vastasin "Katiska". Ajattelin, että kaikki kuusi pistettä ovat kertyneet yhteen paikkaan, kuin kalat katiskaan, ja samoin perheenjäsenet on kerätty yhteen perheeseen, ehkä ilman mitään näennäistä yhteistä tekijää. Aivan erilaiset ihmiset, kuin erilajiset kalat.

Seuraavassa hetkessä tajusin, että katiskassa kalat ovat vankina kuolemaansa asti. Hätkähdin - olipa minulla kielteinen näkemys perheestä. Kohotin katseeni viisaan terapeutin silmiin, hymyilin leveästi ja sanoin ihaillen, miten nerokas hänen pelinsä oli. Hän oli huijannut minut tajuamaan, mitä alitajunnassani oikeasti ajattelen perheestäni. Hän hymyili, ja minä heräsin.

Haiku

Jään alla, hiljaa
kaloille tulee kevät
salaa kaikilta