Kevätsateet alkavat

Keniassa pikku-Didalla on ollut kiva alkukevät. Se on pysynyt terveenä, vaikka onkin altis keuhkokuumeelle, koska on niin pieni ja melkein hukkunut kaivoon. Se saakin rouskutella joka ilta valkosipulia ja sitruunaa, jotta vastustuskyky paranee. Siitä on tullut koko lauman suosikki, leikkisä pikku norsu.



Sain kuvan ja tulin onnelliseksi. Kohta alkavat sateet, täällä ja siellä.

Lumisokeus

Vauhdikkaiden viikkojen jälkeen olen ollut jonkinlaisessa välitilassa pari päivää. On ollut aikaa istuskella sohvalla mitään ajattelematta, ottaa kynä käteen ja huomata osaavansa vielä piirtää viivaa. Antaa lumen tuiskuta ja hautautua kuin pieni myyrä lumikäytäväänsä siemenvaraston äärelle.

Tänään on kuitenkin erilainen olo. Menin ulos ja kaivoin talon esiin. Lohkoin lumikiveä, raivasin umpeutuneet tiet ja polut auki jonkun kulkea. Lintulaudan alla säälimättä pyyhkäisin myyränkäytävät olemasta. Nythän on jo kevät, juoskoot myyrät hangella. (Ihan siitä lintulaudan juurelta en sitä pesäpaikkaa kuitenkaan hävittänyt, sitä kohtaa mihin aina ripottelen vähän ylimääräisiä kauranjyviä pikku viiksikuonoille.)

Nyt odotan aurinkoa, lämpöä, kaikkea ihanaa kevättä. Kohta se alkaa ja sitten sitä ei pysäytä mikään. Ensimmäiset viestinviejät ovat jo saapuneet, ja tuuli kääntyy lounaaseen.

Tämä on hyvä hetki, aikaa vetää henkeä, kun kaikki ylimääräinen on pudotettu pois. Avattu uusia teitä.

Tunnevastuu

Eilen se tapahtui, pitkästä aikaa meni vanha suoritus- ja ongelmanratkaisukoneisto päälle hallitsemattomasti. Osasin kyllä jotenkuten ratkoa ongelmia, mutta ahdistuin, en neuvotellut muiden ihmisten kanssa, enkä kyennyt hallitsemaan tilannetta tai ajankulua.

Se oli hyvä muistutus. Muistin, että vanhaan suorittajarooliini liittyy muutakin kuin vastuu tilanteista - siihen liittyy myös vastuun ottaminen tunteista. Enkä tarkoita nyt omia tunteitani, vaan muiden. Jos yrittää koko ajan tehdä elämän helpommaksi toisille, tulee samalla ottaneeksi vastuun toisten tunteista. Sen sijaan, että antaisi näiden tuntea omat tunteensa ja ratkoa omat ongelmansa ihan itse. Siinä kehittää ja ylläpitää vääristynyttä tilannetta: pyrkii suojelemaan toisia näiden omilta ongelmilta sen sijaan, että antaisi heidän tajuta ne itse, kärsiä ja hakea apua.

Omien rajojen vetäminen ja vastuun ottaminen vain itsestä muiden aikuisten sijaan on siis itse asiassa palvelus kaikille, vaikkei siltä heti näyttäisi. Toisten tarpeiden ja toiveiden ennakointi, mahdollisten katastrofien torjuminen ennalta ja miellyttäminen kiltteyden kautta uuvuttavat ennen pitkää ihmisen puhki. Se on näkymätöntä työtä, jota kukaan ei arvosta. Lisäksi se on karhunpalvelus myös sille osapuolelle, jonka taakkaa näin yritetään keventää. Pahimmassa tapauksessa se saa hänet tuntemaan olonsa kyvyttömäksi ja heikoksi, koska hän ei saa itse ratkaista oman elämänsä haasteita ja onnistua (tai epäonnistua) niissä.

Siten kiltteys voi muuttua valtapeliksi: vastuunkantaja ja ongelmanratkaisija tietää toisen ongelmiin vastaukset ja oikeat toimintatavat jo ennen kuin tämä itse, eikä uhrin omalle mielelle jää enää tilaa. Siitä on lyhyt matka siihen, että olettaa tietävänsä toisen tarpeet, eikä enää kysy eikä kuuntele. Tai sitten joku häikäilemätön käyttää hyväkseen kiltin ihmisen kiltteyttä ja uhrautumista loputtomasti.

Olen kokeillut molempia vaihtoehtoja, ja lisäksi keskitietä, eikä mikään niistä ole hyvä ratkaisu. Vaikka eilen möhläsin ja mokailin ja kaduin jälkeenpäin lähes kaikkea, opetus oli arvokas ja tarpeen. Olin päässyt jo unohtamaan, mistä olen hankkiutunut eroon. Ei riitä, että nyt aktiivisesti pyrin lepäämään ja rentoutumaan, minun on myös muistettava aina välillä tarkistaa, että kannan vain omaa taakkaani, enkä kenenkään muun.

Ja se on hyvä, sopivankokoinen taakka.

Innostusta ilmassa

Sain uuden terapeutin ja ajan huhtikuun alkuun. Se on huojentavaa. Nyt tuntuu, että menee todella hyvin, enkä ole terapiaa ikävöinyt, mutta olen kyllä tiedostanut tähän tilaan liittyvät vaarat: kun olen normaali iloinen ja energinen itseni, saatan liukua vahingossa vanhoihin käyttäytymismalleihin.

Olen innostunut viime aikoina taas monista projekteista: eteisen sisustamisesta, kirpputoripöydän pitämisestä, valokuvien järjestelystä, keväästä. Mitä jos huomaamatta alan taas haalia liikaa kaikkea ja unohdan levätä? Kunnes jossakin vaiheessa huomaan, että kaikki tuntuukin työläältä ja velvoittavalta suorittamiselta.

Luulisi, että auttaa jo vähän, kun tiedostaa tämän vaaran. Olisiko innostuksen hetkillä toppuuteltava kärsimätöntä mieltä: ehdit kyllä, etene ihan rauhassa. Silti voit löhöillä sohvalla ja lueskella romaania. Älä anna muiden puuhien viedä aikaa levolta ja liikunnalta.

On kiinnostavaa nähdä, millainen uusi terapeutti on. Millaista on aloittaa taas alusta uuden terapeutin kanssa. Siihen sisältyy paljon mahdollisuuksia, uusia arvaamattomia näkökulmia, uudenlaisia kommentteja ja kysymyksiä.

Kaikille tekisi hyvää käydä terapiassa joskus. Jokainen tarvitsee sitä, että saa keskittyä vain itseensä ja kertoa omista tunteistaan ja asioistaan jollekulle aivan ulkopuoliselle. Minulle terapeutti oli ensimmäinen ihminen, jolle uskalsin sanoa suoraan, jos kuului ihan paskaa. Terapeutti voi myös avata aivan uudenlaisia näkökulmia omaan elämään, kuten minulle kävi. Eikä terapiassa käymisessä ole mitään hävettävää.

Terapia on terveen ihmisen touhua. Suosittelen!

Dida

Ainutlaatuisessa Tsavon kansallispuistossa on Kenian suurin norsukanta, yli kahdeksantuhatta norsua. Kansallispuiston eteläpuolelta, läheltä Intian valtamerta, löytyi Dida.

Eräs Mzima-lähteiltä Mombasaan kulkevan vesireitin kaivoista oli avattu luvatta, ja pieni, vain kuukauden ikäinen norsunpoikanen oli pudonnut kaivoon. Sen emon ja lauman oli lopulta pitänyt hylätä poikanen – norsuilla lauman etu menee aina yksilön edelle, eivätkä norsut pysty pelastamaan poikasta. Lähellä kulkevan junaradan henkilökunta onneksi kuuli norsunpoikasen avunhuudot, ja löysi mutaiseen veteen lähes näkymättömiin vajonneen poikasen. Reippaat rautatieläiset hälyttivät heti apua ja vahtivat poikasta. Paikalle tunnin päästä saapunut pelastustiimi sai ujutettua köyden norsunpoikasen etujalkojen alle ja onnistui nostamaan uupuneen norsun pois kaivosta.

Norsunpoikanen oli niin pieni, että se luotti välittömästi paikalle saapuneisiin norsuhoitolan hoitajiin ja joi halukkaasti tarjottua norsunpoikasten erityistä maitoseosta. Norsu kuljetettiin pelastustiimin tiloihin, missä se tutki uteliaasti kaiken mahdollisen ja rojahti sitten hoitajien luo nurmikolle nukkumaan.

Lepotauon jälkeen norsulapsi kuljetettiin lentokentälle, jossa se heti tutki lentokoneen renkaat ja kaikki paikalla olevat ihmiset. Norsunpoikaselle annettiin nimeksi Dida, Tsavon kansallispuiston itäosassa sijaitsevan Dida Harea -tasangon mukaan. Dida sai vielä lisää maitoa ennen lyhyttä lentoa norsuhoitolaan.

Hoitolassa Dida sijoitettiin yksivuotiaan Shimba-norsun naapuriin. Lopen uupuneena päivän seikkailuista Dida nukahti, mutta se näki yön tullen pahoja painajaisia ja alkoi itkeä emonsa perään. Dida päätettiin laskea rauhallisen Shimban karsinaan yöksi. Se rauhoittui heti, ja nukkui sikeästi aamuun asti.

Aamulla Dida sai tutustua muihin pieniin orpoihin, Lesanjuun, Lempauteen, Shimbaan ja hiljattain hoitolaan saapuneeseen Sinyaan. Lauman "johtaja" Lesanju mieltyi Didaan heti. Dida ihastui muihin norsuihin, myös Sinyaan, joka ei kuitenkaan erityisesti perustanut tulokkaasta ja oli sille myös mustasukkainen. Nyttemmin Sinya on kuitenkin sopeutunut tilanteeseen ja hyvin kiintynyt Didaan, joka on kaikkien suosikki.

Muiden norsujen lisäksi Didan seurana ovat hoitajat, jotka seuraavat, hoitavat ja ruokkivat norsuja väsymättä, pikku-Didaa kolmen tunnin välein yötä päivää. Ihailen ja kunnioitan hoitajien sitoutumista ja omistautumista: he ovat norsujen tukena ja turvana aina, sitoutuvat vuosikausiksi, jopa vuosikymmeniksi tehtäväänsä. Heidän työnsä on korvaamattoman arvokasta, ja tuntuu upealta, että voin jollakin tavalla edistää tätä Didan ja muiden orpojen norsulasten hyväksi tehtävää työtä. Ne saavat kasvaa ja oppia turvallisesti, ja aikanaan ne siirretään Tsavon kansallispuistoon, missä ne vähitellen opetetaan tulemaan toimeen itsenäisesti. Niillä on edessään jopa 70 vuotta rikasta norsunelämää.

On paljon mahdollista, että Dida elää vielä minun jälkeeni, ja saa omia poikasia.

Todellisuus kuvien takana

Yleistykset häiritsevät minua. Tuntuu ahdistavalta, kun ihmisiä niputetaan jonkin piirteen – sukupuolen, iän, kansallisuuden, kykyjen – mukaan. Itsekin toki teen sitä, tiedostaen ja tiedostamatta. Mutta aina välillä herään huomaamaan, etten todellakaan voi olettaa tietäväni, miltä maailma näyttää toisen ihmisen silmin. Olemme kovin nopeita kertomaan, mitä muiden pitäisi tehdä ja miten heidän pitäisi elää, mutta kukaan muu kuin ihminen itse ei tiedä vastausta noihin kysymyksiin. Kauhistelemme suureen ääneen vaikkapa islamilaisen maan naisia burkhineen, mutta mitä oikeasti tiedämme vaikkapa afganistanilaisen perheenäidin elämästä? Emme yhtään mitään. Arvioimme muita ihmisiä vain median antaman puolueellisen kuvan perusteella.

Asian toinen puoli on se, että jos kukaan ei tiedä, millaista toisen elämä oikeasti on, miten voimme ylipäätään ymmärtää toisiamme?

Olen miettinyt tätä asiaa paljon, ja eilen näkemäni vaikuttava elokuva Freedom Writers ja sen takana oleva tarina antoivat yhden vastauksen: Tunteet ovat universaaleja, vaikka mikään muu ei olisi. Eri asiat herättävät eri ihmisissä erilaisia tunteita, mutta itse tunne on toisen ymmärrettävissä, vaikka syy ei olisi.

(Siksi ymmärrämme myös eläimiä ja niiden tunteita, ja meitä koskettavat eniten ne eläimet, joiden tunteita ymmärrämme parhaiten. Norsut esimerkiksi surevat menettämiään läheisiä ja osaavat jopa itkeä. Ne osaavat myös leikkiä ja kujeilla, pelata jalkapalloa ja leikkiä piilosta. Norsunpoikaset saavat raivokohtauksia aivan kuten ihmislapset, jos ne eivät saa haluamaansa. Näistä tunteista ymmärrämme monesti syynkin.)

Toinen asia, jonka opin elokuvasta, on se, että uudet näkökulmat muuttavat maailmaa. Jos osaa katsoa asioita eri kantilta kuin muut ihmiset, löytää jotakin aivan uutta. Ja hämmentää muut ihmiset niin, että hekin saattavat muuttua ja avautua uusille asioille. Se ei edellytä kaunopuheisuutta, logiikkaa, rohkeutta, myönteisyyttä. Vaan sitä, että luonnostaan tai opittuna taitona pystyy katsomaan maailmaa pyrkimättä näkemään sitä samalla tavalla kuin muut. Voi olla tilanteessa läsnä ilman ennakkokäsityksiä ja -luuloja, ilman sääntöjä, ilman paineita ja suunnittelua, ilman kaavoja.

Tämä on vaikeampaa kuin kuulostaa. Pyrimme luonnostamme yhteyteen muiden ihmisten kanssa, ja kyky katsoa asioita toisin aiheuttaa myös yksinäisyyden tunnetta. On siis pystyttävä sekä ymmärtämään muiden tunteita että olemaan antamatta niiden ohjailla omia ajatuksia.
Minulla tätä kykyä ei todellakaan ole luonnostaan, vaan yritän päästä miellyttämistarpeestani ja opetella sitä. Joillakin ihmisillä se kuitenkin on, kuten monilla adhd- ja asperger-ihmisillä, ja ihailen sitä heissä. Yhdistettynä rohkeuteen, myönteisyyteen ja puhujan- tai kirjoittajanlahjoihin se voi mullistaa maailmaa.

Pienenä ja onnellisena

Nyt kun elän vähemmän suorittaen kuin ennen, enkä yritä jatkuvasti päteä, arki on paljon helpompaa.
Eilen työpäivästä leijonanosan lohkaisivat tietotekniikkaongelmat, ja lopulta tajusin, että nyt vastassani on ohjelma, jota en yksinkertaisesti osaa käyttää. Ensimmäistä kertaa näin kävi, enkä alkanutkaan lyödä päätäni seinään, vaan osasin ajoissa antaa periksi ja kiertää ongelman. Ei minun ole pakko tietää ja osata ja opetella kaikkea. Se oli huojentava tunne.

Kun olin ensin kerännyt hiihtohissiin taakseni pitkänpitkän jonon ja sitten puolivälissä rinnettä kaaduin laudallani ja jouduin nöyrästi konttaamaan pois tieltä ja lopulta kävelemään takaisin alas, en jostakin syystä tuntenut tarvetta vajota maan alle. Noloahan se oli, mutta jäin henkiin. Kun olin päässyt kolmannen kerran ylös ehjänä, ja laskenut vähän aikaa kaatumatta, sain huikean onnellisuuspiikin ja aloin kehua itseäni ääneen. Vähänkö olen hyvä! Sisua ainakin löytyy! Seuraavassa hetkessä muksahdinkin sitten kumoon.

Yhden tärkeän opetuksen suorittamisesta ja sitä kautta ystävyydestä sain pari vuotta sitten, kun vietin 30-vuotissynttäreitäni. Siitä tämä itsehyväksynnän opettelu ehkä alkoikin. Odotin vieraita eri puolilta Suomea, ja huolellisen suunnittelun jälkeen halusin kaiken olevan täydellistä. Kun vieraat saapuivatkin vähän etuajassa, eikä kaikki ollut valmista, olin heille aika inhottava: komentelin ja valitin, enkä ollenkaan ilmaissut, miten iloinen olin nähdessäni heidät.

Tajusin käyttäytyväni nurjasti, mutten jotenkin voinut itselleni mitään. Morkkis sai minut olemaan vielä ikävämpi tyyppi. Yllätyksekseni ystäväni vain naureskelivat minulle lempeästi eivätkä totelleet ollenkaan käskyjäni. He eivät ottaneet asioita ollenkaan niin vakavasti kuin minä, ja kieltäytyivät suorittamasta. Se hyväksynnän ilmapiiri oli häkellyttävä. Siinä minä näytin kaikki ikävät puoleni, ja silti he hyväksyivät minut - ja jopa rakastivat minua.

Minulla on fantastisia ystäviä, jotka iloitsevat kanssani, kun intoilen, ja ovat tukenani, kun minulla on vaikeaa. Kaikkein väkevimmin koen ystävyyden kuitenkin niinä hetkinä, kun ystäväni saavat minut näkemään itseni suhteessa maailmaan ja muihin ihmisiin.
Silloin ymmärrän, että elämä ei ole niin vakavaa kuin luulen.
Kaikki tuntuu hetken ihmeellisen kevyeltä.