Hetki auringossa

Olen pitänyt kirjaa tästä hämärästä. Aurinkoa ei ollut näkynyt moneen viikkoon, ei pilkahdustakaan harmaan pilvipeiton takaa. Päivät valkenivat toinen toisensa jälkeen yhtä pilvisinä ja harmaina, lumi vain heijasti taivaan värittömät sävyt. Välillä lumesta raskas taivas laskeutui maan ylle pimeytenä jo heti keskipäivän jälkeen.

Vihdoin tuuli kääntyi pohjoiseen ja tuli jäämereltä valaisemaan maan pakkasella. Kuin aikojen takaa, lähes unohtuneina, kirkkaita kylmiä säteitä pilvien raosta. Säkenöivää valoa pieninä annoksina. Aamuisin hetkittäin metsän takana oranssi tulipallo. Iltapäivällä taivas tummumisen sijaan vaalenee vaalenemistaan kalpean valkoiseksi, kunnes sininen yö saapuu yllättäen, lasinkirkkaana.
Kaikki odottaa.

Kaukana vihreillä tasangoilla

Keniassa ovat sateet alkaneet, ja paikoin on satanut paljonkin. Ankara kuiva kausi maastopaloineen on ohi, ja maailma on muuttunut vehreäksi paratiisiksi, jossa riittää syötävää ja suuria lampia norsuille leikkiä sukellusveneitä kärsä periskooppina. Nairobin - ja orpokodin - alueella on ollut tavallista vähemmän sateita, mutta muuten hoitolaan kuuluu hyvää. Kaikki norsulapset voivat hyvin, ja elämä on asettunut tavallisiin uomiinsa.


Dida on oppinut taitavaksi jalkapallon potkijaksi. Se on ottanut Lempautelta mallia ja haluaa myös esitellä taitojaan päivittäin mutakylpypaikalla, johon vierailijat voivat tulla norsulapsia katsomaan. Eräänä päivänä se jopa tallusteli läpi norsut ja katsojat erottavasta kevyestä aitarakennelmasta ja vaelteli tyytyväisenä ihmisjoukossa taputeltavana. Voi kuvitella, miten itsetyytyväinen ilme sillä on ollut, kun se on saanut kaikkien huomion!

Pikkunorsuista Didan suosikki on edelleen Kimana, jolle on kaikkien ällistykseksi kasvanut pienet syöksyhampaiden alut! Yleensä syöksyhampaista ei näy jälkeäkään ennen kolmatta ikävuotta, mutta Kimana on kotoisin alueelta, jossa norsut saavat yleensä syöksyhampaansa tavallista aikaisemmin. Syyksi arvellaan alueen mineraalipitoista maaperää, mutta on silti yllättävää, että syöksyhampaat voivat alkaa puhjeta vasta muutaman kuukauden ikäiselle töppökärsälle.

Väriä norsulan arkeen tuo myös Mzima, joka on loputtoman perso maidolle. Se lienee yleistä niillä orpolapsilla, jotka ovat joutuneet näkemään nälkää. Mzima vain ilmaisee innostuksensa hieman ikävällä tavalla: aina kun maitosekoitin alkaa käydä, Mzima alkaa tööttäillä äänekkäästi. Kun maitoannos on juotu, tämä ahne pikku norsu alkaa pitää hirveää elämää vaatien lisää. Ja koska näitä kärsäkkäitä ruokitaan kolmen tunnin välein, yöllä Mzima siis herättää mylvinnällään kaikki muutkin norsut ja ihmiset sekä lähiseudun muut eläimet ja puissa pesivät linnut, jotka lehahtavat kirkuen lentoon.


Toivottavasti joulukuussakin norsulan elämä jatkuu yhtä värikkäänä ja iloisena. Saavatkohan ne joululahjaksi ylimääräisen maitoannoksen? Mzima ainakin ilahtuisi, ja Dida, tuo pikku tynnyri, voisi kasvaa vielä paksummaksi!

Saavuttamaton jokin

Mikä tässä suomalaisessa juhlaperinteessä on vikana, kun se ei suvaitse toisinajattelijoita?

Sanotaan, että rituaalit lähentävät ihmisiä ja perheenjäseniä, mutta onko tarkoitus karkottaa ulkopuolisiksi ne, jotka eivät miellä näitä riittejä ja koe niitä omikseen? Miksi niitä ihmisiä vieroksutaan, jotka eivät halua mökille juhannuksena, jotka kaihtavat suomalaista viinakulttuuria, jotka eivät välitä joulusta tai eivät halua yhden yhtä pääsiäismunaa? He eivät näe perinteissä, koristeissa ja tavoissa mitään mieltä - enkä suoraan sanoen syytä heitä siitä. Eihän rituaaleissa yleensä ole mitään järkeä, jos niitä alkaa tarkemmin kyseenalaistaa, paitsi juuri tuo yhteisöllisyys. Jouluruoat on tästä usein käytetty esimerkki: minkään kulinarismin voimasta tuskin kaikki söisivät muinaisesta agraarikulttuurista periytyneitä juuresruokia ja sianpotkaa.

Suurimmalle osalle rituaalit ovat nähtävästi kivoja juttuja, varsinkin, jos niitä ei ota liian vakavasti, vaan valitsee itse, mitä itse haluaa toteuttaa. Tavan vuoksi on mielestäni turha tehdä mitään, ja stressaaminen on suorastaan hölmöä. Näyttää kuitenkin siltä, että suurin osa ihmisistä ottaa ainakin jonkinlaisia paineita vaikkapa joulusta. Nauttii hetkittäin, mutta puhuu myös, että kun pitäisi ehtiä sitä ja tätä, ja hikoilee kauppojen jouluruuhkassa. Kiukkuinen majava tuskailee joulukorttien kanssa tänään, ja tuli mieleen, miksi ihmeessä joulukortteja tarvitsee lähettää, jos koko homma on tervanjuontia?

Tajusin kuitenkin vastauksen saman tien: on ihmisiä, jotka loukkaantuvat, jos eivät saa joulukorttia. On ihmisiä, jotka suuttuvat, jos perinteitä kyseenalaistetaan. Omat vanhempani esimerkiksi eivät ole vieläkään päässeet yli siitä, että minä en halua viettää joulupyhiä hiippaillen yöpuvussa sängyn ja jääkaapin väliä. Heidän mielestään se on niin ihanaa, kun ei tarvitse pukea päälle eikä tavata ketään, että he eivät voi ymmärtää, miksi minä en tee niin. Tai kuusi, sehän on niin kauniskin! Kuka nyt ei kuusta halua?! He loukkaantuvat, koska minä en toimi niin kuin he ovat opettaneet. Onkin ollut todella virkistävää olla juhlapyhien aikaan ulkomailla. Missä ei vietetä juhannusta, sinne! Pääsisikö pääsiäistä pakoon? Kun olin kerran joulun Englannissa, oli ihanan vapauttavaa mennäkin aattoiltana pubiin tapaamaan kavereita.

On ollut kiinnostavaa, mutta myös ristiriitaista seurata ADD-pupun ja Eeva-Liisan käymää keskustelua joulusta. Ehkä, jos olisin jollakin tavalla hengellinen, voisin paremmin ymmärtää, mikä joulussa sykähdyttää. Syntyykö idylli todella? Ehkä silloin kaikki hypetys, pitkät odotukset ja valmistelut eivät päättyisi tyhjyyden ja merkityksettömyyden tunteeseen? Tämä on se syy, miksi olen luopunut jouluperinteistä: en saanut niistä täyttymystä, ne eivät johtaneet mihinkään. Lapsena nautin joulusta todella paljon ja koin sen idyllisenä, mutta aina jossakin vaiheessa, ilman mitään ulkopuolista syytä, illuusio hajosi. Jotkut sanovat, että omien lasten kohdalla asiat ovat toisin, mutta omalla kohdallani en luule, että niin kävisi. Mielestäni on kiva tunnelmoida joulujutuilla, kuten kynttilöillä ja kukilla, mutta en ota niitä tosissani. En usko jouluun. En, vaikka vuosikausia yritin. (Olen ehkä liian rationalisti. Silti ihmettelen, eivätkö muut ole jouluisin kärsineet tyhjyyden tunteesta.)

ADD-pupulla, kuten niin monilla muillakin, on kuitenkin muitakin kuin järkisyitä olla piittaamatta joulusta. Jos juhlapyhät ovat lapsuudessa yhdistyneet kaikkein kauheimpiin hetkiin, miksi niitä ei voisi jättää taakse? Jos idylliä ei ole koskaan ollutkaan, miksi pitäisi tavoitella mahdottomia? Ymmärtääkseni ADD-pupulle sopii vallan hyvin olla viettämättä joulua, mutta ulkopuolisuus syntyy siitä, että yhteisö ei suvaitse erilaisuutta. Kysellään, onko piparit jo leivottu, ja pettyneenä tai, mikä pahinta, säälien: mitä, etkö sinä olekaan jouluihminen?

Luin lehdestä erään ihmisen kommentin, johon en täysin samastunut, mutta jonka hyvin ymmärsin:

"Joulu on liian tuskallinen juhla, se muistuttaa kaiken saavuttamattomuudesta ja katoavaisuudesta."

Kynttilänvalossa

Päätökseni ottaa elämä rennommin tuottaa tulosta. Tuntuu, että olen täysin stressitön, ja siksi sopusoinnussa koko maailman kanssa. On niin hyvä olla tässä: on sunnuntai, kynttilät valaisevat vakaasti, puoliso puurtaa sudokun kimpussa sohvalla löhöillen. Ei kiirettä mihinkään. Kohta alan kirjoittaa kauniita joulukortteja ja koristella piparkakkuja pinkillä ja valkoisella sokerilla, kimalteella, koristesydämillä ja sokerihelmillä. Ulkona on sumuisaa, harmaanvihreää metsää, korppien kumeita kutsuhuutoja, ruokintapaikalla herkuttelemassa linnut ja oravat, joista pienin on vielä tummanruskea ja sai nimekseen Pomeranssi. Hyasintti tuoksuu. Täydellinen hetki.

Epäonnistunut tytär

Tällä viikolla on koskettanut ja mietityttänyt Jäänaisen oivaltava kirjoitus äitisuhteestaan.

Olen tullut siihen tulokseen, että lapsi pyrkii aina ratkaisemaan kaikki äitinsä ongelmat ja saamaan tämän iloiseksi. Se on jonkinlainen perustarve, vasta harmoniasta syntyy turvallisuus.

Jos se ei onnistu, eikä lapselle ilmaista, että hänellä ei ole lupaa huolehtia vanhemmistaan, lapselle jää väkisin pohjaton epäonnistumisen tunne. Vaikka hän olisi ollut täydellinen lapsi, ja vaikka hän olisi aikuinen, viisas ja rakastettu ihminen, hän tuntee pohjimmiltaan epäonnistuneensa. Vaikka kaikki muu onnistuisi, lapsi epäonnistuu hänelle kaikkein tärkeimmässä asiassa: siinä, että se läheisin ja tärkein ihminen olisi onnellinen.

Oman äitini vihoviimeinen tavoite oli olla kanssani "paras ystävä" silloin, kun olin vielä lapsi ja tarvitsin äitiä, en ystävää. Kuviteltu läheisyys oli hyvä tekosyy katkeroituneelle ja yksinäiselle naiselle purkaa huoliaan lapselleen. Nyt aikuisena olen vihdoin kyennyt sanomaan, etten voi enkä halua olla äitini ystävä. Mutta äitini on asperger, eikä ymmärrä sitä.

Herkkien lasten kohdalla ei edes riitä, että lasta yritetään varjella aikuisten ongelmilta. Heille pitää toistuvasti tehdä selväksi, ettei heillä ole mitään vastuuta vanhempien tunteista. Heitä on kiellettävä ottamasta vastuuta, joka heille ei kuulu. Aikuisten on kyettävä siirtämään omat ongelmansa syrjään ja käsiteltävä ne silloin, kun lapsi ei ole paikalla. Pienillä seinilläkin on korvat: turha luulla että lapsi ei kuule, jos hän on toisessa huoneessa. Ja vaikka lapsi ei ymmärtäisi, hän kyllä ahdistuu. Lapsi kuuntelee sydämellään, ei korvillaan. Siksi lapsi kuulee aivan kaiken, mitä perheessä tapahtuu, sanottiin sitä tai ei.

En vaadi vanhemmilta virheettömyyttä; rakkaudella ja turvallisuudella voi paikata paljon. Pitäisi kuitenkin muistaa, että lapsella ei ole minkäänlaista kykyä käsitellä niitä asioita, joille hän altistuu päivittäin. Aikuisten elämä ja tunteet kiehtovat ja pelottavat lasta, koska hän ei ymmärrä niitä. Mutta hän imee kuin sieni kaikkia vaikutteita ja oppii suhtautumaan itseensä aivan samalla tavalla kuin hänen äitinsä tai isänsä suhtautuu itseensä. Tätä ei voi välttää. Ainoa keino on esimerkin voima.

Toisin sanoen, jos äiti on alkoholisti, narsisti, anorektikko, mielenterveysongelmainen, itsekeskeinen, armottoman itsekriittinen tai asperger-oireinen, kärsii tilanteestaan ja mahdollisesti vielä vyöryttää sen lapsen tietoisuuteen, tämän lapsen on erittäin vaikeaa aikuistua ja rakentaa hyvä itsetunto. Hän kantaa aikuisuuteen sisällään epäonnistumisen tunnetta ja äitinsä ongelmia.

Olemme kaikki äitiemme vartijoita. En tiedä, milloin se loppuu.

Sanojen täyttämät huoneet

Olen opiskellut koko syksyn italiaa. En toki vielä osaa kuin alkeet, mutta alan vähitellen päästä sisälle kielioppiin, tuohon kielen kiehtovaan matemaattiseen järjestelmään, ja sitä kautta koko kielen logiikkaan. Sanojen oppiminen tuntuu välillä työläältä, ja huomaan sen olevan nyt vaikeampaa kuin kouluaikoina, mutta jokin sanojen yhdistämistä koskeva johdonmukaisuus tarttuu heti päähäni ja alkaa availla siellä uusia ovia.

Kiehtovaa on myös romaanisten kielten samankaltaisuus sanoissa ja rakenteissa. Uuden oppimansa voi kytkeä jostakin pulpahtaviin ranskan sanoihin ja rakenteisiin. Maistelen sanoja, valitsen inhokkeja (il francobollo) ja suosikkeja (pomeriggio, dieci), tuijotan Wikipedia - l'enciclopedia liberan sivuja siinä toivossa, että ymmärrän jotakin, yritän oppia sanomaan pitkiä lukuja nopeasti: duemilanovecentoquarantacinque. Tunnen, että kieli on ravintoa älylle ja aisteille, ja avaa ainutlaatuisia näkökulmia eri kulttuureihin. Olen malttamaton ja haluaisin heti osata kaiken.

Silti tiedän, että tehtävä on mittapuuni mukaan toivoton. Esimerkiksi englannin kieltä olen opiskellut 20 vuotta, asunut jopa vuoden englanninkielisessä maassa, ja sen jälkeen käyttänyt englantia työssäni joka päivä, tuottanut sitä, ymmärtänyt, lukenut ja kuunnellut. Mitä enemmän olen oppinut, sitä kipeämmin olen tietoinen siitä, etten koskaan voi oppia sitä kuin äidinkielenään englantia puhuvat. Voin nähdä englanninkielisiä unia, kirjoittaa englanniksi runoja, mutta koskaan en saavuta englannin kieleen sitä varmaa, tunnepohjaista ja leikittelevää suhdetta, joka minulla on suomeen. Tähän kieleen olen kasvanut sisään - toinen kieli on aina vain opittu.

Puoliso vertasi kieltä osuvasti taloon. Suomi on kotini, tunnen sen jokaisen nurkan, voin antaa jonkin huoneen olla siivoamatta ja ripustaa toiseen joulukoristeita. Voin maalata seinät millä värillä tahansa ja vaihtaa sohvan paikkaa vaikka päivittäin, ja se on aina sama, minun kotini. Minulla on siitä lukemattomia muistoja, jotka koskettavat syvimpiä tuntojani. Vieras kieli taas jää aina vähän etäiseksi: Voin asua siinä talossa vaikka vuosia, viihtyä todella hyvin ja nauttia kauniista ja kotoisesta sisustuksesta, mutta se on aina pohjimmiltaan jonkun toisen koti. Jouluvalot voin laittaa, mutta en tohdi alkaa sisustaa uudestaan. Eikä sitä muutenkaan noin vain aleta remontoida jonkun toisen taloa.

Kaikkea olemistani leimaa pieni kunnioitus: tämä on toisen omaa, se on otettava huomioon. Ja aina välillä ihmettelen jotakin outoa yksityiskohtaa: miksi tällainen valaisin? Mitä tämä taulu oikein esittää? En ymmärrä - ja vaikka järjellä ymmärtäisin, tunnetasolla en. Availen vähän varovasti laatikoita, varon paukuttamasta ovia tai läikyttämästä teetä pöydälle.

Italian suhteen olen vasta siinä onnellisessa vaiheessa, että olen avannut etuoven, astunut eteiseen ja häikäistynyt eksoottisen kauniista ja seikkaperäisestä sisustuksesta, avattavien väliovien ja tutkittavien huoneiden rivistöstä edessäni.

Kielen tuttuus ja vieraus on kiehtovaa, ja saa onnelliseksi siitä, että minulla on kuitenkin äidinkieli, jota voin sanoa kodikseni, ja paljon muita koteja väliaikaisasumuksikseni. Kielen ja minän suhde on arvaamattoman henkilökohtainen. Tulee mieleen eräs muisto; lapsena kasetilta kuunnellussa Pupu Tupuna -sadussa oli loppu, joka jostakin ihme syystä lopullisuudessaan ja yksinäisyydessään koskettaa vielä aikuisenakin:

"Niin nukahti pieni ja utelias Pupu Tupuna vieraaseen sänkyyn ihmisten talossa".

Talven origami

Muistatko? Jäisen
nurmen paperin ääni
askelissamme

* * *

Do you remember?
The papery sound of frozen
grass in our steps

Vastuusta

Viime aikoina, eilen uutisissakin, on puhuttu yritysvastuusta. Nähdäkseni se tarkoittaa yrityksen vastuuta yritystoiminnan vaikutuksista ympäröivään yhteiskuntaan.

On ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, että yrityksellä ei ole muita vastuita kuin velvollisuus osakkeenomistajia kohtaan - siis vastuu tuottaa voittoa sijoitetuille rahoille, ts. menestyä taloudellisesti. Olen yrittäjä, ja tavoitteenani on toki saada yritykseni menestymään, mutta en voi lainkaan ymmärtää tuollaista asennetta.

Mielestäni jokainen ihminen, joka tässä yhteiskunnassa elää, on vastuussa tälle yhteiskunnalle. Ei ole oma asia, saastuttaako luontoa tai vahingoittaako muita ihmisiä. Elämme täällä yhdessä, joten meidän on otettava muut huomioon; se on nähdäkseni aivan yksinkertainen periaate, jonka varaan yhteisömme rakentuu. Ja se koskee kaikkea aikaamme täällä, niin työ- kuin vapaa-aikaakin.

Myös yritys koostuu yksittäisistä ihmisistä. Miten siis voitaisiin erottaa nämä ihmiset ja heille luonnollisesti lankeava vastuunsa niin, että näiden ihmisen muodostama yritys ei muka yhtäkkiä olisikaan vastuussa mistään? Että ihmiset voisivat piiloutua yrityksen nimen taakse ja tehdä mitä tahansa? Se ei käy järkeeni. Kuka voisi käyttäytyä niin?

Jos ajattelen, että haluan vaikkapa edistää tyttöjen ja naisten asemaa, siis tasa-arvoa, käyttäydyn sen mukaisesti vapaa-ajallani: pyrin herättämään järkevää keskustelua tasa-arvosta, otan selvää, millaisia epäkohtia Suomessa ja muualla maailmassa on, yritän kannustaa kaikkia tuntemiani naisia ja tyttöjä rikkomaan rajoja ja irtautumaan sosiaalisista normeista. On aivan loogista, että myös yritykseni pyrkii tasa-arvon edistämiseen yritykselle sopivilla keinoilla, vaikkapa sitten vain ostamalla joulukortit Unicefilta.

Yrityksen ääni on suurempi kuin yhden ihmisen ääni. Eikö yritystoiminnassa yksi parhaita asioita ole se, että sitä ääntä voi käyttää?

Tai ehkä olen väärässä, ehkä se on sittenkin vain raha? Sehän tekee onnelliseksi. Minä olen vain liian idealisti tajutakseni sitä.

Yrittäminen ja urautuminen

Täällä taas pieni mömmelönorsu ihmettelee ihmisten elämää.
Syy: urakehitys.

Olen tänään työn puolesta lukenut erilaisten ihmisten urakertomuksia. Minun ikäiseni, vähän yli kolmikymppiset ihmiset, saattavat olla opiskelleet ja tehneet töitä useissa maissa (ja puhuvat siksi sujuvasti neljää-viittä kieltä), suorittaneet useita eri alojen tutkintoja, siirtyneet johtotehtäviin ja johtotehtävistä vielä vastuullisempiin johtotehtäviin, ja ovat nyt jo melkoisen korkealla jonkin suuren yrityksen organisaatiossa. Lisäksi on tietysti myös perhe ja lapsia. Ja vapaa-aikaa vietetään jonkin pitkäjänteisyyttä, asiantuntemusta tai luonteenlujuutta ilmentävän harrastuksen, kuten maratonjuoksun, uusrenesanssin ajan maalaustaiteen tai Bordeaux'n alueen viinien, parissa.

Hämmennyn tällaisista tarinoista. Ensin tulee mieleen, onko tässä koko totuus. Onko ihmisellä oikeasti kaikki näin järjestyksessä, onko ainakaan aikaa lapsille ja puolisolle, jotka ehkä ovat kärsineet muutoista maasta toiseen? Kuinka sujuvaa se kielitaito oikein on, kun itse on opiskellut koko elämänsä kieliä, ja vieläkin on tuskallisen tietoinen siitä, ettei koskaan voi oikeasti hallita kyseistä kieltä kuin syntyperäinen? Kuinka motivoitunutta se tutkintojen suorittaminen on ollut, vai onko sitä vain kahlattu tenttien läpi vittuuntuneena ja rimaa hipoen? Sitten alan miettiä, miksi en lainkaan pysty samastumaan näihin tarinoihin.

Kyllähän minunkin elämästäni harkitusti tiivistäen varmaankin saisi ihan yhtä menestyksekkään kuuloisen tarinan. Mutta silti epäilen, että näitä uraa tekeviä ihmisiä ajaa eteenpäin jokin intohimo työhön, jota minulla ei ole. Kyllähän minäkin haluan oppia ja kehittyä, se on koko elämäni tavoite: oppia lisää itsestäni ja muista ihmisistä, oppia uusia kieliä ja taitoja, saada lisää tietoa vaikka mistä kiinnostavasta. Pidän itseäni hyvinkin kunnianhimoisena ihmisenä. Mutta ei se kohdistu työhön. Tietenkin se vaikuttaa työssäni, mutta tuntuu, että on aivan erilaista toimia yrittäjänä kuin luoda uraa palkkasuhteissa.

Minun pitäisi olla todella innoissani ja sitoutunut yrityksen linjaan, jotta jaksaisin olla palkkatyössä. Ja saada erittäin hyvää palkkaa, mutta sekään tuskin riittäisi motivoimaan minua lähtemään joka aamu liian aikaisin pois kaiken minulle tärkeän luota. Työ ei ole koskaan ollut tärkeimpien asioiden sijalla elämässäni, enkä ole koskaan halunnut tehdä uraa. Ammatillinen tavoitteeni nuoruusiästä asti on ollut järjestää itselleni työ, jossa on mahdollisimman paljon vapautta. Vapaus olla missä haluan milloin haluan, mieluiten yksin omassa rauhassa. Vapaus tehdä työtä tai olla tekemättä. Vapaus valita itselleni mielekästä tekemistä, josta maksetaan sopivasti niin, että tulen toimeen.

Minulla on se vapaus, ja nautin siitä joka ikinen päivä. Silti joskus mietin, onko näiden muiden ihmisten elämä hohdokkaampaa kuin minun. Ja jos on, haittaako se, jos kuitenkin olen tyytyväinen näin? Linnan juhlia katsellessa sitä voinee taas miettiä. Kyse ei ole kateudesta, vaan jonkinlaisesta epämääräisestä tunteesta, jäänkö paitsi jostakin. Elävätkö kaikki muut ihmiset aivan erilaista elämää kuin minä, olenko jotenkin ulkopuolella?

Nyt kun katson työhuoneen ikkunasta hämärän lumiseen maaseutumaisemaan, osun jalallani pöydän alla päiväunia katselevan lemmikin pehmeänlämpimään turkkiin ja mietin, hakisinko itselleni kupin teetä, vai olisiko jo lounasaika, tuntuu, että olen todellakin ulkopuolella. Ja oikein hyvällä tavalla.

Hölmöilyä

Marraskuu tuntuu suorastaan lentäneen. Projekteja, töitä, sukujuhlia, reissuja, iltamenoja, kaikenlaisia hoidettavia asioita, lääkäri- ja hammaslääkäriaikoja, kotitöitä, italianläksyjä, jumppatuurauksia, renkaidenvaihtoa, pikkujouluja, viikonlopputöitä, kirjastosakkoja, naapurin kissan hoitoa, siivousta, talvivaatteiden etsimistä säilytyksestä, lumitöitä ja taas lumitöitä, yrityksen talousasioita, rahahuolia ja riitelyä - siinä tämä kuukausi pähkinänkuoressa. En ole ehtinyt viettää tarpeeksi koti-iltoja tai laatuaikaa puolison ja lemmikkien kanssa enkä pitää mitään yhteyttä ystäviin, saati tavata heitä.

Joulukuusta voisin koettaa tehdä vähän erilaisen. Levollisen ja sopuisan. Keskittyä rakkaisiin ihmisiin (ja eläimiin) ja osoittaa sen läsnäololla. Hellittää tehtävälistoista ja keskittyä elämiseen.

Suunnittelimme puolison kanssa pientä kylpylälomaa joulukuun puoliväliin, mutta se näyttäisi nyt peruuntuvan. Ensin harmitti hurjasti, tuntui että kaipaisin kovasti pientä irtiottoa. Nyt kuitenkin tajuan, että tekisi todella hyvää olla vain kotimaisemissa: pyrkiä parantamaan tilanne tässä eikä haikailla muualle sitä pakoon. Miltä kuulostaisi joulukuu pähkinänkuoressa: glögi-iltoja, kynttilänvaloa, ystävien kanssa keskustelua, kanien silittelyä, ulkoilua aurinkoisessa säässä, tunteja palapelin äärellä puolison kanssa, lukemattomia teekupillisia englantilaisen klassikon parissa, lintujen ruokintaa ja tarkkailua, leipomista ja teekutsuja?

Joo, tätä minä haluan. Vaikka saman tien.

... ensin pitää kuitenkin tehdä valmiiksi tämä työ, jonka dedis on huomenna, ja korjattava nuo tavarat vinttiin ja tehtävä rästiin jääneet italiantehtävät ja toimitettava kamera huoltoon. Niin ja valittava asu sukujuhliin ja ajettava sinne ja takaisin se reilut neljäsataa kilometriä (toivottavasti ei sada räntää) ja mietittävä, miten korjaan erään koreografisen ongelman.

Mutta sitten! ;-)

Puzzlephant, 1 500 palaa

Sain kryptisen paketin tänään postissa. Lisäksi paketissa oli Spices, 1 500 ja Map of the world, 1 000. Ainakin ensiksi mainitun säästän ja kokoan vasta tasan kuukauden päästä. Satakoon vain lunta!

Tuiskeessa

Nyt on lumimyrskystä selvitty. Myrskyt ovat maaseudulla jännittäviä kokemuksia sähkökatkoineen, katolle katkeilevine oksineen ja lumipyryineen. Kaivetaan vain kaapista kaikki kynttilät ja taskulamput valmiiksi, lasketaan juomavettä pulloon, koska sähkökatkon aikana kaivon pumppu ei toimi, haetaan paljon puita uunin viereen lämmittämistä varten, viedään linnuille ylimääräinen annos siemeniä ja pähkinöitä - ja kun kaikki on valmista, istutaan ja odotetaan myrskyn nousevan ja päivän pimenevän. Siinä on jotakin kiehtovaa maailmanlopun tunnelmaa.

Nyt tuuli oli kyllä hurja, ja lumi pöllysi, mutta uutta lunta tuli odotettua vähemmän, sitä on nyt ehkä kolmekymmentä senttiä yhteensä. Pihan lumitöistä vielä selviää itse, mutta pihatien auraus on syytä jättää traktoreille. Naapurin vanhaisäntää piti siis mennä pyytämään tähän toimeen heti aamusta, ja kun traktoriin ei osaa ostaa bensiiniä, oli viemisinä vahvaa glögiä "polttoaineeksi".

Oli toki hauskaa haastella tovi siinä keittiönpöydän ääressä ja kuunnella savolaisäijän puheenpartta, mutta tuomisiksi tuotu pullo piti heti maistaa, eikä siitä sopinut kieltäytyä. Hoipuin siis kotiin pienessä sievässä sopivasti maanantaiaamun kunniaksi! En käytä alkoholia muuten (A:n takia), joten pään tahtoi panna pyörälle pienikin lasillinen, joka ei jollakulla toisella tuntuisi missään. Iloisissa (?) tunnelmissa siis työviikkoa aloittamaan.

Talvitunnelmia

Maata ja tyynessä säässä liikkumattomiksi pysähtyneitä puita peittää jo monen tuuman lumikerros, ja lisää on luvassa huomenna. Pakkaspäivän kirkkaan sävykäs auringonvalo herättää aamulla, iltapäivällä lempeä hämäryys saattelee pehmeän maailman iltaan. Sisällä tuli humisee uunissa, teekupillinen höyryää ja tuoksuu, illat kuluvat palaperin tai hyvän kirjan ääressä muun maailman jäädessä ulos pimeään.

Add-Pupu määrittelee joulu-olon osuvasti: "yhtä kuin talviseen maisemaan kääritty kodikkaan pehmoinen tunnelma." Sitä se on minullekin, ja kodikkaan pehmoisuuden luomiseen on monia keinoja. Minulla ei ole mitään uskoa, joten joulusta itsestään en niin kovasti välitä, mutta nämä marras-joulukuun pakkaspäivät sykähdyttävät. Yleensä alan viimeistään ensilumen tultua poltella kynttilöitä, lämmittää glögiä ja miettiä joulukortteja.

Tunnelmoin joulun alla, eikä juhlapäivän tultua enää ole intoa siivota, leipoa ja laittaa juhlaa. Silloin on hauskaa antaa kodin olla kodikkaan sotkuinen, olla koristelematta yhtään ja syödä joulupäivälliseksi pitsaa. Minulle joulu on täysin kaupallinen juhla, johon liittyy työn kannalta kätevästi muutama kansainvälinen vapaapäivä. Jouluun liittyy kivoja juttuja, kuten kukkakaupan monipuolinen valikoima ja joulukoristeet, mutta en jaksa innostua koristeistakaan niin paljon, että alkaisin raahata sisälle kuusta. Muutenkaan perinteet eivät innosta yhtään. Sain niistä lapsena tarpeeksi, ja vanhempani noudattavat vieläkin jouluna orjallisesti vuosien aikana hiottua kaavaa aikatauluineen. Lapsena ja nuorena perinteiden mukaan sujuneeseen aattoiltaan liittyi aina tyhjyyden tunne: nyt se on ohi, tässäkö se oli?

Tuon tyhjiön välttämiseksi otan joulusta irti sen, mistä pidän, ja jätän kaikki yleiset säännöt omaan arvoonsa. Joulussa kodikas tunnelma on parasta, ja sen voi luoda jo viikkokausia ennen joulua. En halua odottaa joulua - haluan elää tässä hetkessä, nauttia niistä hyvistä asioista nyt.

Tänä vuonna minulla on kuitenkin vastareaktio. Sen aiheuttivat mainoslehtiset - joita vastaan minulla ei sinänsä todellakaan ole mitään - julistamalla marraskuun alussa, että joulu on jo ovella. Ja että on jo kiire alkaa valmistella joulua. Suutuin. Vittu se sieltä mitään tulee. Tässä mikään kiire ole mihinkään.

Kiire valmistella joulujuhlaa on juuri sitä vihoviimeistä suoritusajattelua, josta olen niin hyvin päässyt eroon. Mainokset eivät millään lailla aiheuta minulle stressiä, koska oikeastaan en vietä joulua, mutta ahdistun siitä, että luodaan tuollainen yleinen ilmapiiri. Että jos ei ole joululahjat jo ostettu marraskuun alkuun mennessä, ei enää ehdi mitään. Ja että pitää siivota ja puunata ja askarrella itse joulukortit ja keksiä ainutlaatuisia uusia jouluperinteitä ja tehdä perinneruokia nyt jo vauhdilla, kohta on liian myöhäistä.

Jotkut ihmiset nauttivat perinteistä, ehkä minäkin joskus, mutta ei kai ole mitään järkeä lietsoa jonkinlaista kansallista jouluhysteriaa. (Siitä tulee aina mieleen Tove Janssonin erittäin oivaltava kertomus muumiperheen joulusta teoksessa Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia. Suosittelen!)

Harmittaa vain, että tämä vastareaktioni on nyt vienyt oman haluni fiilistellä lumesta ja kynttilöistä. En haluaisi suhtautua aivan näin arkisesti, järkevästi ja käytännönläheisesti. Olisi kiva, jos lumisade toisi mieleen kimaltavan timanttipölyn eikä uupumusta lumitöiden määrästä. Mikä neuvoksi?

Lumen hiljaisuus

Kotini on kääriytynyt lumen kylmään hiljaisuuteen, mutta ajatukseni ovat kaukana, Kenian kuumilla ja rutikuivilla tasangoilla.

Hoitola on menettänyt kaksi norsulasta, Kungun ja Barseloin. Kungu menehtyi suolitulehdukseen ja sen aiheuttamaan verenvuotoon, Barseloi vähän myöhemmin keuhkokuumeeseen.

Kungun oireiden taustalla oli ensimmäisten poskihampaiden saanti, joka usein pikkunorsuilla aiheuttaa vatsavaivoja ja muitakin ongelmia, jos immuunijärjestelmä ei ole riittävän vahva. Barseloin keuhkokuumeen taas on aiheuttanut sen tausta: se pelastettiin vedestä, joten se oli todennäköisesti saanut vettä keuhkoihinsa. Norsut eivät jostakin syystä osaa yskiä, joten kaikkia erilaisista kaivoista ja vesikuopista pelastettuja pikkunorsuja uhkaa tämä sama tauti. Norsujen poskihampaatkin vaihtuvat elämän aikana peräti viisi kertaa, mutta ilmeisesti ensimmäiset hampaat ovat elimistölle kuormittavimmat.

Tuntuu hurjan surulliselta ajatella kaikkia näiden norsujen ystäviä: niiden leikkitovereita (varsinkin Sugutaa, joka on on ikävöinyt niitä paljon), hoitajia sekä kummeja eri puolilla maailmaa. Lokakuussa epäonnistuttiin myös kahden uuden norsulapsen (ja toisessa yksikössä neljän vanhemman norsun) pelastusyrityksissä, ja kaksi pientä hoidossa ollutta seepraakin, Rongai ja Serena, menehtyivät, joten hoitolassa on riittänyt surua.

Onneksi muut norsut voivat kaikki hyvin, vaikka ilmeisesti vasta kolmivuotiaat norsut ovat kohtalaisen turvassa "vauvaiän" vaivoilta ja vaaroilta. Jopa pitkään epäluuloinen Wasessa vaikuttaa lopulta rauhoittuneen ja muuttuneen luottavaiseksi kärsivällisessä hoidossa.

Dida voi myös hyvin, mistä olen tavattoman huojentunut. Se on edelleen Kimanan tallikaverina, ja tuntuu kuulemma kasvavan ympärysmittaa, mutta ei pituutta! Se on myös alkanut suhtautua itseään pienempiin kärsäkkäisiin tavattoman hellästi ja on kärsivällinen myös Kimanaa kohtaan. Kimana on kova tönimään ja haastamaan Didaa painiotteluihin, mutta Dida vain kääntää sille leveän takamuksensa eikä piittaa tönimisestä. Niistä on tullut hyvät ystävät.

Kungun ja Barseloin kehtolaulu

Nuku rauhassa -

lumen pehmeä huopa

peittää meidät kaikki

* * *

Go to sleep -

a soft blanket of snow

covers us all

Haaste - 5 omituista asiaa

Vastaan ADD-Pupun haasteeseen. Paljastan seuraavassa siis viisi omituista tapaani tai ominaisuuttani. Tosin aion rikkoa sääntöjä, joten en kirjaa sääntöjä tähän. En aio lähettää haastetta viidelle henkilölle, vaan haastan mukaan kaikki halukkaat.

Kysyin puolisolta, onko minulla jotakin omituisia tapoja, ja hän vastasi välittömästi tämän:
1. Rakastan kalkin tuoksua. Minut on jopa yllätetty haistelemasta jyrsijöiden kalkkikiveä ja kostuneita kaakelisaumoja. Metron ja kellareiden kalkkiin vivahtavat tuoksut saavat minut nuuhkimaan nautinnollisesti seiniä. Yritän silti käyttäytyä julkisilla paikoilla normaalisti, en vain aina onnistu siinä.

2. Hullaannun kauppojen hedelmä- ja vihannesosastoilla väreistä, muodoista, pinnoista, nimistä ja erityisesti hedelmien täydellisyydestä. Jos minulla on oikein aikaa nautiskella vihannes- ja hedelmäostoksista, alan myös jutella hedelmille ja vihanneksille (englanniksi, ks. kohta 3.) ja haistella niitä. Tämä edellyttää, että lähistöllä ei ole paljon muita ihmisiä. Tosin jos löydän aivan täydellisen kauniita hedelmiä, en välitä väkijoukoista. Erityisen mieltynyt olen Primofiori-sitruunoihin kaikkien ensimmäisessä lauseessa mainittujen ominaisuuksien vuoksi.

3. Puhun aina yksin ollessani ääneen. Yleensä englanniksi, joskus myös ruotsiksi. Saatan myös laulaa. Ja tässä tapauksessa yksinolo tarkoittaa vain sitä, etten ole kenenkään kanssa - ympäristössä voi hyvin olla muita ihmisiä. Innostun laulamaan erityisesti jumpassa ja kaupassa, jos sattuu hyvä biisi kohdalle.
(Olen siis juuri sellainen kylähullu, joka kävelee raitilla jupisten itsekseen tai laulaa loilottaen. Kerran olen myös tanssinut, mutta ei puhuta siitä ... :-)

4. Minulla on pakonomainen ja hallitsematon tarve kommentoida ihmisten pituutta. Mielestäni on äärettömän kiehtovaa, jos joku ihminen on hyvin pitkä tai hyvin lyhyt. Vaikutan siis huonotapaiselta, ja olen juuri sellainen ääliö, joka kertoo yli 180-senttisille ihmisille heidän olevan pitkiä, aivan kuin he eivät sitä itse tietäisi. En kuitenkaan voi itselleni mitään. Hyvin pitkien tuttujen ihmisten suhteen tämä sama toistuu joka ikisellä tapaamiskerralla, koska yllätyn aina uudelleen. Mielestäni on lähes maagista, että joku ihminen voi olla normimittaista minua vaikkapa 30 senttiä pidempi. Ja ennen kuin tajuankaan, suustani on jo pulpahtanut ulos tämä hämmästyttävä totuus.

5. Esineet ja televisio-ohjelmat ovat minulle monesti todellisia ihmisiä tärkeämpiä. Tämä on selkeästi asperger-piirre. (En tosin tiedä, mitä nuo edelliset ovat...) En esimerkiksi voi keskustella kovin hyvin edes puhelimessa, jos televisio on auki, ja lempiohjelmani aikana en yritäkään säilyttää kontaktia ulkomaailmaan. On tapauksia, joissa 300 km:n päästä tulleet vieraat eivät ole saaneet minua siirtymään pois television äärestä tai edes vastaamaan kysymyksiin. Mitäs tulivat juuri silloin, kun koko viikon paras ohjelma esitettiin! Muiden ihmisten onneksi minulla on nykyään tallentava digiboksi.

Esineissä viehättää niiden täydellisyys, siksi on suunnattoman häiritsevää, kun tavaroihin tulevat ensimmäiset kulumisen merkit. Kaupoissa vihaan kassahenkilökuntaa, joka antaa tavaroiden pakkautua liukuhihnan lopussa niin, että pakkaukset ruttaantuvat ja kolhiutuvat. Tämä koskee tietysti myös hedelmiä ja vihanneksia, joista olen kohdan 2. mukaisesti valinnut mukaani vain täydellisiä yksilöitä. Haluaisin aina silloin alkaa huutaa kassalle hävyttömyyksiä ja määräillä.

Televisio-ohjelmat ja leffat taas ovat sanomattoman viehättävä toinen todellisuus. Usein paljon kivempi kuin tämä, ja siksi aina houkutteleva. Tosin olen televisiotarjonnan suhteen myös ylikriittinen, jotta tämän ihmemaani laatu säilyy hyvänä. Ja parhaat sarjat ja elokuvat on tietysti saatava dvd:nä, jotta minulla on aina mahdollisuus päästä muuhun maailmaan.

Ensilumi

Marraskuun aamu
poikkeuksellisen valkea
kuin lupauksena

* * *

November morning
exceptionally white
like a promise

Norsut kauniita kuin korut

En ole ikuisuuksiin kirjannut ylös norsuhoitolan kuulumisia, vaikka olen postia Keniasta saanutkin. Sugutan, Kungan ja Barseloin jälkeen hoitolaan pelastettiin vielä Mzima-lähteiden mukaan nimetty reilun vuoden ikäinen Mzima; sen jälkeen kiireet ovat ilmeisesti vähän hellittäneet. Hoitajat ovat tietenkin todella kovilla unenpuutteen takia, pikkuisimpia norsuja pitää ruokkia muutaman tunnin välein yötä päivää. Hoitolassa ei ole koskaan ollut näin paljon hoidokkeja, ja kuiva kausi on jatkunut pitkään.

Vaikka Mzima on jo yli vuoden vanha, se ei pelastettaessa ollutkaan odotetusti aggressiivinen. Itse asiassa se oli niin lauhkea ja ihmisseuraan hakeutuva pikkupoika, että hoitajat olettivat kiinniotettaessa annettujen rauhoittavien vielä vaikuttavan. Norsu oli kuitenkin seuraavanakin päivänä yhtä innokas rapsutettava, yhtä rauhallinen, yhtä innokas syömään ja juomaan. Sen jälkeen se pääsikin jo muiden norsujen kanssa ulos ja mutakylpyyn - lauma koostuu nyt peräti 14 pikkunorsusta! Se mahtaa olla jo melkoinen näky.

Mzima tottui hoitolan rytmiin nopeasti, mutta sen orpoudesta saamat traumat eivät jää käsittelemättä: se on edelleen rakastava ja lempeä pikkuinen, mutta viime aikoina alakuloisuus on vallannut alaa. Nyt kun eloonjäämistaistelu Tsavon tasangoilla on ohi, on tilaa surra. Onneksi aika parantaa norsujenkin haavat.

Pikkunorsuille kerätään rahaa hyväntekeväisyyshuutokaupalla, jossa on myynnissä kunkin pikkuisen nimikkokoru. Didan koru on kaunis, minulla ei vain ole varaa siihen.

Syysmyrskyn jälkeen

Herääminen
oudon syvään hiljaisuuteen -
sähkökatko.

* * *
Waking up to a
strangely deep silence -
no electricity.

Vieras kaupunki

Vieras kaupunki -
annan puistotien puiden
koskettaa hiuksia

* * *
A foreign city -
letting the avenue trees
gently brush my hair

Lentoon

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet todella kiireisiä ja välillä stressaaviakin. Työnpaljouden lisäksi on riittänyt kaikenlaista muuta puuhaa, reissujakin, ja bloggaus on jäänyt toissijaiseksi. Eilen illalla kotiin palatessa tuntui, että nyt ovat kiireet vähäksi aikaa ohi. On aika valmistautua talveen. Nököttää sisällä illat mitään tekemättä - kuulostaa ihanalta. Polttaa kynttilöitä ja tunnelmoida. Rentoutua ja rauhoittua.

Näin yöllä pitkästä aikaa lentounen. Yhtäkkiä vain siirryin unessa toiselle todellisuuden tasolle, jolla pystyin pelkällä ajatuksen voimalla kimmahtamaan ilmaan näkymättömänä. Lentokyvyn käyttövoimana toimi tavallinen ruokasuola, jota vedin magneettisesti puoleeni. Sillä lailla syntyi myös hullunkurisia tilanteita: eräässä talossa pöydälle jääneet suolakiteet singahtivat kiinni minuun, ja koska olin muille näkymätön, muista ihmisistä näytti siltä että suola leijaili itsekseen ilmassa.

Se oli mahtavaa - lopulta lensin kokonaisten maiden yli suihkukoneiden rinnalla. Tuntui, että vietin puoli yötä lentäen, ja aamulla heräsin virkistyneenä ja levänneenä.

Valo

Tuuli kantaa
ensilumen aavistuksen
ovellesi

* * *

Wind carries
a feeling of first snow
on your doorstep

Tunteet

Isä soitti - ja täytti puhelun sellaisella puheenpulputuksella kaikenlaisista asioista aina veljen keittiöremontista auton pakoputkeen, etten saanut sanaa väliin. Hyvä mieli jäi silti. (Kyllä hän kuulumisiakin kyseli, mutta vastauksen kuuntelemisen kanssa oli vähän niin ja näin. Pelkäsi ehkä, että sanon vaikka jotakin muuta kuin pinnallisia kuulumisia. :-)

Nyt kun elän omaa elämääni enkä enää muiden, olen paljon paremmassa kosketuksessa tunteisiini. Tämä on kauniisti sanottu. Voisin sanoa toisinkin: olen vähän turhankin tempperamenttinen. Aikaisemmin minun oli vaikeampi tunnistaa tunteitani, ja siinä pohdiskellessa ne ehtivät vähän tasoittua. Nyt minusta on tullut melkein samanlainen kuin olin lapsena: tuiskahdan, iloitsen tai ahdistun saman tien.

Se on hyvä tunne. Ongelma on vain siinä, että olen nyt aikuinen aikuisten maailmassa, ja muut näyttävät oppineen vähän itsehillintää, eivätkä heti ala räyhätä, valittaa tai riemuita suureen ääneen. En tarkoita, että itseään pitäisi hillitä, enkä usko ns. aikavaan käytökseen. Luulen vain, että tunteiden tunnistamisen lisäksi voisin tiedostaa käytöstäni paremmin. Minulla olisi silloin paljon enemmän valinnanvaraa.

Syyshämy

Taijia puistossa -
naakkaparvi kerääntyy
puihin nukkumaan

* * *

Tai chi in the park -
flock of jackdaws gathering
in the trees for sleep

Väriä elämässä

Myöhäis-iltapäivän auringossa kaartui sadekuuron jälkeen jännittävä ja hieno sateenkaari. Olen monesti ennenkin nähnyt sateenkaaria, joiden päällä on toinen, heikompi ns. sivusateenkaari.

Nyt oli sivusateenkaaren lisäksi pääkaareen sisällä kaksi interferenssikaarta. Harmitti, etten saanut kuvaa.

Mitäköhän entisaikojen ihmiset ajattelivat sateenkaarista, mitä tunteita ja uskomuksia selittämättömät taivaan synnyttämät värit heissä herättivät?

Vaikka nykyisin sateenkaaren syntymekanismi on tiedossa, täydellisessä kauniisti kaartuvassa sateenkaaressa on jotakin taianomaista. Joskus näen unia sateenkaarista, ja niissä on aina voimakas onnellinen tunnelma. Nytkin sateenkaaren piirtyminen taivaalle toi levollisen ja hyvän olon.

Hyvä arki

Alkuviikko meni työstressissä ja muissa ahdistuksissa, joita aiheutti mm. äiti, joka alkoi puhelimessa taas avautua isän juomisesta ja huonoista verensokeriarvoista. En edes heti saanut vaihdettua aihetta, kun hämmennyin, en saanut sanaa väliin ja olin turhan kohtelias. En vieläkään tuollaisissa tilanteissa muista, että äiti on asperger-piirteinen ja hänet pitäisi vain keskeyttää, jos ei halua kuunnella.

Eilen kaikki kuitenkin helpotti, työtaakka keventyi ja muutenkin ehdin siivota, lepäillä ja viettää laatuaikaa lemmikkien kanssa. Tuntuu, niin kuin viikko olisi vasta nyt kunnolla alkanut. Nyt vain odotan, että aurinko pilkahtaisi pilvien takaa ja pääsisin töiden jälkeen vielä vähän tonkimaan puutarhaan tänä syksynä.

Huomenna ad(h)d-puoliso palaa kotiin. Kivaa.
Hyvästi rauha ja hiljaisuus ;-)

Ankara valo

Ankara valo
me, kaikki, pelkistetty
perusväreiksi

* * *

In harsh autumn sun
you and me, all, reduced
to basic colours

Tavallinen maanantai

Lauantai, viikon kivoin päivä, kului rentouttavasti tanssi- ja palapelatessa. Eilen tein töitä, ja työstressi on jatkunut tämänkin päivän puolelle. Toivottavasti pahin helpottaa sitä mukaa, kun saan valmista aikaan. Asiaa eivät ole auttaneet vaikeaselkoiset työtehtävät, asiakkaan antamat ristiriitaiset ohjeet, puuttuvat tiedostot eikä ainakaan tiukasti päälle painava deadline. Silti en vaihtaisi yrittäjäelämää tavalliseen työsuhteeseen! Saanpahan ainakin kiroilla ääneen. :)

Puoliso on koko viikon poissa, luvassa on siis hiljainen viikko, joka mennee enimmäkseen työkiireiden parissa. Kohta joudun kuitenkin lähtemään ihmisten ilmoille kauppaan ja muille asioille - muuten aion mökkiytyä täysin: lämmittää uunia, polttaa kynttilöitä ja katsoa elokuvia, jos vapaa-aikaa jää.

Puzzlephant, 1 000 palaa

Rakastan palapelejä. Tänä aamuna innostuin erityisesti, kun huomasin palapeliliikkeen (kyllä, niitäkin on) uutiskirjeestä, että Ravensburgerin kuvaton Krypt on taas saatavilla. Himoitsin sitä jo viime jouluna, mutta silloin en ehtinyt ostaa ennen kuin se oli vedetty markkinoilta.

Kiinnostus palapeleihin syntyi lapsena, kun teimme aina joulunaikaan isoja palapelejä veljen ja äidin kanssa olohuoneen pöydällä. Nyt ajateltuna ei ole mitenkään yllättävää, että asperger-piirteiset perheenjäsenet koukuttuivat juuri palapeleihin. Nykyisin saan palapeleistä vielä paljon enemmän irti. Olen löytänyt nettikauppoja, joissa on hengästyttävä valikoima toinen toistaan kauniimpia palapelejä, ja minulla on kaapissa syksyn ja talven pimeitä iltoja varten kaniaiheisia palapelejä, karttapalapelejä, palapelejä, joissa on pelkkää pastaa - nyt himoitsen sellaista palapeliä, jossa on pelkästään eri mausteita, 1 500 palaa. Uusi Hello Kitty -palapelikin (onneksi peräti 1 000 palaa) on vielä avaamatta.

Olen onnekas, sillä minulla on add-puoliso, joka jumittuu mielellään kanssani tekemään palapelejä. Sitten kasaamme palapeliä päivän, unohdamme syödä, tulemme kärttyisiksi, mutta pakko on jatkaa, kunnes palapeli on valmis. (Meidän pitää kyllä jo ennen aloittamista jakaa kummallekin alueet, emme missään nimessä voi tehdä samaa kohtaa, sillä meillä on aivan eri tekniikat.) Sitten se pitää heti purkaa, jotta päästään kokoamaan seuraavaa.

Syy, miksi jaksan pauhata palapeleistä tällaisella innolla on tämä: kun olen koonnut palapeliä vähän aikaa, aivoni siirtyvät joskus automaattiohjaukselle. Olen flow-tilassa: käteni poimii palan toisensa jälkeen ja laittaa sen paikalleen ilman, että minun täytyy ajatella ollenkaan. Alitajunnassani piilevä älykkö alkaa koota palapeliä puolestani.

Se on jännittävä tunne, kuin saisin kosketuksen aivoissani lymyäviin, tavallisesti hyödyntämättömiin voimiin. Mielenkiintoista on myös se, että tällöin kokoan palapeliä ensisijaisesti palojen muodon perusteella. Mömmelönorsun puzzleflow-tila siis syntyy vain taivaspaloissa ja muissa perinteisesti piinaavan tylsissä yksivärisissä kohdissa. Niinpä aionkin ostaa itselleni joululahjaksi Kryptin - se saattaa olla äärimmäinen flow-kokemus.

Milloin putosi

Milloin putosi
viimeinen koivunlehti -
ehditkö nähdä?

* * *

When did the last leaf
fall from the weeping birch -
did you catch it?

Virheenkorjauspäivitys Isä v. 2.0 -sovellukseen

On maanantai, olen palannut vanhempieni luota ja olen aivan pyörällä päästäni. Viikonloppu meni vaihtelevasti, toisaalta ihan hyvinkin. Isän kanssa tuli pientä sanaharkkaa, emme oikein ymmärtäneet välillä toisiamme. Ja isä jaksaa paasata kaiken maailman asioista, jotka eivät minua kiinnosta yhtään, eikä toisaalta ymmärrä välttää aiheita, joista olemme eri mieltä, kuten politiikkaa. Tuntuu, ettei hän kuitenkaan kuuntele tai halua ymmärtää toisten mielipiteitä.

Tärkeistä asioista ei silti puhuttu. Kysyin lopulta äidiltä vaivihkaa, onko isä kommentoinut kirjettäni jotenkin. Kävi ilmi, että äiti ei tiennyt koko kirjeestä mitään. Voihan hitto.

Toisaalta tajusin, että isä oli koko viikonlopun selvänä. Johtuiko se minusta ja kirjeestä vai jostakin muusta, sitä en nyt sitten voi tietää. Eikä sillä ole ehkä väliäkään.

Laatuaikaa perheen parissa siis, hohhoijaa. Olen aivan uuvuksissa. Pakenin välillä vanhempieni ahdasta maailmaa veljen luo, pelasimme pleikkaria emmekä jutelleet mitään. Veljeä oli kiva nähdä, vaikka nyt tarkemmin ajateltuna taisimme viettää suurimman osan vierailustani eri huoneissa :)

-3 °C

taas pakkasaamu
katsot ulos aurinkoon
sytytät tulen

* * *

three degrees minus
you look out into the sun
light up the fireplace

Päivitys: Isä v. 2.0

Kirjeen jälkeen isästä ei kuulunut mitään. Sitten tuli parin viikon päästä hyvin lyhyt ja vähän tunnusteleva puhelinsoitto äidiltä, jossa hän toimitti jotakin käytännön asiaa eikä muka ehtinyt muuten jutella. Käyttäydyin aivan normaalisti, ja seuraavana päivänä tuli uusi soitto, paljon pidempi, ja siinä äiti jo kyseli tavallista tarkemminkin kuulumisistani ja voinnistani. (Kysyi jopa, mitä A:lle kuuluu ja auttaako lääkitys ja milloin on seuraava lääkäriaika. Vaikeita aiheita, joten äiti selvästi yritti tosissaan.)

Puhelun jälkeen olin hämmentynyt. Ovatko vanhempani tulkinneet kirjeen kirjaimellisesti niin, että minä olen nyt vihainen enkä halua olla yhteydessä? Eivätkö he tajua, että ei tässä ole kyse nyt suutahtamisesta, vaan vuosia kestäneistä asioista? No, huojentavaa tietysti, että he eivät olleet suuttuneet minulle: jos suututtaa isän, menettää keskusteluyhteyden häneen.

Tätä jatkui sitten muutaman viikon: äiti soitteli välillä ja minäkin laitoin sähköpostia sinnepäin, iloisia jokapäiväisiä kuulumisia. Kiusallani lähetin postipaketinkin: hämmennetään nyt soppaa vielä vähän lisää!

Viime viikonloppuna kävimme vajaan tunnin vierailulla. Isä oli todella hyvällä tuulella, tuli heti ovelle vastaan, halasi pitkään, teki kaikin tavoin selväksi, että hän on iloinen nähdessään minut. Kävimme poimimassa omenoita puusta pitkävartisella poimurilla. Sain isältä syntymäpäivälahjaksi koko vuoden omenahillot (meillä on isän kanssa yhteinen hilloharrastus :).

Olimme varmaan jännittäneet tapaamista molemmin puolin, ja se meni hyvin. Nyt olemme menossa kylään koko viikonlopuksi. Ohjelmassa on ainakin rautakaupoissa käyntiä isän kanssa. Jännittää ja hermostuttaakin, mutta olen hyvällä mielellä. Saa nähdä, ottaako isä asioita vieläkään puheeksi. Vai ollaanko vain niin kuin mitään ei olisi tapahtunut?

Pihlajia

Istutin tänään neljä puuta. Toisin sanoen kaivoin ylös itsekseen versoneita pihlajia ja istutin ne toiseen paikkaan. Kullankeltainen sää, navakka syystuuli, kotoinen olo.

Olen tyytyväinen siihen, miten olen muuttunut. Välillä se hämmästyttääkin. Pieni ulkomaanreissu oli hyvä kokeilu. Loppujen lopuksi en panikoinut ollenkaan, onko kaikki mukana, en jännittänyt turvatarkastuksia ja lennolle kirjautumisia, en tarkistanut hotellihuonetta neljään kertaan muidenkin jäljiltä, en pyrkinyt suorittamaan täydellistä lomamatkaa. Lopputuloksena olikin harvinainen rentouttava reissu. Mieleen jäi patongin suolaisuus, mustavarikset vielä vihreillä pelloilla, ystävien kanssa vietetyt hetket, lentokenttien vaimea tunnelma, jokin kiehtova aavistus ranskalaisesta mielenlaadusta.

Toinen koetuskivi olivat syntymäpäiväjuhlat. Ne kun toistuvat vain kerran vuodessa, huomaan selkeästi edistymiseni. Ihmeellistä: ei stressiä, ei viime hetkessä riehumista, ei suorittavaa asennetta siivoamiseen ja laittamiseen. Ennemmin nautiskelin valmisteluista. Ja jälkeenpäin olo oli hyvä, mutta - kiinnostavaa kyllä - ei samalla tavalla euforinen kuin aiempina vuosina. Koska en ollut pipo kireällä etukäteen, en myöskään kokenut jälkeenpäin konkreettista rentoutumista. Sen sijaan sain tasaisen hyvän päivän: leipomuksia (joista en enää janonnut kehuja ja hyväksyntää), auringonpaistetta, hyviä ystäviä (joilta en enää odottanut mitään tietynlaista käytöstä), kauniita kukkia, vauhtia ja vipinää, keskustelujen täyttämän kodin. Juhlien jälkeen en alkanut siivota, vaan löhähdin sohvalle jatkamaan herkuttelua ja lukemaan.

Minusta on siis tullut ennenkuulumattoman laiska, ja miten tavattomasti nautinkaan siitä, että annan itseni levätä! Jaksan paljon entistä paremmin. Tarvittaessa pystyn olemaan tehokas entistä paremmin: aikaansaapa, keskittynyt ja rento.
Eikä tässä ollut mistään muusta kyse kuin siitä, että annan itse itselleni luvan rentoutua ja lakata suorittamasta!

Huomaan, että tehtävälistanikaan eivät enää ole loputtoman pitkiä ja sisällä kaiken maailman hommia. Tuntuu, kuin velvollisuudet olisivat vähentyneet maailmasta. Nykyisin teen listoja, jotka sisältävät sekä kivoja että haastavia asioita, ja listat ovat lyhyitä. En myöskään enää tee niitä kovin usein. Tuntuu, että tärkeät asiat ja pienet hoidettavat askareet pysyvät päässä muutenkin. Ja jos lykkään asioiden hoitamista siksi, ettei huvita, sekään ei ole kovin paha juttu. Olen vihdoin tajunnut, että olen vastuussa vain itselleni.

Flight

Sateessa, ohi-
mennen, hanhet pellolla
valmiina lähtöön

* * *

Passing, in the rain,
flock of geese in the field
ready for take-off

Kotiin

Sumuinen syysaamu sopii hyvin alakuloiseen mielentilaani.
Eilen illalla kotiin palatessa auton alle jäi kissa. Vauhti ei ollut kova, alle rajoitusten, kun oli pimeää ja kapea tie. Olen aina ajatellut, että jos eläimiä jää auton alle, ne näkyvät tiellä edessä, ja ehtii edes yrittää väistää. Ei ollut käynyt mielessäkään, että eläin voi tulla suoraan liikkuvan auton kylkeen sivulta niin, että eläintä ei välttämättä edes näe. Tai jos ehtii nähdä puoli sekuntia ennen törmäystä tumman hahmon vilahtavan sivulla, ei ainakaan ehdi tehdä mitään muuta kuin todeta väistämättömän.

Kun auto oli saatu pysäytettyä seuraavalle mahdolliselle levennykselle, ei auttanut kuin pukea heijastinliivi päälle ja ottaa taskulamppu käteen ja lähteä kävelemään säkkipimeydessä tienreunaa katsomaan, mitä tapahtui.

Pelotti. Kun näin tiellä makaavan tumman hahmon, olisin antanut melkein mitä vain, jos minun ei olisi tarvinnut kohdata asiaa ja nostaa kissaa pois tieltä. Mutta pakkohan se oli: mikään tuskin on eläimen arvoa alentavampaa kuin jättää se onnettomuuspaikalle. Ja sitten nöyränä lähimpään taloon, jossa oli valot, kysymään, onko se heidän kissansa. Oli se.

Suru oli ilmeinen, mutta oli selvää, että tilannetta ei olisi voinut välttää, ja ettei se ollut kenenkään syy. Ahdistaa, miksi ihmiset laskevat kissansa ulos maailman armoille? Rakkaat lemmikit on pidettävä sisällä, turvassa, lähellä. Ja ulkona vain kytkettynä. Olen ennenkin pauhannut siitä, miten väärä on tämä maaseudun tapa laskea kissat ulos.

Ja mikä nyt keventää tätä taakkaa?

Aamuaurinko

Aamuaurinko
paljastaa hopeisen maan -
jälleen hallayö

* * *

Morning sun reveals
a sparkling silver world -
another frosty night

Aamu

Birds and leaves take
flight from these trees, my friends,
one after another

Sateita pohjoisessa

Hoitolaan on jälleen pelastettu norsu. Vain neljä päivää Kungun pelastamisen jälkeen löytyi samalta seudulta ja samanlaisesta pinteestä vasta neliviikkoinen Barseloi. Tämänkin pienokaisen pelastukseen osallistui lukuisia vapaaehtoisia, ja lisäongelmia aiheuttivat kuivan kauden katkaisseet sateet, jotka saivat jokia tulvimaan ja tekivät autolla liikkumisen mahdottomaksi. Onneksi löytyy hyväntekeväisyydelle omistautuneita varakkaita ihmisiä, jotka esimerkiksi lainailevat helikoptereitaan norsulasten pelastusoperaatioihin!

Barseloi on alun stressin jälkeen kotiutunut hyvin ja on aktiivinen pikku norsu. Hoitolalla on Nairobin yksikön lisäksi kaksi yksikköä itäisessä Tsavon kansallispuistossa, jossa orponorsuja totutetaan elämään villien norsujen lailla vapaina laumoina. Siellä ne saavat turvallisissa olosuhteissa opetella elämään luonnossa ja kohtaamaan myös villejä norsuja. Se onkin elintärkeää, sillä ihminenhän ei voi oikeastaan opettaa norsuille mitään, vaan niiden on opittava kaikki vanhemmilta lajikumppaneilta.

Eräs tällainen asia on norsujen vivahteikas kieli, johon kuuluu myös runsaasti ihmiskorvin kuulemattomia, matalia ääniä. Kielen tarkoitus on vahvistaa lauman ykseyttä ja toimintaa, ja orponorsuista koostuvat laumat ovatkin huonon kielitaidon takia väljempiä ja epäyhtenäisempiä kuin villit laumat. Onneksi on havaittu, että kontaktissa villien norsujen kanssa hoitolan kasvatit oppivat vuosien myötä kieltään paremmin niin, että niiden toiminta laumana paranee ja siteet tiivistyvät.

Jotkin villit norsut ovat niin kiinnostuneita hoitolan laumoista, että ne suorastaan lyöttäytyvät niiden seuraan (kuten Rafiki). Ja jollakin tavalla norsut viestivät keskenään, että laumoja valvovat ihmiset eivät ole vaarallisia, koska nämä villit norsutkaan eivät koe hoitajia uhaksi, vaikka ihmiset muuten niille uhka ovatkin. Lisäksi luontoon totuttelevien orpolaumojen matriarkat osaavat tuoda täsmällisesti lauman vielä maidosta riippuvaiset (alle kaksivuotiaat) jäsenet hoitajien luo ruokittavaksi kahdesti päivässä!

Nairobin yksiköstä suunnitellaan siirrettäväksi pikkunorsuja ensi toukokuussa Tsavon Voin yksikköön. Saa nähdä, onko Dida tässä joukossa, ja kuka pikkuisista sitten nousee Lempauten ja Lesanjun tilalle lauman johtajaksi.

Kultainen aamu

Työhuoneeni ikkunasta näkyvä maisema muuttuu päivä päivältä kauniimmaksi. Aamuauringossa kylpevät keltaiset, kultaiset ja punaiset lehdet; pihlajat, koivut, vaahterat ja suuri vanha kuusi, joka kätkee sisäänsä kaikki maailman linnut.

Teekupillinen höyryää ja tuoksuu työpöydällä ja ajatukset ovat linnuissa, orapihlajan rastaissa, sisään kurkistelevissa tiaisissa, vielä viipyvässä punarinnassa, kurkiauroissa. Tai puutarhan kastepisaroissa ja vaivihkaa lämpenevässä päivässä, seesteisesti putoilevissa lehdissä, luoteistuulessa. Kaikessa muussa kuin työssä siis. :)

Maanantaina (kun syyspäivä tasaantui) oli terapia, kontrollikäynti kolmen kuukauden tauon jälkeen. Oli hyvä käynti, terapeutti esitti hyviä kysymyksiä taas, mutta tajusin myös, miten vähän tarvitsen nyt terapiaa. Olo on hyvä, tasapainoinen ja normaali, ja kotimatkalla tunsin ylpeyttä siitä, miten hyväksi olen tehnyt elämäni. Vastoinkäymisiä ei voi välttää, mutta olen selvinnyt niistä, tajusin itse olevani masentunut ja hain apua, halusin muuttaa elämääni ja itseäni ja onnistuin siinä.

Tajusin, että paljon on muuttunut. Olen päässyt pitkälti eroon suorittamisesta. Annan muiden hoitaa omat asiansa ja keskityn siihen, miltä minusta tuntuu ja mitä minä haluan. Olen todella paljon rennompi kuin ennen: olen esimerkiksi lähdössä viikon päästä ulkomaille, enkä vieläkään ole alkanut entiseen tapaan hermoilla siitä, mitä otan mukaan tai mitä pakkaan mihinkin, enkä alkanut maanisesti kerrata kyseisen maan kieltä voidakseni suorittaa ulkomaanmatkan täydellisesti oman korkean vaatimustasoni mukaisesti.

Luulin ennen, että voin myöntää, jos en tiedä jotakin tai jos en osaa. Ehkä myönsinkin, mutta vasta sitten kun oli aivan pakko. Loppuun asti yritin ainakin ylläpitää kuvaa, että olen joka alan asiantuntija. Toisin sanoen olen hetkittäin ollut todella ärsyttävä päällepäsmäri ja kaikkitietäjä. :)
Siinä suhteessa olen muuttunut paljon. En enää vaadi itseltäni koko ajan sataprosenttista panostusta.

Ajattelin ennenkin, että riittää, kun teen parhaani, mutta se, mitä tuo "paras" on, on muuttunut. Se oli ennen aika paljon. Nyt ajattelen ennemmin, että riittää, kun teen sen, mikä hyvältä tuntuu. Ja nykyisin ei yleensä tunnu hyvältä yrittää olla superihminen. Keskityn mieluummin hyvinvointiin, olen välillä puuhakas ja aikaansaapa, mutta tunnistan myös väsymyksen, sekä fyysisen että henkisen, ja tajuan levätä. Tuntuu, että olen kasvanut viisaudessa.

Syyskuinen päivä

Syyskuinen päivä
puut verenpunaisina -
tyyntä myrskyn jälkeen

* * *

September afternoon
leaves, blood-red, perfectly still -
the storm has passed


Kauhajoen tragedian uhrien muistolle

Järjenvastaista

Jos on niin vähän rahaa tilillä, että ruokakin pitää ostaa luotolla ennen seuraavaa palkkaa ja kaikesta ylimääräisestä pitää säästää ja leipoo jo itse leipääkin, onko järkeä laittaa rahaa puutarhanhoitoon? No ei taatusti.

Mutta jos on jääräpäinen Mömmelönorsu, joka häärii puutarhassa unissaankin ja on käyttänyt jo viikon pionipenkin kaivamiseen, muotoilemiseen ja rajaamiseen ja on ostanut 100 helmililjan sipulia, joille ei ole vielä mitään paikkaa, ja nostanut toissapäivänä ja eilen maasta kaikki narsissinsipulit, joiden uudelleenistuttamista ei todellakaan voi lykätä ja joille ei myöskään ole vielä mitään paikkaa, on kai suorastaan pakko ostaa multakuorma, jotta saa pionipenkin valmiiksi ja istutettua siihen kukkasipulit ja pionit, jotka ovat nyt kasvimaalla valeistutuksessa ja jotka pitää ehdottomasti saada sieltä pois, jotta kasvimaata pääsee keväällä viljelemään, ja jotka muutenkin pitäisi joka tapauksessa istuttaa syksyllä eikä vasta keväällä, kun maa on tällaisella moreeniharjulla paljon kuivempaa kuin nyt. Hullu norsu.

Sataa, polttiaiset pistelevät ilkeästi, tili on nollilla ja työt odottavat, mutta tämä norsu saa tänään multakuorman ja pääsee kärräämään pioneille kasvualustaa! Hiphei!

Suojaväri

The flutter of red
and brown rowan leaves
a busy robin

Gradually changing

Gradually changing
colour, trees slightly puzzled
as to how yellow

* * *

Ruskan kasvaessa
hieman hämmentyneet puut:
kuinka keltaista?

------
Hahmotushäiriöni jatkuu. Ensin luulin kesän loppuvan jo elokuussa, sitten syyskuun alussa tajusin, ettei se vielä ohi ollut, ja nyt onkin sitten vaikea orientoitua syksyyn. Keskeneräinen suuri puutarhaprojektikin vaikeuttaa sopeutumista. Kun saan sen valmiiksi, pilvisten päivien harmaus tuntuu ehkä helpommalta.

Tein listan, mitä kannattaa tehdä nyt alkusyksystä ja mitä jättää myöhemmäksi. Se auttoi.

Nyt:
- pionipenkki valmiiksi: kompostin tyhjennys, pionien istutus, narsissit ja helmililjat maahan.
- italian kurssi alkaa reilun viikon päästä
- tanssikurssi viikonloppuna
- puutarhakirjat takaisin kirjastoon

Myöhemmin:
- palapelit
- sukkien kutominen
- tunnelmointia, kynttilöitä, sämpylöiden leivontaa
- elokuvia ja kaakaota sohvalla

Syksy on suurten muutoksen aikaa luonnossa. Saan siitä voimia. Kevään jälkeen ehdottomasti paras vuodenaika!

Pelastetut

Norsuhoitolassa on ollut todella kiireistä, sillä sinne on tuotu lyhyessä ajassa kaksikin pientä, heikkokuntoista norsulasta.

Noin kolmikuinen Suguta harhaili elokuun loppupuolen sunnuntaina maan pohjoisosassa pieneen kylään ja yritti epätoivoisesti juoda lammikoista, mutta ei osannut vielä käyttää kärsäänsä. Se oli todennäköisesti menettänyt emonsa salametsästäjille lähes viikkoa aikaisemmin, sillä oli erittäin paha nestevajaus ja se haki jokaisesta vastaantulleesta ihmisestä turvaa.

Kylänvanhimmat pohtivat, mitä yllätysvieraalle pitäisi tehdä, ja päättivät, että parasta olisi toimittaa se lähimmälle luonnonsuojeluasemalle, vaikka sinne olikin matkaa. Vaikka norsu oli heikossa kunnossa, se seurasi kylänvanhimpia, ja kulkue herätti suurta uteliaisuutta naapurikylien läpi matkatessaan. Luonnonsuojeluasemalla norsu saatiin juomaan hieman, mutta enimmäkseen se makasi liikkumatta täysin uupuneena. Asemalta otettiin yhteyttä norsuhoitolaan, ja eräs hoitolan henkilökunnan jäsen oli juuri lomalla läheisellä paikkakunnalla, ja matkusti saman tien hoitamaan pikkunorsua ja järjestämään sen kuljetusta hoitolaan.

Hoitolassa norsulapsi, joka ei enää pysynyt edes jaloillaan, saatiin heti tiputukseen, mikä pelasti sen hengen. Se alkoi vähitellen herätä eloon, toipua ja piristyä, ja pystyi juomaan maidonkorviketta, glugoosiliuosta ja suolaliuosta. Vähitellen se on vahvistunut ja päässyt sairasosastolta muiden norsujen seuraan. Kiitos sen pelastumisesta kuuluu ihmisille, jotka eivät säästelleet voimiaan tai aikaansa sen pelastamisessa.

Maan pohjoisosan jylhistä vuorimaisemista löytyi muutaman viikon päästä jälleen sunnuntaina Kungu, pikkuinen norsuvauva, joka oli pudonnut Nkungu-tekoaltaaseen. Norsulauma oli yrittänyt jäljistä päätellen pelastaa poikasta, mutta altaan reunojen jyrkkyyden ja kivikkoisuuden takia se oli ollut mahdotonta, ja lopulta lauman oli ollut pakko jättää poikanen toivottomalta näyttäneeseen tilanteeseen.

Aluetta asuttavat ylpeinä tunnetut Samburut, jotka suhtautuvat villieläimiin arvostavasti, ja heimon karjapaimenet löysivät norsun aamulla tullessaan juottamaan eläimiään. Viestiä lähdettiin välittömästi viemään juosten lähimmille luonnonsuojeluviranomaisille, lisävoimia saatiin paikalle ja norsu onnistuneesti ylös altaasta. Täysin uupuneella norsuvauvalla oli ruhjeita ja lihasrevähdyksiä, ja napanuorasta päätellen se oli vasta kaksi viikkoa vanha.

Iltapäivään mennessä norsu oli saatu kuljetettua lähimmälle lentokentälle (pitää muistaa, että Keniassa etäisyydet ovat melkoisia ja tiet monesti huonossa kunnossa), ja melkoisen vapaaehtoisjoukon avulla se siirrettiin paareille. Pikkuinen oli erittäin heikko, sen syke oli korkealla, ruumis tärisi ja sille oli noussut korkea kuume kivun, stressin ja uupumuksen seurauksena. Sille annettiin jo ennen lentoa antibiootteja, ja hoitolassa lääkitystä jatkettiin nesteytyksellä, lisäravinteilla ja tulehduskipulääkkeillä.

Vähitellen pikku-Kungu on toipunut, ja kiintynyt nopeasti ja vahvasti hoitajiinsa (kuvassa Kungu ja Stephen), jotka nyt saavat toimia emon korvikkeina. Kungusta ja Sugutasta on tullut erityisen läheisiä toisilleen. Niistä tulee elinikäisiä ystäviä, jotka toivottavasti aikanaan pääsevät jälleen elämään villin norsun elämää suuressa norsulaumassa. Kuvissa vasemmalla Suguta, oikealla Kungu.

(Ne ovat onnekkaita, sillä monet norsulapset jäävät löytämättä ja pelastamatta. Salametsästys on lisääntynyt norsunluun kysynnän kasvaessa Aasiassa, mikä tarkoittaa yhä useampia orpoja norsulapsia.)

Tanssivat lehdet

Waiting to hear your
light steps on the road
- dry leaves dancing

* * *

Odotan kevyitä
askeleitasi tiellä -
lehtien kahinaa

Matka vihreässä maassa

Unien ja alitajunnan maailma on ihana ja ihmeellinen. Voin olla joku aivan muu, kokea hämmästyttäviä seikkailuja, nähdä taianomaisia asioita ja omata mahtavia kykyjä. Joskus unet ovat kokonaisia leveitä polveilevia jokia, jotka kuljettavat tarinaa pitkään ja esteettä vieraisiin maihin.

Viime yönä olin lapsi, joka seisoi kuivalla hiekkatiellä ja katseli molempiin suuntiin. Äkkiä mutkan takaa tuli puu, joka oli juoksulenkillä. Siinä ei oikeastaan ollut oksia ollenkaan, se oli pelkistä lehdistä koostuva ilmava hahmo. Se henki ystävällisyyttä, mutta ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota. Katselin sen menoa ja mietin, kuvittelenko vain, vai onko se todellinen. Kohta toisesta suunnasta tuli vastaan toinen samanlainen juoksija, juoksutyyli vain oli vähän erilainen, askel hieman hitaampi ja raskaampi. Nauratti.

Kävelin talolle, jonka pihalla parrakas mies pyydysti tuulta paljain käsin ja laski sen taas menemään. Katselin ihastuneena ja päätin, että sen taidon haluan ehdottomasti oppia. Välillä mies onnistui niin hyvin, että tuuli iski kipinää.

Jatkoin matkaa nummille, ja tajusin olevani Dartmoorissa. Juoksin alas laaksoon, jossa laidunsi dartmoorinponeja ja etäämpänä villihanhia. Ruoho oli syvän vihreää ja mehevää ja jotenkin kimmoisaa niin, että juoksuni oli kevyttä, nopeaa ja väsymätöntä. Tuntui, etten haluaisi koskaan lakata juoksemasta.

Herätessä on hyvä mieli koko aamuksi. Kannattaisi varmaan joskus valvetodellisuudessakin käydä Dartmoorissa, jos siellä kerran on noin kaunista!

(Lapsen tapaa kokea asiat en vain voi matkustamalla saada takaisin, sen löydän uudelleen vain unissa.)

Onnea, Dida!

Pikku Dida viettää tänään 1-vuotissyntymäpäiväänsä! Tarkkaa päiväähän ei tietysti ole tiedossa, mutta syyskuun alussa syntyneen Didan synttäriksi on päätetty tämä päivä.

Yksi vuosi takana, sellaiset seitsemisenkymmentä vielä edessä!

Strawberries

In the autumn sun
old man planting strawberries
for next summer

* * *

Syysauringossa
vanhus istuttaa mansikat
ensi kesäksi

Norsumummot!

Loistava sana päivän lehdessä! Muutenkin uutinen oli kiinnostava:

"Ilmastonmuutoksen ennustetaan lisäävän Afrikassa kuivuuskausia. Tuore tutkimus kertoo, että afrikannorsut saattavat tulevissa oloissa selvitä norsumummojen kokemuksen ja viisauden turvin."

Lyhyesti sanottuna kyse on siitä, että vanhat matriarkat muistavat, mihin lauma on erityisen kuivien kausien aikana vaeltanut löytääkseen vettä ja ravintoa, eivätkä epäröi lähteä pitkällekään matkalle. Tansaniassa vuoden 1993 kuivana kautena parhaiten selvisivät laumoineen ne matriarkat, jotka olivat kokeneet myös vuosien 1958-61 kuivuuden.

Norsun pitkää muistia on tutkittu muutenkin. On esimerkiksi selvitetty, että "aikuinen afrikannorsunaaras kykenee tunnistamaan ainakin sata lajitoveriaan äänen perusteella. Kokeissa käytettiin myös jo kuolleiden yksilöiden ääniä, jotka oli äänitetty useita vuosia aiemmin. Nämäkin äänet naaraat pystyivät tunnistamaan, jos yksilö oli aikoinaan kuulunut samaan laumaan."

Melkoisia mummoja!

Savannilla

Suuret seepra- ja antilooppilaumojen vaellukset ovat alkaneet valtavalla Masai Maran ruohotasangolla Keniassa. Miljoonat eläimet vaeltavat etelästä vihreälle, lähes puuttomalle savannille. On kuiva kausi. Miten kaukana se tuntuu olevan täältä pohjoisen viileästä ja sateisesta loppukesästä!

Hoitolaan on taas pelastettu pieni norsunpoikanen. Se on 8-9 kuukautta vanha urospoikanen, jonka emo on mitä todennäköisimmin joutunut salametsästyksen uhriksi. Oli onni, että noin viikon nälissään olleen norsun löysivät asiantuntevat ihmiset, jotka osasivat heti tarjota pienokaiselle juotavaa ja alkaa järjestää sen siirtoa hoitolaan.

Norsulapsi sai nimekseen Taveta, ja väsymystä lukuun ottamatta se oli hyvässä kunnossa. Se oli heti tavattoman luottavainen ja lauhkea, joi tarjottua ravintoa, kiintyi hoitajiin ja sopeutui hyvin nukutun yön jälkeen heti norsulauman jäseneksi.

On hämmästyttävää ja riipaisevaa, että vaikka ihminen on tappanut sen emon, Taveta on ollut lempeä, ystävällinen ja luottavainen kaikkia tapaamiaan ihmisiä kohtaan. Sen täytyy kuitenkin olla surullinen ja hämmentynyt, traumatisoitunutkin. Onneksi sen elämä hoitolassa pikkunorsujen lauman kymmenentenä jäsenenä on ainakin alkanut todella hyvin.

Vailla suuntaa

Joskus on todella vaikea sopeutua tilanteeseen. Kuten silloin, kun on ollut unessa todella vihainen ihmiselle, joka laittaa keitinperunoihin tilliä vastoin unennäkijän nimenomaista toivetta. Ja jostakin syystä siitä asiasta on ollut aivan raivoissaan, niin että tärisee ja haluaa hajottaa tavaroita. Selittää huutaen teorioita, joiden mukaan inha tillin maku imeytyy perunoihin keitettäessä, ja sitten niitä ei voi kukaan täysjärkinen syödä. Raivoaa ja paiskoo ovia, mutta ei tule kuulluksi eikä voi vaikuttaa asioihin.
Sen jälkeen on hankalaa ja outoa orientoitua valvemaailmaan, jossa koko tilannetta ei ole olemassa.

Tämän loppukesän kanssakin on ollut vähän ongelmallista. Ensi kertaa vuosiin elokuu ei ole ollut täynnä väliaikaistöitä, järjestötoimintaa, luottamustehtäviä tai muuta, mikä veisi kaiken ajan. Olen nauttinut siitä tosi paljon, tästä ylimääräisestä omasta kuukaudestani, ja viettänyt sen mieleni mukaan lukemalla ja katselemalla elokuvia vapaa-aikanani.

Elokuun alussa jatkuvat sateet ja kaiken maailman koulutarvikekuvastot saivat olon syksyiseksi ennen aikojaan, ja aloin vain käpertyä sohvalle huopaan Jane Austenin seuraan. Nyt tajuan, että aloin viettää syksyä ennen kuin se oli alkanut.

On kuitenkin vielä kesä, ja tässä on ollut paljon aurinkoisia ja lämpimiä päiviä. Kuitenkin niinä päivinä on aina ollut jotakin menoja tai työpäivä on venynyt, enkä muka ole ehtinyt ulos kesäsäästä nauttimaan. Nyt tajuan, että olen ollut liian sopeutunut syksyyn tullakseni edes ajatelleeksi, että ulkona voisi olla vielä täysi kesä. Kauniit säät olen selittänyt itselleni hetkellisiksi poikkeaviksi sääilmiöiksi.

Ei tämä pitkä, ihana elokuu ole hukkaan mennyt - olen nauttinut elämästäni ja olostani. Nyt voisin kuitenkin alkaa ajatella, että on edelleen kesä. Että nämä sadekuurot ovat ohimeneviä kesäsateita, ja että syksy tulee vasta joskus syyskuun lopussa.

Gathering swallows -
I gave up summer
before it ended.


(On se onni, että ihminen voi ymmärtää ja korjata omaa käytöstään. Ymmärrän tuon unenikin oikein hyvin: perunankeittäjä oli isäni.
En ole vielä saanut mitään vastausta kirjeeseeni.)

Olympialaiset

Maanantai, ja olympialaiset ovat ohi. Työpöydältä on kannettu pois televisio, joka piristi työpäiviä yli kaksi viikkoa. Paluu arkeen tuntuu ankealta.

Minusta on tullut viime vuosien aikana suuri yleisurheilun ystävä, ja nautin todella paljon kaikenlaisten olympialajien seuraamisesta, varsinkin sellaisten, joita ei yleensä televisiosta näe. Urheilun seuraaminen on kuin hyvän saippua- tai tositeeveesarjan katselua, se herättää kaikenlaisia tunteita, joiden suuruus on parhaimmillaan olympialaisten mittakaavassa.

Kaikkein hauskin hetki oli se, kun maailmanennätys-seiväshyppääjä sai mitalinsa. Yleensä urheilijat liikuttuvat palkintokorokkeella hieman, ilme on vakava, kyynelkin saattaa silmäkulmasta vierähtää. Isinbajevalla oli isommat tunteet pelissä: heti kun kansallislaulun ensimmäinen sävel kajahti, hän tyrskähti ulvomaan ääneen. Ja vollotus kesti koko laulun ajan hillitsemisyrityksistä huolimatta. Kuvaajat tuskin saivat yhtään julkaisukelpoista kuvaa, jossa naama ei olisi vääntynyt aivan tunnistamattomaksi. :-) Hauska huomata, että voittaminen koskettaa ylivertaisintakin urheilijaa.

Jos ajattelisin ennemmin, että päättymisen sijaan uusi olympiadi on alkanut? Urheilijatkin suuntaavat katseen jo seuraaviin olympialaisiin, arvioivat seuraavia neljää vuotta ja omia voimavarojaan. Lähtisinkö itsekin neljän vuoden päästä Lontooseen tekemään aaltoja?

(Eikä pidä unohtaa, että parin viikon päästä alkavat paralympialaiset. Siellä ovat ne todelliset urheilusankarit.)

Tänään vaivaa:

PMS. Kolme kirjainta, jotka kertovat kaiken. Kun on jatkuvasti vihainen ilman mitään syytä, ylimääräisestä vapaapäivästä huolimatta. Näkee taas unta, että on taas lähdössä kouluun - kuinka kauan näitä unia pitää nähdä? Jelena Isinbajevan maailmanennätyksen kunniaksi soitettu Venäjän kansallislaulu soi päässä toista vuorokautta. Kaikesta vuorovaikutuksesta tulee riidan haastamista, vaikka toinen osapuoli olisi aivan sopuisalla tuulella. Ja mikään ei huvita.

Tarvitsen leffaillan. Mömmelön määräys.

Dida ja ystävät

Sain taas kuulumisia Keniasta. Orpojen norsulasten laumassa, johon Dida kuuluu, on tällä hetkellä 9 norsua, ja kaikki ovat epätavallisen sopuisia ja hyvinkäyttäytyviä. Pientä kujeilua toki ilmenee, esimerkiksi Lempaute säikyttelee mielellään vierailevia koululaisryhmiä jahtaamalla kovaäänisimpiä lapsia. Dida on alkanut matkia Lempautea jekustelussa ja nauttii silminnähden onnistuessaan aiheuttamaan kaaosta. Lempaute on myös lauman rohkein, se uskalsi jopa mennä lähempää tutkimaan kilpikonnaa, jota koko muu lauma pelkäsi ja pakeni hoitajan helmoihin. :)

Kuvassa kohta kaksi täyttävä Lempaute vasemmalla ja pikku-Dida oikealla.

Muutenkin on hauskaa lukea hoitajien pitämistä päiväkirjoista pikku sattumuksia norsulasten arjesta:

Pari viikkoa sitten koleana ja tihkusateisena aamuna pienimmät norsut jätettiin pilttuisiin, kun muut päästettiin ulos päiväksi - vilustumisvaaran takia tietysti. Tästä Dida ja Kenia eivät pitäneet lainkaan, vaan alkoivat protestoida pitämällä hirveää elämää, kunnes hoitajat kyllästyivät kuuntelemaan ja suostuivat lähtemään huolellisesti vaatetettujen pikkuisten kanssa pihalle. Ainoastaan alle nelikuinen Kimana jäi sisälle lämpimään.

Sain myös hellyttävän kuvan Didasta ja parivuotiaasta Sinyasta, joka on onnistunut siis saamaan Didan "huoltajuuden" ja pyrkii myös tämän pikkulauman johtajaksi. Luulen, että Dida on hyvissä käsissä - vai pitäisikö sanoa kärsissä?

Kirje

Vanhempien vierailusta on selvitty. Olen tajunnut, että olen todella paljon suojellut varsinkin Asperger-äitiäni maailmalta, ja aion todellakin lopettaa sen. Tällä kertaa en taantunut, en koettanut toimia puskurina, ja noloissa tilanteissa ajattelin vain, että minä olen itsenäinen aikuinen, jolla on oma elämä, ja jos joku olettaa minun olevan yhtä pompöösi ja itseriittoinen kuin äitini, niin siinähän sitten. Mitä oudoimpia (taas!) tuliaisia lukuun ottamatta kaikki meni siis ihan hyvin.

Isän kanssa oli kivaa. Hän oli hyvällä päällä, iloinen ja vitsaileva itsensä, ja nautin tosissani kahdenkeskisestä huumoristamme. Kyselin häneltä neuvoja puutarha-asioissa ja kuuntelin yllättävän kärsivällisesti hänen pitkiä sepustuksiaan jostakin televisiodokumentista; osasin jotenkin aiempaa paremmin vain olla läsnä hetkessä ilman turhaa tunnetaakkaa.

Eikä äiti ollut lainkaan niin mustasukkainen minun ja isän keskusteluista kuin aiemmin, eikä ollut koko ajan viemässä puheenvuoroa ja huomiotani. Haluaisin ajatella, että muutos johtuu siitä, että minä käyttäydyn nyt eri tavalla kuin ennen, mutta lienee turhan aikaista sortua itsetyytyväisyyteen: tämä saattoi olla poikkeus, heidän käytöksensä kun on aina ollut todella ailahtelevaa.

Niin, ja lähtiessä annoin isälle kirjeen ja pyysin lukemaan sen joskus kun on rauhallinen hetki. En siis tiedä, milloin hän sen lukee, ja sisällöstä en antanut mitään vihjettä. Jälkeenpäin tuli vähän morkkis, tietysti ihan turhaan, mutta tietenkään onnistuneen yhdessäolon jälkeen kirje ei tuntunut niin ajankohtaiselta. Vaikka ovathan ne asiat ajankohtaisia, ainahan ne ovat, olen vain tottunut niin riippuvaiseksi niistä satunnaisista hyvistä hetkistä isän kanssa, että vaatii rohkeutta ottaa ohjat käsiinsä ja riskeerata hyvät suhteet.

Kirjeessäni kirjoitin mm. seuraavasti (poisjätetyt katkelmat merkitty pisteillä):
"Ajattelin, että on paras kirjoittaa, koska tuntuu, ettei kanssasi oikein voi keskustella. Jos otan esille vaikeita asioita, olet joko ymmärtäväinen tai hyökkäävä, mutta et tunnu haluavan todella kohdata sitä, mitä minulla on sanottavaa .... Minulle onnellisuus ja sen tavoittelu on tärkeintä elämässä, etkä sinä vaikuta voivan hyvin tai olevan onnellinen. Se on raastavaa. Minun on varsinkin viime aikoina ollut todella vaikea katsella vierestä elämääsi. Huomaan miettiväni, onko sinulla ystäviä. Kenen puoleen voit kääntyä, kun sinulla on vaikeaa? Onko elämässäsi ketään ihmistä, jolle voit rehellisesti valittaa, jos tuntuu, että kaikki menee päin helvettiä? Jokainen tarvitsee sellaisen ihmisen, oli se ystävä tai terapeutti. Tuntuu/näyttää, että sinä yrität selvitä elämästä aivan yksin ....
Olen pienestä asti ollut "isän tyttö".... Sinä olet ollut ja olet edelleen se, johon samastun ja jota ihailen. Olemme yhtä uteliaita, yhtä huomionkipeitä, yhtä iloisia, yhtä jääräpäisiä. Kestämme alkoholia yhtä huonosti, ja minäkin olen kokeillut sen käyttämistä väärin samalla tavalla kuin sinä: juonut yksin paetakseni sitä rankkaa, vaativaa ja armotonta elämää, jonka olin itselleni luonut.... Vasta yli kolmikymppisenä tajusin, että minun ei tarvitse omaksua enää sinun elämänkatsomustasi eikä olla yhtä kova itselleni kuin sinä olet. Voin itse valita, etten enää yritä selviytyä kaikesta yksin. Minulla on ystäviä juuri siksi, että tukeudun heihin. Ja että minä olen muutakin kuin suoritukseni .... Vaikka sinä ja äiti arvostatte pärjäämistä yli kaiken, minun ei enää tarvitse pärjätä ja suorittaa, sillä sellainen on tavattoman rankkaa ....
En myöskään aio enää pärjätä sen asian kanssa, että meidän perheemme voi eri tavoilla huonosti ja pyrkii vain ylläpitämään kulisseja .... En voi vaikuttaa siihen, miten sinä ja äiti voitte, ja jossakin määrin olen jopa hyväksynyt sen. Mutta olen tosi vihainen, niin vihainen etten ole uskaltanut sitä itsellenikään myöntää.
Olen vihainen sinulle. Minusta tuntuu, että sinä viet minulta isän. Elämäntapasi vievät sinua vääjäämättä ennenaikaiseen hautaan. Enkä minä olisi valmis luopumaan sinusta vielä ....
Kun käymme teillä ja huomaan, että olet humalassa, suutun siitä, miten itsekkäästi käyttäydyt. Suutun, koska sinä et ota silloin huomioon minua, vaan olet itsekäs ja myrkytät elimistösi, joka on jo vakavasti sairas.
Näitä asioita minun on kuitenkin mahdotonta sanoa, enkä voi ilmaista tätä suuttumustani mitenkään, sillä humalassa vain suutut ja jänkkäät. Ja selvinpäin valehtelet, minullekin ....
Humalassa olet outo ja vieras, ja itsesuojelun takia minun on pakko silloin kääntää sinulle selkäni: lopettaa puhelut lyhyeen, lähteä pois, olla tulematta kylään jouluksi ....
Ärsyttää, etten pysty kasvamaan itsenäiseksi ja ajattelemaan, että juo vain, pilaa ihan rauhassa oma elämäsi .....
Jos voisin toivoa, sinä voisit hyvin, henkisesti niin hyvin, ettei sinun tarvitsisi turvautua alkoholiin. Uskaltaisit turvautua toisiin ihmisiin, olla heikko, olla avuton ja hakea apua. Oppisit sanomaan ei, lakkaisit ottamasta harteillesi niin paljon vastuuta, että ahdistut ja haluat paeta. Lakkaisit takertumasta vanhaan ja miettisit, mitä todella haluat elämältäsi.
Jos haluat elää lyhyen loppuelämän lievässä humalassa, voit aivan vapaasti sen tehdä. Mutta en ole varma, jaksanko minä katsoa sitä vierestä.
Sinne tuleminen vaatii jo nyt aika paljon sisua: koskaan ei voi tietää, mitä on vastassa. Kanssasi on ihanaa viettää aikaa, mutta muutaman tunnin kuluttua saatatkin olla sammaltava jänkkä, joka ei osaa eikä halua ottaa huomioon toisten ihmisten tunteita.
Et ole luotettava ihminen, mutta nyt minä päätän luottaa sinuun ja antaa sinulle tämän kirjeen. Ethän petä luottamustani! .... En haluaisi vieraantua sinusta enää enempää ..."


Nyt on jotenkin kevyempi olo.

Turha aamu

Olen elämäni aikana maksanut kirjastolle lukuisia sakkoja, korvannut kadonnutta ja kanien turmelemaa omaisuutta, mutta viime aikoina olen kunnostautunut. Nyt olin kuitenkin unohtanut uusia lainani, ja postissa tuli tänään aamun aloitukseksi muhkea sakkolappu. Raivostuttaa: olen vähissä varoissa ja siksi ollut ankaralla säästökuurilla jo jonkin aikaa, ja nyt saan maksaa vähiä varojani kirjastolle oman tyhmyyteni takia.

Microsoftin eilen julkistama kuukauden tietoturvapäivitys asensi itseään aamun aluksi tasan tunnin ja vartin. Oli turha aloittaa töitä, koska tietokone on kuitenkin käynnistettävä uudelleen päivityksen jälkeen. Olen siis kohta ollut jo pari tuntia hereillä, enkä ole saanut mitään aikaan. Ja koska päivällä on mentävä asioille (oikeasti lekottelemaan kampaajan tuoliin :-), saan tehdä illan töitä. Jihuu.

Tyven

Olen tehnyt paljon työtä viime päivinä tunnetasolla isäni suhteen. Kirjoitin sen kirjeen. Olin päättänyt kirjoittaa sen viikonloppuna, joten istuin ja kirjoitin, kunnes tekstiä ei tullut enää sillä erää enempää. Huomenna luen tekstin vielä läpi ja laitan kuoreen, ja torstaina vanhempani tulevat käymään ja silloin annan kirjeen.

Kirjeestä tuli niin pitkä, etten halua kirjoittaa sitä tähän blogiin kokonaan. Joitakin katkelmia voisin kyllä jossakin vaiheessa laittaa.

Jännittää, mutta nyt jo ihan hyvällä tavalla. Kirjoittamisen jälkeen tunteet olivat pinnassa ja olo tosi epävarma - kirjoittaminen oli siis varmaan todella terapeuttista. Sunnuntai oli myrskyisä päivä, mutta sen jälkeen olo on ollut hyvä. Ystävien kanssa keskustelu on auttanut hurjasti ja palauttanut itseluottamusta ja turvallisuudentunnetta.

Olin siis nyt valmis käsittelemään näitä haudattuja, vanhoja tunteita. Tunnen itseni paljon entistä aikuisemmaksi perheeni suhteen. Ja jos tästä nyt syntyy joku sota, ovatpahan ainakin onneksi siellä 300 kilometrin päässä!

Elephantine me

Paasataanpa vielä. Tuli tuosta äskeisestä tekstistäni mieleen, että joku voi lukea sen väärin. Yleensähän norsumaista pidetään kielteisenä asiana, jos se viittaa henkilöön. Sillä tarkoitetaan monesti lihavaa, isoa, tyhmänkömpelöä.

Se tuntuu kunnianloukkaukselta norsuja kohtaan ja ilmentää vain tietämättömyyttä. Kun norsu lähtee juoksemaan, onhan se hömpsöttävää hölkkää, mutta astuisitko tielle?

Ensinnäkään norsut eivät ole koskaan lihavia, niin kuin eivät villieläimet yleensäkään. On totta, että ne kasvavat suuriksi, mutta alun kömpelyydestä kehittyy hämmästyttävää ketteryyttä ja hienomotoriikkaa, varsinkin kärsän suhteen. Jos on joskus nähnyt norsun uimassa, ei enää väitä sitä kömpelöksi. Norsuilla on järjettömän vahvat lihakset, ja ne osaavat käyttää niitä niin maalla kuin vedessä, jossa ruumiin painokaan ei ole sulavan liikkeen esteenä.

Aikuiset norsut herättävät minussa sanatonta kunnioitusta, ja pienet norsulapset taas ovat tavattoman hellyttäviä: leikkisiä, uteliaita, temperamenttisia olentoja, jotka eivät vielä hallitse satoja lihaksiaan oikein kunnolla. Näiden ominaisuuksien perusteella samastun elämänsä alkutaipaleella oleviin norsuihin, ja jos minusta joskus tulisi Suuri, se olisi hienoa.

Norsut ovat henkisesti suuria, viisaita, tunneälykkäitä ja vahvoja eläimiä.

Elephantine

Tänään on jo parempi mieli. Eilenkin oli, ja lenkillä musiikki kantoi kovaa ja kevyesti. Sisäinen tunne oli lentävä, vaikka päällepäin juoksuni tietysti näyttää siltä, miltä norsun hömpsyttävä hölkkä näyttää :-)

Englanninkielessä on ihana sana: elephantine. Se on kauniin kuuloinen, melkein kuin nimi. Sanakirjan antama suomenkielinen määritelmä on myös hupaisa, ja osuu naulan kantaan: "norsumainen, kömpelö, suunnaton".

Paskaa.

Olin ajatellut, että olen jo ajat sitten alkanut tehdä surutyötä isäni takia. Hänen elämäntavoillaan näyttää ilmeiseltä, että hän tulee kohtaamaan ennenaikaisen kuoleman. Nyt kuitenkin suruni näyttää niin syvältä, että siihen verrattuna aiempi on ollut vain lievää ahdistusta. En oikein saa kiinni, mistä tämä kumpuaa. Tunnen niin suurta vihaa isää kohtaan, että sitä on vaikea kohdata. Kanavoin sen muuhun, esimerkiksi siihen, että ärsyynnyn äitiin ja arvostelen häntä.

En todellakaan voi antaa anteeksi isälle sitä, että hän vie minulta isän.
Että minä jään yksin ilman häntä.
Ettei minulla ole ketään, kenen puoleen kääntyä silloin, kun normaalisti pyydetään isältä apua.
(Minulla on todella mukava appi, mutta ei hänellä ole intressejä eikä velvollisuutta auttaa minua vaikkapa erilaisissa rakennushankkeissa tai puutarhasuunnitelmissa. Enkä voi pakottaa häntä, vaikka haluaisin.)

Sisällä on iso turvattomuus, suru ja kaipaus. Tuntuu, että tarvitsisin jonkinlaista lohdullista arkipäiväistä huolettomuutta. Mutta ystävienkään kanssa en saa tapaamisia järjestymään, enkä osaa kertoa, miten paljon juuri nyt tarvitsisin ihan vain sellaista tavallista yhdessä olemista. Sitä että saan seurata, miten hyviä isiä ja äitejä ystäväni ovat lapsilleen. Sitä että saan vaikka vain hetken olla osa jotakin perheyhteisöä, jonka koen omakseni.

Tunnen olevani emotionaalisesti naurettavan lapsi. Edelleen se pikkutyttö, joka koki ettei saa olla tarpeeksi isänsä kanssa, koska tämä oli aina töissä. Miten tästä kasvetaan aikuiseksi? Nolottaa ja pelkään, että kirje isälle on sitten se viimeinen naula arkkuun.

Tervetuloa takaisin

Olipahan loma. Tunnen oloni virkistyneeksi ja levänneeksi ja olen valmis taas tekemään kunnolla töitä. Rentouduin kunnolla ja silti ehdin puuhailla kaikenlaista. Hääräsin puutarhassa, leivoin mutakakun, kiertelin kotimaassa ja katselin puita sillä silmällä (=mitä haluan omaan puutarhaani), tapasin parhaita ystäviäni, näin ensi kertaa tulevan kummilapseni, joka on ollut olemassa nyt reilut 13 viikkoa, värjäsin hiukseni pinkiksi, kärsin helteestä, nauraa kikatin hervottomana hölmöille jutuille, lauloin elokuvateatterissa ja sain lahjaksi aikuisten Hello Kitty -palapelin, jonka säästän jotakin pimeää loppusyksyn viikonloppua varten.

Uusi minäni on päättäväinen ja entistä suorempi, eikä pyri lukemaan asioita rivien välistä. Uuden minäni ei tarvitse päteä tai todistella niin paljon kuin edellisen. Kävin veljeni luona ja ensi kertaa pitkästä aikaa - ehkä koskaan - pelasin tietokonepelejä ilman suorituspaineita. Mokailin ja nauroin ja nautin pelaamisesta. Mitenköhän paljon minulta on mennyt elämän nautintoja sivu suun, kun en ole osannut antaa itseni tehdä virheitä? Virheiden pelossa jotkin asiat ovat jääneet kokonaan tekemättäkin. Onneksi vielä ei ole liian myöhäistä!

Ainoa ahdistuspilkku tässä hyvässä olossani on isä. Känninen, rasittava ja ärsyttävä isä. Isä, jonka kanssa vietän tosi kivan aamiaishetken: isä keittää minullekin puuroa ja lukee lehdestä ääneen hauskoja uutisia, halusi joku kuunnella tai ei. Mutta iltapäivällä puhe alkaa sammaltaa, ja isästä tulee komenteleva, joustamaton ja jääräpäinen kaikkitietäjä, vieras ja vastenmielinen.

Isän juomiseen olen kyllä jo jotenkin tottunut. Mutta nyt seuratessani pari päivää hänen elämäänsä tajusin, että hänellä ei ole ketään ihmistä, ei yhtään ystävää, jolle hän puhuisi totta. Hän valehtelee kaikille. Miten ihminen voi elää niin? Kävisi edes terapeutilla, jotta olisi joku jolle valittaa. Sillä onneton hän on, ahdistunut ja masentunut, mutta verhoaa sen puhumiseen ja näennäistoimeliaisuuteen. Ja miten minä voin tottua siihen, että hänen elämässään ei ole mitään onnellisuutta, rehellisyyttä tai avoimuutta? Joko hänellä on aivan erilaiset arvot kuin minulla tai sitten hän elää arvojaan vastaan.

Olen yrittänyt puhua, mutta pökerryin siitä, että hän valehteli minullekin päin näköä. Aion valita kavalan kiertotien ja kirjoittaa kirjeen. Sitten kun olen valmis. Uusi minäni on kyllä sellainen, että se uskaltaa sanoa suorat sanat. Ainakin kohta.

Nyt laitan isän talteen johonkin mentaaliseen Hello Kitty -rasiaan ja keskityn tähän: maanantaiaamu, ikkunan ulkopuolella piipertävät västäräkin kohta aikuiset poikaset, on aika ottaa kuppi teetä ja tuore sämpylä ja aloittaa työt.

... ja maailma odottaa

Ai tällaista on viettää lomaa uuden minäni kanssa. Tehdä ihan mitä mieleen juolahtaa ilman vaatimuksia tai tehtävälistoja. Aloittaa taas uusi Jane Austen. Keittää mansikkahilloa yömyöhään, kunnes koko maailma on ihanan tahmea. Käydä mielijohteesta lenkillä. Tutustua paremmin kotipihan sisiliskoon. Olla olematta masentunut. Olla olematta loppuunpalanut. Olla miettimättä omia tuntemuksiaan ja silti voida hyvin.

Vähän ennen lomaa minulla oli yhdistetty pms-lomastressi. Kun olin poukkoillut päivän epähuvituksessa, aloin salaa huolestua: mitä jos ihminen voi mielialalääkkeiden lopettamisen jälkeen masentua uudestaan ilman, että siihen näyttää olevan mitään syytä? Jos aivokemiat vain menevät niin, eikä sille voi mitään?

Se tuntui niin hurjalta ajatukselta, ettei sitä voinut edes ääneen sanoa, ja pieni pelko pääsi piileksimään rintaan. Onneksi sain sen kuitenkin ulos, onneksi minulla on puoliso, joka on ei-neurotyypillisesti armottoman rehellinen ja edellyttää sitä myös muilta. Hän auttoi ymmärtämään, että minua vain hieman jännitti lomailu ja joutenolo. Ja että iso valmiiksisaatu työprojekti nosti tunteita pintaan. Mieli oli vain hieman väsyksissä ja kaipasi jo lomaa.

Nyt on ajatukset vapaalla. Suloisen vapaalla niin, ettei tekstiäkään synny. Ai niin, kävin maanantaina kättelemässä erilaisia havupuita. Tulin parhaiten juttuun kanadalaisen Lännenpihdan kanssa. Kuulkaa korpeimme kuiskintaa - niillä on paljon tarinoita, enemmän kuin minulla nyt.

A letter

Ystävästäni A:sta ei ole kuulunut mitään. Ei edes jokaviikkoista päänsärkyä aina perjantaisin, kun otan lääkkeen. Ei huomiovirheitä liikenteessä. Ei yllättäviä tasapainon menetyksiä ja kaatumisia, ei portaiden tai kalusteiden aiheuttamia ruhjeita vartalossani. Ei pelkoa, ei painajaisia. Kaveria ei tunnu kiinnostavan ollenkaan.

Uusissa laboratoriotuloksissa arvot ovat jo viiterajoissa - rajojen yläpäässä, mutta silti! Eivät enää järkyttävästi viiterajojen ulkopuolella. Muutenkin olo on terve ja vahva. Vieroitusoireet mielialalääkityksestä kestivät kolmisen viikkoa ja olivat yllättävän voimakkaita, mutta nyt niitäkään ei enää ole.

Olen syvällä ja hiljaisella tavalla onnellinen.

Viime päivinä olen kuunnellut ihmisiä, jotka tuntuvat valittavan aivan tyhjästä. Heillä on kuulemma niin vaikeaa, ettei kukaan voi ymmärtää. Eikä kyllä varmaan voikaan, sillä mikään ei näytä heillä olevan oikeasti pielessä. Ei pitkäaikaissairauksia, ei muita vakavia sairauksia, ei neurologisia häiriöitä, ei mitään. He ovat silti varmoja, että koska he haluavat käpertyä itseensä ja kokea olevansa syvällisiä ja ahdistuneita ja selittämättömän ongelmaisia, he ovat meitä muita viisaampia, yksinäisempiä ja voimakkaammin kokevia. Tulee ihan oma murrosikä mieleen.

Itseensä käpertyminen on sairautta.

Minä haluan avautua maailmaan!

Vielä aisteista

Minua kiehtoi tuo makuaistin periytyminen niin paljon, että lähetin isälleni linkin uutiseen ja sähköpostiviestin.

"Pidätkö greipistä?"

Johon isä:
"Syön joskus greippiä (tai verigreippiä), ei se kyllä mikään minun mielihedelmä ole, kun on kovin hapan. Sokerin kanssa menettelee, mutta kun sokeria ei voi [aikuisiän diabeteksen takia] syödä. [Äiti] sensijaan syö aika usein verigreippiä.
terv: Isi
Ps. Tyrnihillo on ihan kamalaa, viitaten uutiseen."

Olen monessa asiassa tullut isääni, huvituksekseni siis tässäkin. Olen siitä mielissäni, sillä ihailen monia isäni piirteitä. Hän on iloinen, aina kiinnostunut ympäristöstään (liialliseen uteliaisuuteen saakka), lukee ja omaa valtavat määrät tietoa, on aktiivinen ja toimelias (ylivilkkauteen asti), osaa nauraa itselleen ja ymmärtää tilanteiden hassunkurisuuden. Hän on taitava käsistään, osaa rakentaa, keittää hilloa, siivota, hoitaa puutarhaa, piirtää - ja jos hän ei osaa jotakin, hän uskoo aina voivansa oppia.

Mitä pidemmälle jatkan tätä luetteloa, sitä selkeämmin tajuan, että kaikki nämä piirteet puuttuvat äidiltäni. Se on aina kiusannut minua. (Nykyään ymmärrän sentään paremmin, miksi äidiltäni puuttuu leikkimielisyyttä, kiinnostusta ympäristöön ja rohkeutta uuden oppimiseen.) Äidin luonteenlaatu on yhtä aikaa passiivinen ja määräilevä, mitä minun on vaikea sulattaa.

Toki isälläkin on huonot piirteensä. Niitä on jopa enemmän kuin hyviä, tai ainakin alkoholismi helposti hukuttaa alleen kaikki hyvät piirteet. Minulla on - tietysti - myös ne huonot piirteet. Hän on luonteeltaan heikko ja päättämätön, epärealistinen ja perfektionisti. Hän on liiankin puhelias ja suorapuheinen, eikä tilannetaju aina ole kohdallaan. Ennakkoluuloinenkin hän on, ja ajattelee olevansa aina itse oikeassa. Pahimmillaan hän osaa olla kateellinen, ilkeä ja äärimmäisen jääräpäinen ihminen, joka ei osaa nähdä asioita toisen ihmisen näkökulmasta.

Oi voi. Tuliko tästä sittenkin kirjoitus minusta? No, ehkä ei sentään. Minä olen nuori, terveempi, päättäväinen, itsevarma ja elänyt aivan erilaisen elämän. Minulla on monessa suhteessa hyvin erilaiset lähtökohdat. Ja ennen kaikkea minulla on aivan erilainen puoliso. :-)
Ja isässäni myös varoittava esimerkki, minkälainen minusta voi vanhana tulla, jos en jo nyt ala kitkeä huonoja tapojani.