Kesää pelätessä

En erityisesti pidä kesästä. Kesät ovat jotenkin olleet vaikeita. Tajusin, että kun olen ollut ahdistunut, sairas, loppuunpalanut, masentunut, on lähes aina ollut kesä. Kesässä on jotakin, joka on saanut minut kasaamaan itselleni vielä tavallista enemmän paineita ja vaatimuksia. Monesti on ollut rakennusprojekteja, puutarhaprojekteja, kuntoiluprojekteja, perheongelmia, työpaineita, matkoja. Ja lisäksi tavallinen arki.

Ja kun kerran on kesä, siitä pitää nauttia. On ehdittävä pyöräillä, uida, heitellä rennosti frisbeetä, pelattava sulkapalloa tyyninä kesäiltoina. On syötävä terassilla joka päivä ja kestittävä vieraita, on marjastettava, hakattava halkoja, soudeltava, juostava kukkaniityillä, käytävä piknikillä, laitettava herkullisia salaatteja. On kierrettävä puoli Suomea tapaamassa kaikkia tuttavia ja sukulaisia, joiden luona on vuodesta toiseen luvattu käydä. On läheteltävä pirteitä kortteja, ehdittävä ottaa valokuvia, viihdyttävä aurinkotuolissa, muistettava tehdä jääpaloja ja oltava kaunis ja kesäinen kuin mainoksessa.

Ei ehkä ihme, että kesä uuvuttaa minut. Yleensä se on kuumaa, paarmaista aikaa, jolloin viihtyisin parhaiten sisällä. Iho palaa, ahdistun ja hikoilen, ja silti käsken itseni töihin talossa ja puutarhassa. Illalla on viileämpää, mutta olen uupunut päivän lämmöstä ja juotan vain hyttysiä lapion varressa kasvimaalla. Nautinnollisistakin asioista tulee velvollisuuksia.

Tiedostin, että olen seurannut lähestyvää kevättä yhä suuremman pakokauhun vallassa. Tiedän, että se on järjenvastaista, mutta en voi sille mitään. Asiaan varmasti vaikuttaa se, että viime kesä oli niin raskas. Olin sairas, huonokuntoinen ja masentunut, mutta piiskasin itseäni tekemään ja toteuttamaan täydellistä puutarhasuunnitelmaa ja koordinoimaan autotallin rakennusprojektia. Onneksi tajusin lopulta, että asioita voi siirtää, syksyyn tai seuraavaan kevääseen, tai vaikka seuraavaan syksyyn. Tai sitä seuraavaan. Kuka minua muka tässä hoputtaa ja vahtii?

Mitä jos tästä kesästä tulisi aivan erilainen? Kaikkien aikojen kesä. Sellainen, että en tee mitään, mitä en halua. Hoitaisin työt ja se siitä, ei muita velvollisuuksia. En laatisi itselleni mitään sääntöjä. Enkä tuntisi syksyllä syyllisyyttä, vaikka en olisi uinut kertaakaan tai vaikka mustaviinimarjat olisivat jääneet poimimatta. Olisikohan minulla kivaa?

(Tuli tämän jälkeen mieleen, miten sitten mittaan ajan kulumista. Kuluuko sitten kesä merkityksettömästi, ilman että mitään jää käteen? Syksyllä miettii, että tulihan sitä lepäiltyä ja uitua ja nähtyä kavereita, mutta ei oikeastaan mitään erityistä tapahtunut. Että mihinkäs se aika oikein hurahti?)

(Sen jälkeen taas tuli mieleen, että jos käytän kesän niin kuin haluan, tulen oppineeksi uutta. On ihanaa oppia uusia asioita. Voisin opetella uutta kieltä tai piirtää, ilman mitään suorittamista tai paineita, fiiliksen mukaan. Silloin kesästä jäisi varmasti jotakin käteen.)

Ja hitto, pitäähän sitä ainakin kokeilla. Millaista oli lapsena, kun kesällä tehtiin vain mitä haluttiin, eikä mitattu ajan kulumista tai pelätty sen loppumista?

Selviytyminen, osa 2

Joistakin asioista on silti yhä vaikea puhua. Niin kuin joistakin sanoista. Onneksi niistä voi kuitenkin kirjoittaa.

Ei on kaunis ja vahva sana. En ole aina osannut sanoa sitä, nytkin vasta opettelen. Lapsi, joka on päättänyt selviytyä yksin, voi olla hyvin eksyksissä. Hänellä ei ole suuntaa eikä turvaa elämässään, vaan hän pyrkii miellyttämään muita ja elämään aikuisten maailmassa, jota ei vielä ymmärrä. Nuori, joka ei osaa sanoa ei ja taistella oman minuutensa ja omien rajojensa puolesta, on hyvin altis hyväksikäytölle. Eikä hän puhu kenellekään, jos turvaa ei ole.

Myöhemmin opin muutakin sanoista. Opin, että sanat haavoittavat syvältä, ja että jotkin sanat ovat niin vahvoja, että niitä on vaikea kestää. Raiskaus on sellainen sana. Sitä käytetään puolihuolimattomasti milloin mistäkin, kielestä, metsistä, musiikista, ja aina se viiltää. Haluaisin peittää korvani: älkää muistuttako. Enkä halua selittää, miksi.

Sanat muuttuvat tabuiksi, jos niitä ei käytetä. Ratkaisu on siis puhuminen, sanojen riisuminen pelkiksi kirjaimiksi. Tämä on hyvä alku.

Selviytyminen

Olen oppinut selviytymään. Selviydyin nuoruudesta, perheongelmista, yksinäisyydestä, vaikeuksista. Ajattelin aina, että haluan olla vahva muidenkin puolesta, välillä tuntui, että minun pitääkin olla vahva muiden puolesta. Kannoin vastuuta, liiankin paljon liian aikaisin. Olin Tyttö joka selviytyy yksin.

Aikuistuttuani elämä helpottui, sain etäisyyttä menneeseen, ja totuin siihen, että pärjäsin. Minusta tuli Tyttö joka onnistuu. Olin menestyvä, oman elämänsä rakentanut ihminen, jolla oli perhe ja ystäviä. Tietysti olin välillä loppuunpalanut, ahdistunut, ongelmissa itseni tai toisten kanssa, ja aina silloin tunnuslauseeltani tuntui putoavan pohja. Olin epäonnistunut. Tuntui, että muilla saa olla ongelmia, mutta ei minulla. Minunhan pitää olla vahva, toisin sanoen selviytyjä.

Toisilla sai olla vaikeaa, minun tehtäväni oli olla sellaisen yläpuolella. Jos syvimmistä tunnoista ei puhunut, saattoi teeskennellä, ettei niitä ole olemassa. Yksinäisyydessä niitä saattoi tutkailla, ilman että tarvitsi myöntää olevansa epäonnistunut tehtävässään onnistua. Minusta tuli hyvä suorittaja. Olen hyvä ratkaisemaan ongelmia, ja pystyin ratkaisemaan muidenkin ihmisten ongelmat, halusivat he tai eivät. Aivoni alkoivat automaattisesti lähestyä asioita ongelmanratkaisun kautta. Kaikissa tilanteissa ne hakivat parhaan mahdollisen tavan toimia, ratkaista, suorittaa, hallita, järjestää. En ymmärtänyt, että ystäviä saattaa tarvita muuhunkin kuin ratkaisemaan ongelmia. Että joskus tarvitsee vain kuunnella ja olla tukena.

Sitten kohtasin A-nimisen ongelman, jota en osannut ratkaista. Josta en osannut selviytyä. Eikä ollut kyse tunteista, joita voisin hallita, lihaksista, joita voisin treenata, vaan aivoista, joita pidin suurimpana vahvuutenani. Ironista, että älyynsä tukeutuvan ihmisen ongelmaksi muodostuu pää.

Vähän aikaa selviydyin. Sitten pahin pelko alkoi hellittää, ja tilalle tuli kaikenvoittava uupumus. Masennus oli mielen pyyntö saada levätä ja tuntea. Onneksi ymmärsin mennä lääkäriin, sain lääkkeet ja terapiaa, ja masennuksesta tulikin paras asia elämässäni.

Kerroin terapeutilleni jonakin istuntokertana selviytymisstrategiastani. Hän totesi yhteenvedonomaisesti, että lapsena olen siis valinnut tällaisen strategian, että selviän. Maailmani keikahti ylösalaisin.
Ymmärsin kristallinkirkkaasti yhden sanan: valita.
Olen todellakin valinnut tämä suorittamisen, ja nyt voin valita toisin.
Minun strategiani ei ole ainoa mahdollinen, eikä sitä tarvitse noudattaa loppuelämää, jos sen synnyttäneet olosuhteet eivät enää ole ajankohtaisia.

Aloin innoissani miettiä, minkä tunnuslauseen valitsisin elämääni entisen sijaan. Mikä olisi se strategia, jonka mukaan alkaisin tästä lähin toimia. Lopulta päädyin tähän: Olen tasavertainen muiden ihmisen kanssa.

Se pitää sisällään mielestäni kaiken tarpeellisen. Että voin olla tunteellinen, avuton, epäonnistunut, aivan kuten muutkin ihmiset. Ja olen ansainnut lohtua, turvaa ja lepoa kuten muutkin. Saan olla epätietoinen, saan keskittyä omaan elämääni ja jättää muiden elämän heidän vastuulleen. Saan luottaa ja tukeutua muihin ihmisiin, minun ei tarvitse selvitä yksin.
Tämän johtoajatuksen toteuttaminen on ollut yllättävän helppoa. Toki muutos oli ollut tulossa jo pitkään, ja olin esimerkiksi opetellut tietoisesti jo vuoden verran avoimuutta ja suoraan sanomista. Olin valmis tähän muutokseen.

Ensimmäinen asia, jonka huomasin, oli se, että aivojeni ratkaisukoneisto siirtyi automaattitilasta manuaalitilaan. Ajatukseni saivat levätä, ne eivät enää askarrelleet jatkuvasti kaikkien maailman ongelmien parissa. Se tuntui ihanalta. Henkisiä voimia alkoi riittää muuhunkin. Lakkasin piiskaamasta itseäni, ja annoin itselleni luvan levätä ja olla välillä tekemättä ja ajattelematta mitään.

Ymmärsin vihdoin, miten ihanaa on luottaa toiseen ihmiseen niin, että antaa hänen olla tukena ja lohduttaa. Opin itsekin kuuntelemaan ja olemaan läsnä aiemman neuvomisen ja toisten kantamisen sijaan. En enää ajattele koko ajan muita, heidän tunteitaan ja heidän miellyttämistään, vaan voin olla rohkeammin oma itseni ja antaa muiden hermostuakin minuun. Voin kertoa jos pelottaa, enkä jää yksin. Minusta on tullut Tyttö jota rakastetaan.

Sulavan lumen tuoksu

Kevät, sen voi aavistaa. Aurinko häikäisee ja lämmittää, punatulkut viheltelevät kuin pienet papukaijat, tie sulaa. Uusi lumi kimaltelee ja kuorettuu nopeasti.

Tämä päivä on hyvä, vaikka onkin maanantai. Lemmikit hölmöilevät ja saavat minut nauramaan ääneen, niin että itsekin havahdun tajuamaan, miten mieleni on kevyt.

Niska on yhä liikuntarajoitteinen, se paheni viikonlopun lumilautailusta. Tili oli mennyt vahingossa miinukselle. Sain viikonloppuna ulkonäkökriisejä.
Mikään näistä asioista ei tunnu nyt olennaiselta. Pieniä murheita, kohta unohtuvia.

Olen kokeillut tänä talvena paljon uusia asioita. Olen ostanut luistimet, ensi kertaa hienot uudet luistimet eikä kenenkään käytetyt vanhat. Olen opetellut lumilautailemaan, ajanut ensimmäistä kertaa pelkäämälläni hissillä rinteen päälle ja ihaillut maisemia. Olen värjännyt hiuksiani vaaleiksi.
Olen luopunut vanhasta ripustamatta siihen minuuttani ja säilömättä muistoja tunteakseni olevani olemassa. Olen suututtanut ihmisiä, mutten ole kantanut siitä huolta tai syyllisyyttä.
Olen ymmärtänyt, ettei minun tarvitse ehtiä ja jaksaa hoitaa kaikkea: jos jokin asia jää, on annettava se muiden tehtäväksi eikä syyllistettävä ja piiskattava itseään kuukausikaupalla.
Olen ymmärtänyt hyvien ystävien arvon. Olen alkanut ajatella, että ansaitsen parasta mahdollista elämässä.

Vinksallaan

Alkuviikolla meni pää vinoon ja sitä myöten vähän kaikki muukin. Aamulla herättyäni käänsin päätä niin että niksahti, ja nyt olen kulkenut jäykkänä puikkona. Pää ei käänny eikä taivu.

Sitä myöten on mennyt vähän kaikki muukin pieleen. Olen käyttäytynyt ajattelemattomasti ja itsekkäästi, ollut huolimaton ja oikutteleva. Pahinta oli, kun nousin työtuolista ja ajoin tuolilla pienen lemmikkini varpaille. Koska pää ei käänny kunnolla, en ollut vaivautunut tarkistamaan, että tuolin takana on tilaa peruuttaa. Kyllä harmitti ja kadutti, vaikkei pahasti tainnut sattuakaan.

En oikein saa kiinni, mikä nyt on vikana. Onko kyse siitä, että kun vanhasta luopuu, on vähän aikaa jonkinlaisessa välitilassa, ennen kuin elämään tulee uusia asioita? Viekö se salakavalasti voimia ja huomiota niin, ettei kiinnostusta ja keskittymistä riitä muuhun? Vai onko kyse jostakin muusta, ihan arkisesta satunnaisesta huonosta päivästä?

Mömmelössä vallitsee hämmennys.
Diagnoosi: Hömmelys mömmelys.

Talvipäiviä

Olen luopumassa eräästä luottamustehtävästä vuosien toiminnan jälkeen. Siirrän vastuun muille ja keskityn vain itseeni. On jo aikakin - toden sanoakseni yhteisön toiminta on kärsinyt siitä, että minulla ei ole ollut voimia puskea eteenpäin ja keksiä uusia ideoita entiseen malliin.

Tämä muutos tuntuu ihanalta, koska se on oma valinta. Olen saanut kokenut olevani pätevä ja taitava, olen keksinyt ja toteuttanut hyviä ideoita, vähän kultaa ja kunniaakin on tullut. Nyt en enää tarvitse sitä, on aika siirtyä muualle ja antaa tilaa muiden ihmisten uusille, erilaisille suunnitelmille, joita minä en olisi tullut ajatelleeksikaan.

Pidän elokuvista, sarjoista ja kirjoista, jotka herättävät ajatuksia. Eräässä mielisarjassani todettiin eilen: on valittava, haluaako elää onnellisen elämän vai merkityksellisen elämän. Molempia ei voi saada. Jos haluaa elää onnellisena, on elettävä tässä hetkessä. Jos taas haluaa elää merkityksellisesti, on jatkuvasti peilattava mennyttä ja tulevaa. Olen tästä samaa mieltä.

Minä olen aina pyrkinyt elämään merkityksellisesti. Luulin, että tulisin siten onnelliseksi. Hetkittäin tulinkin, mutta loppujen lopuksi elämäni oli merkityksellisempää muille kuin itselleni, ja päädyin vain peilaamaan merkitystäni muiden silmistä. Viime kesänä, kun kaikki tuntui menettävän merkityksensä, havahduin vaihtamaan suuntaa ja pyrkimään kohti jotakin muuta.

Nyt minulle on merkittävintä onnellisuus. Tällä hetkellä se on vapautta velvoitteista ja vaatimuksista, maineesta ja kunniasta. Se on sitä, että voi rauhassa mömmeltää lumilauta jalkoihin kiinnitettynä pulkkamäessä ja yrittää oppia pysymään pystyssä. Jälkeenpäin pääsee aina oman kullan kainaloon juomaan kupin kaakaota ja esittelemään hienoja mustelmiaan.

Miten kuvaisit aivojesi toimintaa?

Minun aivoni ovat kuin wikipedia.

Kerään mieluiten sinne pitkiä artikkeleita tietoa, monipuolisesti eri näkökulmista tarkasteltuja kokonaisuuksia, joista löydän tarvitsemani viitekehyksen nopeasti kullekin tilanteelle. Osa artikkeleista on kesken. Ne ovat kiinnostavia asioita, mutta kun haen ne linkistä näyttöön, tekstiä on vain vähän ja lopussa lukee: "Tämä artikkeli on tynkä. Voit auttaa laajentamalla artikkelia... "

Se on turhauttavaa, koska tätä wikipediaa ei pidä yllä kukaan muu kuin minä. Ja vaikka haluan laajentaa sitä koko ajan, ja suorastaan imeä tietoa, aikani ei riitä tekemään siitä 200 000 artikkelin tietoteosta. Omat puutteensakin tässä aivopediassa on: kun napsautan mentaalisella hiirellä jonkin nimen tai syntymäajan linkkiä, näyttöön tulee todella usein ilmoitus: "Linkki toi sivulle, jota ei vielä ole. Voit luoda artikkelin kirjoittamalla alla olevaan tilaan." Argh.

Järjestelmä toimii siis suurissa kokonaisuuksissa, mutta ei pienissä tiedonmurusissa. Ja asiat ja ilmiöt ovat muutenkin niin paljon helpompia kuin ihmiset.

(Onneksi minulla on ihmisistä kiinnostunut adhd-puoliso, joka jaksaa kerrata minulle nimiä, sukulaisuussuhteita ja syntymäpäiviä yhä uudelleen ja uudelleen. Voin lisätä aivojeni tietoteokseen linkin "Etkö pärjää yksin? Kysy asiantuntijalta".)

Selitys

Veljelläni on Aspergerin syndrooma. Omituinen, ihana, erityinen veljeni onkin autistinen. Hän ei tietysti ole muuttunut tämän diagnoosin myötä mitenkään, mutta katson häntä nyt aivan uusin silmin. Kaikki saa selityksen: yksinäisyys, tietokonenörttiys, suorapuheisuus, matemaattinen lahjakkuus, puhetyyli, tic-liikkeet, käsiala, sosiaalinen sokeus ja kyvyttömyys keskustella tunneasioista.
Ainahan hän on elänyt aivan omassa maailmassaan, tajuan nyt. Olen vain ollut niin merkittävä osa sitä maailmaa, niin kiinteästi siinä, etten ole nähnyt häntä koskaan ennen ulkopuolisen silmin. Olen oppinut puhumaan hänelle hänen tavallaan, aina hyväksynyt hänen erikoisuutensa normaalina.
Tämä on jollakin tavalla sävähdyttävää.
Hän täyttää kohta 34 vuotta. Ja on pärjännyt aivan hyvin, tietokoneiden maailmassa, josta hänet on aina välillä voinut vetää hetkeksi pois. Ja lopun ajan olen viettänyt hänen kanssaan siellä, bittien ja välkkyvien valojen hämärässä maailmassa, irc-kanavilla, säntillisen siisteissä pimennetyissä huoneissa, joissa on aina televisio ja kaikki tietokoneet yhtä aikaa auki.

A

Minulla on päässä pieni kaveri. Tosin ennen se ei ollut kaveri, vaan todellinen vihollinen. Mutta vähitellen totuimme toisiimme, ja nyt huomasin kirjoittavani "kaveri". Siitä on tullut osa minua. Enkä enää vihaa tai pelkää sitä, odottelen vain että se lähtee.
Kun sain tietää tästä tyypistä, se oli Stockan hullujen päivien kassin värinen: sellainen kirkuvan keltamusta, jossa on typerää naama, tuijottavat silmät ja iso rääkyvä teksti Hullut päivät.

Eihän sellaista jaksa katsella. Sitä yrittää teeskennellä, ettei koko tyyppiä ole olemassakaan. Vaikka se räiskyvän keltainen väri on aina jossakin sivusilmällä nähtävissä. Vaikka se on niin keltainen, että päätä särkee, päivästä toiseen. Ja vaikka se näkee minut koko ajan ja lällättelee päälle. Tunne sai minut melkein pahoinvoivaksi: että pään sisällä on jotakin vierasta, joka tuijottaa minua sisältäpäin.
Viime keväänä muistan valvoneeni öitä ja tuijottaneeni sitä takaisin. Kesällä asetin tavoitteeksi muuttaa sen väriä, vaikka vain vähän. Ja vähitellen, kun lääkkeet alkoivat helpottaa päänsärkyjä, minusta tuntui, että keltaisen, mustan ja valkoisen rinnalle alkoi tulla kuin aavistuksenomaisesti vähän muutakin väriä. Ehkä vähän ruohonvihreää. Ja valkoinen vähän lisääntyi. Eikä se keltaisen ja mustan kontrastikaan ollut enää niin räikeä.

Uhosin sille: Olet vaaraton, hoidettavissa pois. Et haittaa minua mitenkään.
Se vastasi: Ehkä, ehkäpä. Mutta minä olen silti yhä täällä
(ja minä tiedän että sinua pelottaa).

Siihen minä en osannut sanoa mitään.

Pelännyt olen ennenkin, mutta syksyn kynnyksellä olin oppinut jotakin uutta lohdutuksesta. Ja siksi minulla oli rohkeutta enemmän kuin ennen. Päätin kohdata pelkoni ja jutella tämän kauhtuneen hullujen päivien kassin näköisen tyypin kanssa. Annoin sille nimen A ja päätin tutustua siihen keskustelemalla sen kanssa. Se vastasi, ihan asiallisesti.

Sanoin: Päivää.
A: No terve. Täällähän sitä ollaan oltu samassa päässä jo vähän aikaa.
Minä: Niinpä. Et vain ole kovin tervetullut.
A: Tiedän, mutta näin tässä nyt kävi.

Ja minä ajattelin: Pitääkö sun olla noin vitun rumakin.

(Viimeksi kun yritin jutella sen kanssa, se oli vähän kärsimätön eikä oikein ehtinyt jutella. Se oli mennyt loitommas minusta ja katseli vähän syrjäkarein. Ehkä se on suuttunut siitä, että häädän sitä lääkkeillä. Ja kun se saa tarpeekseen ja häipyy, ei minun tule sitä tippaakaan ikävä. Heippa hei, ei tarvitse kirjoittaa.)

Terapiaa

Monen blogin tarkoitus on varmaan vähän liioitellen sanottuna pelastaa kirjoittajansa mielenterveys. Niin tämänkin. Jäin yllättäen ilman terapeuttia, vaikka terapian piti jatkua kevääseen saakka. Siksikin kirjaan ajatukseni tänne, niitä on helpompi työstää kirjoitettuina.

Sairastuin viime kesänä keskivaikeaan masennukseen. Se oli tulosta muista fyysisistä sairauksista ja ehkä parasta, mikä minulle on vuosiin tapahtunut. Tietenkään masentuneena ei ollut kivaa, mutta lääkkeillä ja hyvällä terapialla nousin suosta yllättävänkin nopeasti. Ja jouduin laittamaan elämäni aivan uuteen järjestykseen. Oikeastaan jouduin laittamaan itseni uuteen järjestykseen.

Ja täytyy sanoa, että pidän todella paljon uudesta minästäni. Vihdoin viimein en enää ole se ainainen suorittaja, pingottaja, selviytyjä, ratkaisija, jaksaja ja vastuunkantaja. Olen lopultakin vapaa omista vaatimuksistani. Olen lopettanut elämäni suorittamisen ja alkanut sen sijaan elää.

Ja elämä on helvetin paljon kivempaa näin.

Orvot

Aion adoptoida norsun. Olen hurmaantunut ajatuksesta.

Olen jo pitkään halunnut jotenkin auttaa norsuja, WWF:n tai vastaavan järjestön kautta, mutta kyvyttömyys kohdistaa apu nimenomaan norsueläimille on harmittanut. Nyt olen kuitenkin löytänyt ratkaisun, BBC:n Elephant Diaries -ohjelman avulla.

Nairobissa Keniassa on orpojen norsunpoikasten hoitokoti, jossa tehdään uraauurtavaa työtä norsujen ja muidenkin eläinten hyväksi. Sieltä voi valita oman norsulapsen, jonka hoitoa voi tukea säännöllisellä avustuksella niin kauan kuin haluaa. Jokaisella norsulla on oma hoitaja, joka huolehtii jatkuvasti pikkunorsun tarpeista, juottaa maitoa kolmen tunnin välein, leikkii, peittelee nukkumaan. Ihailen suunnattomasti ihmisiä, jotka sitoutuvat hoitamaan näitä eläimiä. Tuntuu, että on kunnia saada avustaa heitä työssään.

Suuria tunteita herätti myös löytämäni kuva norsunluun vuoksi salametsästetystä norsusta. Olen ollut tietoinen salametsästyksen aiheuttamista tuhoista, mutta kuvan nähdessäni järkytyin ja ahdistuin siitä, miten turhaa on tappaa norsun kaltainen uskomattoman viisas ja kaunis eläin rahan takia. Niin kuin millään rahalla voisi korvata menetystä. Sekin norsu on tuntenut kymmeniä muita norsuja, jotka jäävät kaipaamaan sitä. Se on ollut joskus leikkisä poikanen, joka ei ole vielä oikein tiennyt, mitä tehdä kärsällään, se on kasvanut, saanut elinikäisiä ystäviä ja selvinnyt lukemattomista vaaroista, vaeltanut kilometrikaupalla kuivuuden takia - ja sitten joku niin mitätön kuin ihminen tulee ja tappaa sen, ja jättää vielä ruumiin paikoilleen maatumaan ilman mitään kunnioitusta.

No, nyt voin kuitenkin auttaa jotakuta norsunpoikasta, jonka emo on ehkä joutunut juuri salametsästyksen uhriksi. Nyt pitäisi vain osata valita, onko oma hoidokkini pikkuinen Dida vai joku muu?

Mömmelön mietteitä kirjallisena

Tämä blogi syntyi rakkaudesta norsuihin ja tavoitteesta kasvaa viisaudessa. Katsotaan, mitä syntyy.