Tarina norsusta

Valoisampaa

2012-01-31T20:49:00.005+02:00

Juuri, kun olin henkisesti sopeutunut katselemaan taas a:ta pidempäänkin, lääkäri sanoi, että lääkitystä voisikin alkaa vähentää. Mitä, enkö joudukaan syömään lääkkeitä taas monta vuotta? Jäin aivan häkeltyneeksi. Kaiken kukkuraksi en ole edes kertonut taas vanhemmilleni asiasta, koska en jaksaisi heidän huolestumistaan, ja nyt koko tilanne on kohta ohi, kun minä vain odottelen sopivaa hetkeä julkaista uutinen!

Otin siis itseäni niskasta kiinni, ja mainitsin koko jutusta kuin ohimennen puhelimessa - ikään kuin olisin vasta nyt aloittanut lääkityksen enkä olisi jo kohta lopettelemassa sitä. Hyvää hetkeä ei tulekaan, sen odottelu olisi pelkuruutta.

Joten nyt se on tehty, ja sitten voinkin vältellä puheluita ja kyläilyjä muutaman kuukauden. ;-) Se onnistuu tosin muutenkin, sillä eräs pieni karvakuono tulee viemään nämä helmi-maaliskuun viikonloput aika tarkkaan. Pikku pakkaslapsi.

Game of Thrones -sarja

2012-01-31T17:50:00.003+02:00

Odotin innolla ylen esittämää Game of Thrones -fantasiasarjaa, joka perustuu George R. R. Martinin kirjasarjaan. En ole ehtinyt vielä lukea kirjoja, mutta arvelin, että parempi katsoakin sarja ensin ja lukea vasta sitten kirja, jottei tule pettymyksiä. Televisiosarjaa on kuitenkin ylistetty ja palkittu niin runsain mitoin, että odotukseni olivat korkealla.

Nyt kolme jaksoa nähtyäni huomaan, että päällimmäinen tunne onkin hienoinen pettymys. Tiedän kyllä, että jos haluaa kuvata patriarkaalista ja feodaalista järjestelmää keskiaikaisissa puitteissa, jälki ei ole kovin kaunista naisten kannalta. Tietenkin heidät on pitkälti kahlittu lapsiin ja kotiin, järjestettyjen avioliittojen ja väkivallan kohteiksi, kuten omassakin historiassamme. Uskon kuitenkin, että historiamme on täynnä näkymättömiä selviytymistarinoita. Naiset eivät suinkaan aina ole olleet uhreja.

Game of Thrones -sarjakin yrittää urheasti tuoda naishahmoistaan esiin monia puolia ja tehdä heistä kokonaisia, itsenäisiä persoonia, pitkälti oikein onnistuneesti. Ongelmana vain on määrä. Vaikka halutaan kuvata patriarkaattia, ei mielestäni ole perusteltua, että keskeisistä hahmoista naispuolisia on vain 1/3. Jos sivuhenkilötkin otetaan mukaan, suhde on noin 1/6, eikä luku edes sisällä avustajia.

Joku voisi sanoa, että tällaisessa patriarkaalis-feodaalisessa järjestelmässä suurin osa vallanpitäjistä on miehiä, joten on perusteltua kuvata yhteiskuntaa lähinnä näiden miesten kautta. Olen eri mieltä, sillä jokainen mies on jonkun poika, jonkun veli ja jonkun isä. Kukaan ei ole maailmassa - kirjallisessakaan sellaisessa - yksin, vaan koostuu oman persoonansa lisäksi niistä vaikutteista ja muistoista, joita muut ovat antaneet. Ja tässä on väitteeni: uskon, että tätä televisiosarjaa olisi suuresti parantanut se, että myös näitä miehiä ympäröivät ja kannattelevat naiset olisi tuotu esiin.

Kirjailija Martin on maininnut muun muassa Tolkienin oppi-isäkseen. Tähän voisikin huomauttaa, että Tolkienilla on naishahmoja vielä vähemmän, ja aktiivisia sankarinaisia hyvin harvassa. Haluan kuitenkin muistuttaa, että Tolkien kirjoitti kuuluisimmat teoksensa 30-50-luvuilla, jolloin maailma oli aivan toisenlainen, ja hänen teoksensa perustuvat muinaistarustoihin - sen tähden saatan Tolkienia tässä ymmärtää. Mutta eikö ole sääli, että nykykirjoittaja jää näin rajoittuneeksi?

Saa nähdä, millaisia kirjat ovat verrattuna televisiosarjaan hahmojen osalta. Riittääkö niiden miehinen maailma vangitsemaan kiinnostuksen ilman hienoa musiikkia ja näyttäviä alkutekstejä?

Pakkasaamu

2012-01-30T18:37:00.001+02:00

Päivä päivältä
varhemmin auringossa
kipunoiva jää

aamulla

2012-01-01T12:01:00.000+02:00

uusi vuosi
aivan kuin metsässä
tuoksuisi kevät

* * *

new year
almost a scent of spring
in the woods

Talven sydämessä

2011-12-20T10:27:00.004+02:00

Pidän tästä säästä. Välillä aamut ovat kuurasta vaaleita, välillä lumi sulaa pois. Sateesta ei tiedä, onko se vettä vai lunta. Tässä on jotakin hyvin kotoisaa. Kaupunkia en silti kaipaa. Sanovat, että maaseudulla on pimeää, mutta lumi valaisee pihan, ja hämärä on kuusikossa hellempää ja vihreämpää kuin kiviseinien katveessa. Pimeys ja valo ovat aidompia.

Leutoina aamuina sammal paljastuu poluilla lumen alta, vähitellen, ja varvikon kaikki sävyt kimmeltävät jäästä ja sateesta. Koiran tassut tekevät mutaiseen maahan pieniä painaumia. Routakin sulaa välillä. Siinä on jotain lohdullista. Näinä päivinä tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt ja kaikki odottaisi liikkumatta päivän lyhintä hetkeä. Metsässä puron kuulaanmustaan vedenpintaan putoilee pisaroita yllänotkuvista puista, täydellisiä sisäkkäisiä ympyröitä, kuin sataisi. Tämä ei ole mikään vuodenaika, ajattelen, ja ajatus tekee minut onnelliseksi.

Juuri nyt, tässä aamun hämyssä, kosteassa joulukuisessa metsässä, tunnen, kuinka en odota mitään enkä toisaalta haikaile menneen perään. Näin on hyvä. Aika kuluu sopivasti. Minussa ei ole odotusta, en kaipaa jotakin epämääräistä tulevaa. Ystäväni a on opettanut sen.

Ja se on myös syy siihen, miksi minulla ei ole joulumieltä, havahdun huomaamaan. Lapsuudessa ja vähän aikuisiälläkin tunnelmoin mielelläni joulun alla juuri joulun odotuksella - itse juhlapäivä toi siksi aina jonkinlaisen pettymyksen ja tyhjiön. Nyt en odota joulua, eikä se siksi kosketa minua mitenkään. Alussa tunne hämmensi, mutta nyt tuntuu hyvältä seurata muiden jouluvalmisteluja ulkopuolisena, osattomana.

Ystävä kertoi, miten hänellä on kaikki oman joulunsa ainekset jo koossa ilman kiirettä ja stressiä. Hän tuntui oikeasti nauttivan jouluvalmisteluistaan ja tekevänsä vain sen, mitä oikeasti itse haluaa. Se ilahdutti, sillä nämä ajat ovat liiankin täynnä sellaista pitäisi-pitäisi-hölinää. Huomaan, että olen entistä yliherkempi ihmisten valitukselle joulusta. Jos siinä on jotakin stressaavaa ja ikävää, unohtakaa koko juttu! Ei kukaan käske, että joulunne pitää olla tietynlainen! haluaisin huudahtaa. Tietysti olen hiljaa. Mutta kun jo kolmas tuttava valittaa, ettei lauhan sään takia "tunnu yhtään jouluisalta", kiristelen hampaitani. Jos se joulu on teille niin tärkeä, eikö sen tunteen pitäisi tulla sisältäpäin? voisin kysyä.

Minä nautin lauhasta säästäni, jouluttomuudesta, valkenemattomista päivistä. Enkä jaksa muiden mukana päivitellä, kuinka nopeasti aika kuluu ja kuinka vähän aikaa on jouluun. Tulkoon, menköön. Minä pysähdyn kuusikossa pitkäksi aikaa katselemaan vesipisaroiden kirjomaa tyventä vedenpintaa ja kuuntelen metsän hiljaisia puheita. On vain tämä hetki, pitkä hämärä.

joulukuu

2011-12-19T10:25:00.000+02:00

kävelet yhä
lumisten kuusien alla
pimeää kohti

Lyödään sanoilla

2011-11-23T18:56:00.004+02:00

Luen parhaillaan Vesa Puurosen kirjaa Rasistinen Suomi. Kirjassa pohditaan esimerkiksi sitä, ylläpitääkö Suomessa journalismi rasismia antamalla rasistisesti ajatteleville ("maahanmuuttokriitikoille") niin paljon kritiikitöntäkin tilaa mediassa. Toimittajat eivät ole olleet riittävän valmistautuneita tai perillä maahanmuuttoasioista, jotta he olisivat pystyneet panemaan vaikkapa perussuomalaisia rasistipoliitikkoja riittävän tiukoille ja vaatimaan konkreettisempaa puhetta kuin vain "en ole rasisti, mutta..." -retoriikkaa. Toinen silmäänpistävä seikka on se, ettei maahanmuuttajia ole juuri haastatteluissa näkynyt - puhutaan siis yleistävästi ihmisjoukosta ilman, että sen edustajilla on mahdollisuutta tuoda näkökulmaansa esiin. Suomalaiset-sanaa taas käytetään miettimättä, minkälaista porukkaa siihen joukkoon oikeasti sisältyy.

Puhuttaessa maahanmuuttajista tuntuu unohtuvan, etteivät he kaikki ole pakolaisia. Meille muuttaa ihmisiä todella monista maista ja lukuisista syistä. On melkoista kaksinaismoralismia, että osa heistä on tervetulleita ja osa ei. Länsimaiset valkoihoiset korkeasti koulutetut työn perässä muuttajat kyllä huolitaan, mutta jos on tummaihoinen, on varmasti elintasopakolainen, joka tulee vain viekoittelemaan suomalaisia naisia ja loisimaan sosiaalituilla.

Pakolaisista puhuttaessa taas tuntuu täysin unohtuvan se, millaisista oloista Suomeen paetaan. Mielestäni Suomi on niin syrjäinen ja sisäänpäinlämpiävä yhteiskunta, ettei tänne kukaan vapaaehtoisesti tule - syrjittäväksi tai vain viileästi suljetuksi ulkopuolelle. Huomattava osa pakolaisista on kokenut kotimaassaan/lähtömaassaan väkivaltaa ja kidutusta, kauhuja, joista harvalla on aavistustakaan. Integroidu siinä sitten, kun pelkkä mielenterveyden säilyttäminenkin on taistelua. On mietittävä, millaiset lähtökohdat itse kullakin on, ja tiedostettava se, että aika moni valkoihoinen Suomessa on syntynyt kultalusikka suussa.

HS:n taannoinen kysely paljasti sen, minkä jo tiedämme: Suomessa on paljon rasismia. Se kohdistuu niin muualta tulleisiin kuin omiin vähemmistöihimme (romanit, saamelaiset, suomenruotsalaiset). Ällistyin kuitenkin sitä, minkälaisia kyselyn kysymykset olivat ja miten niihin oli vastattu. Ymmärrän vielä sen, että joku, joka ei ole lainkaan matkustellut ja tutustunut muihin kulttuureihin, voi ajatella, että "ihmiset, joiden ulkonäkö ja kulttuuri poikkeavat paljon suomalaisesta, ovat ennustamattomia ja pelottavia". Mutta kuka itseään kunnioittava tervejärkinen ihminen on sitä mieltä, että "Joihinkin rotuihin kuuluvat ihmiset eivät kertakaikkiaan sovi asumaan modernissa yhteiskunnassa"?! Tai pitävät islamia uhkana suomalaiselle demokratialle?!

Olen varmaankin naivi ja pullossa kasvanut, mutta minulle ei käy järkeen, että ihmiset ajattelevat näin. Tunnen varmasti yhden rasistin, lähes seitsemänkymppisen isäni, enkä hänellekään anna anteeksi rasistista ajattelua, vaikka/sillä tiedän sen kumpuavan perityistä asenteista ja ajattelemattomuudesta. Tuntuu pökerryttävältä, että itseni ikäisetkin ihmiset voivat pitää yhteiskunnan kannalta parempana, että "eri kulttuureista lähtöisin olevat ihmiset elävät toisistaan erillään eivätkä sekoitu keskenään".

Kyseinen tutkimus on tietysti kirvoittanut monenlaisia kommentteja ja kirjoituksia: ajattelemattomia, ajateltuja ja näennäisnokkelia. Viimeistä edustaa mielestäni T. Enbusken kolumni, jossa hän toteaa aivan oikein meidän kaikkien olevan jossakin määrin rasisteja (me-muut-ajattelu, uusien tilanteiden pelko) sekä rasismin olevan tilanne-, aika- ja kulttuurisidonnaista ja ennen kaikkea tyhmää. Mutta esimerkiksi siinä hän menee pahasti metsään, ettei näe rasististen puheiden merkitystä. Hän väittää melko heppoisin perustein, ettei rasistisia ajatuksia pitäisi tuomita. Pitäisi muka keskittyä vain rasistisiin tekoihin, koska kaikista rasistista ajatuksista "ei välttämättä tule [rasistisia] tekoja". Minusta tämä on uskomattoman yksioikoinen ja yksinkertaistettu logiikka, joka hämmästyttää erityisesti siksi, että sen lausuja on itse media-alalla.

Rasistiset ajatuksethan usein purkautuvat rasistisiksi puheiksi, eivät teoiksi. Ja sanojen voima on valtava. Sanat hallitsevat maailmaa, ajatteluamme ja tekojamme. Rasistinen ajatus ilmenee rasistisena puheena, ja rasistisen puheen lisääntyminen muuttaa yhteiskunnan ilmapiiriä niin, että rasistiset teot lisääntyvät. Puhumattakaan siitä, millaista väkivaltaa pelkillä sanoilla voidaan tehdä, tai miten ennakkoluuloinen ajattelu ilmenee ruumiinkielessä ja katseissa niin, että viesti menee kyllä uhrille perille.

Oletko sinä joskus kokenut väkivaltaa? Se voi olla sanallista tai fyysistä. Jos olet, tiedät miten monimuotoista väkivalta voi olla ja millaiset jäljet se jättää. Myös rasismi on ennen kaikkea väkivaltaa, vallan käyttämistä väärin. Siinä on ihan turha väittää, että en minä ole rasisti tai että kyllä suomalaiset ovat sentään fiksua ja rauhallista porukkaa. Jokainen, joka osaa asettua toisen asemaan, ymmärtää, ettei rasismia voi hyväksyä. On aivan turha yrittää pukea syrjintää "maahanmuuttokritiikin" muka asialliseen työasuun. Se on riisuttava ja tunnistettava, jotta se voidaan kyseenalaistaa. Ja omista ennakkoluuloista on hyvä aloittaa.

Todellisuus kuvina

2011-11-08T17:31:00.005+02:00

Joskus varhaisteini-ikäisenä luin jostakin äitini englannista käännetystä kuntoilukirjasta, että muotilehtien valokuvia käsitellään. Että raajoja voidaan venyttää ja hiuksia tuuhentaa hiirellä. Muistan edelleen hämmennykseni. Silloin ei valokuvien käsittelystä kotitietokoneilla ollut aavistustakaan, enkä ollut varmaan edes lukenut yhtään muotilehteä, johon tuo amerikkalainen kirja viittasi. Silti teksti syöpyi mieleeni, koska tajusin silloin, että kaikki ei ole ehkä kuvissakaan sitä, miltä näyttää.

Nyt reilut parikymmentä vuotta myöhemmin hatarimmastakin otoksestaan saa parilla hiiren painikkeen napsautuksella hetkessä kirkkaan, värikylläisen, terävän, rajatun ja kauniin valokuvan. Eikä mediassa julkaista enää yhtään valokuvaa, joka ei olisi käsitelty. Se pistää miettimään: mikään näkemäsi kuva ei ole enää aito.

Ja kun tietää, mitä etsii, sormeilun yleensä huomaa, varsinkin pienemmän budjetin julkaisuista. Sisustuslehdet ovat täynnä valoa, enemmän kuin maailmaan mahtuu. Kaikissa ruokalehdissä ja liitteissä perus-pirkkaa myöten ruokakuvat ovat niin värikkäitä, että se suorastaan vie ruokahalun. Kaikki on liian vihreää, punaista, valkoista, luonnotonta.

Entäpä kasvokuvat kaikenlaisissa aikakauslehdissä: missään ei ole näkyvissä luomia, ryppyjä, ihohuokosia, ohuita hiuksia, kellertäviä hampaita. Ei, kaikilla on muovisen sileä iho, nukkemaisen tuuhea tukka ja tasaisena hohtava hammasrivi. Ja varsinkin vaaleasilmäisillä pupillien reunat oudon sumeat, kun silmänvalkuaiset on vaalennettu luonnottoman valkoisiksi. Eihän kenelläkään voi olla verisuonia silmissä, sehän olisi suorastaan epänormaalia!

Eikä kameran eteen astuessaan tarvitse kenenkään olla enää huolissaan: vatsan kaari, pyöreät posket ja paksu niska voidaan sivaltaa yhdellä pyyhkäisyllä pois. Kymmenen senttiä lisää mittaa sääriin aivan hujauksessa. Nenä suoraksi ja kasvot symmetrisiksi kahdessa minuutissa ilman kivuliasta kosmeettista kirurgiaa. Kuvissa me olemme kaikki muodinmukaisia, sillä kukaan ei ole enää oma itsensä.

Se, mikä vielä parikymmentä vuotta sitten tuntui abstraktilta kaukaisuudelta, on nyt arkipäivää. Työkseen kuvia käsittelevistä ihmisistä on tullut amerikan harvinaisuuksien sijaan ihmisiä, jotka muokkaavat meidän kaikkien näkökenttää koko ajan. He luovat meille tämän toisen todellisuuden - nyt kysymys kuuluukin, uskommeko siihen?

Tasa-arvo tarhassa

2011-11-01T11:33:00.005+02:00

Tämänhän me jo tiesimmekin: Yle uutisoi tutkimuksesta, jossa todettiin tyttöjä ja poikia kohdeltavan päiväkodeissa eri tavalla, vaikka henkilökunta luuli suhtautuvansa lapsiin tasa-arvoisesti. Useissa ruotsalaistutkimuksissa tämä on todettu aiemminkin. Voin myös kuvitella tilanteen olevan monessa kodissa sama - tai todennäköisesti vielä epätasa-arvoisempi, koska kasvattajina ei ole ammattilaisia.

Vaikka Suomessa vallitsee käsittämätön myytti sukupuolten tasa-arvosta, päiväkotikoe osoitti jälleen sen, että tytöiltä odotetaan kuuliaisuutta, avuliaisuutta ja keskustelutaitoa (toisten kuuntelemista ja palvelemista), pojilta taas itsenäisyyttä ja kyvyttömyyttä kuunnella tai keskustella (toisista riippumatonta ja toisia huomioimatonta käytöstä).

Mielestäni olennaista on, että poikien tarpeisiin reagoidaan nopeammin kuin tyttöjen. Surullista kyllä, se on varmaankin tehokkain keino opettaa tytöille, että heidän tarpeensa eivät ole ensisijaisia. Vähitellen tytötkin rientävät täyttämään poikien tarpeita, vaikkapa auttamaan pukeutumisessa, ja siitähän heitä sitten kehutaan. Näin vahvistetaan uhrautuvaa, omat tarpeet kieltävää käytöstä vielä lisää. Missä olisi se aikuinen, joka sanoisi tytölle: "Ei ole sinun tehtäväsi auttaa tässä. Pue sinä vain omat vaatteesi nyt, ja minä autan jos tarvitset apua."

Käytännössä kierre siis ruokkii itseään. Ja pojat, joita ei opeteta ja kannusteta odottamaan, ovat meluavia ja kärsimättömiä ja henkilökunta haluaa saada heidät nopeasti ulos, pois jaloista. Sitten ehtii auttaa tyttöjä, jotka odottavat hiljaa ja kiltisti vuoroaan. Käytännöllistähän se varmaan on, mutta aika paljon tämä kertoo arvoistamme. Ovatko pojat muka kyvyttömiä keskustelemaan? Eivätkö tytöt muka saa olla kärsimättömiä ja vaativia?

Ylen uutinen alkaa hyvin, mutta loppupuolella olisin toivonut vähän analyyttisempää otetta, se olisi voinut karsia idioottimaisinta kommentointiakin. Olennaistahan on, että tilanteesta kärsivät sekä tytöt että pojat. Kukaan ei hyödy siitä, että tyttöjä ja poikia kohdellaan eri tavoin - ja pahin tilanne on tietysti niillä pojilla ja tytöillä, joiden käytös ei vastaa sukupuolensa stereotypiaa.

Tavoite tämänkin tutkimuksen taustalla lienee, että pystyisimme tarjoamaan lapsille sekä aktiivisia että passiivisia toimintamalleja sukupuolesta huolimatta. Että prinsessat voivat taistella miekoin lohikäärmeitä vastaan ja että prinssit voivat nukkua ruususen unta, ja että lapset saavat itse valita, ovatko prinssejä vai prinsessoita vai lohikäärmeitä ilman, että me aikuiset ohjaamme vaivihkaa heitä tiettyyn suuntaan. Me luulemme olevamme niin kovin neutraaleja ja valveutuneita tajuamatta, että lapset osaavat lukea pienimmätkin vihjeemme. Hymyilemmekö hieman tavallista lämpimämmin tytölle, kun hän on pukeutunut söpöön prinsessamekkoon? (viesti: hyväksyn sinut, kun olet tälläytynyt, sievä ja passiivinen) Naurahdammeko kannustavasti pojalle, joka uhoaa ja karjuu leikkimiekka kädessä? (viesti: hyväksyn sinut, kun olet itsenäinen ja aktiivinen häiriöksi asti)

Lapsethan eivät toteuta omia roolejaan ja omia todellisuuksiaan. He kopioivat meidän aikuisten maailmaa ja kokeilevat niitä rooleja, joita me heille tarjoamme. Tytöt eivät synny prinsessoina ja pojat prinsseinä - kyllä me kasvatamme heidät siihen. Huomispäivän uhrautuvat naiset ja mykät miehet.

Jos tulet iholle

2011-10-28T11:26:00.003+03:00

Viime aikoina julkisuudessa on puitu parinkin kansanedustajan möläytyksiä. Palstatilaa ovat saaneet niin Hakkaraisen homopuheet kuin Pekkarisen ryntäätkin. Uutisten herättämät reaktiot ja kommentit ne vasta mielenkiintoisia ovat olleetkin.

On totta, että hämmentävissä sosiaalisissa tilanteissa tulee itse kunkin joskus lauottua typeriä juttuja, joita jälkeenpäin saa harmitella. Jokaiselle lienee käynyt niin. Toisaalta monenlaisia asioita voi jälkeenpäin väittää vitseiksi, kun tilanne on jo ohi eikä kukaan voi todistaa mitään. Joka ei ymmärrä huumoria, on tiukkapipo tosikko ja mitä todennäköisimmin joku femakkokin vielä. Mediaakin voi syyttää, mitäs kyselevät liikoja mielipiteitä asioihin, vaikka olisi itse soittanut kommenttinsa uutistoimitukseen.

Pari kohtaa kuitenkin mietityttää näissä nimenomaisissa tapauksissa. Ensinnäkin se, että kansan edustajan on oltava käytökseltään ja moraaliltaan meidän muiden yläpuolella. Siihen velvoittaa lakikin, ja kansanedustajan tehtävä on luottamustehtävä.

Kiintoisampaa on kuitenkin se, miten itse kukin töppäyksensä sovittelee. Rehdeintä on myöntää tyrineensä, pyytää anteeksi ja ottaa opikseen. Se vain näyttää olevan yllättävän vaikeaa. Monesti tapa, jolla möläytyksiä ja mokia selitellään, kertoo enemmän kuin itse tilanteet. Asenteet tulevat esiin siinä, mitä sanotaan ja varsinkin siinä, mitä jätetään sanomatta. Vakuutun ihmisen typeryydestä viimeistään siinä vaiheessa, kun hän vakuuttaa, ettei hän sitten tykkää homoista "jos he tulevat iholle" mutta ettei hänellä muuten ole mitään heitä vastaan.

Se, ettei jotakin vähemmistöä vastaan, ei tarkoita, että olisi myöskään kyseisen vähemmistön - ja sitä kautta ihmisoikeuksien tai tasa-arvon - puolella.
Ja joskus pitäisi osata myöntää sekin, että vika voi olla omassa "huumorissakin" eikä aina toisten tosikkoudessa.

Oikeasti sovussa

2011-10-26T18:00:00.005+03:00

Maanantaina leikimme adhd-puolison kanssa, että meille liputetaan. Täyteen oli tullut 15 yhteistä hilpeää, rakentavaa ja riitaisaa vuotta.

Vaikka sovimme toisillemme kuin equasym iltapäiväkahvin kera, tajusimme, että taivaltamme voi kyllä pitää jonkinlaisena saavutuksenakin. Laskeskelimme, että matkan varrelle on mahtunut monenlaista kasvua, traumoista selviytymistä, henkistä ja fyysistä sairastelua, diagnooseja, uusien käyttäytymismallien opettelua ja yleistä äkkivääryyttä. Puoliso totesi aivan oikein senkin, että hänelle adhd-ihmisenä näin pysyvä ja vakaa suhde on suuri saavutus. Ja minä kiittelin sitä, ettei hänellä ole tapana pakata laukkujaan joka riidan päätteeksi, sillä sitä minun pääni ei kestäisi.

Hehkutimme myös suhteemme vahvuutta: avointa keskustelua kaikesta. Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että vaikka avoimuus on toki hyvä rakennusaine, tärkeintä kuitenkin on molemminpuolinen sitoutuminen. Haluamme olla tässä. Siitä olen samanaikaisesti kiitollinen ja ylpeä.

Yhdessä kiukuttelukin on nykyisin kivaa. Raastavampia riitoja varten teimme alkuvuosinamme puolivakavissamme riitelemissopimuksen, siis laadimme pelisäännöt siitä, miten riitelemme. Luettelo ei ollut pitkä; siinä oli muutama olennainen kohta, kuten että kumpikaan ei poistu kesken riidan, uhkaile lähtemisellä tai käytä sanoja "aina", "koskaan" jne.

Kaikkein hyödyllisin sääntö näiden vuosien varrella on kuitenkin ollut tämä:
"Mieti, kumpaa haluat: olla oikeassa vai olla sovussa."

Monesti kesken riidan havahdun miettimään tätä, ja väistämättä olen joutunut myöntämään itselleni, että sopu on minulle tärkeämpi.
Se, kuka on oikeassa, on viime kädessä täysin merkityksetöntä.

(...ja monesti adhd-puolison tekee tyytyväiseksi se, että myönnän hänen olevan oikeassa, vaikka me molemmat tietäisimme hänen olevan väärässä ;-)

Kuun nopeudella

2011-10-06T19:00:00.003+03:00

Och natten strömmar
från öster till väster med
månens hastighet.

- Tomas Tranströmer -

Myllerrystä

2011-10-04T22:20:00.003+03:00

Välillä herään huomaamaan, miten suhtautumiseni elämään on muuttunut muutamassa vuodessa. Esimerkiksi viimeksi kun aloitin lääkityksen a:han, päätin ottaa lääkkeen perjantai-iltana, jotta sivuoireet eivät heikentäisi työkykyä vaan sattuisivat viikonlopulle. Nyt kun aloitin lääkityksen uudestaan, pidin itsestään selvänä, että lääke on otettava arkena, jottei ainakaan mene viikonloppu pilalle sivuoireiden takia. Maanantai-ilta on sopivin, se on muutenkin monesti vähän vaikea päivä. ;-)

Viime tiistaina olo olikin sitten kaamea ensimmäisen lääkeillan jälkeen. Levottomat yöunet, päänsärky, inha olo, sumuisuus ja väsymys olisi ollut järkevää potea sängyn pohjalla, mutta olin sopinut päivälle kaikenlaisia menoja, joiden läpi raahauduin zombiena.

Enkä näköjään oppinut yhdestä kerrasta, kun sovin tälle tiistaille puolestaan piharakentamisen kaivinkoneineen ja multakuormineen. Yöllä näin painajaisia, että minulta oli puoliso kateissa ja sitten häneltä koiramme kateissa, ja heräsin kalseaan sarastukseen loputtoman uupuneena. Koirakaan ei jaksanut olla hereillä, kun nautin särkylääkeaamiaiseni ja lampsin kumisaappaissa pihalle lapionvarteen ennen kahdeksaa.

Työ on kuitenkin joskus parasta terapiaa. Enpä ehtinyt olojani tänään miettiä, kun vietin vajaat kymmenen tuntia kaivaen pensaita ja perennoja maasta, lapioiden multaa ja sepeliä, levitellen suodatinkankaita ja organisoiden kaivuutöitä juoksemalla ympäriinsä. Päivän päätteeksi lämmin suihku tuntui taivaalliselta, kun tunsin kuorruttuneeni tihkusateessa mutaan ja hiekkaan. Käsiä ja selkää särki, mutta en enää tuntenut itseäni sairaaksi.

Henkinen uupumus ja lääkkeen tekemä tokkuraisuus ovat vaihtuneet terveeseen väsymykseen lihaksissa. Ja ensi yön nukun hyvin.

Huoletonta hääräilyä

2011-09-26T12:26:00.003+03:00

Kahden päivän alakulon jälkeen koittaa varsinainen puuhapäivä, kun meillä on talkoot. Ja kuin ihmeen kautta mieleni kevenee ja huolet unohtuvat. Jokin näissä ihmisissä ja heidän ystävällisessä auttamishalussaan lämmittää sydämeni pohjia myöten. Ja seuraavina päivinä hymyilen näille muistoille.

Kuinka milloin mikäkin työkalu on kateissa ja lapset saavat virnistellen juosta hakemassa niitä. Kuinka sadekuuron sattuessa ahtaudumme koko porukka parin neliön verannalle sateensuojaan kahvittelemaan. Kuinka satapäisen hanhiparven lentäessä yli jokainen keskeyttää työn ja jää katselemaan lähtijöitä. Kuinka kaikki rupattelevat niin hilpeästi, etten saa ääntäni kuulumaan antaakseni työohjeita. Kuinka tohkeissaan ja auttamishaluisena koira pyörii kaikkien rapsuteltavana. Ja kuinka iloisilta kaikki näyttävät.

Tämä kantaa minua pitkään. Nämä ihmiset.

Luvassa viilenevää

2011-09-22T12:06:00.008+03:00

Nukun levottomasti, ja hurjistuneissa unissani olen vieraissa paikoissa ja oudoissa vaatteissa, kiipeämässä taas huteria portaita liian korkealle. Tulevan lääkärinsoiton aiheuttama jännitys vatsanpohjassa herättää varhain.

En ole koskaan tavannut tätä lääkäriä, ja hänen mietiskelevä mutinansa puhelimessa paljastaa, ettei hän oikeastaan tiedä tästä asiasta mitään. Selitän asioita, jotka hänen pitäisi nähdä papereista, ja joudun käyttämään k-sanaa, kun en juuri silloin saa päähäni sitä paljon kätevämpää latinankielistä adenooma-sanaa.

Painotan, että aiemmin olen saanut lähetteen erikoislääkärille läheiseen kaupunkiin, toivoen niin käydän nytkin. Mutta setä surisee langan toisessa päässä, että jos kokeiltaisiin kolme kuukautta ja katsotaan sitten, mihin suuntaan veriarvot menevät ja pitääkö lähteä erikoislääkärille. Tunnen itseni koekaniiniksi ja haluan kiljua: "Kolme kuukautta! Viimeksi olin lääkkeillä yli kolme vuotta! Voisitko sinäkin nyt vähän sitoutua tähän juttuun?!" Mutta myöntelen ja kerron että ei, lääkkeitä ei enää ole kotona, palautin loput apteekkiin, tarvitsen uuden reseptin ja kyllä, varaan sitten itse uuden laboratorioajan.

Tunnen olevani yksin. Mietin, loppuuko tämä joskus. Vai olenko loppuelämäni aina muutaman vuoden inhoilla lääkkeillä ja sitten taas seurannassa, kunnes jotakin ilmenee. Eikä ole tässä ketään, keneltä kysyä.

Arvon, minä päivänä aloitan lääkkeet. Mikä olisi sopiva päivä uhrattavaksi alakulolle, pahoinvoinnille, väsymykselle ja päänsärylle? Huominen? Ensi viikon perjantai? Mikään ei ole toista parempi päivä, kehnoja kaikki tarjokkaat. Suututtaa.

Pieni, hedelmäkärpäsen kaltaista vinhaa sinnikkyyttä osoittava ääni kuiskuttelee, että joillakin ihmisillä on oikeitakin ongelmia. Oikeasti Vakavia Sairauksia. Ja tämänkin vaivan kanssa jotkut joutuvat läpikäymään leikkauksia ja sädehoitoja, joten minulla on asiat oikeasti hyvin EI SAA VALITTAA. Yritän huidella sitä syrjemmälle ja piipittää yön pimeydessä puolisolle, että vähän pelottaa kyllä nyt. Ja hän ymmärtää. Muistan taas, etten ole yhtään yksin, vaikka neuvoton olenkin.

On tämä vahva olkapää, johon nojata ja katsella verhonraosta vilkkuvaa tähteä, kun hallan harmaa kissa hiipii nurmen poikki yöllä. On ystäviä, joiden kanssa voi viihtyä mitään puhumatta. Joiden kanssa katsoa Vettä elefanteille ja pauhata elokuvan kaikista norsuja koskevista asiavirheistä. Jotka lähettävät pieniä arkisia hyväntuulisia viestejä juuri, kun niitä eniten tarvitsen. Jotka onnistuvat jotenkin olemaan aina lähellä.

Äidille ja isälle en sano mitään, koska en osaa vielä vastata mihinkään kysymyksiin. Enkä jaksa juuri nyt kantaa ketään. Jotenkin tuntuu kevyeltä ja hilpeältä vain vertailla isän kanssa omenalajikkeita ja vaihtaa hilloreseptejä ja huomata, etten enää ole hänen arvostelulleen niin altis kuin ennen. Jotenkin olen kasvanut.

Ja onhan minulla tämä syksy, oma vuodenaikani, korppien ja närhien äänimaailma, sateessa punaiset lehdet. Mudan tuoksu ja hanhien huuto iltahämärässä.

Kohta tuuli kääntyy pohjoiseen.

Aamiaisella

2011-09-08T11:00:00.004+03:00

Koiralenkiltä tullut adhd-puoliso istuu tiiviisti tietokoneen ääressä, vaikka lähes valmis aamusmoothie odottaa pöydällä. Katson parhaaksi muistuttaa puolisolle aamiaisesta ennen kuin hän on aivan nälkään nääntynyt jumitettuaan netissä liian pitkään. Arvelen, että paras keino herättää huomio on kutsua puolisoa nimeltä, sillä se toimii usein.

Hän nousee tietokoneen ääreltä ja kertoo, ettei minun tarvitsisi käyttää niin komentavaa sävyä, koska silloin kutsuun reagoi turhaan myös koira. Lupaan kutsua seuraavan kerran lempinimellä, mutta mietin, etten voi aina tietää, miten syvällä omassa maailmassaan puoliso on ja mitä sanoja kulloinkin tarvitaan. Koira tapittaa meitä molempia tiiviisti ja odottaa, että jotain tapahtuu, kun kerran annoin sille tehtäväksi etsiä puolison ja nythän se jo löytyikin!

Puoliso alkaa häärätä keittiössä montaa asiaa yhtä aikaa ja onnistuu hukkaamaan suodatinpussin kahdesti ennen kuin saa sen kahvinkeittimeen. Yritän pientä toiminnanohjausta.

minä:
"Tässä on sulle smoothie, siihen ei tarvii lisätä mitään muuta kuin jugurttia."

adhd-puoliso:
"Älä sano, ettei siihen tarvii lisätä mitään, jos siihen kerran tarvitsee lisätä jugurttia!"

minä: . . .

Seisahdun

2011-09-07T12:54:00.002+03:00

Seisahdun viimein
Puolukka laskee maahan
raskaan taakkansa

* * *

Finally I stop walking
Lingonberry lays down
its heavy load

Meren yli turkoosia ja kultaa

2011-09-02T22:01:00.004+03:00

Unessani olen taas taistelussa, aina näissä vakavissa ja pysähtyneissä sodissa, hetkissä juuri ennen kuin kohtalo pannaan täytäntöön. Katson merenlahden yli tihkusateen läpi vastustajia, joskus värikkäitä, konemaisia jättiläisiä, joskus inhimillisiä, vaatetettuja petoja. Ihmetyn tästä kaikesta.

Tätä hämmennystä en koskaan koe valveilla, se kuuluu tänne, näihin hetkiin, tätä pienuutta suuremman edessä, kohtalonomaisuutta, taisteluun alistumista. Koskaan en pelkää, vaikkei toivoa ole. Aseeni ovat vaatimattomat, ja etsin turhaan kilpeä.

Hyynharmaa merivesi ei estä vääjäämätöntä sotaa lähestymästä, se on kylmää ja suolaista ja oudoin äänin kutsuvaa. Se on kohdattava. Aallokosta kimpoavat kuin heijastuksina kullan ja turkoosin sävyt. Ne ovat osa maailmaa, jota en näe enkä tunne, mutta johon on kuljettava.

Herään aina ennen viimeistä hetkeä. Enkä tiedä, kuka on se taipumaton, vakava minä, joka ei väistä tätä kohtaloaan. Joka toivoo kilpeä suojakseen, koska on liian alttiina, liian näkyvissä, liian hauras, muttei silti kavahda eikä käännä katsetta. En tunne sitä, se en ole minä.

Sain tänään tietää, että veriarvoni ovat huonontuneet. En vielä tiedä, mitä kaikkea se tarkoittaa. Luovuin a:sta kepein sydämin, mutta se kurottaa ulapan yli viipyilevän syleilyn.

Nyt seison hetken tässä merenlahdella.

Ajatuksia syrjinnästä

2011-07-26T10:28:00.003+03:00

Yritän katsoa maailmaa monelta kantilta, mutta aina välillä herään huomaamaan, millaisessa henkisessä lintukodossa elän. Olen pitkälti valinnut itse ystävä- ja tuttavapiirini, ja se koostuu suvaitsevista ja tunneälykkäistä ihmisistä, jotka arvostavat ja kunnioittavat muita ihmisiä. Minulla ei ole juuri mitään kosketuspintaa vaikkapa siihen osaan väestöstä, jonka mielestä erilaisuus on uhka eikä rikkaus. Ja siksi helposti unohdan koko väestönosan olemassaolon. Kunnes eduskuntavaalitulos tai vaikkapa jonkin naistenlehden juttu siitä, millaisia ennakkoluuloja eri etnisten vähemmistöjen edustajat kohtaavat Suomessa, saa minut havahtumaan.

Rasismi ja syrjintä on Suomessa yleistä. Osa on rakenteisiin piiloutuvaa epätasa-arvoa, osa avointa henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Syrjintä on paljon yleisempää kuin minä voin käsittää tai haluaisin edes uskoa. Monille tekijöille ja uhreille se on jokapäiväistä.

Enkä minä voi ymmärtää, mitä niiden ihmisten päässä liikkuu, jotka vaikkapa eivät suostu tummaihoisen sairaanhoitajan hoidettaviksi tai jotka hakkaavat suomenruotsia puhuvan nuoren. On mielestäni ymmärrettävää, että erilaisuus herättää kummastusta tai vaikka pelkoakin, mutta on aivan eri asia, miten omat tunteet näkyvät käyttäytymisessä. Mikä erilaisuudessa on muka niin uhkaavaa, että hyökkäys on paras puolustus? Mikä kyvyttömyys käsitellä omia tunteitaan saa ihmisen unohtamaan alkeellisimmatkin käytöstavat? Unohtamaan, että se toinenkin on ihminen?

Olen nähnyt tarpeeksi elämää tietääkseni, että meistä jokainen kuuluu jossakin elämänsä vaiheessa johonkin vähemmistöön. Kukaan ei porskuta koko elämäänsä valtavirrassa. Jokainen on jossakin tilanteessa erilainen. Muun luuleminen on mielestäni harhaa ja itsepetosta. Viimeistään vanhuus heittää ihmisen johonkin vähemmistöryhmään.

Itse olen kuulunut moniin vähemmistöihin vähän vaihtelevasti elämäni aikana. Osa leimoista on melko pysyviä, kuten seksuaalinen suuntautuminen. Osa on tilannekohtaisia, kuten se, millaista onkin yhtäkkiä olla ainoa valkoihoinen suuressa ihmisjoukossa - muuttua normista poikkeukseksi. Väittäisinkin, että toimintakyvyn lailla myös erilaisuuden määrittelee tilanne. Olosuhteet tekevät meistä samanlaisia tai erilaisia kuin muut.

Itse en monesti edes muista vähemmistöasemaani, koska hakeudun tilanteisiin, joissa en tunne olevani erilainen tai joissa erilaisuuttani pidetään myönteisenä asiana. Olen siinä onnekkaassa asemassa, ettei minun tarvitse esimerkiksi työssäni juuri kohdata suvaitsemattomuutta ja syrjintää. Silti se suvaitsemattomuus on olemassa, vaikka yritän ummistaa siltä silmäni. Se vain ei yleensä kohdistu minuun vaan muihin: romaneihin, tummaihoisiin, suomenruotsalaisiin, lestadiolaisiin, homomiehiin, vasemmistolaisiin, eläinten oikeuksien puolustajiin, saamelaisiin, toimintarajoitteisiin ihmisiin, sateenkaariperheisiin, muslimeihin, maahanmuuttajiin.

Mielestäni älykkään ihmisen tulee tiedostaa, että ihmiskunta koostuu yksilöistä eikä ryhmistä. Ketään ihmistä ei voi pitää ensisijaisesti jonkin ryhmän edustajana ja vasta toissijaisesti yksilönä. Kyllä me olemme ensisijaisesti yksilöitä, vaikka joskus haluaisimme määritellä itsemme ja toisemme toisin.

Tunnen oloni voimattomaksi, koska minulla ei juuri ole arkipäivän tilanteita, joissa voisin taistella suvaitsevaisuuden puolesta. Minulla ei ole työyhteisöä, jossa vaikuttaa, enkä juuri liiku kaupungilla, julkisissa liikennevälineissä ja väkijoukoissa. Lehdistä jälkikäteen lukemalleni syrjinnälle en taas voi enää mitään.

Järkyttävintä on saada tietää niistä tapauksista, joissa sivulliset eivät ole reagoineet henkiseen tai fyysiseen väkivaltaan. Ymmärrän, että tilanteeseen puuttuminen pelottaa. Vierestäkatsoja samastuu uhriin ja kokee samanlaista pelkoa ja avuttomuutta. Mutta siinä sivustakatsojan roolissa pitäisi muistaa, ettei suinkaan ole yksin. Taustatukena ovat ne lähistöllä olevat, ehkä jopa kymmenet muut ihmiset, jotka myöskään eivät ole uskaltaneet avata suutaan, vaikka heidän oikeustajunsa siihen kehottaa. Tarvitaan vain yksi ihminen, joka katkaisee tilanteen jotenkin - vaikka soittamalla poliisin tai muuten puolustamalla uhria - muut tulevat kyllä tueksi. Väkijoukolta voi myös suoraan pyytää apua ja tukea. Monissa tilanteissa kiusaaja lopettaa yllättävänkin helposti, kun kunnolla käsketään. On murennettava se kiusaajan illuusio, että hän voi tehdä mitä vain kenenkään puuttumatta.

Moni syrjinnän kannattaja vetoaa sananvapauteen. Se on valheellista; Suomi ei ole "vapaa maa". Täällä ei todellakaan saa eikä pidä sanoa mitä haluaa. Moraalin, etiikan ja ihmisyyden vaikeiden käsitteiden lisäksi voidaan puhua konkreettisemmin vaikkapa laeista, jotka tuomitsevat syrjinnän.

Olemme kaikki vastuussa siitä, minkälaisessa yhteiskunnassa elämme. Meillä on oltava rohkeutta kantaa se vastuu!

Veden varassa

2011-07-04T16:12:00.004+03:00

Juuri nyt kesä tuntuu hyvältä. Pakenen alkavaa työviikkoa rantaan, koira kirmaa iloisena vesirajaan, säikyttää pois rannan puissa sirittävät tiaisenpoikaset. Viileä tuuli nipistelee ihoa, ja kahlaan turvaan lämpimään veteen. Koira ui suurissa kaarissa ympärilläni, rauhallisesti, tunnustellen, valmistautuen. Se kuuntelee ja odottaa, minä hymyilen. Ja kun lähden uimaan, se lisää vauhtia ja katsoo minusta suunnan. Sille tulee keskittynyt ilme, silmät heijastavat järvenpinnan syvää tyyneyttä. Uimme hetken rinnan, ja katson läheltä sen kuonoa, joka on suunnattu määrätietoisesti eteenpäin. Sitten koira siirtyy hieman edelle, oikealle puolelleni, ja käteni tavoittaa välillä sen hännän, sormien lomassa karkea karva, vedestä lentävä.

Voisimme jatkaa näin loputtomiin. Ohi lipuvat jäkälän peittämät kalliorannat kitukasvuisine mäntyineen, joilla on kansallismaalausten käppyräiset oksat. Koivut kurottavat järven puoleen kuin rakastetun. Nurin käännetyt veneet odottavat aaltoja rannalla tummien kuusten suojassa. Korkealla yläpuolellamme kaartelee lokki, etsii nostavia virtauksia, kohoaa yhä ylemmäs. Nostan päätäni nähdäkseni sen, ja huomaan että koira vilkaisee minua silmäkulmasta, tarkistaa, että olen yhä mukana. Mikä lahja saada olla näin huolehdittu. Ja rannan ruovikko heijastuu vedenpintaan tuhansin sinisen ja vihreän sävyin.

Ulpukat ovat jo nupullaan, ja laakeilta lehdiltä nousee lentoon turkooseja sudenkorentoja kuin kiireesti lennähtäviä koruja. Läheltä kaikki on niin tarkkaa, hengästyttävää, kaunista. Ja vedenpinnalta taivas avautuu joka puolelle äärettömän laajana ja syvänä ja korkeana, pilvistä huolimatta avarana. Tilaa on joka puolella - huikea vapaus lähteä mihin suuntaan vain. Ja me lähdemme, kahden tässä tyvenessä.

Kaksi tuhisevaa nenää halkoo vedenpintaa.
Elämme hetken samaa elämää.

Oma paikka

2011-06-27T12:30:00.006+03:00

Viime viikkoihin mahtuu seikkailuja niin yöllä kuin päivälläkin, erikoisia unia, joista merkittävimmässä olen muuttumassa vuohi-ihmiseksi, ja katson turkin peittämiä käsivarsiani ja tunnen kuinka jokin ihmisyys ja sukupuolisuus minusta on katoamassa, ja se on ennenkokemattoman kiehtovaa ja villiä ja hurmaavaa.
Päivisin sataa, ja tapaamme kaikenlaisia ihmisiä ja koiria, käymme reissussa ja vastaanotamme vieraita, joka päivä on jotakin, enkä vapaahetkinäkään oikein malta vain istua ja olla. Jään vähälle unelle, katson yhdeltätoista illalla makuuhuoneen ikkunasta auringonlaskun punaamia männynlatvoja ja olen samanaikaisesti aivan virkeä ja väsynyt.

Olen nauttinut tästä kesästä aivan eri lailla kuin aiemmin. Viime kesä meni ensimmäisen pennun tuomassa stressissä, muistan vasta loppukesästä rentoutuneeni, sitä edelliset kesät taas vaihtelevasti, monet aika suorituspainotteisesti. Nyt ehdin pysähtyä katsomaan, kuinka ahomansikat punertuvat ja silkkiset kiinanpioninnuput paisuvat.

Nyt minulla on lauma, joka pitää huolta itsestään ja toisistaan, ja minä olen vapaa haaveilemaan ja kuuntelemaan.

Juhannuksena meillä on ystäviä kylässä, tohinaa riittää koirien kisaillessa ja hyvissä keskusteluissa, ja minä puuhailen keittiössä, rentoudun tekemällä, poimin kukkia. Ihmiset lähtevät ostamaan lisää karkkia - mikä hymyilyttää minua jotenkin tavattomasti, olen niin kiintynyt näihin tyyppeihin ja heidän karkinhimonsa on hellyttävää - koirat jäävät nukkumaan leikistään uupuneina sohvalle ja lattialle, oikovat väsyneet jalat, huokaisevat, ja hetkessä on aivan hiljaista. Istahdan nojatuoliin aistimaan tätä rauhaa, ulkona ropisee pehmeä sade ja avoimesta ikkunasta tulvii sisälle kosteanmehevä tuoksu ja mustarastaan lurittelu. (Miksi ne aina laulavatkin tällaisella sateella, minun rakkaat lintuni?) Tässä hetkessä tiivistyy kaikki olennaisin. Tämä kaikkien ystävyys.

Käyn koko viikonlopun läpi suuria tunteita. Valtavaa kiintymystä ja kuulumista johonkin. Katson tätä kaikkea kuin kauempaa ja ihmettelen, miten lyhyessä ajassa ihmisistä ja eläimistä voi tulla niin merkittäviä. Samalla koverran mieleeni pientä sijaa tulevalle laumanjäsenelle. Illalla olen niin uupunut, että romahdan, mutta tässä on turvallista uupua. Aamulla jaksan taas paremmin, kun ahmimme uunilämpimiä skonsseja antaumuksella voin, hillon ja juuston kera niin, että voimme jo hieman pahoin kaikesta syömisestä ja meidän on kaikkien pakko siirtyä vaaka-asentoon koirien kanssa sulattelemaan aamiaista.

Notkea, nokkaansa koputtavainen ystäväni kirjoittaa siitä, millaista on antaa kesyttää itsensä.

"Minun kettuni oli aluksi aivan tavallinen kettu, samanlainen kuin satatuhatta muuta. Mutta minä tein siitä ystäväni, ja nyt se on ainutlaatuinen maailmassa.

....

Ja hän tuli taas ketun luo.
- Jää hyvästi, hän sanoi.
- Hyvästi, kettu sanoi. - Nyt saat salaisuuteni. Se on hyvin yksinkertainen: Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä."

- A. de Saint-Exupéry

Tämä seuraa minua koko viikon

2011-06-09T12:58:00.000+03:00

Olemme kahden keittiössä ja muistutan isää siitä, että hän on alkoholisti. Pikku hiprakassa hän kieltää asian hyväntuulisesti, naureskelee, vähättelee, vaikka minä intän. Onhan se nähty, ettei hän osaa ottaa vain vähän ja juoda ns. sivistyneesti. Ja silti hän vain yrittää painaa asiaa villaisella, ärsyttää minua, ehdottaa, eikö me voitaisi vaan nyt ihan huolettomasti juoda yhdessä lasilliset. Pöydällä on muutama pullo, hän voisi tästä tarjota.

Ahdistukseni kuohahtaa yli äyräiden. "No kun me ei kyetä siihen!" räjähdän. "Me ei kumpikaan kyetä siihen!" Karjaistessani totuuden ulos tajuan sen itsekin. Tämä ei ole vain isän ongelma. Kyse on siitä, että hän ei pysty olemaan juomatta liikaa, ja siitä, että minä en pysty käsittelemään koko asiaa ahdistumatta. Olemme molemmat solmussa, eri tavoin.

Kurkussa kuristaa. Isä menee vakavaksi. Hän kahmaisee pullot syliinsä, nyt niitä on iso sylillinen, ja kantaa ne lavuaariin, pois. Minua alkaa itkettää, kun katson häntä: vakavaa ilmettä, kaljuuntunutta päätä, vatsakasta olemusta, ryhdikkyyttä. Kaikki hänessä sanoo, ettei hän soisi viinan tulevan väliimme.

"Mä rakastan sua, isi", kuiskaan. Ja isä halaa minua, lujasti, vahvoin käsivarsin.

Metsätähtiä

2011-06-05T10:39:00.001+03:00

jatkat matkaa
jalanjälkiisi puhkeaa
metsätähtiä

* * *
you keep going
in your footsteps
starflowers bloom

Sademetsässä

2011-05-31T09:46:00.003+03:00

Metsä on muuttunut.
Se on kostea viidakko, joka kietoo pauloihinsa seitein ja oksin. Se on täynnä suhinaa, ininää, kahinaa, surinaa ja viserrystä varpaista oksankärkiin asti. Maa on jalkojen alla pehmeä ja upottava. Eksoottisen keltaiset rentukat säkenöivät ojanpientareilla kuin yllättäen löydetyt aarteet.

Jostakin korkealta kahahtavat suuret linnut lentoon painavina, hitaina. Vain niiden varjot häilähtävät paksujen puunrunkojen lomassa. Raskaasti pörisevät hyönteiset etsivät ahnaasti mettä aluskasvillisuudesta, joka kasvaa silmissä, kietoo varsiaan ja käärii lehtiään auki, tavoittelee lehvistön läpi siivilöityvää valoa.

Tuuli ei pääse tänne, ilma huojuu paikoillaan vehreänä ja kuumana. Koira leikkii mustaa leopardia, joka väijyy aluskasvillisuudessa niin, että vain mustat korvat näkyvät. Meitä molempia naurattaa.

Ajattelen, ettei koskaan pidä kasvaa niin aikuiseksi, ettei enää ole säärissä metsäseikkailuista saatuja naarmuja ja mustelmia.

Ajateltavaa

2011-05-26T23:15:00.002+03:00

Kaikkien, jotka ihmettelevät mitä pahaa siinä on, että tytöt puetaan punaiseen ja pojat siniseen (ja muutenkin kasvatetaan tietynlaisiksi), kannattaa lukea tämä.

Valkonarsissit

2011-05-25T09:28:00.002+03:00

narsissien tuoksu
yössä kuulen kuinka
kaunis olet

* * *

scent of narcissi
in the night I hear
your beauty

Aamuyöllä

2011-05-20T10:52:00.005+03:00

Olohuoneesta alkaa kuulua tasaista tassutusta. Kuuntelen hetken ja nousen sitten ylös mieli unesta tyhjänä. Eihän näitä yöheräämisiä ole pitkään aikaan ollutkaan.

Koira ilahtuu, kun alan vetää takkia niskaan. Kumisaappaiden varret kietoutuvat kylminä paljaisiin sääriin. Kello näyttää kahta, ja sujautan koiralle varmuuden vuoksi pannan, ettei se huku pimeyteen hölmöilemään.

Mutta ulkona ei olekaan pimeää. Taivaanranta sarastaa jo idässä, ja hämärä on pehmeää ja tuuletonta kuin sumu. Metsänreunassa nostamme nenämme, koira ja minä, ja haistelemme kevättä, yötä. Kosteus tuntuu ilmassa.

Ei olekaan enää yötä, pimeyttä ja hiljaisuutta. Heikossa kajossa metsästä kantautuu hiljainen mutta taukoamaton supatus, sirputus ja jutustelu - kuin rastaat kuiskuttelisivat toisilleen, saako jo aloittaa. Saako nyt? Lauletaanko? Ei vielä, joku vastaa, ei ihan vielä.

Ja me kuuntelemme lumoutuneina.
Yölaulajien sanatonta kuiskailua.

Kuka tunnustaa olevansa?

2011-05-20T09:09:00.004+03:00

Minua ihmetyttää usein, miksi monet kertovat kannattavansa tasa-arvoa, mutta henkäisevät heti perään, etteivät toki ole feministejä. Se on outoa, sillä feminismihän on nimenomaan tasa-arvon kannattamista. Mitä muuta sen luullaan olevan?

Tietysti feminismiä on monenlaista, mutta kokemukseni mukaan kyseessä on halu antaa jokaiselle tilaa olla oma itsensä niin, ettei kukaan ole toista arvokkaampi. Ja saada tämä periaate kiinteäksi osaksi yhteiskuntaa ymmärtäen, että meillä on yhä olemassa enemmän ja vähemmän näkyvää epätasa-arvoa. Mitä niin kielteistä tässä on, että oma kanta pitää erikseen rajata: "kannatan kyllä tasa-arvoa, mutta en ole valmis minkäänlaisiin toimiin sen suhteen enkä uhkaa sinun arvomaailmaasi millään tavalla"?

Tällaisella puheella ylläpidetään sitä 1800-luvulta periytyvää asennetta, että feminismi on jotakin kielteistä, pelottavaakin, eikä ymmärretä, että feminismin tavoitteena on poistaa kaikenlaista syrjintää, ei korvata yhtä syrjinnän lajia toisella. Lisäksi vaikutetaan olevan täysin sokeita sille työlle, mitä feministiset liikkeet ovat tehneet miesten ja poikien valinnanvapauden eteen. Ikään kuin feminismi typistyisi joksikin ihme sukupuolisodaksi.

Kysehän on oikeasti siitä, että opetellaan asettumaan kaikenlaisten ihmisten asemaan ja katsomaan tilannetta heidän näkökulmastaan! Ja että ymmärretään, että vaikka kaikilla olisi teoriassa (siis näennäisesti) yhtäläiset mahdollisuudet elämässä, käytännössä niin ei kuitenkaan ole. Ja että osa tarvitsee tukea siihen, että nämä yhtäläiset mahdollisuudet oikeasti toteutuvat. On osattava katsoa kokonaisuuksia ja syy-seuraussuhteita vähän laajemmin ja tarkemmin kuin on ihan pakko.

Minulle feminismi on myönteisiä arkipäivän tekoja ja puheita, ja lähipiiristänikin suurin osa on feministejä, vaikka he eivät sitä itse tunnustaisi.

Erittäin mielenkiintoisia ajatuksia suomalaisesta tasa-arvo- ja feminismikeskustelusta kannattaa lukea täältä!

Koivu koputtaa ikkunaan

2011-05-10T13:08:00.005+03:00

Valo on vapaata, ja päivä päivältä maisema muuttuu. Vaikeasti määritettävät maan värit, okrat, siennat, muuttuvat vähitellen tuhansiksi vihreän sävyiksi. Yössä metsähiiri juoksee koivun oksaa pitkin, vertaamatta korviaan tahmeanvihreisiin pikku lehtiin. Päivällä muurahaiset piirtävät sen näkymättömät polut esiin. Tunnen eläväni.

Minun sielunmaisemani on aina ollut keväinen koivikko. Lintuineen ja metsätähtineen.

Samassa maisemassa
paperinruskeat viime vuoden lehdet
korkealla keinuvat hiirenkorvat
säännöllisillä vekeillä
valmiina tuuleen, lentoon

"Naisten" ja "miesten" eroista

2011-05-01T21:58:00.007+03:00

Veljeni on vajaa nelikymppinen (hetero-/aseksuaalinen)mies, joka on kiinnostunut tekniikasta ja tietokoneista, on järjestelmällinen ja utelias, pitää ruoanlaitosta ja leipomisesta ja kestitsee mielellään vieraita, katsoo vapaa-ajallaan elokuvia, surffaa netissä ja pelaa, on opiskellut japania, on kiinnostunut yksityiskohdista, tuottaa työkseen tietokonekieltä ja on turhankin puhelias.

Minä olen vajaa nelikymppinen nainen, joka on kiinnostunut tekniikasta ja tietokoneista, on järjestelmällinen ja utelias, pitää ruoanlaitosta ja leipomisesta ja kestitsee mielellään vieraita, katsoo vapaa-ajallaan elokuvia, surffaa netissä ja pelaa, on opiskellut japania, on kiinnostunut yksityiskohdista, tuottaa työkseen kieltä ja on turhankin puhelias.

Ulkoisesti kuulumme ryhmiin "mies" ja "nainen".

Kaikessa emme tietenkään ole samanlaisia. Minulla ei esimerkiksi ole hoivaviettiä. Veljeni taas ei ole väärinkäyttänyt alkoholia. Veljeni on pikkutarkan siisti, toisin kuin minä. Hän on luonteeltaan kiltimpi ja vähemmän kunnianhimoinen/kilpailuhenkinen sekä katsoo vähemmän urheilua televisiosta kuin minä. Hän ei aja eikä omista autoa, eikä osaa vaihtaa renkaita, toisin kuin minä. Minä olen myös meistä se, joka käy kuntosalilla nostamassa penkistä rautaa eikä pese pyykkiä. Ja se, joka tietää mitä haluaa: kykenee nopeisiin päätöksiin, muiden johtamiseen sekä suoraan ajatteluun ja toimintaan.

Kumpikaan meistä ei ole erityisen kiinnostunut korkokengistä, timanteista (paitsi ehkä geologisessa mielessä ;-), perheen perustamisesta, jääkiekosta, moottoripyöristä tai äijäkulttuurista. Mitä avaruudelliseen hahmotuskykyyn tulee, se on meillä molemmilla hyvä, ja minulla parempi kuin monilla tuntemillani miehillä.

* * *

Keskustelin hiljattain facebookissa parin ystäväni kanssa siitä, ovatko naiset ja miehet henkisesti erilaisia. Keskustelu oli kiinnostava, sillä meillä oli aivan erilaiset näkemykset. Yksi ystäväni ei ollut kuulemma ajatellut asiaa sen syvemmin, mutta arveli, että koska fysiikka on erilainen, henkistäkin eroa löytyy. Toinen ystäväni perusteli eroavaisuuksia omilla kokemuksillaan miehestään ja kahdesta pojastaan. Minä pidin jääräpäisesti kiinni omasta kannastani, jossa ero ei ole oletettu.

Olen perusteellisen tietoinen siitä, että tytöt ja pojat kasvatetaan meillä täysin erilaisiin muotteihin. Siksi väistämättä monet miehet ja naiset ovat erilaisia, eivät ehkä tosin aivan niin erilaisia kuin luulevat. En silti suostu uskomaan, että naiset ryhmänä ja miehet ryhmänä eroaisivat toisistaan niin suuresti, että tätä eroa voitaisiin käyttää minkään argumentin perusteluna tai lähtökohtana. Itse asiassa on tutkimuksissa todettukin, että sukupuoliryhmien (eli ryhmän 'naiset' ja ryhmän 'miehet') sisällä on enemmän variaatiota kuin ryhmien välillä. Sen allekirjoitan, koska tunnen identiteetiltään niin monenlaisia ihmisiä.

Aina kun joku sanoo jotain yleistävää näistä ryhmistä, esimerkiksi "miehet vain ovat sellaisia", tekisi aina mieleni kysyä "ketkä miehet?" Ja sitten puhuja ehkä vastaisi "miehet yleensä", jolloin alkaisin tietysti tivata, ettei ole sellaista ryhmää kuin miehet yleensä, ettei ihmisiä voi niputtaa tällä tavalla ja että kukaan tuskin haluaa tulla tyypitellyksi ja supistetuksi näin pelkän sukupuolensa edustajaksi. Tuntuu vain, että tällainen jankkaaminen ei ole arjessa kovin hedelmällistä. Silti olen kiusallisen tietoinen niistä ihmisistä, jotka eivät koe olevansa osa kumpaakaan ryhmää. Keikun itsekin sillä rajalla.

Puolisoni määritteli näppärästi sukupuolen kulttuuriseksi jatkumoksi, jonka ääripäinä ovat nämä ryhmät "miehet" ja "naiset" ja siinä välillä sitten kaikki muu: se harmaa alue, johon suurin osa meistä tosiasiassa kuuluu. Minusta on vapauttavaa ajatella, että sukupuoli on jokaiselle henkilökohtainen ominaisuusjoukko, jota ei voi ulkoa määritellä. Siksi aina häkellyn siitä, että määrittelyä kuitenkin tehdään. Meidän kulttuurimme määrittely sukupuolesta on surullisen ahdas.

Omassa elämässäni en ole saanut mielestäni vieläkään riittävää näyttöä siitä, että sukuni ja ystäväjoukkoni olisi jakautunut kahtia nimenomaan sukupuolen perusteella. Siksi pidän kiinni tästä kannastani ja olen kapulana yleistävän keskustelun rattaissa. Millä todistatte, että oletetut erot ovat tosiaan synnynnäisiä, eivätkä vain ympäristön tuottamia? Ja jos eroja on, miksi minä en näe niitä?

Ahdistusta ajan puutteesta

2011-04-27T13:39:00.005+03:00

Olen seuraillut muutamaa sarjakuvablogia jo hyvän aikaa. Hippo kertoo hauskan pelkistetysti adhd:sta, Sähköjäniksessä on myös hauskoja elämän ja eläinten sattumuksia, ja Wolf piirtää kauniisti ja koskettavasti.

Nämä blogit ja se, että sain viikonloppuna kokeilla piirtopöytää, on suistanut minut innostuksensekaiseen epätoivoon. Tarvitsen mielestäni piirtopöydän, ja heti. Ei auta, että kaapissa on erilaisia papereita ja välineitä käyttämättöminä, sillä tuollainen piirtopöytä on juuri minun juttuni. Sillä pääsee käyttämään värejä tavalla, jollaista olen aina kaivannut.

Mutta mutta. Kun en osaa piirtää riittävän hyvin. Ja mitä enemmän toisten, taitavampien, kuvia katselen, sitä riittämättömämmäksi koen itseni. Teini-iässä nimittäin piirsin paljon, silloinhan minulla ei ollut ns. elämää - siis ei ystäviä, ei tekemistä, ei uskallusta mennä ja jättää kotia toisten, vastuuttomampien, harteille. Istuin ison kirjoituspöytäni ääressä tuntikausia piirtämässä. Olisin tarvinnut opettajan, mutta ohjattuun harrastamiseen ei ollut varaa. Aina myös kamppailin sen kanssa, etten voi olla todella taitava, parempi kuin muut; sellaiseksi minut oli kasvatettu, aina olisi pitänyt olla paras. Onneksi opin lopulta kyseenalaistamaan suorituspaineet ja nauttimaan tekemisestä.

Sitten tuli muu elämä, ja piirtäminen jäi, ja tunnetusti se on niitä taitoja, jotka eivät kehity kuin tekemällä. Nyt tilanne on se, että osaan piirtää hyönteisiä, kukkia ja auttavasti eläimiä, mutta en esimerkiksi ihmisiä tai puita mielestäni riittävän hyvin. En usko sommittelutaitoihinikaan. Saatikka, että kykyni taipuisivat vaikkapa minua inspiroivaan mangaan. Joten mielikuvissani hankin piirtopöydän ja osaan sen jälkeen kuin ihmeen kaupalla loihtia mitä vain. ;-)

Ajastahan tässä on kyse. Se ei tunnu ikinä riittävän. Ja nyt tämä visuaalisen itseilmaisun tarve on taas herättänyt tuon iänkaikkisen ahdistukseni. On niin paljon, mitä haluaisin tehdä, ettei kaikki ole mahdollista normaalin vuorokausirytmin puitteissa. Vähintään pitäisi jättää leipätyö. On tietysti syytä olla iloinen, että ehdin kuitenkin näinkin paljon: kirjoittaa, harrastaa liikuntaa, hoitaa puutarhaa, laittaa ruokaa ja leipoa, pelata, kutoa, katsoa elokuvia, lukea kirjoja, kouluttaa omaa ja vähän muidenkin koiria, opetella uutta, soittaakin joskus. Mutta vielä pidempi luettelo on kaikkea, mitä vielä haluaisin tehdä: kaikkea jo mainittua vielä enemmän, ja lisäksi tutustua uusiin ihmisiin ja eläimiin, piirtää, tuunata vaatteita, kirjoa, askarrella, matkustella enemmän, tanssia, tehdä koreografioita, perehtyä kaikenlaiseen uuteen tekniikkaan sitä mukaa kun sitä markkinoille tulee, luistella, opetella kalligrafiaa, opetella soittamaan uusia soittimia ja lukea kaikkea kiinnostavaa käyttöoppaista sanakirjoihin, mieluiten keskikokoisen kunnankirjaston laajuudelta. Jatkuvasti tuskailen sitäkin, ettei näillä seuduin ole japanintunteja, vaikka minun pitäisi oikeastaan olla iloinen siitä, että italiaa olen kuitenkin voinut viime vuodet opiskella.

Ja sanotaan se nyt suoraan: pelkään etten kehity. Olen tottunut siihen, että pystyn kehittämään taitojani aika monissa jutuissa. Mitä jos piirtäminen olisikin poikkeus?

Toisaalta olen käyttänyt viime vuosina hirveästi aikaa kaiken miettimiseen sekä elämänhallinnan ja rennomman asenteen opetteluun. Ehkä nyt olisi aikaa luovuudelle?

Viime yönä koivut ovat sanoneet * POP *
Ja pienet vaaleanvihreät silmut ovat pursahtaneet hiirenkorviksi. Olisinpa ollut kuulemassa.

Ystävyys

2011-04-25T15:52:00.006+03:00

Tämä on ollut täydellinen viikonloppu. Jopa minun onnellisessa maailmassani sellaiset ovat kohtalaisen harvinaisia. Osittain syynä olivat läheiset ystävät, joiden kanssa on ennennäkemättömän kotoista ja kiintoisaa olla, osittain kaikkialla pörräävät, luonteiltaan hupaisan erilaiset nelijalkaiset ja osittain se, että minä osaan olla tällainen: riittävä.

Olen pitänyt itsestäni tänä viikonloppuna. Siitä, että voin tehdä tarjottavia kun vieraat ovat jo tulleet ja sekoitella sörsseleitäni keittiössä ilman suorituspaineita ("Keitätkö sä nyt kolmatta kertaa sitä kakkua?!" ihmettelee puoliso silmiään pyöritellen). Siitä, että uskallan kokeilla uusia asioita tietämättä etukäteen, olenko niissä hyvä. Siitä, että luotan näihin ihmisiin niin paljon, että annan heidän itse huolehtia itsestään ja toisaalta rohkenen heittäytyä heidän varaansa. Siitä, että joku voi suuttua minuun, ja sen jälkeen olenkin edelleen arvokas.

Huhtikuu alkaa talvesta ja loppuu kesään. On melkein liian kuuma, kun kävelemme auringossa säkenöivien keltaisten leskenlehtien reunustamaa soratietä ja sitruunaperhoset leijaavat kaikkialla ympärillämme. Tennareita ja mutaisia tassuja, kokonainen lauma. Laumanjohtajan tunnistaa hupparista, jossa lukee "Laumanjohtaja". Ja me kaikki, vilkkaina, rauhallisina, innostuneina, nopeina, elämänjanoisina, huolettomina. Me kaikki rakkaat.

Rakkaalle

2011-04-20T22:52:00.000+03:00

sateessa
lähelle hiipivä
kevät, sinä

* * *

in the rain
creeping closer
spring, you

Adhd kuvina

2011-04-11T12:08:00.002+03:00

Suosittelen lämpimästi kaikille tätä Hipon riemastuttavaa sarjakuvablogia elämästä adhd-puolison kanssa! Paljon samastumispintaa... :-)

Kysymyksiä lapsettomuudesta

2011-04-08T19:47:00.004+03:00

Tuon edellisen kirjoitukseni jälkeen olen lukenut aika monta vapaaehtoisesti lapsettoman tarinaa. Niissä on kiinnittänyt huomiota se valtava painostuksen määrä, mitä ainakin osa lapsettomista heteropareista kokee.

Olen ristiriitaisin tuntein. Toisaalta olen todella iloinen, ettei meitä kiusata jatkuvasti kysymyksillä ja oletuksilla lapsen tulosta. Toisaalta olen siitä vihainen. En toki henkilökohtaisesti, sentään, vaan periaatteellisella tasolla.

Parhaimmat ystävät toki kysyvät ja keskustelevat, mutta ne muut.
Mikä saa ne muut ajattelemaan, että jos kaksi naista on yhdessä, lasten todennäköisyys pienenee siihen verrattuna, että toinen olisi mies? (Ja minulle on turha puhua biologiasta, elämme modernissa yhteiskunnassa, jossa lääketiede on keksitty ja sateenkaariperheet arkipäivää.)
Mikä saa jotkut ihmiset olettamaan, että me olemme valintoja vailla?
Mikä saa heidät jättämään kysymättä?

Mikä saa äitini itkemään menetettyjä lapsenlapsia sinä päivänä, kun kerron hänelle etsiväni elämääni naista?

Unissaankin vela

2011-03-30T10:57:00.001+03:00

Olen vela, vapaaehtoisesti lapseton. Niin kauan kuin muistan, olen tiennyt, etten halua lapsia. Kahdeksantoistakesäisenä vastustaessani minulle asetettuja odotuksia toteamalla, etten koskaan hanki lapsia, sain tietysti osakseni raivostuttavaa vähättelyä: "kyllä se mieli muuttuu, kun ikää tulee", "ei pidä sanoa 'ei koskaan', odota vain kun se biologinen kello alkaa tikittää". Nyt lähes nelikymppisenä minut otetaan onneksi jo vakavasti. Vaikka tunteeni eivät ole muuttuneet teini-iästä, olen oppinut sanomaan asian toisin: "tällä hetkellä ei ainakaan tunnu siltä". Kyllähän minä itse tiedän, että se "tällä hetkellä" kestää loppuelämän.

Monesti minulta on kysytty, miksei. Siihen on vaikea vastata. Kyseessä ei ole mikään periaatepäätös. Tähän ei ole pitkälle mietittyjä yhteiskunnallisia syitä. En ole päätynyt tähän valintaan harkinnan kautta, vaan aina tuntenut näin. Aiemmin sanoin vain, etten pidä lapsista, mutta se ei ole totta - rakastan moniakin lapsia. Minulle ei vain yksinkertaisesti ole valehtelematta ikinä, hetkeksikään, tullut sellaista tunnetta, että haluaisin lapsen. Koskaan en ole ottanut toisen lasta syliini toivoen, että se olisi omani. Koskaan en ole katsonut äitiyden onnesta hehkuvaa naista ja halunnut samastua.

Olen myös todennut, että tämä on tosi syvällä minuudessani oleva asia, paljon äitisuhteita ja sitoutumiskammoja syvemmällä oleva tieto. Luulen, että toisilla naisilla on yhtä vahva tunne siitä, että he haluavat elämäänsä lapsen. Ehkä tämä liittyy myös siihen, etten koskaan ole ajatellut olevani ensisijaisesti nainen. Olen aina kokenut olevani ensisijaisesti ihminen. En hahmota itseäni lainkaan naiseuden tai äitiyden kautta. Minulta puuttuu jokin geeni ;-) Onnellinen olen siitä, että puolisonikaan ei lapsia kaipaa.

Viime yönä näin hätkähdyttävän unen. Elämä oli muuten aivan samanlaista kuin nyt, mutta olin raskaana, vahingossa. Todentuntuiseksi unen teki sekin, että se oli jatkoa aiemmin näkemälleni samantyyppiselle unelle. Mutta unessa olin tämä minä, näine tunteineni, ja tiesin, etten voi pitää lasta. En vain voi.

Puoliso halusi lapsen, hän oli jo suunnitellut tulevaisuuttaan sen mukaan. Haaveillut. Ja kun raskautta oli kestänyt jo tovin, omat hormoninikin vaikeuttivat päätöksentekoa. Yritin ylipuhua itseni. Nythän olisi hyvä elämäntilanne lapselle. Ei. Kyllä tällä lapsella olisi oikeus syntyä. Ei. Kyllä teistä tulisi hyvät vanhemmat, tiedäthän sen. Silti ei. Vastustin koko olemuksellani.

Mietin raskausaikaa, ruumiillisuutta, lapsiperheen onnen- ja huolentäyttämää arkea. Mikään niistä ei tuntunut huokuttelevalta. Ajattelin samassa tilanteessa olevaa ystäväpariskuntaamme, jossa toinen naisista on raskaana. Mietin sitoutumista, sitä rakkauden määrää. En pysty, en tahdo, en kykene. Ennen kaikkea en halua.
Olin itsekin yllättynyt havaitessani, että koko ajatus ei kertakaikkiaan sovi minulle. Jokainen soluni pani vastaan. Minun olisi pakko keskeyttää raskaus, vaikka se olisi vaikeaa. Enkä pystynyt edes perustelemaan, miksi ei. Se oli vain selkeä en tahdo, johon törmäsin joka puolella kuin seinään.

Sitten keksin, että voisin soittaa parhaalle ystävälleni, joka hänkin on vapaaehtoisesti lapseton. Oli huojentavaa, että voisin saada tukea tuntemuksilleni. Sitten heräsin. Kello oli vähän yli neljä, olin punonut käsivarret tiukasti ristiin rinnalleni. Vatsaan koski. Loppuyö meni miettiessä, mikä minusta tekeekään tällaisen, minut. Miksi elämäni ja minuuteni on ehjä ilman lasta, ja miksi lapsi rikkoisi sen.

Muiden velojen ajatuksia voi lukea vaikkapa tästä blogista.

Adhd-iltapäivä

2011-03-21T15:32:00.007+02:00

Tulen koiran kanssa kotiin lenkiltä, ja puoliso istuu tietokoneen ääressä tuijottaen näyttöä keskittyneenä. Nyt on jokin projekti kesken, ei parane kovasti häiritä. Mutta kun puolison katse ei irtoa ruudusta edes, kun koira tulee jalkoihin pörräämään, soi ensimmäinen hälytyskello.
... taipumus vaipua omiin ajatuksiin kesken keskustelun - tähän liittyy usein kyky ylikeskittyä ajoittain. ADD:n tunnusomainen piirre...

Rupattelen kevyesti koira-asioista ja tarkistan, ettei puoliso ole vihainen. Saan jonkin sopuisan hymähdyksen vastaukseksi ja päätän jättää toisen rauhaan. Välipalan lomassa tarkkailen tilannetta toisella silmällä. Katse ei vieläkään irtoa näytöstä, mutta otsa alkaa vetäytyä yhä harmistuneempiin kurttuihin. Toinen hälytyskello soi.
... adhd-aikuinen kärsii usein alisuoriutumisen tunteesta...

Vilkaisu kelloon saa kolmannenkin hälytyskellon soimaan: lääkkeenottoaika olisi ollut jo hetki sitten, eikä välipalaakaan ole varmasti syöty, kun käytettyjä astioita ei loju missään. Kohta seuraa välittäjäaineiden ja ravinnon puutteesta aiheutuva romahdus.
... alhainen turhautumiskynnys...

Kehotan puolisoa ottamaan lääkkeen ja välipalaa. Kehotuksella ei ole vaikutusta - vaikka tiedän puolisoni kuulleen, hän ei tee elettäkään toimiakseen.
... ylikeskittymiskyky on tavallista...

Neljäs hälytyskello soi, ja on aika siirtyä suoraan toimintaan. Tuon puolison eteen täyden vesilasin ja lääkkeen ja painostan vieressä seisomalla hänet nielemään pillerinsä. Nyt vihdoin aukeaa puolison sanainen arkku, ja saan tietää kesken olevan pienen nettiprojektin, jossa onkin nyt ongelmia. Ehdotan, että minä voin katsoa ongelmaa (koska olen melko varma, että adhd-puolisolta on vain jäänyt jokin painike tai kenttä huomaamatta ja ongelma ratkeaa helposti) ja että puoliso voisi sillä väliä hakea välipalaa.

Nihkeästi kuin kesähelteessä kuivahtanut ukkoetana puoliso nousee tuolistaan ja siirtyy keittiöön. Häröilemään. Hän selvästi unohti, mitä tuli sinne tekemään. Tai luulee ehkä, että hänen pitäisi nyt keksiä päivän ruoka tai jotain. Viides hälytyskello pirahtaa.
... vaikeus toimia järjestelmällisesti...
Otan järeät keinot käyttöön. Kerron puolisolle kaikkein autoritäärisimmällä koirankasvatusäänelläni: "Jos et nyt heti syö jotain, suutun sulle!"
"'Älä uhkaile!", alituiseen auktoriteetit kyseenalaistava adhd-puoliso moittii. Uhkaus kuitenkin tepsii. "Ai niin, välipalaa!" puoliso hihkaisee ja alkaa kaivaa jugurttikulhoa ja lusikkaa laatikosta.

Ruoanhankinta kuitenkin unohtuu, kun ääneen pääsevät puolison päässä ne pienet kielteiset epäilijät, jotka aina heikkona hetkenä onnistuvat kyseenalaistamaan puolison koko olemassaolon. Oliko koko projekti ihan huono idea, nöyryyttävän nolo, se pitää heti tuhota olemasta... Onneksi olemme tällä kertaa hieman kielteistä mieltä edellä. "Mitä jos annat ensin sen lääkkeen vaikuttaa ja syöt jotain, ja jos vielä vartin päästä tuntuu tuolta, toimit sitten?" Se auttaa, ja puoliso keskeyttää pakomatkansa takaisin koneen ääreen.
...impulsiivisuus...loputon huolestuneisuus...

Menen suihkuun ja kuuntelen tyytyväisenä kylpyhuoneeseen kantautuvaa jugurttilusikan kilinää. Ja tiedän, että kun palaan, adhd-puolisolla on jo ihan muut asiat mielessä ja tämä koko episodi on unohdettu. Hän tervehtii minua valoisalla hymyllä, tulee halaamaan ja alkaa sitten peuhata ja rupatella koiran kanssa.
...epäjärjestelmällisyyden ja hajamielisyyden keskeltä pilkahtaa säkenöivää lahjakkuutta...

Nauran lempeästi kahdelle pelmuavalle villikolleni.

Aurinkoon päin

2011-03-21T13:54:00.003+02:00

Hyvää kevätpäiväntasausta ja jälkikäteen myös hyvää tasa-arvon päivää!

Nyt kun ihanat kevätsäät kutsuvat ulos haistelemaan sulavaa lunta ja lämpeneviä puunrunkoja, muistattehan rakkaat adh-ystäväni, että ulkoilun tai treenin jälkeen pitää aina heti syödä jotakin. Vaikka vain lasi mehua tai jugurtti. Muuten ulkoilun jälkeinen hyvä olo romahtaa kohta energian puutteeseen.

Huikeita kevätkarkeloita kaikille pikku mönkiäisille, jotka lämmittävä aurinko on houkutellut ulos koloistaan! Älkää sentään lennelkö liian kovaa!

Fukushima

2011-03-20T16:19:00.001+02:00

pilvinä
kirsikankukkia
savua

* * *

white clouds
of cherry blossoms
of smoke

Aina ei kaikki mene niin kuin aikoisi

2011-03-14T11:49:00.005+02:00

Eilen illalla olin ihan sellaisissa tunnelmissa, että aloitan tänään ahkerasti työt ja hoidan siinä sivussa yhteydenpidon ystäviin ja blogien päivitykset kuntoon. Enpä arvannut, että työ, jossa joudun perehtymään syöpähoitoihin, maanantainen räntäsade ja uutisjanoni täyttäminen Japanin katastrofikuvilla vetäisivät olon aivan lamaantuneeksi, jopa ahdistuneeksi. Onneksi minulla on tässä tämä joku, jonka kanssa jakaa myöhäinen lounastunti ja ikäviä tuntoja. Puolison kanssa tuli parannettua maailmaa, tai ainakin paasattua ihan kunnolla, ja sydän keveni.

Hän toi tietooni erään taannoisen naistenlehden artikkelin, joka käsitteli masennusta kolmen ihmisen näkökulmasta. Sinänsä myönteiseksi tarkoitettu juttu sortui ikäviin ja aivan turhiin vastakkainasetteluihin. Masennuksen hoitovaihtoehdoiksi annettiin se, että lääkäri lähettää vastaanotolta kotiin selviämään yksin mielialalääkkeiden kanssa, ja se, että alkaa liikkua, syödä terveellisesti ja pitää itsestään huolta. Selvä se, että jälkimmäinen kuulostaa paremmalta, ja sillä tekosyyllä voidaan leimata taas kerran masennuksen lääkehoito kaikki tunteet turruttavaksi, ihmisen passivoivaksi muoti-ilmiöksi.

Nähdäkseni kielteiset kokemukset lääkärikäynneistä eivät ainakaan näissä masennustapauksissa liittyneet siihen, että masennusta voidaan hoitaa lääkkeillä, vaan siihen, että lääkäri ei ollut kuunnellut eikä ymmärtänyt potilasta, tai kyseinen lääke ei ollut sopinut, eikä sitten oltu hakeuduttu uudelleen lääkäriin vaihtamaan lääkettä. Väitteet, että Suomessa lääkärit vaan tuputtavat potilaalle pillereitä, ovat mielestäni aivan käsittämätöntä puppua - niin vaikea itseni ja läheisteni on ollut saada lääkitys jopa silloin, kun sitä on todella tarvittu.

Olisi korkea aika, että lääkkeistä alettaisiin puhua myönteiseen sävyyn. Itse olin opiskeluaikoinani hihhuli, joka vastusti kaikkea sokerista ja eläintuotteista televisioon ja lääkkeisiin, ja voin kertoa: ei se kaikki minua onnellisemmaksi tehnyt. Kokeiltu on kiinalaista lääketiedettä, liikuntaa, vegaaniravintoa, tanssia, verenpaineen vaarallisen alhaiseksi pudottanutta paastoa, vihreää teetä, ylikansallisten yhtiöiden vastustamista, ituja, yhteisöllisyyttä, elävää ravintoa, absolutismia, viljan jauhamista itse, vehnänoraita, päivittäistä tunnin joogaa luonnon helmassa ennen aamiaista, vyöhyketerapiaa, luomuisaa fennoveganismia, kierrätysvaatteita ja matokomposteja - ei toiminut. Sama minä olin kuin nyt, ylä- ja alamäkineni, iloineni, kausiflunssineni ja kilpirauhasoireineni. On naurettavaa väittää, että jokin yksittäinen elämänmuutos auttaisi kaikkia ihmisiä samalla tavalla. Esimerkiksi masennuksessa ei ole koskaan kyse siitä, syökö maitotuotteita tai ostaako luomukasviksia. Tuon vaiheen kokeiltuani ja ohitettuani ärsyttää, että samat asiat ovat nyt muodissa - kaikenlainen hihhulointi on jotenkin nyt nostettu ihmeelliseen arvoon.

Minä edustan varmaan aika tyypillistä tapausta siinä, että normaalisti ihan terve ja toiminnallinen ihminen sairastuu masennukseen, kun on kohdannut ja osin käsitellytkin kriisin elämässään. Muistan sen hetken kun myönsin asian itselleni - siihen asti olin vain sinnitellyt ja koettanut tarttua itseäni niskasta kiinni. Oli heinäkuu, kesälomani oli lopuillaan mutten tuntenut rentoutuneeni, lojuin haluttomana sohvalla ja riitelin puolihuolimattomasti jostakin pikkuasiasta puolison kanssa. Tuntui, etten jaksa keskittyä edes riitelyyn, ettei mihinkään asiaan ei ole olemassa mitään ratkaisua ja etten ikinä haluaisi nousta sohvalta. Kesken riidan sanoin sen ääneen: mä taidan olla masentunut tai jotain.

Ja tsemppasin vielä sen verran, että varasin ajan lääkäriin. Jossain taustalla itsesyytökset kaikuivat vielä, mutta ehkä vähän hiljaisempina, koska en oikein jaksanut välittää niistä. Ja lääkäri teki juuri niin kuin toivoin: kirjoitti pillerireseptin, antoi lähetteen mielenterveystoimistoon ja lähetti kotiin sairaslomalle. Tämäkin olisi jo auttanut, mutta lisäksi hän teki jotakin minulle arvokasta. Sen kymmenminuuttisen, kiireisen terveyskeskusvastaanottoajan aikana hän katsoi minuun ymmärtäväisesti ja sanoi, että kaikki masentuvat joskus. Että se on ihan ymmärrettävää. Elämä vaan joskus menee niin.

Synninpäästön saaneena palasin kotiin ymmärtäväisen puolison luo lepäämään ja olemaan rauhassa masentunut. Se oli vapauttavaa ja helpottavaa. En todellakaan kaivannut sillä hetkellä mitään yhteisöllisyyttä, masentuneiden liikuntaryhmiä tai vertaistukea. Tarvitsin tilaa olla yksin ja levätä. Tarvitsin luvan masentuneena olemiseen. Oli ihanaa, että tukenani oli myös lääkitys. (En tässä vähättele ystävieni merkitystä, mutta ystävät eivät voi olla ihmisen ainoa terapia- ja parannuskeino. Olisi ollut epäreilua olettaa niin. Tarvitsin erilaista apua.)

Monilla tavallisilla ihmisillä masennus eittämättä paranee ajan myötä itsestään. Se ehkä selittää tällaiset epärealistisen kuuloiset "tartuin vain itseäni niskasta kiinni ja aloin liikkua" -kommentit. Siinä vaiheessa, kun ihminen voi tahdonvoimalla selättää masennusoireet, hän on todellisuudessa jo aika pitkällä parantumisessaan. Sitä oloa, että ei vain kykene mihinkään, koska elämässä ei ole toivoa, ei voiteta tahdonvoimalla, sillä se on aivokemiallinen kysymys, jolla ei ole tahdon kanssa mitään tekemistä. Ja juuri siksi masennuslääkkeiden tuoma apu voi olla niin arvokas.

Minulle löytyi heti sopiva lääke, ja se nosti minut pahimmasta suosta nopeasti, alle kuukaudessa. Tunsin, että sain elämäni takaisin, ja minulla oli lääkkeiden ansiosta voimia alkaa työstää elämäni kipukohtia mielenterveystoimistossa. Nopean toipumisen takia masennuksesta tuli yksi elämäni hedelmällisimmistä käännekohdista, koska sain kiinni sekä depression aikaisista tuntemuksista että niihin johtaneista syistä: suorituskeskeisestä elämänasenteesta, omien tarpeiden ja tunteiden kieltämisestä, vaikeudesta käsitellä elämän arvaamattomuutta.

Jos olisin odottanut oloni helpottavan itsestään, niin olisi varmasti käynyt, mutta masennuksen pitkittyminen olisi ollut hirvittävän raskasta. Enkä olisi saanut muutettua elämäni suuntaa enkä tehnyt näitä oivalluksia. Olisin sairastunut masennukseen myöhemmin uudelleen.

Söin mielialalääkkeitä vuoden, ja se oli hyvä vuosi. Omalle elimistölle sopiva mielialalääke ei turruta tunteita, mutta se lieventää pahimmat epätoivon syöverit. Se ei vie iloa elämästä, ei tee ihmisestä zombieta eikä muuta persoonaa, vaan katkaisee kuukausien, jopa vuosien aikana kehittyneen ahdistuksen ja toivottomuuden. Jotkut puhuvat lääkkeistä myrkkynä, mutta sinä kesänä ennen lääkitystä juomani katkeruuden ja synkkyyden kalkki oli paljon pahempaa myrkkyä. Masentuneena mikään ei tunnu miltään - lääkitys tuo kaikkivoittavan uupumuksen tilalle tunteet takaisin.

Vuoden lääkityksen ja terapian jälkeen olin saanut itseni aivan uusille raiteille ja tuntui turvalliselta luopua lääkkeistä. En kuitenkaan lopettanut hoitoa kesken, vaan sovimme lääkityksen purkamisesta yhdessä lääkärin kanssa. Minulla oli hyvä tukiverkosto, ja olin muuttunut ihmiseksi, joka ei pitäisi enää toisiin tukeutumista heikkoutena. Lääkehoidon lopettamisesta minulla oli kohtalaiset vieroitusoireet, mikä ehkä kertoo osaltaan siitä, että lääkitys toimi. Minun tapauksessani oli erittäin hyvä, että masennusta hoidettiin ensisijaisesti lääkkeillä. Ne katkaisivat nopeasti yhä pahenevan kierteen.

Sen sijaan, että paasataan siitä, kuinka me länsimaiset ihmiset voimme elintasostamme huolimatta niin huonosti, voitaisiin olla iloisia siitä, että meillä on mahdollisuus hoitaa itseämme. Meillä on turvallisia ja toimivia lääkkeitä ja aikaa sekä sairastaa että toipua. Minulle on aivan turha puhua siitä, miten köyhemmissä maissa yhteisö kannattelee ja tukee jäseniään - emmehän me tiedä, kuinka paljon elämä on siellä vain selviytymistaistelua päivästä toiseen.

Artikkelissa, josta hikeennyimme toistuvasta masennuksesta kärsivän puolisoni kanssa, kävi kyllä ohimennen ilmi, että lääkitys oli auttanut kaikkia kolmea tarinan päähenkilöä. Toimittaja oli kuitenkin halunnut sivuuttaa sen ja nostaa esiin - ajan hengen mukaisesti - ravinnon ja liikunnan vaikutuksen hyvinvointiin. En tietenkään kiistä niiden hyväätekevyyttä, enhän muuten itsekään niihin panostaisi, mutta aina sellaiseen ei ole voimia, ja silloin tarvitaan muita keinoja.

Lehtijutussa todetaan: "Nämä cipralexit, mirtazapinit ja muut auttavat selviämään päivästä toiseen. Ne taittavat tunnesyöksyiltä kärjen, mutta itse ongelmaa ne eivät poista."
Väärin. Ne nimenomaan poistavat itse ongelman. Ihminen selviää kyllä ilman lääkkeitä päivästä toiseen, mutta hän ei voi muuttaa tahdonvoimalla tai aurinkotervehdyksillä välittäjäaineidensa epätasapainoa. Siihen tarvitaan kemiaa.

Maalisyö

2011-03-14T00:00:00.002+02:00

kuulen pöllön
jäät juoksevat katolta
kuin hiiret

* * *

I hear an owl
ice running down the roof
like mice

Kuinka adhd kesytetään

2011-03-05T13:40:00.003+02:00

Olen niin onnekas, että minulla on rinnallani juuri minulle oikea ihminen. Olen viitannut häneen tässä blogissa adhd-puolisona ja kirjoittanut muun muassa hänen ad(h)d-oireistaan, anoreksiastaan ja toistuvasta masennuksestaan. Tietenkin hän on minulle ennen kaikkea ihminen diagnoosien takana: upea, luova ja viisas tuittupää. Jotkin adhd-oireet ovat kuitenkin sen verran yleisiä, että olen saanut toimia jonkinlaisena vertaistukena muiden adhd-ihmisten puolisoille.

Itse olen oppinut asioita aika pitkän kaavan kautta, emmekä kaikkia hyviä toimintamalleja puolisoni kanssa muista joka tilanteessa vieläkään, joten ajattelin helpottaa teidän muiden adhd-parien elämää kirjoittamalla muutaman neuvon elämästä adhd-perheessä. ;-)

Kaikki asiat eivät tietenkään päde kaikkiin, enkä itsekään aina muista toimia näin, mutta kyllä nämä toimintamallit arkea helpottavat, olit sitten adhd-ihmisen perheenjäsen tai ystävä (tässä tekstissä lyhyyden vuoksi käytetty termi adhd tarkoittaa adhd-oireita omaavaa ihmistä):

- Muista, että adhd-ihmisellä on päässään niin sanotusti monta televisiokanavaa yhtä aikaa auki, joten hänen keskittymisensä repeilee. Opi tarkkailemaan, milloin on hyvä hetki ottaa jokin asia puheeksi. Poissaoleva ilme tai ärtyneisyys ovat merkkejä siitä, että ajoitus on pielessä.

- Jos adhd ärähtää, älä ota sitä henkilökohtaisesti. Odota parempaa hetkeä. Usein on parasta vain antaa asioiden mennä ohi korvien. Myös lempeä huumori voi auttaa. Älä vähättele, mutta osoita, että suuttuminen ei ole ylettömän vakavaa ja että maailma ei kaadu tähän. Joissakin tilanteissa voit hyvin ärähdellä takaisin - on kivaa olla yhdessä äreä!

- Älä höpöttele, rupattele tai selittele jatkuvasti. Puheen seuraaminen on adhd:lle kuormittavaa, koska se katkaisee aina yritykset saada päänsisäinen kaaos järjestykseen. Puhu asiasi kerralla. Opeta adhd sanomaan suoraan, milloin hän kaipaa hiljaisuutta ja rauhaa.

- Jos keskusteltavana on jokin tärkeä aihe, voit kiinnittää adhd:n huomion nimellä ja tarkistaa, että nyt sopii jutella.

- Kun kysyt adhd:ltä jotakin, anna hänelle aikaa vastata. Älä latele monta kysymystä peräkkäin. Vältä ehdottomasti esittämästä vaihtoehtoisia kysymyksiä, joihin on vaikea vastata, tyyliin "haluaisitko tehdä näin vai tehdäänkö sittenkin noin?"

- Jos adhd ahdistuu tai hätääntyy vaihtoehdoista, oli kyse sitten kahvilatilauksista, päiväohjelman suunnittelusta tai vaatevalinnoista, rauhoita häntä muistuttamalla, että hänellä ei ole kiire, vaan hän voi ottaa ihan niin paljon aikaa miettimiseen kuin haluaa. Älä koskaan painosta.

- Vältä adhd:n käskemistä, se laukaisee helposti uhmareaktion. Paljon parempia tuloksia saa pyytämällä ja neuvottelemalla. Silloin kun adhd on jossakin ääritilassa, esim. hyvin väsynyt tai hyvin nälkäinen, voit ehdottaa jotakin toimintamallia: "Jospa nyt vain istuisit alas ja söisit jotakin ihan ensin."

- Kunnioita adhd:n fyysistä tilaa. Älä mene liian lähelle, kun hänellä on jotakin muuta kesken. Älä tunge yhtäaikaa kylpyhuoneeseen tai keittiöön, ainakaan lupaa kysymättä. Opettele välillä väistämään nopealiikkeisen adhd:n tieltä.
- Jos hänellä on jokin puuha kesken, älä osallistu äläkä neuvo, ellei sitä pyydetä. Jos homma näyttää älyttömältä sähläykseltä, kysy: "Haluaisitko apua?"

- Älä pakota adhd:tä yhteistyöhön, varsinkaan jos paikalla on paljon ihmisiä.

- Keskustele adhd:n kanssa paljon - aina silloin, kun molemmilla on hyvä hetki. Se on hirveän antoisaa ja ehdottoman välttämätöntä.

- Auta adhd:ta pitämään kiinni rutiineista. Kaikki tarvitsevat riittävästi unta ja aterioita 3-4 tunnin välein, mutta adhd:lle se on erityisen tärkeää. Muistuta lääkkeistä, jos ne näyttävät unohtuvan.

- Opi tunnistamaan adhd:n päivärytmistä taitekohdat, jolloin hänellä on vaikeaa. Sellaisia voivat olla aamut, lääkkeiden ottoaika ja myöhäisillat. Vältä silloin kuormittamasta adhd:ta ja yritä ennemmin ohjata häntä syömään, lepäämään tai ottamaan lääke.

- Kun adhd on ylikierroksilla - oli se sitten myönteinen tai kielteinen tila - kannattaa pyrkiä pysymään itse aika rauhallisena. Parhaimmillasi voit olla ikään kuin kiintopiste, levottomuuden vastakohta.
- Kun adhd on lamaantunut, voit auttaa hänet alkuun. Hellä töniminen voi olla joskus tarpeen. Aloittaminen on hänelle vaikeaa, mutta jos autat hänet tikkaita ylös ja ojennat lumikolan perään, hän puhdistaa katon lumesta tuossa tuokiossa ja nauttiikin siitä.

- Älä vähättele adhd:n kokemaa ahdistusta. Maailma on oikeasti erilainen adhd:lle. Aistiyliherkkyysoireet ovat myös todellisia, ja ne on otettava vakavasti. Keskustelkaa yhdessä keinoista, joilla ongelmia voidaan lieventää.

- Mieti, kuinka tarpeellista on saada adhd mukaan pankkineuvotteluihin, vakuutusyhtiöön tai konserttiin. On turha suuttua siitä, että hän meinaa nukahtaa, jos olet itse pakottanut mukaan.

- Adhd ei pysty "ryhdistäytymään" ja toimimaan toisin pelkällä tahdonvoimalla, niin kuin me muut. On vähättelyä ja tietämättömyyttä kehottaa häntä sellaiseen. Puolusta adhd-läheistäsi muiden vähättelevää asennetta vastaan.

- Älä nöyristele tai elä läheisesi adhd-oireiden ehdoilla. Ota omaa tilaa. Salli itsellesi se, ettei konflikteja voi välttää ja että myös sinä saat ärtyä ja suuttua. Älä missään nimessä ryhdy adhd:n vanhemmaksi äläkä pyri olemaan aina itse järkevä ja tyyni.

- Älä holhoa, se on alentavaa. (Tässä annetut ohjeet ovat nimenomaan yhteisten neuvottelutaitojen kehittämistä niin, että molemmat voivat elää kotonaan omana itsenään - ottaen kuitenkin huomioon, että toisella on adhd.)

- Jos adhd on liikunnallinen, liikkukaa yhdessä. Se voi myös estää adhd:ta hurahtamasta liikaa liikuntaan. Joskus saatat kyllä kuulla esim. ajavasi pyörää "tosi ärsyttävästi". ;-) Yhdessä liikkuminen ja tekeminen on kuitenkin usein kivaa molemmista.

- Kysy neuvoa adhd-ihmiseltä. Adhd osaa ajattelussaan rikkoa rajoja ja antaa nerokkaan oivaltavia ratkaisuja eri pulmiin. Hän osaa myös kyseenalaistaa auktoriteetteja ja perinteitä, mikä mahdollistaa erittäin luovan ongelmanratkaisun.

- Nauti adhd:n yllätyksellisyydestä. Elämä ei ole koskaan tylsää. Opettele nauttimaan siitä, että tuulee milloin mistäkin, ja huvittumaan adhd:n hurahduksista milloin mihinkin. Yhdessä voitte kokea mielettömiä seikkailuja.

- Iloitse siitä, että adhd ei ole mikään hissukka! Häneltä voi oppia omien rajojen pitämistä, totutun kyseenalaistamista, uudenlaista rehellisyyttä ystävyyssuhteissa - mitä vain! Adhd on ehtymätön yllätysten lähde.

- Adhd on usein luova, tarmokas ja taiteellinen. Sitä kannattaa hyödyntää kaikessa sisustuksesta ja pukeutumisesta lemmikkien ja lasten viihdyttämiseen.

- Anna adhd:lle tunnustusta. Muistuta, että pidät myös hänen adhd-piirteistään. Yllätä hänet.

"Muotia" lapsille

2011-03-02T18:44:00.000+02:00

Kummilapsille vaatteita ostaessani törmäsin taas siihen raivostuttavaan tosiasiaan, että lastenvaatteet ovat nykyään paljon voimakkaammin sukupuolitettuja kuin vaikkapa omassa lapsuudessani. On sietämätöntä, että tytöille on vain tylsän vaaleanpunaisia luomuksia ja pojille vain ankean harmaan, sinisen ja vihreän kirjavia sarjakuvamekastuspaitoja. Onneksi minulla ei ole omia lapsia, koska nykyinen lasten sukupuolittaminen tekisi elämästä sietämätöntä, kun sitä joutuisi joka päivä arjessa kohtaamaan.

Kaikkien, jotka luulevat, että tytöt luonnostaan pitävät vaaleanpunaisesta ja pojat viihtyvät sinisessä, kannattaa lukea vaikkapa tämä uutinen. Totuus on se, että tytöt pitävät vaaleanpunaisesta, koska se on normitettu osaksi tyttö- ja naiskulttuuria. Lapsia ohjaillaan niin voimakkaasti kaupoissa, mediassa ja mainoksissa, että heillä ei ole aavistustakaan, mitä he oikeasti itse haluaisivat. Muuta kuin kuulua joukkoon; olla osa oman sukupuolensa ryhmää, joka heille esitellään värein, hahmoin ja toiminnoin.

Pistää silmään, että aivan neutraalitkin - esim. mustat - vaatteet on kaupoissa ja mainoksissa jaettu tyttöjen ja poikien vaatteiksi. Lapsethan ovat vartaloiltaan samanlaisia, joten samat paidat kai käyvät kaikille. Aiemmin, vaikkapa vielä omassa lapsuudessani, sisarukset perivät toistensa vaatteita sukupuolesta huolimatta. Muistan itsekin viihtyneeni vallan hyvin veljeni vanhoissa vaatteissa. Nykyään se ei ehkä onnistu, kun aikuiset näyttävät jostakin syystä täysin hurahtaneen lasten sukupuolittamiseen.

Eräs esimerkki tästä on markkinoille tuleva, ala-asteikäisille suunnattu "muotilehti". Ensinäkemältä saattaa ajatella, että mikäs siinä, jos pikkutytöt ovat kiinnostuneita muodista ja vaatteista. Lehden sisältö saattaa myös vaikuttaa melko harmittomalta. Sen verran häiritsevältä ajatus kuitenkin tuntui lehden nimeä myöten, että aloin hieman tutustua asiaan. Kriittisiä puheenvuoroja lehdestä on esitetty monta, muun muassa vanhempien näkökulmasta.

Tuossa Ylen jutussa haastateltu Aalto-Setälä, joka jostakin syystä nimittää näitä kohderyhmän 6-12-vuotiaita lapsia nuoriksi, antaa ymmärtää, että käpylehmien aika on ohi, ja lapsia on lähestyttävä modernein keinoin: "Nythän lapset lukevat aikuisten lehtiä ja surffaavat netissä. Koetetaan tehdä sellainen lehti, jonka kehtaa lapselle antaa."

Juuri tässä mielestäni piilee ongelman ydin. Jos lapsi lukee aikuisten lehteä, hän tajuaa kurkistavansa aikuisten maailmaan, joka ehkä kiehtoo ja pelottaa, mutta on kuitenkin erillinen hänen elämästään. Niin kauan kuin pikkutytöt ajattelevat, että tälläytyminen ja pynttäytyminen muita miellyttääkseen on jostakin ihme syystä osa naisten elämää, mutta ei lasten, maailmassa on mielestäni vielä jotakin toivoa.

Mutta siinä vaiheessa, kun tätä stereotypista naisen mallia aletaan syöttää kuusivuotiaille heidän omassa maailmassaan aivan oman lehden avulla, mennään pahasti metsään. Aikuisten kuuluu määrittää se, mitä lapselle annetaan, ei kyse ole siitä, mitä lapselle "kehtaa antaa". Miten traumatisoituneita lapsia me oikein haluamme?! Stereotypiat vallitsevat jo kaikkialla lastenohjelmista vaatekauppoihin, joten tarvitseeko niitä enää vahvistaa? Eikö niitä kannattaisi ennemminkin purkaa - siitä hyötyisivät ihan kaikki lapset ja aikuiset.

Kurkistin myös tämän kiistellyn lehden verkkosivustoon ja ennen kaikkea keskustelufoorumille. Se on kuulkaa lohdutonta luettavaa. Varsinkin Keho & co. -osio, jossa kymmenvuotiaat suomalaislapset vertailevat paino- ja pituuslukemiaan.
"...mul on ylipainoo, koska jokin aika sit mä painoin monta kiloo vähemmän... eli mua pelottaa et pojat ei tykkää must ku oon lihonu siis ihan sikana, miettikää nyt, 3kg!!!! miten saisin laihdutettua? oon yrittäny olla paljon syömättä, mutta mulle on tullu aina paha olo..."

Ja tässä on siis kyseessä kasvava, ala-asteikäinen lapsi! Sivusto on kuulemma suunnattu lehden kohderyhmää vanhemmille eli yläastelaisille, mutta kyllä siellä iso osa keskustelijoista on ala-asteella. Muutkaan sivuston osiot eivät poista pahaa mieltä, sivusto nimittäin pursuaa vinkkejä meikkivoiteen valinnasta hiustenhoidon ehdottomasti vältettäviin virheisiin. Kaikkea hiuksista varpaankynsiin pitää "hoitaa" ja vieläpä "oikein".
"Osaathan lakata kyntesi oikein?"
"Kasvojen lisäksi myös muuta kehoa tulee hoitaa huolellisesti!"
"Jalkoja tulee hoitaa ympäri vuoden, ei ainoastaan kesällä."

Välillä muistutetaan, että jokainen on kaunis omana itsenään - miten ristiriitainen viesti!

Lasten ei tarvitse "hoitaa" yhtään mitään! Tämä on aivan aikuisille naisille suunnatun median kaltaista, otsikot ja jutut voisivat olla jostakin minunikäisilleni tarkoitetusta lehdestä. (Kuvituksenakin on aikuisia naisia tai piirrettyjä, isopäisiä ja tikkujalkaisia nukkeja, kuvassa.) Karmeaa ajatellakin, että vaikkapa 7-10-vuotiaat tytöt lukevat näitä juttuja tietoisina siitä, että ne on tarkoitettu juuri heille!

Muotiosion kenkäjutussa ("kaikki, mitä TopModelin tarvitsee tietää kengistä") esitellään erilaisia kenkiä: ballerinat, tennarit, sandaalit ja niiden lomassa kahdeksat erilaiset korkokengät piikkikoroista aina "romanttisiin iltoihin" sopiviin slingback-korkkareihin. Eikä muuta. Siinäpä muodista kiinnostuneen ala-/yläasteikäisen tytön normaali kenkäkaapin sisältö!

Keho-osion pedikyyrijutussa taas neuvotaan: "Pehmeällä kynsitikulla voit varovasti työntää kynnen ihon kynnen juureen. Se näyttää yksinkertaisesti hyvältä - ja sinun on se myös tehtävä ennen kuin voit levittää kynsilakan kynsiisi. Kaikkiin jalkoihin ilmestyy jossakin vaiheessa kovettumia, jotka eivät ole kovin pahoja - sinun on vain tehtävä niille jotain!"

Sivusto saa minut suorastaan pahoinvoivaksi. Olin niin toivonut, että nykylapset oppivat isompana kyseenalaistamaan tällaisia juttuja ja tekemään omia valintoja sen suhteen, mikä "näyttää yksinkertaisesti hyvältä". Mutta esimerkiksi juuri lukemaan oppineella lapsella ei kyllä ole vielä mitään medialukutaitoa ja vastustuskykyä tällaista aivopesua vastaan!

...vai pitäisikö vain hyväksyä se, että nyt sinunkin koululaisesi voi näiden ohjeiden mukaan treenata tehokkaasti vaikkapa juoksemalla koulun portaat pari ylimääräistä kertaa?!

Napakassa otteessa

2011-02-25T21:01:00.006+02:00

Olin kahdeksanvuotiaana sudenpentuna myymässä partiolaiskalentereita, kun naapuruston bernhardilainen kaatoi minut olkapäistä hankeen ja tervehti minua innostuneesti nuolemalla naamani. Minua ei pelottanut paljon, mutta olin ahdistavasti vankina siinä itseäni isomman koiran jättiläismäisten tassujen alla hyvän tovin ja mietin, etten pääse tästä vapaaksi ennen kuin joku ihminen tulee pelastamaan minut. Ehkä huomiseen asti. Eikä kukaan kai voi auttaa, koska tämä on maailman suurin koira. Kohtaloni on ehkä nääntyä tänne pakkaseen.

Koira-arkuuteni karkottivat sittemmin aikuisiällä ystävien ja naapureiden lupsakat koiratuttavuudet, onneksi. Mutta vuoden takaisesta, pentua suunnittelevasta ja hermostuneesta minästä on silti kuljettu pitkä matka tähän. Olen huomaamatta muuttunut.

Nyt, yhtäkkiä, minä olen se, joka pysähtyy onnettomuuspaikalle epäröimättä, tarttuu tiellä pelosta vapisevan ison suomenajokoiran pantaan napakan tyynesti, avaa autonsa takaluukun ja komentaa koiran hyppäämään autoon. Se on refleksi. Tässä on täysin avuton eläin puolishokissa keskellä sysipimeää maantietä, poimitaanpas se ensimmäiseksi turvaan ja katsotaan sitten tilanne.

Toimin niin kuin toimisin omankin koirani kohdalla. Sen jälkeen ehtii sitten jutella ihmisten kanssa, käskeä soittamaan poliisille, viedä varoituskolmiota, ohjata liikennettä, osoittaa empatiaa kolhiutuneen auton pelästynyttä kuljettajaa kohtaan. Panen ohimennen merkille oman rauhallisuuteni, kyllä kaikki järjestyy. Tässä on nyt tilanne ja sen mukaan on toimittava. Ja vaikka se toinen koira ei ole törmäyksestä selvinnyt, tällä toisella ei näytä olevan vammoja.

Odotamme poliisia äänettömässä, hätävilkkujen leikkaamassa pimeydessä, ja vähitellen koiran paniikki haihtuu, tiivistyy autonikkunoiden sisäpuolelle läähätyksen kosteutena. Hyvä tyttö, sanon sille matalalla äänellä, ja suupieleen melkein karehtii hymy: mistä minä tiedän mikä se on, mutta tämä fraasi minulla on selkärangassa.

Kun varpaani ovat jo tunnottomat ja manaan kännykän tyhjentyvää akkua, siniset valot siintävät vihdoin mutkan takaa. "Erittäin hyvin toimittu", poliisi sanoo, ja hämmennyn täysin: en ole tehnyt mitään mitä kuka tahansa muu ei olisi tehnyt. Avaan takakontin, ja koira katsoo minuun pyytävästi: se haluaa vain maata tässä, ei muuta, ja haraa vastaan, kun poliisi yrittää saada sen nousemaan ja hyppäämään ulos. Lopulta sen on taivuttava virkavallan edessä, ja minä jään toivomaan, että sillä on mikrosiru ja että omistaja löytyy. Ja että surua lieventäisi se, että toinen iloinen hännänheiluttaja on sentään säästynyt.

Kotona halaan omaa koiraani, tiukasti, enkä halua koskaan päästää irti.

ADHD-lääkkeiden korvattavuus ja adhd-tytöt

2011-02-15T13:54:00.006+02:00

Maailma tuntuu tänään taas epäoikeudenmukaiselta. Kela on tarkentanut metyylifenidaattia sisältävien adhd-lääkkeiden korvattavuutta, eli toisin sanoen poistanut korvaukset yli 25-vuotiailta, ja seuraan vierestä adhd-puolisoni levottomuutta ja huolta. Juuri on löytynyt hyvä ja sopiva lääke, elämä adhd:n kanssa solahtanut rutiiniksi, ja nyt pitää kantaa huolta rahasta?!

Tässä Ylen hieman harhaanjohtavasti otsikoimassa päätöksessä on kyse siitä, että lääkepaketin sisällä olevassa pikku lappusessa - niin, juuri siinä jonka adhd-ihmiset joko jättävät lukematta kokonaan, koska se on pitkä ja pientä printtiä, tai sitten lukevat jokaikisen sanan tihrustaen ja mieleenpainaen ikuisiksi ajoiksi - sanotaan, että lääke on tarkoitettu lasten ja nuorten adhd:n hoitoon. Kela noudattaa vain sosiaaliturvalakia, kun se ei myönnä korvauksia aikuisille, eikä Kelalle kannata tästä asiasta valittaakaan. Kyse on nyt siitä, kuinka näihin pikku lappusiin - hienosti sanottuna valmisteyhteenvetoihin - saadaan maininta lääkkeen käytöstä aikuisten adhd:n hoitoon.

Hirveä painostus lääkeyhtiöitä, tai pikemminkin myyntilupien haltijoita kohtaan on nyt tarpeen. Lääkeyritysten pitää "hakea viranomaisilta käyttöaiheen laajennusta, jos yrityksillä on tieto ja näyttö, että lääke soveltuu muuhunkin kuin lasten ja nuorten ADHD:n hoitoon". Adhd-lääkitystä on varmasti tutkittu paljon lapsilla ja nuorilla. Aikuisia koskeva tutkimus lienee vähäisempää, muttei varmaan olematonta sekään. Luulisi, että olisi mahdollista tehdä tarvittavat tutkimukset, joiden perusteella metyylifenidaattilääkkeet voitaisiin osoittaa soveltuviksi myös aikuisten adhd:n hoitoon. Onhan kuitenkin esimerkiksi tutkittu, että lääkkeettömyys aiheuttaa syrjäytymisriskiä.

Korvattavuuskysymys on tavallaan vain jäävuoren huippu. Kysehän on siitä, miksi adhd:tä pidetään vain lasten sairautena. Miksi oletetaan, että oireet jäävät aikuisiässä pois vain siksi, että aikuiset ihmiset oppivat elämään oireiden kanssa ja kompensoimaan niitä? Erityisesti raivostutti tuossa Ylen uutisessa Kelan johtavan lääkärin Pekka Koiviston kommentit: "...Pekka Koivisto arvioi, että [korvausta saaneista lääkkeenkäyttäjistä] osa voi käyttää lääkettä muuhunkin kuin ADHD-hoitoon. Mutta jos lääkehoito koetaan aikuisille hyödylliseksi ja lääkkeiden korvaus tärkeäksi, pallo on Koiviston mukaan lääkeyrityksillä."

Miten niin JOS lääkehoito koetaan hyödylliseksi? Miten niin JOS lääkkeiden korvaus koetaan tärkeäksi?! Tässähän on kyse tuhansien ihmisten perustoimintakyvystä ja taloudellisesta mahdollisuudesta saada kipeästi tarvitsemaansa hoitoa synnynnäiseen oireyhtymään!

Koivisto ei taida olla kovin perehtynyt aiheeseen, ei tästä muuta johtopäätöstä voi vetää. Uskoisin, että väärinkäyttö on Suomen mittakaavassa erittäin pientä. Suomessa käytetään vähemmän lääkkeitä adhd:hen kuin esim. muissa Pohjoismaissa. Aikuisten ja lastenkin on erittäin vaikea saada edes diagnoosia adhd:stä, saati hoitoa.

Kerrataanpa tosiasiat: Adhd on geneettinen eli synnynnäinen neurologinen oireyhtymä. Se ei parane. Se ei johdu kasvatusvirheistä tai sokerinsyönnistä, eikä se ole muotitauti. Lapsia ei lääkitä turhaan, jos heille määrätään adhd-lääkkeet, eikä siinä leimata lasta sairaaksi vaan helpotetaan hänen elämäänsä ja annetaan hänelle yhdenveroiset mahdollisuudet esim. opiskella. Tytöillä adhd jää monesti diagnosoimatta kokonaan, mikä on traagista ja johtaa muun muassa kohonneeseen itsemurhariskiin.

Tyttöjen adhd:ta ei nähdä, tutkita eikä hoideta. Tähän vaikuttavat ilman muuta sukupuoliasenteet: pojat ja poikien ongelmat otetaan vakavammin, niitä pidetään tärkeämpinä, niitä tutkitaan enemmän. Varsinkin inattentiivisesta adhd:stä kärsivät tytöt jäävät oman onnensa nojaan, näkymättömiin, koska tyttöjen hiljaisuutta ja passiivisuutta pidetään koulussakin myönteisenä asiana, eikä kukaan tule kysyneeksi, mitenkäs siellä pään sisällä menee, onko siellä kaaosta? Kuvaavaa on, että tuo viimeksimainittu itsemurha-/masennusuutinenkin päättyy näin: "ADHD eli tarkkaavuus- ja yliaktiivisuushäiriö todetaan arviolta viidellä lapsella sadasta, joten jokaisella koululuokalla on keskimäärin yksi tällainen lapsi. Tarkkaavuushäiriö ilman ylivilkkautta on huomattavasti harvinaisempi."

Se, ettei inattentiivista adhd:tä diagnosoida yhtä usein kuin hyperaktiivista, ei tarkoita, että se olisi "huomattavasti harvinaisempi". Mielestäni voidaan lähtökohtaisesti olettaa, että tytöissä ja pojissa on suunnilleen yhtä paljon adhd:stä kärsiviä lapsia. Se tarkoittaa, että Suomessakin on tuhansia tyttöjä, jotka jäävät yksin päänsisäisen kaaoksensa kanssa. Jos tilanne ei ole todella paha, asiaa ei edes tutkita. Puheliaisuus tulkitaan normaaliksi naisen käytökseksi, hiljaisuus ja syrjäänvetäytyvyys taas kiltteydeksi. Se on niin väärin. Adhd vaikuttaa kuitenkin kielteisellä tavalla enemmän tyttöjen kuin poikien elämään; toisin sanoen tytöistä sekä diagnoosin saaneet että diagnosoimattomat kärsivät adhd:stä enemmän kuin pojat keskimäärin. Liitännäisoireita on enemmän.

On aika, että tytöt ja naisetkin saavat tarvitsemansa diagnoosit, lääkkeet ja hoidot - Kelan korvauksin! Otetaan yhteyttä lääkeyrityksiin, myyntiluvan haltijoihin, mediaan, adhd-liittoon! Tehdään tästä asiasta näkyvä. Hankitaan se hiton peruskorvattavuus takaisin!

Kahvia ja kardemummaa

2011-02-08T18:17:00.004+02:00

Huomasin tässä päivänä muutamana, etten ollut leiponut pullaa ikuisuuksiin, joten pyöräytin itselleni punssipullia ja adhd-puolisolle pähkinäkierteitä. Ohimennen mietin, miksi pullan leipominen onkin jäänyt, vaikka se on niin kotoisaa hommaa. Kardemumman tuoksukin on niin taivaallinen.

Sitten eilen sattumalta luin parin vuoden takaisin blogikirjoituksia ja muistin, miksi. Koska adhd-puolisollani on anoreksia, joka nosti taas päätään aika tarkkaan pari vuotta sitten, ja jotenkin se minun kyvyttömyyteni auttaa häntä ja toisaalta raivon ja pettymyksen tunteet kiteytyivät juuri pullaan. Leivoin siis adhd-puolisolleni usein pullaa ja tarjoilin sen hänen herkkunsa, kermavaahdon, kera. Ja sitten hän oli mennyt pettämään minua syömishäiriön, tuon kavalan viettelijättärensä, kanssa. Suomut putosivat silmiltäni, ja näin koko alastomana palelevan totuuden ja sen, että tätä oli jatkunut jo hyvän aikaa. Silloin tuntui, että minä voin leipoa vaikka käteni puhki, ilman että siitä on mitään hyötyä. Että petän vain itseäni, koska todellisuudessa olen täysin voimaton ja hyödytön.

Ja ne kaikki pelon, hädän ja suuttumuksen tunteet liittyivät tähän yhteen asiaan: että minä vaivaan taikinan ja pyöritän pulliksi, jotka kohoavat kuohkeiksi ja makeiksi ja paistuvat tuoksuviksi, että minä halkaisen vielä lämpimän pullan ja kuorrutan sen kermavaahdolla ja vien rakkaimmalleni, tärkeimmälleni, sanon Tässä olisi sulle kulta kuppi kahvia ja pulla. Ja puoliso hymyilee, syö pullan hyvällä halulla ja kehuu sen makua, juo kahvikupin tyhjäksi, ja sillä hetkellä minusta tuntuu, että koko maailma on kohdallaan ja kaikki minulle tärkeä ja arvokas on tässä, nyt.

Mutta sitten se osoittautuukin kulissiksi, valheelliseksi hetkeksi, koska vaikka pulla syödään, jotakin muuta jätetään syömättä. Ehkä jopa sen pullan takia, minun takiani.

Meni ainakin puoli vuotta, ennen kuin pystyin taas ajattelemaan pullaa ilman, että minua alkoi itkettää. Älytöntä, hupsua, mutta totta.

Nyt, palatessani lukemaan noita kahden vuoden takaisia mietteitä, muistan ne selkeästi kuin eilisen päivän. Ja olen hirveän, hirveän iloinen, että ne eivät kuitenkaan tulleet enää mieleeni, kun poimin eräänä torstaina hiivapaketin kaupan hyllystä.

Kevät on jo lähempänä kuin kaukana

2011-02-07T19:05:00.004+02:00

Näin ensimmäiset muuttolinnut sulaveden valtaamalla pellolla: kirjavanokkaisia lunneja ja pieniä pingviinejä. Koska ne ovat varmasti nälissään, hain entisen mummolan keittiönkaapista undulaattien siemenseosta ja heittelin linnuille sitä auditorion lattiaksi muuttuneelle pellolle. Auditorio olikin jo täyttymässä ihmisistä, ja pelokkaat pingviinit piileksivät nurkissa pälyillen ympärilleen hämmentyneinä. Kylvin viljalti jyviä ja siemeniä lattialle, jotta linnuilla ei olisi hätää, ja puikahdin ulos ovesta, kun opettaja tuli luokkaan.

Unissa on ollut taas tunteita ja aamuissa valoa. Aurinko alkaa herättää ja korvata keinotekoista sarastusvaloa. Hitaasti, kuin valtavan kellonkoneiston jättimäiset ja ruosteiset hammasrattaat nytkähtäisivät yhden vaivalloisen pykälän verkkaisesti naristen eteenpäin, elämä kodissamme on hieman keventynyt. Ehkä se on tämä valo, jokin biologinen vaikutus, jota ei voi itse säädellä. Mutta olemme hymyilleet vähän enemmän ja jaksaneet vähän enemmän, minä varsinkin. Helmikuu on jo kevättalvea. Tämä kylmä ei kestä ikuisesti. Ja jotakin iloa voi saada siitäkin, että paarustaa lumikengillä aavalla järvenselällä pikkukoiran kirmatessa ympärillä vapaudesta villinä.

Silti vähän pelottaa. Adhd-puolisolla on tapana päättää jokatalvinen masennusjakso viikon-parin ylikierroksiin. Ja nyt hän on ollut huomattavasti tavallista väsyneempi, ja minä mietin, tuleeko sitten ylikierroksistakin entistä hurjemmat. Kuin hän olisi syvällä musteensinisessä merenpohjassa, kuin horrostamassa, kuukausikaupalla, jossakin äärettömän valtameren valtavassa hautavajoamassa, ja ponnistaisi sitten äkkiä ylös sieltä, yhä kiihtyvää vauhtia pintaa kohti, niin että äkillinen paineenvaihtelu sekoittaa pään ja korvat poksuvat ja silmissä viiraa ja kalat suihkivat säkenöivinä parvina ohi.

Ylikierroksilla en nyt tarkoita sellaista tervettä, hieman liian voimakasta innostusta, vaan kiihkoisaa mutta uupunutta tilaa. Mieli on yhä väsynyt ja olo ahdistunut, mutta se ilmenee eri tavalla, oikeastaan päinvastaisella tavalla. Lamaantuneena puoliso sukeltaa yhä syvemmälle, hypertilassa hän pyrkii yhä ylemmäs - kummassakaan tilassa hän ei voi hyvin eikä ole niin sanotusti aivan oma itsensä. Kierrokset kiihtyvät ja kalvavat yöunet ontoiksi, päivät turhautuneiksi.

Olen monesti onnellinen, että adhd-puolisoni ei ole maanisdepressiivinen. Silloin tämä heilahtelu olisi vielä voimakkaampaa ja tuhoisampaa. Mania pelottaa minua. Ehkä kontaktin menettämisen takia; jos puoliso olisi niin kierroksilla, ettei enää kuuntelisi minua eikä haluaisi puhua minulle. Se olisi meille molemmille yksinäistä, nykyisellään tunnen enintään ulkopuolisuutta tai ärtymystä.

Pyörittelen näitä ajatuksia vähän turhaan, sillä puoliso on vielä aika tiukasti sohvanpohjalla. Välillä vain hänessä pilkahtaa jokin vimma, joka enteilee päänsisäistä vinhaa karusellia. Jännittää.

Aprikoosinsävyssä

2011-02-01T10:33:00.004+02:00

aprikoosinsävyssä
lumi on kevyempää
päivän verran

* * *

in the apricot air
snow seems lighter to carry
for a day

Tyyntä

2011-01-28T11:45:00.003+02:00

hiljainen metsä
yksi luminen mänty
huojuu ääneti

* * *

a calm forest
single snow-crusted pine
swaying silently

Luettavaa kaikille

2011-01-23T20:09:00.001+02:00

Mistä puhumme, kun puhumme tasa-arvosta?

Kuulolla

2011-01-21T21:47:00.005+02:00

Tämä on ollut pitkä tammikuu, eikä loppua ole vielä viikkoon näkyvissä. Välillä paarustan koko päivän umpihangessa - ensin aamulenkillä koiran kanssa ja sen jälkeen henkisesti loppupäivän.

Adhd-puoliso on masennuksensa keskellä välillä huolissaan, miten minä jaksan. Olosuhteisiin nähden yllättävän hyvin, totean, mutta olen iloinen, kun hän kysyy. On ollut kiva huomata, että pystyn oppimaan aiemmista virheistäni ja kerrankin kuulostelemaan olojani ja tuntojani. Ettei käy niin, että yritän vain jaksaa hampaat irvessä, kunnes jossakin vaiheessa romahdan.

Nyt en ole ollenkaan pakottanut itseäni pärjäämään, ja siksi on sitten ollutkin välillä niitä huonompia päiviä. (Kokonaisuus kääntyy kuitenkin plussan puolelle.) Ja välillä olen hoksannut tunnustella jaksamistani, muistaa viime vuoden monet stressaavat ja kuormittavat vaiheet ja määrätä itselleni lepoa tälle vuodelle. Pelkällä lyhyellä lomalla ei palauduta pitkäkestoisesta stressistä, sanon itselleni mömmelötohtorin auktoriteetilla. Kirjoitetaan tähän reseptiin paljon leffailtoja kotisohvalla suklaakakkulautanen edessä ja koiranpentu kainalossa. Ja kaikki velvollisuuksilta maistuvat jutut on punnittava tarkkaan. Nyökkäilen kuuliaisesti ja päätän noudattaa reseptiä.

Aina se ei tietysti onnistu. Mutta kun reilun viikon ahdistukset ja kiukut oli vihdoin maanantaina purettu rähjäämällä koiralle ja itkemällä puolisolle, alkoi hellittää. Ystävä ehdotti, lähdetäänkö leffaan, ja ehdotus lämmitti niin, että puolipakotin puolisonkin mukaan. Välittäminen, ystävyys, viihdyttävä elokuva, pussillinen ranskanpastilleja ja kotimatkan varrella mukaan poimittu kiinalainen noutoruoka saivat jo aikaan sellaisen olon, että kyllä sitä vielä huomisenkin jaksaa. Ja sitä seuraavan päivän.

Joskus asiat ovat pienestä kiinni. Olen sellainen, että näennäiset pikkuasiat voivat saada maljan kuohumaan yli äyräiden, ja olen vähän aikaa tulta ja tappuraa. Mutta toisaalta näennäiset pikkuasiat saavat minut myös ilahtumaan ja innostumaan huolettomaksi.

Ja huolestuneet ystävät ja puoliso, joka varmasti koiran kanssa hätkähti räyhäämistäni, voivat lohduttautua tällä: niin kauan kun norsu jaksaa tööttäillä ja tömistää, se ei ole masentunut. ;-) Apatia, joskin ehkä ympäristöystävällisempää, on monin verroin vaarallisempaa.

Pakoon

2011-01-18T18:32:00.000+02:00

sataa lunta
hiljaa honkien alle
jäisin tähän

* * *

snow falls
through the tall pines
wanting to stay

Kiukkupäivä nro 2

2011-01-17T13:42:00.006+02:00

Näiden kahden kiukkupäivän välissä on ollut hyviäkin hetkiä, mutta ennen seitsemää tammikuisena maanantaiaamuna elämä näyttäytyy kalseana. Olen nukkunut huonosti, puoliso on edelleen pahasti masentunut, koiralla on joku murrosvaihe, jossa kaikesta pitää kiukutella, kevät, valo ja elämän keveys tuntuu olevan hyvin kaukana.

Unessa törmäilen seiniin ja istun kahvipöydissä, joihin minua ei ole kutsuttu. Herätessäni tajuan olevani yhä vihainen. Kiukku on kiristänyt niskaa jo viikon. Illalla otin adhd-puolisolta salaa puolikkaan migreenilääkkeen ihan vain varmuuden vuoksi - aivolisäkekasvaimeni jätti häneen niin syvän jäljen, että hän huolestuu vieläkin, jos minulla on päänsärkyä. Eikö olekin epäreilua häntä kohtaan? Kyllähän me itse selviämme vaivoistamme, mutta läheisille saattaa jäädä pelko päälle pitkäksi aikaa. Itsekin olen aina puolison masennusjaksojen jälkeen pitkäänkin varpaillani ja kuulostelen tunnelmia.

Ja näinä vaikeina aikoina huomaan tarkkailevani häntä vaivihkaa, näyttääkö taas kovin väsyneeltä, ahdistuneelta, kuin kiusatulta. Satunnaiset hymyt ovat kuin pieniä lahjoja. Koetan olla kyselemättä aivan jatkuvasti, mikä on olo. Yritän sen sijaan tasoitella kuoppia tiestä. Taluttaa tarvittaessa. Olla jokin opaskoira - vaikka vain jääkaapille asti. Ja näen kyllä, kuinka hän tsemppaa. Syö kuuliaisesti, hymyilee tuttaville, vie koiraa lenkille, yrittää pitää rutiineista kiinni. Näen sen, ja siksi se raastaakin sydäntä. Soisin niin, että hän voisi oikeasti hyvin, eikä hänen tarvitsisi tsempata. Ymmärrän kyllä, miten vaikeiden asioiden käsittely terapiassa voi syöstä adhd-puolisoni hänelle ominaisesta talvialakulosta syvälle masennukseen, ja että on äärettömän tärkeää käydä asioita läpi pohjia myöten. En halua edes ajatella, mikä tilanne olisi ilman toimivaa lääkitystä.

Olen vain niin vihainen tästä kaikesta.

Omasta puolestanikin olen pahoillani, mutta puolisoni puolesta huomaan olevani suorastaan raivoissani. Juuri nyt kun hän kipeimmin tarvitsisi läheisten huomiota ja aikaa, hiljaisuutta yhdessä, rauhallisia keskusteluja, ystävällisiä tiedusteluja voinnista, hän on eniten niitä vailla. Ja voimaton hakeutumaan muiden seuraan. (Helvetin joulunaika. Onneksi se on nyt sentään ohi ja kaikki palanneet arkeen.) (Ja vähättelemättä omaa merkitystäni tiedän, etten minä yksin riitä. Hän kaipaa nyt muitakin.) Minua kiusaa se, että kun hän sanoo olevansa väsynyt ja voimaton, hänet jätetään hienotunteisesti rauhaan. Sehän eristää hänet entistä pahemmin kaiken ulkopuolelle ja saa tuntemaan olonsa tarpeettomaksi, kuluneeksi ja yhdentekeväksi!

En tiedä, tunteeko puolisoni näin. Mutta minä tunnen näin hänen puolestaan. Samalla olen kiitollinen ystävistä, jotka asuvat kaukana mutta tuntuvat olevan koko ajan aivan lähellä, joka päivä läsnä. En ymmärrä, miten he tekevät sen - vai onko se oma ikäväni ja kiintymykseni heihin, joka tuo heidät tähän, yhä uudelleen ajatuksiin? Joka tapauksessa tekstiviestit ja sähköpostit ovat nyt kultaakin kirkkaampia ystävyyden kipinöitä tämän loputtoman harmauden ja pakkasen keskellä.

May it be an evening star
Shines down upon you
May it be when darkness falls
Your heart will be true
You walk a lonely road
Oh! How far you are from home

Australian kelpie

2011-01-17T13:27:00.005+02:00

koiran kanssa
uudessa lumessa
kaksi kengurua

* * *

playing with the dog
in the fresh snow
two kangaroos

Tuulinen ilta

2011-01-11T14:30:00.001+02:00

Ikkunan takana pyryttää, ja jos katsoisi nyt tuulisesta musteensinisestä hämärästä sisään, näkymä olisi lämmin ja kodikas. Taustalla soi sello, ja tumma teekupillinen höyryää pöydällä. Myöhäinen iltapäivän teehetki sydäntalvella. Kello tikittää vaimeasti.

Katson sinua, ja olet etäinen, muissa maailmoissa. Toisena hetkenä taas hakeudut seuraani kuin uunin lämpöön. Mutta nyt ei saa häiritä. Olet suloisen vakava ja keskittynyt. Jotenkin surullisen oloinen, kuten niin usein viime aikoina. Lähetän syvälle ajatuksiisi äänettömiä viestejä, jotka eivät tavoita, jäävät matkalle. Se ei haittaa. Olet tärkein, mitä minulla on. Olet ainutlaatuinen, korvaamaton. En osaisi olla ilman sinua. Välitän sinusta tavattomasti.

Koiran jalat nytkähtelevät, kun se näkee unia seikkailuistamme kinosten keskellä taajassa metsässä. Vilkaiset sitä ohimennen, hellyys läikähtää hetkeksi silmissäsi, ennen kuin palaat mietteisiisi. Olet niin kaunis. Etkä edes itse tajua.

En ole koskaan halunnut muuta kuin vanheta kanssasi. Siitä huikeasta hetkestä kun tajusin, kuka olet. Vain, että tämä hetki olisi yhtä todellinen kolmenkymmenen, neljänkymmenen vuoden kuluttua. Tämä kodikkuus, teen tuoksu, sinä siinä. Lähellä. On ehkä vanhanaikaista sanoa näin, mutta olen onnellinen, kun vuodet vierivät ja saamme kasvaa yhdessä, kumpikin omaan suuntaansa. Teet elämästäni kevyempää - ja painavampaa. Rakastan kiireettömiä keskustelujamme lauantaiaamuisin, kikatuskohtauksia iltaisin kaikkeen väsyneenä, äänekästä mykkäkouluasi kun murjotat, koskettavia sanojasi, sitä kuinka toisen poskea voi silittää pelkällä katseella.

Nouset puuhastelemaan ja ripustamaan pyykkejä, vaihdat ajatustesi syvät lammet liikkeeseen ja toimintaan. Ojentelet paikallaanoloon väsyneitä sääriäsi hieman ärtyneenä, jokin ahdistus kai kalvaa. Suljen silmäni ja kuuntelen tätä maisemaa: pieniä kotoisia kolinoitasi, askelääniä, vastaheränneen koiran tuhinaa, kelloa, hiljaista musiikkia. Laulu kuulostaa jollakin tavalla tutulta.

Tiedätkö, en vaihtaisi tätä mihinkään.

Kiukkupäivä

2011-01-09T14:04:00.003+02:00

Ärsyttää. On niin väärin, että ne, jotka pitävät suurinta ääntä itsestään, saavat eniten huomiota, vaikka muut ovat taitavampia, viisaampia, luovempia ja kauniimpia. Ja jos tällainen taitava, viisas, luova ja kaunis henkilö ei erikseen hae huomiota tai tuo itseään esiin, hänet näytetään unohtavan kokonaan. Ärsyttää että tietynlaiset henkilöt, tietynlaiset toimintatavat, tietyt perinteet ja tietyt elämäntavat nousevat näkyviksi ja arvostetuiksi, kun toiset jäävät huomioimatta, tunnustamatta.

Tämänpäiväiseen ärsytykseen on monia syitä. Olen suutuksissa rakkaan ystäväni puolesta, koen tulleeni itse ohitetuksi parissa asiassa ja kaiken huipuksi juttelin äsken sekä tyhmän että kaikkitietävän äitini kanssa puhelimessa. (Se yksinään riittää pilaamaan sunnuntain.) Epäoikeudenmukaisuus riepoo tänään niin yhteiskunnallisella kuin yksityiselläkin tasolla.

Koska en halua antaa ajankohtaista esimerkkiä, annanpa tällaisen nyt jo kohta neljäntoista vuoden takaisen esimerkin: kun menin kihloihin adhd-puolisoni kanssa, parisuhteen rekisteröiminen ei ollut vielä kahdelle naiselle mahdollista. Lakiesitys kuitenkin eteni hitaasti mutta varmasti politiikan rattaissa, ja me olimme päättäneet viettää loppuelämämme yhdessä. Olimme myös varmoja siitä, että Suomen on joskus pakko seurata naapurimaiden esimerkkiä ja tunnustaa samaa sukupuolta olevat parit.

Lähipiiri otti uutisemme vastaan lähinnä hämmentyneenä tai ohitti sen kokonaan. Siis jätti huomiotta tyyliin "Ahaa...(ja vaihdetaanpas aihetta)". Hieman sen jälkeen ystäväpiiristämme kihlautui eräs heteronainen erään miehen kanssa, ja nainen sai osakseen aidosti sydämellisiä, välittömiä onnitteluja. Se kirpaisi. Näkökulmastani kyse oli samasta asiasta, enkä ymmärtänyt erilaista kohtelua.

Vieläkin vähän kismittää, vaikka aikanaan laki meni läpi ja saimme ihanat häämme, joihin vieraamme suhtautuivat onneksi asiaankuuluvalla vakavuudella ja kepeydellä, vaikkeivät juhlat millään lailla perinteiset olleetkaan.

Onneksi aika kuluu ja asiat - ja ihmiset - muuttuvat. Toivoisin vain, että ihmiset oppisivat ajattelemaan vähän enemmän omilla aivoillaan ja kyseenalaistamaan asioita! Välillä tuntuu, että kaikki otetaan vastaan ja uskotaan sellaisena, miltä se näyttää. Ja että ne, jotka ovat äänekkäimpiä ja omaavat eniten diivan elkeitä, vetävät toiset mukaansa lammasmaisena laumana yhdessä määkimään ylistystä. Ja välillä tuntuu, ettei sille lammaslaumalle jaksa edes asioita selittää, kun ei siitä kuitenkaan ole mitään hyötyä.

MUR! Kiitän onneani siitä, että minulla on lähipiirissäni älykkäitä, oivaltavia ja adhd-ominaisuuksin varustettuja ihmisiä, joilta kyseenalaistaminen onnistuu luonnostaan. Mitä enemmän tulen omaksi itsekseni, sitä vähemmän minulta riittää kärsivällisyyttä hyssyttelyyn ja miellyttämisenhalua, ja sitä enemmän haluan alkaa repiä näkyville kaikkea turhuutta.

Voisin alkaa sanoa vain aina suoraan, mitä ajattelen. Sellainen on loistavan hauskaa! Pikku-Myy-asennetta!

Kielieroja

2010-12-30T22:26:00.003+02:00

Lehdessä brittiyleisö totesi eräästä suomalaisesta elokuvasta toimittajan mukaan: "Se oli ihana elokuva". Aloin pohtia, mitä elokuvasta oli tosiasiassa sanottu. Lovely? Wonderful?

Luulemme helposti brittejä ja muita englanninkielisiä ihmisiä kohteliaiksi, mutta kyse on kulttuurieroista, joita emme vain osaa tulkita. Käytetyt sanat tuntuvat kohteliailta, hienostuneilta tai ylettömän ylistäviltä, mutta todellisuudessa ne kätkevät aivan arkipäiväisiä viestejä.

Kaikkeen voidaan todeta "Oh, that's nice". Se ei suinkaan ole aina myönteinen ilmaus, vaan tarkoittaa suunnilleen "jaa että sellaista". Jos joku kommentoi sanomisiisi "interesting", hän ei suinkaan ole kiinnostunut vaan ihmettelee, että mitä hittoa. Lovelykin tarkoittaa lähinnä kivaa, ei todellakaan mitään ihanuuksia.

Väkijoukossa kaikkien hokema "sorry" ei suinkaan ole anteeksipyyntö tönimisestä. Painokas sorry tarkoittaa "Painu vittuun siitä edestä tupeksimasta!" ;-)

Monesti näitä suomennetaan kirjaimellisesti, jolloin tuloksena on kulttuurillemme vieraita kohteliaita ylisanoja. Ja mitä pitäisi olla mieltä siitä, että jotkut ihmiset alkavat samaan tyyliin hokea suomeksi "Upeaa! Ihanaa! Aivan fantastista!"?

Aikaa

2010-12-25T17:39:00.000+02:00

Meillä lienee tienoon vähiten jouluisin talo. Ei joulukoristeita, ei kuusta, ei perinneruokia. Vain muutama kynttilä kylmää vastaan ja keväinen kimppu anemoneja, ruusuja ja freesioita tuoksumassa pöydällä. Sisällä on toki kotoisaa ja lämmintä, mutta ei jouluisaa.

Ei vain tunnu siltä, ei minusta eikä adhd-puolisosta. Aiempina vuosina meistä minua on sentään vähän huvittanut fiilistellä, askarrella joulukortteja tai laittaa lasipalloja maljaan, mutta nyt ei sekään kiinnosta. Onko rationalismi vihdoin voittanut sentimentaalisuuden minussa?

Olen tyytyväinen näin. Talven pimein päivä on taittunut, ja valo alkaa lisääntyä. Siinä on juhlaa riittämiin, minkään ylimääräisen aikuisten sadun leikkiminen ei tänä vuonna huvita. Saa nähdä, huvittaako jatkossakaan - huomaan innostukseni vähentyneen vuosi vuodelta. Olen kasvanut ulos joulusta ja ennen kaikkea tarpeestani siihen. En tarvitse yhtä päivää vuodessa, jotta voin rentoutua ja nauttia rakkaimmistani kauniissa kodissani. Voin tehdä niin joka päivä. Joulussa ei ole enää mitään ainutkertaista taikaa.

Sen sijaan minua on alkanut hienoisesti häiritä, että muut, aivan aikuiset ihmiset, pitävät itsepintaisesti kiinni joulusta. Uskotteko te sitten oikeasti, että joku kaksituhatta vuotta sitten syntynyt vauva oli maailman pelastaja, tekisi mieli kysyä. En kysy, kun ei se tavallaan minulle kuulu. Osa uskoo, toisilla on muut syynsä viettää joulua. Pääasia kai on, että jokainen on omaan tapaansa tyytyväinen? Hölmöiltä vaikuttavat kuitenkin ne, jotka kokevat, että heidän on pakko tehdä jotakin tiettyä jouluksi, että heidän pitää laittaa joulua jollakin tietyllä tavalla. Jos pitää perinteistä, niitä voi toki noudattaa, mutta se että esittää asian pakkona saa kenet tahansa näyttämään typerältä. Joulun juhliminen kun on ihan omaa valintaa itse kullakin.

Äitini oli surullinen, kun hänelle vihdoin alkoi tänä vuonna valjeta, etten oikeasti vietä joulua. (Eihän sen ymmärtämiseen mennytkään häneltä kuin viisitoista vuotta.) Hän ei kuitenkaan osannut selittää, miksi ajatus tekee hänet surulliseksi. Jotenkin se liittyi siihen, että hänen äitinsä oli jouluihminen ja se jouluihmisyys oli sitten jotenkin siirtynyt häneenkin, ja nyt minä en sitten olekaan perinyt sitä, niin onhan se surullista. Kuuntelin vähän ihmeissäni.

Muutenkin äiti uskoo, että ihmiset ominaisuudet ovat enimmäkseen kotikasvatuksen tulosta. Ja ehkä vähän perimän, ainakin älykkyyden suhteen. Kuten muussakin, hän ajattelee tästä kaikesta hyvin kaavamaisesti. Itse olen nuoresta asti pitänyt omia hyviä ominaisuuksiani ja saavutuksiani omana ansionani, koska vanhempani ovat luonteeltaan ja tavoiltaan toimineet lähinnä huonoina esimerkkeinä. Olen kasvanut paljon ihmisenä, koska en ole halunnut tulla vanhempieni kaltaiseksi.

(Eli onko äitini sittenkin oikeassa, mutta kyse on kielteisen esimerkin kautta oppimisesta? Koska olen halunnut olla erilainen kuin vanhempani, ovat nimenomaan kotioloni muokanneet minusta tällaisen kuin olen? ;-)

Joulunvietto ei kuitenkaan ole tarttunut. Lapsena halusin pitää kiinni joulun illuusiosta, joka tarkoitti lähinnä perheen yhteistä aikaa. Parhaat joulumuistot ovat jääneet niistä hetkistä, kun koko perhe kerrankin teki jotakin yhdessä. Leipoi pipareita tai jakoi lahjoja. Nykyajan lapsetkin toivovat kirjeissään joulupukille perheen yhteistä aikaa, opin lehdestä. Se on heidän tärkein toiveensa, ja ihmetyttää, etteivät kaikki vanhemmat sitä tajua. On aivan sama, onko koti siisti tai onko pöydässä jouluruokaa - ne eivät tee lapselle joulua.

Älkää tuhlatko aikaa siivoamiseen, älkää stressatko ruoista tai lahjoista, vaan panostakaa rentoon yhdessäoloon. Älkää ohjelmoiko joulua, älkää laatiko aikataulua. Löhötkää vain sohvalla koko perhe. Tsempatkaa ja olkaa kiireettömiä ja hyvällä tuulella.
Olkaa lastenne kanssa. Tai toistenne kanssa. Millään muulla ei ole mitään merkitystä.

Paljonpuhutut palkkaerot

2010-12-22T12:13:00.004+02:00

Kiinnostavaa, miten samasta asiasta voidaan otsikoida ihan vakavasti otettavissa uutisissa kahdella aivan erilaisella tavalla:

Yle: Nainen pääsee miehen ansioihin vain kovapalkkaisilla aloilla

HS: Selvitys: Hyväpalkkaisten naisten palkkaero miehiin kapenee

Tässä on siis kyse samasta tutkimuksesta, jossa todettiin, että kaikesta muka-edistyksestä ja erilaisista ohjelmista huolimatta naisten palkat ovat yhä kaukana miesten palkoista. Eikä kyse ole vain alakohtaisista eroista, vaan samasta työstäkin palkataan eri lailla sukupuolen mukaan. Eikä kehitystä parempaan suuntaan tapahdu.

Yle nosti uutisensa aiheeksi tämän yleisen epäkohdan. Helsingin sanomat taas jostakin syystä päätti, että olennaista on pienen marginaalin saavuttama kehitys. Vaikka totuus olisi tämä: "Yhtä koulutetulla ja kokeneella naisella on silti miestä pienempi todennäköisyys saada vaativia tehtäviä, joista maksetaan korkeita palkkioita."

Kiinnostavaa on sekin, miten HS siirtää vastuun tästä naisille itselleen: "Täten aiempaa läpinäkyvämmistä arviointikäytännöistä ovat hyötyneet etupäässä osaavimmat ja kilpailukykyisimmät naiset. "
Tämä lause olisi ehdottomasti pitänyt määrittää tarkemmin. Väitetäänkö tässä, että heikosti palkatuissa naisissa ei olisi kilpailukykyisiä ja osaavia työntekijöitä? Että on tavallaan naisten oma syy, että eivät saa kunnon palkkaa, kun eivät oikein osaa hommiaan? Tai että jos nainen ei saa kunnon palkkaa, hän ei olisi vaativissa tehtävissä?

Mielestäni olennaista onkin tämä: "Palkkaerojen syntyyn näyttää vaikuttavan eniten työssä hankittu monipuolinen osaaminen ja pätevyys."

Ongelma on siinä, että palkkaeroihin vaikuttavat sellaiset alitajuiset asenteet, joilla ei ole välttämättä mitään tekemistä palkkauksen tai edes taloushallinnosta vastaavien henkilöiden kanssa. Ei pidä kysyä, miksi naiset ja miehet saavat eriarvoista palkkaa, vaan miksi naiset saavat hankittua työssään miehiä vähemmän taitoja ja pätevyyttä.

Eräs ystäväni työskentelee teknisellä alalla hyvin miesvaltaisella työpaikalla suuressa yrityksessä. Hänellä oli miespuolinen kollega, johon verrattuna tuttavanaisellani oli hieman monipuolisempi koulutus. Ystäväni haluaa edetä urallaan, mutta vuodesta toiseen vaikuttaa siltä, että mitään ei tapahdu - ei työtehtävien eikä palkkauksen suhteen. Vierestä seurattuna tuntuu vähä-älyiseltä että tällaisen pystyvän, kunnianhimoisen ja taitavan ihmisen motivaatio haaskataan olettamalla, että hän keittää työpaikalla kahvin, koska on nainen, ja sysäämällä hänelle työtehtäviä, joita muut eivät halua eivätkä arvosta.

Onneksi ystäväni on hoksaavainen ihminen, ja huomasi pian, että hänen sijastaan työmaakeikoille lähetettiin aina hänen miespuolinen kollegansa, jopa tapauksissa, joissa ystäväni oli enemmän vastuussa projektista. Niinpä hän marssi esimiehensä pakeille ja vaati päästä työmaalle, sillä se on juuri sellaista kokemusta ja pätevyyttä, minkä voi olettaa edistävän uraa. Uhkasi käydä niin, että miespuolinen kollega haalii kaiken kokemuksen ja ylenee sen avulla, ja ystäväni jumittuu toimistoon tekemään samoja töitä vuodesta toiseen.

Kävi ilmi, että ystäväni ei ollut oletettu haluavan työmaalle. Koska hän on nainen. Ja työmaallahan on likaista ja karua ja vähän vaarallistakin. Eihän se ole tuollaiselle nuorelle, naiselliselle naiselle sopiva paikka, eihän? Joten ei tulla sitten edes kysyneeksi, haluaisiko hän lähteä. Esimies oli toiminnassaan vilpittömän hyväntahtoinen ja selvästi täysin tietämätön niistä mekanismeista, jotka aiheuttavat epätasa-arvoisuutta työmarkkinoilla.

Otetaan tästä opiksi, naiset. Vaaditaan itse mahdollisuuksia hankkia sitä osaamista ja pätevyyttä, vaativia tehtäviä ja niitä kokemuksia, joita miespuolisille työntekijöille tarjoillaan itsestäänselvyyksinä. Pidetään omaa ja toistemme puolta. Kerrotaan esimiehille, miten tämä maailma makaa.

jk. Ystäväni ei tavoitteistaan huolimatta ole juurikaan päässyt etenemään urallaan ja etsiikin toista työpaikkaa. Hän on kohdannut työssään monenlaista sukupuoleen perustuvaa syrjintää - ja myös suoranaista vihamielisyyttä. Se osoittaa mielestäni sen, että jos yrityksen esimiehet ja johtajisto eivät ole perillä sukupuolikysymyksistä ja tee niiden suhteen aktiivisesti töitä, mitään kehitystä ei tapahdu.

Kärsäin törinää!

2010-12-20T16:14:00.004+02:00

Tänään ja huomenna ja ylihuomennakin luvassa uusia kuulumisia suoraan norsuhoitolasta! TV2 klo 16.30!

Anna itsellesi uudenvuodenlahjaksi oma kumminorsu!

5 h 10 min

2010-12-19T16:27:00.001+02:00

päivän pituus
reilut viisi tuntia
kuin putoaisin

* * *

day length
five hours ten minutes
feels like falling

Sinulle

2010-12-15T13:39:00.005+02:00

Haluan olla hievahtamaton. Haluan kohdata totuuden, antaa katseen kiertää pelottomana kuuraisia peltomaita metsänreunaan saakka. Älä suojele minua. Kyllä minä kestän nämä surut, tämän ilottomuuden, sillä minä näen kauas, loitolla vakaana lentävän teeriparven kantaman matkan.

Äläkä syytä itseäsi. En halua olla voimallinen jumala tai huolehtiva enkeli, vaan ihminen, jolla on vahvat käsivarret. Kuten huurteisina, pitkinä ja suorina seisovat männyt, metsän lempeät ystävät, kannan harteillani raskaan lumitaakan ja muiston sen sulamisesta pois. Korkealtakin näen lumen alle tuulen taivuttamat korret, hiiren lennokkaat hyppyjäljet hangella, sammalen ja lumen pehmeääkin pehmeämmän kosketuspinnan. Kaikki vihreys on yhä läsnä, nytkin, tässä tulevassa keväässä.

Valkeneva aamu hiipii lähelle hitaasti, sen tassuihin tarttuu lunta, korvankärjet ovat vienon ruusunpunaiset. Ajattelen sinua ja toivon, että olisit nyt tässä. Tässä kimmellyksessä, tässä hengityksessä, kun valo löytää maailman.

Et ole niin kaukana kuin luulet. Anna minun heijastaa auringonpaisteesi, säteillä takaisin, sillä tiedän:
pitkään ei ole pimeää. Sarastaa jo.

Kottaraiselle

2010-12-09T18:09:00.001+02:00

Lumi
ihollasi kuin
hiljaisuus

* * *

Snow
on your skin like
silence

puoli vuotta valkeutta

2010-11-18T13:19:00.000+02:00

ensilumi
puoli vuotta valkeutta
edessäni

* * *

first snow
half a year of white
before me

Sateen läpi

2010-11-16T14:06:00.001+02:00

syvät yöt
sateen läpi kuulen
kuinka nukut

* * *

deeper nights
through the rain I hear
you sleep

Minä täällä, kateissa

2010-11-03T15:07:00.006+02:00

Olen nähnyt viime päivinä pari erinomaista elokuvaa. Televisiosta oivaltavan Little Miss Sunshinen ja vuokralta hulvattoman I love Philip Morrisin. Suosittelen molempia lämpimästi, ja tavallaan molemmissa on sama teema: oman tien kulkeminen, itsen etsiminen ja uusien unelmien rakentaminen, kun entiset romahtavat. Lisäksi molemmat käsittelevät seksiä, seksuaalisuutta ja monia muita sivuteemoja mukavan omaperäisin keinoin.

Tärkeintä on uskaltaa olla oma itsensä. Olla menemättä joukon mukana. Itselleni kävi viime sunnuntaina niin, että tulin tilanteeseen, jossa kaikki (iso joukko tuttuja ja puolituttuja ihmisiä) hääräsivät samaa asiaa, ja aloin automaattisesti häärätä siinä minäkin samaa juttua, vaikkei siihen olisi ollut mitään aihetta. Ja vaikka itse asiassa kenenkään ei olisi pitänyt häärätä sitä juttua, vaan pistää peli poikki. Ei ole väliä, mistä oli kyse, mutta jälkeenpäin harmitti kauheasti, etten osannut valita tai edes harkita itse, mitä teen, vaan menin vain joukon mukana.

Toivoisin niin, että oppisin kussakin tilanteessa miettimään, mitä oikeasti itse haluan, kyseenalaistamaan vallitsevan tilanteen ja toimintatavat ja pitämään kiinni omasta persoonastani. Tilanteet vain tulevat usein niin nopeasti ja yllättäen eteen, etten tuollaisen pienen sosiaalisen kuormituksen alla osaa ottaa aikaa itselleni. Menen johonkin tehokkuus-toimintamoodiin ja reagoin vaistonvaraisesti - eli useimmissa tapauksissa jollakin vanhalla tutulla toimintamallilla, josta olisin jo halunnut eroon. Ja tämä on toistunut oikeastaan aina: joko sulaudun liikaa (täysin) tilanteeseen tai jättäydyn liian ulkopuoliseksi torjunnan kautta.

Olen erittäin hyvä ratkaisemaan ongelmia, ja osallistumistilanteissa ongelmanratkaisukoneistoni menee herkästi päälle pienestäkin ärsykkeestä, ja kun prosessi on alkanut, en enää yleensä edes havaitse erhettäni. Tarvitsisin kaikissa yli kolme ihmistä käsittävissä tilanteissa jonkinlaisen aikalisän.

Adhd-puolisoni on luonnostaan kyseenalaistaja, se on hänelle usein ensireaktio. Ymmärrän kyllä, millaisia vaikeuksia sellainen tuo elämässä tullessaan, mutta välillä kadehdin häntä tuosta taidosta pyrkiä tarkastelemaan tilannetta uusista näkökulmista (eli olemaan aina vastarannankiiski ;-)

Pyrin edelleen olemaan liiankin sopeutuva ja sovitteleva. Olen jo päässyt aika paljon eroon siitä asenteesta tilanteissa, joissa ehdin ajatella, mutta tuollaiset nopeatempoiset joukkotilanteet ovat vaikeita. Miksi en osaa asettua joukon ulkopuolelle ja pysyä itsenäisenä, mutta kyetä silti osallistumaan? Ihan kuin olisin norsu, jonka aina savannilla mutalammikon nähdessään on pakko rynnätä välittömästi puljaamaan siihen. Ja sitten vasta ehtii alkaa katsella, onko samalla juomapaikalla leijonia.

Opin kyllä tilanteista. Päätän, että seuraavalla kerralla toimin toisin, ja pyörittelen vaihtoehtoisia repliikkejä päässäni, takuuvastauksia, takuukysymyksiä (miksi? olisi aika hyvä ja yleispätevä, jos muistaisin sitä joskus käyttää). Mutta seuraava tilanne onkin vähän erilainen, tai kyse on vähän eri ihmisistä, ja pasmat menevät taas sekaisin.

Kaavamaiset ratkaisut eivät sovellu dynaamisiin vuorovaikutustilanteisiin. Minun pitäisi oppia joustavaa ja soveltavaa kyseenalaistamista - miten?

Jos muistaisin, että minuuteni on jotakin pysyvää, eikä synny pelkän toiminnan kautta, oppisinko silloin pitämään siitä kiinni?

Kiitos kun olet siinä.

2010-10-26T22:46:00.004+03:00

Viimeviikkoisen romahdukseni jälkeen olen saanut hämmentävää huolenpitoa ystäviltä. Minulta kysellään myötätuntoisesti, kuinka voin, ja posti kantaa minttusuklaalevyjä kotiin. En ehkä osaa sanoa sitä, mutta se koskettaa minua kyyneliin asti. Olen tavattoman onnellinen ja kiitollinen, kun minulla on teidänkaltaisianne ystäviä.

Vähän samanlainen olo tuli synttärijuhlissani: kaikki ovat kiinnostuneet tulemaan paikalle ja tuovat vielä kaikenlaisia ihania, mietittyjä ja mieleisiä lahjojakin. Sellaista ei koe ansaitsevansa lainkaan. Ei se tietysti mikään ansaitsemiskysymys olekaan, mutta toivoisi, että jotenkin osaisi ilmaista ilahtumisensa ja joskus ilahduttaa puolestaan samalla lailla. Tai edes jotenkin.

Ja suoraan sanoen en ollut ollenkaan tullut ajatelleeksi, ketkä kaikki tätä blogia lukevat. Tai siis että lähimmät ystävätkin lukevat. Kirjoitan kuitenkin ensisijaisesti itselleni enkä mieti kirjoittaessani muuta. Ja kun blogin asiat tulevat vastaan arjessa, minulta menee pasmat sekaisin enkä osaa oikein yhdistää näitä kahta maailmaa. Sitten olen taas hajamielinen professori, joka ei osaa vastailla kysymyksiin. :-)

Olen tempperamenttinen tyyppi ja taipuvainen purkamaan tunteeni näkyvästi. Teini-iässä kotona ei kuitenkaan enää ollut tunteilleni tilaa, tai tarkemmin sanottuna minussa ei ollut enää tilaa niille kaiken muun lisäksi. Lisäksi ahmimieni tyttökirjojen ihanne hiljaisuudessa kärsivästä sankarittaresta alkoi saada kunnolla jalansijaa. Aloin piilottaa tunteitani ja projisoida niitä sen sijaan yhä enenevässä määrin muihin.

Kun tapasin puolisoni ja elämäni kurssi meni aivan uusiksi, aloin opetella taas omia tunteitani. Osaltaan siksikin, että ne olivat niin suuria - kukaan toinen ei ollut saanut minua tuntemaan näin. Osaltaan siksi, että minulla oli vihdoin elämässäni ihminen, joka todella kuunteli ja ymmärsi ja halusi oppia tuntemaan minut pohjamutia myöten.

Toinen käännekohta oli se, kun muutama vuosi sitten tajusin vihdoin kääntää katseeni kunnolla itseeni enkä sälyttää enää kaikkia tunteitani muiden niskoille/vastuulle. Kiinnostuin tunneälystä ja terapian ansiosta aloin ymmärtää omia tunteitani. Analyyttisesta mielestäni ja ankaruudesta (tässä tapauksessa rehellisyydestä) itseäni kohtaan alkoi vihdoin olla kunnolla hyötyä.

Tämä tunteiden tunnistamis- ja ymmärtämisprosessini on vasta alussa, ja tarvitsen varmasti vuosien harjoituksen, ennen kuin se alkaa toden teolla sujua. Lisäksi joudun tietysti läpikäymään sellaisia lapsuuden ja nuoruuden tunteita, joille ei aikoinaan ollut tilaa. Yritän myös hyväksyä sen, että aspergerpiirteeni ovat ehkä antaneet minulle hieman tavallista heikommat lähtökohdat sosiaalisen vuorovaikutuksen aiheuttamien tunteiden käsittelyyn. Onneksi minulla on ympärilläni tunneälykkäitä ihmisiä. Ja rinnallani ihminen, joka yhä - neljäntoista vuoden jälkeenkin - jaksaa kannustaa ja antaa minulle kuin lahjana luottamusta, kunnioitusta ja valoa elämään.

Ja postin tuoma suklaakin on tosi hyvää! :-)

Halusin

2010-10-24T21:30:00.002+03:00

Halusin näyttää
sinulle viimeisen
lokakuun kukan

* * *

I so wanted to
show you the last
October flower

Uusia tuulia

2010-10-24T16:29:00.003+03:00

Päätän etukäteen, että tänä aamuna ei tarvitse tehdä pitkää lenkkiä, kunhan koira vain vähän pääsee ulos. Se onkin innosta valppaana ja tapittaa minua ovensuussa, odottaa lupaa karata pihalle. Avaan oven, ja mäntyjen muhkea pauhu peittää kaikki äänet. Astelemme hämmentyneinä pihalle ihmettelemään tuulta, joka jymyää ja riehuu taukoamatta. Alkaa sataa lunta, pieniä kiteitä tiuhaan.

Sitten riemastumme myrskystä molemmat. Suuntaamme syvälle metsään, jossa paksut rungot seulovat vaakasuoraa pyryä. Koira ryntäilee varvikossa korvat joka suuntaan kuulolla, häntä viuhuen, ja minä seuraan silmiäni räpytellen perässä. Päädymme metsälammen rantaan katsomaan, olisiko vielä joutsenia, mutta ei, lampi on jäässä ja kuorruttuu lumeen. Käännymme kotiin päin myrskyn mahtavan jylyn halki. Nyt vasta huomaan alkaa katsella siristellen ylöspäin tuulessa taipuvia latvoja: joku niistä voi kaatuakin tässä myräkässä. Koiran riemuksi pyrähdän minäkin juoksuun, alta pois, ja kohta läähätämme jo molemmat lämpimän turvallisessa eteisessä.

Olen keskittynyt olemaan koiralle kiva ja tekemään kivoja juttuja. Leikkimään. Juoksentelemaan metsässä yhdessä. Seikkailemaan. Kannustamaan loputtoman kärsivällisesti tokokentällä. Olemaan lähellä, silittelemään. Se on niin pentu vielä.

Koira ei muistele tiistai-iltaista romahdustani, eikä minun tarvitsisi hyvitellä sille. Mutta tuntuu, että tarvitsen nyt hyviä hetkiä, sellaisia, joista tunnistan itseni. Ei ollut reilua purkaa koiraan taantumisen aiheuttamaa ahdistusta, vaikkei se varmaan ollut estettävissä. Lohduttaudun sillä, että toista tällaista tilannetta tuskin tulee, tuntuu, että syvimmät tunnot tuli nyt käytyä läpi. Seuraavana päivänä tein jotakin surutyötä, ja sen jälkeen olen antanut mieleni vain levätä, olla ajattelematta.

Ahdistavien ja ristiriitaisten tunteiden herättämä häpeä on ollut yllättävän voimakas. Tekstitkin on ollut pakko julkaista samantien, jottei peruisi koko juttua. Kun en oikein itsekään ymmärrä, mistä on kyse, on ollut vaikea myöntää, että tällaisia kipupisteitä minusta löytyy ja näin ne ilmenevät. Hävettää puolisonkin silmissä, sain hänetkin ahdistumaan toden teolla. Huomaan toistelevani, etteivät muutkaan alkoholistiperheiden lapset saa tällaisia kohtauksia, miksi minä? Ja mietin lapsuuttani: ulkopuolisuuden tunnettani, asperger-piirteistä ja perhetilanteesta johtunutta sosiaalista kyvyttömyyttäni, perhedynamiikkaamme ja turvallisuuden puutetta. Jostakin tähän kaikkeen löytyy syy, mutta nyt en jaksa etsiä sitä. On sunnuntai, ulkona hämärtää ja puoliso ja koira palaavat lenkiltä kirkassilmäisinä ja rentoutuneina. Maailmassani on kaikki hyvin.

Rikkinäinen

2010-10-20T12:39:00.003+03:00

Nyt olo on tästä pelosta hämmentynyt ja hirvittävän surullinen. Löysin jonkin kauan sitten tulleen särön itsestäni ja nyt yritän kestää ne häpeän, menetyksen ja surun tunteet, joita se herättää. Tiedän kyllä, että tämän jälkeen on helpompi olla, mutta olen voimaton ja väsynyt. Ystävä heitti pelastusrenkaan sanomalla, että mitään pahaa ja peruuttamatonta ei ole tapahtunut. Yritän uskoa sen ja käsitellä näitä tunteita.

"I don't know if you can see
The changes that have come over me
In these last few days I've been afraid
That I might drift away
So I've been telling old stories, singing songs
That make me think about where I came from
And that's the reason why I seem
So far away today"

- Caledonia

Sitoutumiskammoisen tunnustuksia, viimeinen osa

2010-10-20T00:20:00.005+03:00

Tässä ei ole ollenkaan kyse koirasta. Tässä on kyse jostakin traumasta, jota en itsekään tunnista. Ehkä se on tämä:

Kun ihminen on humalassa, hän on aikuisten silmissä hölmö. Lapsen silmissä hän on tunnistamaton. Hän tuijottaa mitään näkemättömin, samein verestävin silmin eikä ymmärrä, mitä hänelle puhutaan. Kaiken saa sanoa monta kertaa, eikä se mene perille. Tai sitten hän ei kuuntele vaan haluaa itse puhua: sammaltaa kieli paksuna, käsittämättömiä sanoja uudelleen ja uudelleen inttäen. Hermostuu siihen, ettei häntä ymmärretä, vaikka hän on se, joka ei ymmärrä. Hän on aivan omassa maailmassaan, johon muilla ei ole pääsyä. Hän on muuttunut tutusta täysin vieraaksi, pelottavaksi ja oudoksi, ja se on ahdistavinta siksi, että hän on kerran ollut niin tuttu ja rakas. Hän seisoo paikallaan kykenemättä liikkumaan, mutta huojuu hieman, kammottavalla tavalla, aukoo suutaan ja yrittää mongertaa sanoja raskaasti hengittäen. Hän on turvaton ja täysin arvaamaton ja saattaa keksiä mitä vain. Hän vaatii ja tarvitsee ja käskee ymmärtämään, enkä minä voi ymmärtää, en pysty. Tämä kaikki on niin rumaa, niin vastenmielistä. Haluan pois.

. . .

Minä en kestä sitä, etten saa halutessani kontaktia toiseen olentoon. Ehkä se johtuu tästä?

Koira on teini-iässä. Sitä ei huvita kuunnella ja reagoida toivotulla tavalla. Se esittää kuuroa, ja minä yritän purra hammasta. Kun vien sen iltamyöhällä ulos, se on jo aloittanut yöunensa ja on siksi hidas ja ymmärtämätön. Yön äänet ja hajut, joita minä en aisti, saavat koiran kuuroksi ja hieman vauhkoksi. Se on omassa maailmassaan ja tuijottaa pimeään samein silmin. En tiedä kuka se on, tuttuus on poissa. Hermostun siihen, ettei se ymmärrä minua, vaikka minä olen se, joka ei ymmärrä. Samassa näen meidät kuin kaukaa yläviistosta: pimeyden, kylmyyden, sateen, pudonneet lehdet, ohiajavan auton, kaiken tämän mielettömyyden.

Samassa syvällä pinnan alla piilevä pelko alkaa nousta minussa syvältä ja pysäyttämättä kuin magma. Minut on konkreettisesti hihnalla sidottu tähän vieraaseen olentoon, mitään ei tapahdu, seisomme vain pimeässä - ja minusta alkaa tuntua kuin olisin helteessä hitaasti kuivuva ja mätänevä sadevesilammikko, vesi on sameaa märkänevistä kasvinosista, pinnalle kehittyy levää, joka löyhkää seisovassa ilmassa, ja jos en kohta pääse pois tästä, kuolen. Kuolen.

Se iskee yllättäen, tämä hulluus, vaikka tunnistan merkit ja suuntaan jo kiireesti portaita kohti sisälle. Tunteet katoavat minusta, loppuvat kuin napista painamalla. Se on selkeä hetki. En kestä tätä piinaa, tätä pysähtyneisyyttä, tätä hidasta kuolemaa yksinäisyydessä. Haluan kirkua, juosta, paeta, hajottaa jotakin, repiä kaiken palasiksi ja vapautua millä tahansa keinolla. Ja tällä kertaa teen niin. Koiraa ei enää ole olemassa, ei ole tätä pimeän rajaamaa kotipihaa, ei sisällä kutsuvaa valoa. On vain tämä sietämätön tuska ja pakko päästä siitä irti.

Juoksen portaat ylös vetäen hämmentyneen koiran perässäni ja kun pääsen eteiseen, alan karjua, en edes tiedä mitä sanon, enkä jälkeenpäin sitä muistaisi jo kysyttäisiin, aistin puolison siinä mutten edes näe häntä, tajuan vain että suustani tulvii tätä myrkkyä, tätä tunnetta kun minut on vangittu verkkoon, joka kiristyy.

Sitten näen yhden asian: koiran, joka puikahtaa häntä koipien välissä ohitseni sisälle, näen eläimen hetkellisen pelon kuin aivoni samea liete hetkeksi läikähtäisi sivuun, ja alan tarvita poispääsyä itsestäni vielä enemmän, heitettyjä tavaroita, paiskottuja ovia, huudettuja sanoja. Viha kuohahtaa sisimmässäni kuin myrkky, raivo tällaista raadollista hulluutta, tällaista minää kohtaan. Pakenen kylpyhuoneeseen koiran viatonta katsetta, petettyä luottamusta, puolisoa, itseäni, ja kun paiskaan oven takanani kiinni, oma järjettömyyteni on äkkiä vielä lähempänä, aivan tässä. Alan itkeä, ei, ulista, epätoivoista tarkoituksetonta valitusta.

Kuulen, että ovi käy ja puoliso lähtee koiran kanssa ulos. Olen raskas ja kyvytön ja sekaisin, raahaudun peiton alle pimeään. Ei pakopaikkaa. Hapettomassa hiljaisessa lapsuuden piilossa olen äkkiä vastakkain kaiken totuuden kanssa. Tässä ei ollut kyse koirasta, jolle olen muuttunut tutusta täysin vieraaksi, pelottavaksi ja oudoksi. Tässä oli kyse minusta ja jostakin, jota en käsitä. Tunteet palaavat, ja vajoan syvälle pimeään, tavoittamattomiin. Voisin lakata olemasta.

Puoliso palaa sisälle, huolehtii kotiin yön ja levon. Minulle hän ei puhu, on liian vihainen ja ahdistunut. Yritän sopertaa anteeksipyyntöjä ja torjua epätoivoista tarvettani saada lohdutusta ja vakuuttelua, että huomenna kaikki on paremmin. En saa, en ole ansainnut mitään. Vähitellen alan palata itseeni ja nähdä tilanteen sellaisena kuin se oli oikeasti, ja ymmärrän miten järjetöntä käytökseni on ollut. Enkä osaa korjata minua enkä tätä iltaa.

Makaan jäykkänä, silmät pimeydestä sokeina. Takerrun peiton reunaan kuin hukkuva. Äkkiä hellä, turvallinen käsi alkaa varovasti silittää hiuksiani. Tuntuu kuin minut vedettäisiin takaisin pintaan.
Syttyy toivo.

Etelään

2010-10-11T14:27:00.003+03:00

etelään
joutsenet lähtevät
sydämestäni

* * *

southward bound
whooper swans leaving
my heart

Hämärässä

2010-10-06T12:43:00.004+03:00

yö tulee varhain
koira johdattaa
kotiin

* * *

night falls early
dog leading the way
home

Tourette

2010-10-04T17:12:00.004+03:00

Vaikka olen tiennyt adhd:n ja aspergerin syndrooman yhtymäkohdista touretteen, en ole vielä ehtinyt oireyhtymään tarkemmin perehtyä. Siksikin tämä blogi vaikutti niin kiinnostavalta. Siinä, kuten tässäkin blogissa, tuntuu olevan tavoitteena kuvata matkaa itsetutkiskelun tiellä siksi, joka olemme.

Koska fanitan wikipediaa, aloitin tietysti aiheeseen tutustumisen sieltä, ja tourettea käsittelevä artikkeli onkin ilahduttavan pitkä. Sen luettuani aloin ajatella asperger-veljeni motorisia tic-liikkeitä, isäni jatkuvaa niiskutusta, äitini lähes joka lauseessa hokemia "että tota, et et" ja "niin että, ni ni" -sanontoja ja aina paineen alla pakonomaisesti ilmenevää omaa vaimean melodiatonta viheltelyäni aivan uudelta kantilta...

Vuotta viisaampana

2010-10-04T16:26:00.004+03:00

Ihanaa lokakuuta kaikille lukijoille!

Täytin perjantaina 35 vuotta ja vietin koko viikonlopun juhlien. Päätin, että nyt saan unelmaiset Hello Kitty -pirskeet, joissa ei suklaakakkua säästellä. Synttäreiden juhliminen on niin kivaa, etten ymmärrä miksi kukaan pitää vanhenemista ikävänä asiana ;-) Sitä paitsi useampikin ihminen oletti minun täyttävän vasta 30. Puoliso vihjaili, että juhlien habituksesta päätellen täytän viisi, mutta jätettäköön ne kommentit omaan arvoonsa - maistui se Kitty-kakku hänellekin!

Kiintoisaa tässä juhlajärjestelyssä oli se, että ehkä ensimmäistä kertaa olin juhlia suunnitellessani päättänyt, että nyt en stressaa. Se oli tietoinen kampanja: ei yletöntä siivoamista, ei paineita leivonnaisten onnistumisesta, varautumista kaupan puolivalmistein. Ja loppujen lopuksi se oli helpompaa kuin olin luullut! Asiaa tietysti auttoi se, ettei kukaan vieraista tullut etuajassa, mutta jotenkin olin vihdoin sisäistänyt juhlimisen idean. Tarkoitus on siis pitää hauskaa, ei luoda täydellisiä puitteita hauskanpidolle. Ja kun jokin asia alkoi hieman kiristellä hermoja, komensin itseäni napakasti rentoutumaan.

Lopputulos oli se, että juhlien järjestely oli minusta hauskaa itsessään, en ollut niin riippuvainen vieraiden hyväksyvistä kommenteista ja kehuista kuin ennen, otin niin rennosti että aikatauluni venyivät ja paukkuivat joka suuntaan ja löysin itseni täyttämästä kakkua yhdeltä yöllä, ja kaikki onnistui täydellisesti. Leivonnaiset onnistuivat, vierasmäärä oli juuri sopiva, minä olin pirteä ja hyvällä tuulella ja pystyin ennen kaikkea keskittymään hetkeen ja nauttimaan siitä, että ystävät olivat kylässä. Sallin itselleni sen, että voin pitää hauskaa eikä minun tarvitse suorittaa täydellisiä juhlia ja varmistaa, että kaikilla vierailla on kaikki täydellisen hyvin. Viikonlopun aikana toteutui konkreettisesti se, että kun on oma itsensä ja hyvällä tuulella, sitä hyvää tuulta voi levittää ympärilleenkin.

Tänä aamuna paluu arkeen tuntui uuvuttavalta. Putkiasentaja tuli korjaustöihin ja näin hetken ajan juhlien jäljiltä jääneen kotini ulkopuolisen silmin: pinkillä serpentiinillä koristeltu diskopallo, pinkkejä ilmapalloja, Hello Kitty -astioita, kukkia - ehkä täällä tosiaan vietettiin viisivuotissynttäreitä? Eikä asiaa auttanut se, että lahjapöydällä oli Hello Kitty -kortteja ja -asusteita, tuttujen lasten piirroksia sekä muumipalapeli. Ja magentanvärinen Nintendo DSi. (Jos minua ei näy blogissa lähiaikoina, olen pelaamassa. ;-)

Politiikkaa

2010-09-30T13:15:00.004+03:00

Naisia ja miehiä käsitellään mediassa eri tavalla. Tämä ei ole ainoastaan oma huomioni, esimerkiksi poliitikoihin kohdistuvia kriteerejä on tutkittukin. Eikä tarvitse lukea monta sanomalehteä havaitakseen tämän ilmiön: varsinkin nuoria naispoliitikkoja kohtaan ollaan armottomia esim. ulkonäön suhteen tavalla, joka on miespoliitikkojen suhteen täysin tuntematon. Miehet ovat mielestämme lähtökohtaisesti vakuuttavia, poliitikon prototyyppejä, mutta naisten on politiikassa edelleen ansaittava kannuksensa olemalla erityisen vakuuttavia, asiallisia ja hillittyjä. Silti heille harvoin lankeavat ne poliittiset virat, joissa on todellista valtaa, ja silloin siitä tehdäänkin numero. Ajatella, että maassa on nainen pää- tai ulkoministerinä! Täytyypä tämän valtion olla todella edistyksellinen, ja kyseisen naisen poikkeuksellisen fiksu sukupuolensa edustaja.

Siitä, miksi nainen on jokaisessa ammatissa kuitenkin monen mielestä aina ensisijaisesti nainen, vaikka mies on ensisijaisesti poliitikko, toimitusjohtaja tai lääkäri ja vasta toissijaisesti mies, voisin kirjoittaa enemmänkin, mutta jätetään siitä paasaaminen toiseen kertaan. Asiaan.

Itse olen jo periaatesyistä koettanut olla menemättä mukaan naispoliitikkojen julkiseen parjaukseen ja vähättelyyn, vaikka kyseessä olisi minua henkilökohtaisesti ärsyttävä henkilö. Uskon, että politiikan kentällä naiset joutuvat taistelemaan ankarasti, ja silkasta solidaarisuudesta en viitsi arvioida heidän jakkupukuvalintojaan ja kampauksiaan vaan koetan keskittyä heidän työhönsä. Naisia vähätellään toki myös paljon hienovaraisemmin keinoin, ja silmään pistikin tänään tämä uutisartikkeliksi naamioitu juttu.

Hätkähdyttävää sanallisen vallan käyttöä. Kiukutella? Sehän on sana, jota käytämme lapsista, kun he käyttäytyvät aggressiivisesti ilman syytä. Olisiko entisestä pääministeri Matti Vanhasesta koskaan sanottu, että "haastattelut ikävistä asioista eivät siis hänelle maistu ja vastauksissa alkaa olla jo kiukuttelunkin makua"? Ollaanko tässä nyt oikeasti sitä mieltä, että pääministeri käyttäytyy lapsellisesti ja epäasiallisesti, kun hän ei halua kommentoida vaikkapa Vanhasen jääviyskysymyksiä? Ja kuvassa pääministeri Kiviniemi istuu kädet puuskassa - sanoma on selvästi: "tätä on kiukuttelu".

Kun juttua lukee tarkemmin, pistää räikeästi silmään myös seuraava lause: "Kesällä sattumankaupalla pääministeriksi noussut Mari Kiviniemi elää juuri nyt kovia kuukausia."
Sattuman kaupalla?! Tuskin kukaan Suomessa sattuman kautta pääministeriksi nousee. Ajoitus saattaa yllättää, mutta eiköhän tällaisen pestin saaminen edellytä pitkäjänteistä ja kunnianhimoista poliittista uraa?

Kiinnostavaa jutussa on se, miten Kiviniemeen liittyvät myönteiset asiat on ilmaistu niin, että pääministeri sijoitetaan objektiksi ("Keskusta ajaa Kiviniemeä pääministeriksi") ja kielteisissä ilmaisuissa tai asioissa on käytetty subjektimuotoja ("Kiviniemen pitäisi pystyä / pitäisi vakuuttaa").

Huolimatta siitä, mitä mieltä pääministeristä on tai mikä on oma puoluekanta, eikö tämä juttu vähän haise? Eikö tämä taas vahvista sitä mielikuvaa, että naiset käyttäytyvät poliittisillakin areenoilla miehiä tunteikkaammin, impulsiivisemmin ja epäluotettavammin? Ja että pohjimmiltaan nainen on aina lapsen tasolla?

Kuitenkin jutusta olisi saanut vain muutamia sanamuotoja vaihtamalla asiallisemman artikkelin, jossa toimittajan omat sukupuoleen liittyvät asenteet eivät olisi näin piiloutuneet näennäiseen politiikan kritiikkiin.

Avuton

2010-09-29T11:59:00.006+03:00

Minulla on ollut lieviä selkävaivoja jo yli vuoden ajan, ilmeisesti lumilautaillessa (eli kaatuillessa :-) on yksi nikama niksahtanut jumiin. Olen käynyt hierojalla ja jumpannut, ja selkä on ollut viime aikoina ihan hyvässä kunnossa. Viime yönä tilanne meni kuitenkin yllättäen niin pahaksi, ettei kävely enää onnistunut ja pienetkin selän liikkeet tuottivat hirvittävää tuskaa. Eihän siinä auttanut muu kuin raahautua - konkreettisesti - johonkin laitokseen, jossa saisi hoitoa.

Kun minua kuljetettiin pyörätuolissa suurten, monta sänkyä sisältävien huoneiden halki, tunsin paniikinomaista pelkoa, jota valot, puheensorina ja kaikki vieraat ihmiset vain pahensivat. Olin suunnattoman helpottunut päästessäni pieneen mutta rauhalliseen kahden hengen huoneeseen. Olo oli silti avuton: en pystynyt itse edes purkamaan omia tavaroitani laukusta, saatoin vain maata sängyssä liikkumattomana ja koettaa hengitellä kivun kanssa.

Vähitellen kivut hellittivät, ja saatoin käyttää pyörätuolia itse, mutta olin ahdistunut ja masentunut, ja kun pari kertaa uskaltauduin kadulle, ihmisten vilske salpasi henkeä. Eräs pyörällä liikkunut lapsi raivasi minulle tietä ja neuvoi, että minun on vain otettava oma tilani. Hymyilin kiitollisena ja tajusin, miten kauan siitä oli kun viimeksi hymyilin. Ainoa ilme kasvoillani oli pitkään ollut tuskan irvistys.

Lääkärien mielestä oli melko todennäköistä, etten koskaan enää pysty liikuttamaan jalkojani. Se sai minut tietysti suunniltani. Päällimmäinen tunne oli epäusko. Minut lähetettiin tutustumaan pyörätuolipotilaiden osastolle. Seuratessani avaralla käytävällä liikkuvia pyörätuolin käyttäjiä mietin, millaista olisi katsoa loppuelämänsä maailmaa tästä perspektiivistä, totuttua matalammalta.

Lapsipotilaat kävivät tietysti koulua, ja pääsin tutustumaan luokkaan, jossa oli iloinen ja välitön tunnelma. Lapset olivat eri ikäisiä, joukossa oli joku teinikin, ja joukkoon mahtui niin avoimia kuin hiljaisempiakin tyyppejä. Jokainen sai kertoa haaveistaan ja toiveistaan. Monet kertoivat toiveammateistaan ja harrastuksistaan. (Yhteinen, kaikkia yhdistävä haave, jota ei kuitenkaan lausuttu ääneen, oli toive voida joskus kävellä. Monille se ymmärtääkseni saattoi olla jonakin päivänä mahdollistakin.) Eräs Ilari-niminen poika oli opetellut beatboxaamaan ja halusi isona perustaa tanssiklubin. Hän piti kaveriensa kanssa pienen esityksenkin. Moni nuori puolestaan koki netin omaksi maailmakseen. Vasemmalla puolellani istunut tyttö haaveili opettajan ammatista ja siitä, että "saisi joskus oman kodin". Se viilsi sydäntä, ajatukset kiisivät heti omaan kotiin ja toisaalta omaan avuttomuuteeni. Laskeskelin asuneeni jo 17 vuotta omillani, mutta nyt olin täällä lähes halvaantuneena, toisten autettavana, ilman tietoa tulevasta. Kun lapset kyselivät minusta ja tulevaisuudestani, vastasin vain lyhyesti ja ponnistelin pitääkseni ääneni vakaana. He olivat niin vahvoja ja täynnä unelmia, ja minusta tuntui yksinäiseltä ja tyhjältä. Tuntui mahdottomalta sopeutua tähän elämänmuutokseen.

Päästyäni takaisin omaan huoneeseeni olin aivan uuvuksissa. Kuolemanväsynyt.

Heräsin, ja kun nousin sängystä, tuntui ihmeelliseltä voida kävellä.

Tasatkaa joku tämä syyspäivä

2010-09-23T11:06:00.005+03:00

Voisihan sen arvata, että jos maanantaiaamuna herää kaikista maailman ihmisistä juuri äidin ilmoitukseen, että koira pitää viedä ulos (ikään kuin en muka olisi sitä tiennyt muutenkin), viikko voi mennä vain pieleen.

Olen ehkä haukannut liian paljon kerralla, varsinkin kun olen vielä flunssainen ja puolikuntoinen. Ensinnäkin kaksi vanhempien vierailua on liikaa yhdelle viikolle - toinen vierailu siis häämöttää perjantai-iltapäivässä, eikä minulta taaskaan edes kysytty, voinko ottaa töistä vapaata viihdyttääkseni vanhempiani. "Sen kerran" kun he tänne tulevat.

Olen intoutunut pistämään yrityksen nettiliittymäasiat uusiksi ja viettänyt tuntikausia kytkien järjestelmiä ja määrittäen asetuksia ja pähkäillen pikkutunneille, miksi kaikki ei toimi niin kuin pitää. Onneksi töiden kannalta on ollut väljä aikataulu; tosin huomaan että stressi ja kiire syntyy töissäkin, jos ajan vie kaikki muu. Tietokone on ollut viikon yhtäjaksoisesti päällä ja alkaa käydä yhtä hitaalla kuin minäkin. Huomenna alkavat italiantunnit, ja toive ehtiä kerrata edes kielioppi ennen tuntien alkua taitaa jäädä haaveeksi. Italiantunnilta kiirehdin pitämään tanssitreenejä, joissa minulla pitäisi olla kaksi valmista koreografiaa. Toinen on luonnosasteella, toinen ei vielä missään.

Kaiken kukkuraksi koiraan on iskenyt joku hulluus, ehkä murrosikä, ja se on muuttunut aivan kummalliseksi vauhkoksi, ja silti seison sen riepoteltavana niin tokokentällä kuin ensimmäisissä näyttelytreeneissäkin (joissa kaikki muut tuntuivat tietävän hyvin, mitä on "koiran esittäminen" ja "serti", ja minä olin ainoana aivan pihalla ja vähän sellaisella evvk-asenteella, kun koirani keksii yhtäkkiä alkaa rähistä Ritva-nimiselle englanninbulldogille ja on muutenkin aivan mahdoton. No, ehkä Ritva kerjäsi sitä... :-)

Koko ajan sataa ja tuntuu, että puoli elämää menee koiran ja omien vaatteiden kuivaamiseen, ja kaiken kukkuraksi puolisolla menee vähintään yhtä huonosti kuin minulla, joten napsahtelemme molemmat pikkuasioista. Asiakkaat eivät maksa yrityksellemme ajoissa, ja siitä johtuen kaikki tilit ovat näyttäneet nollaa koko viikon ja elämme luottokorteilla, mikä vetää molempien pinnan kireälle. Onneksi tilaamani putkiasentaja ei näytä tulevankaan tällä viikolla, siihen voimani eivät enää riittäisi.

Vaikka minut erottaa viikonlopusta vuorenkokoinen kasa tehtäviä, odotan sitä hartaasti. Tästä viikosta kun selviän, normaaliarki tuntuu taas aika helpolta! Ja ystävät, en ole unohtanut teitä. Palaan asiaan, kunhan saan elämäni takaisin.

Senryu

2010-09-22T16:38:00.001+03:00

Peittäen
pääsi sateelta
lähdet

* * *

Covering
your head from the rain
you leave

Näkyvä minä

2010-09-21T11:18:00.003+03:00

Selvisin taas yhdestä vanhempieni vierailusta selväjärkisenä. Vaikka toimin tavallaan edelleen samassa roolissa heidän suhteensa, se on ainakin osittain jo omaa valintaa. Saatan esimerkiksi rauhoittaa tilanteen, jos vanhempani yltyvät riitelemään, mutta nyt se tapahtuu tiedostaen ja sellaisilla huomionomaisilla sanoilla, jotka pitävät minut ulkopuolisena ja saavat heidät (ehkä) näkemään oman hölmöytensä. Tuntuu, etten uhrannut itseäni, enkä siksi ole puhkikulunut heidän lähdettyään.

Tajuan jälkeenpäin, että pystyin enimmäkseen suhtautumaan vanhempiini kuin keihin tahansa ihmisiin. Sopivan etäältä. Jopa siinä vaiheessa, kun isä huomasi alkoholistin tutkallaan synttäreitäni varten hankitut kuohuviinit eteisessä (muut alkoholijuomat olin visusti piilottanut, koska en halunnut tarjota mitään). Ja kun äiti halasi lähtiessä ja sanoi minua pikku kullakseen, ajauduin hetkeksi hieman epätodellisen tunteen valtaan kunnes muistin, että ai niin, tämä on äitini ja siksi hän sanoo näin.

Kaiken kaikkiaan uskalsin näkyä omana itsenäni ja nauttia hyvistä asioista, kuten siitä, että näitä kahta ihmistä kiinnostavat loputtomasti minun asiani - jos he vain malttavat kuunnella. En enää pelkää niin paljon heidän paheksuntaansa eikä minun ennen kaikkea tarvitse enää olla heitä varten niin vahva, että uskallan paljastaa myös heikkouksiani. Ja kun en enää kanna heitä, vapaudun siitä kiduttavasta myötähäpeästä, johon heidän muita ihmisiä ylenkatsova, kaikkitietävä, tökerö ja kovaääninen käyttäytymisensä on minut aina aiemmin vanginnut.

Silti yksi tai korkeintaan kaksi vierailua vuodessa riittää. ;-)

Syksy

2010-09-20T14:13:00.000+03:00

Äkkiä huomaan
kulta virtaa alas
koivunoksia pitkin

* * *

Only then I notice
yellow gold running down
the birch branches

Laukkaava leikkiteline ja muita kertomuksia

2010-09-13T10:30:00.003+03:00

Matkustin kotiin keinuvasti laukkaavan kiipeilytelineen kyydissä helsinkiläisen taidekoulun pihalta. Sitä ennen olin päässyt opiskelemaan kyseiseen kouluun ja päättänyt ostaa oman saaren. Harmittaa vain, etten muista mitä merellä tapahtui sitä ennen, koska se oli jotakin kiehtovaa.

Kun näin pitkästä aikaa seikkailu-unia viime yönä, tajusin miten pitkään ne ovat olleet poissa. Sain eilen purettua vähän ahdistuksiani ja tulevaisuudenpelkojani puolisolle, se varmaan vapautti unimaailmaa. Ja puoliso otti kainaloon ja lohdutti ja sanoi: Meidän pitää vain luottaa tulevaisuuteen ja siihen, että kaikki menee hyvin. Ja tunnelma oli turvallinen kuin muumikirjoissa.

Onkohan tämä uusi perheenjäsen ja siihen sitoutuminen ja kiintyminen jotenkin järkyttänyt perusturvallisuuttani, kun luottamukseni tulevaan on niin horjuva? Kun kaikki menee hyvin, rakennan hetkessä hauraan korttitalon, joka romahtaa seuraavan vastoinkäymisen edessä. Ja nämä vastoinkäymiset ovat erittäin pieniä, saanen huomauttaa. Koira ei tule aivan heti kutsusta luo. Koira ei haluakaan juuri sillä hetkellä leikkiä. Koira vaikuttaa kärsimättömältä ja turhautuneelta.
Ja minä tapani mukaan vietän sitten aikani huolestuen. Minkälainen perheenjäsen siitä tulee, kun se muuttuu tästä teinistä aikuiseksi? Niin moni asia voi mennä pieleen. Mitä teemme talvella, kun tuttua metsää ei voi enää lumelta samota? Mistä tietää, milloin alkavat juoksut? Mitä jos se ei enää halua olla kaverini, jos minä olenkin tylsä, komenteleva, vääränlainen? Tai mitä jos menetän koko koiran?

Tiedän, että tämä on naurettavaa. Kaikkihan menee ihan hyvin. Ja kaikki on mennyt koko ajan ihan hyvin, eikö sen pitäisi riittää?

Ei näytä riittävän. Kai tässä on niin suuret tunteet pelissä, että se jo riittää pelkoon. Uhkapeliä liian isoin panoksin. Ja minä otan kaiken liian vakavasti enkä muista, että kyseessä on kuitenkin vain peli.

Syksyssä kasvanut

2010-09-10T19:24:00.000+03:00

Nyt tuntuu, että olen päässyt murrosvaiheen yli. Olen tehnyt hirveästi töitä, henkinen väsymys on hellittänyt, syksy tuntuu kauniilta ja huomaan innostuvani uusista asioista. Keskittyminen hajoaa silti vielä herkästi, en jaksa oikein lukea mitään. Vähän harmittaa se, että tämä uupumus sattuu aina tähän elo-syyskuun saumaan, kun olisi tietysti vuoden paras aika tehdä puutarhajuttuja. "Nyt on paras aika istuttaa", kiljuvat puutarha-aiheiset lehtijutut syyllistävästi, kun minulta vaatii ponnistelua perunannostokin.

Loppujen lopuksi päätän, että puutarhaa ei pistetä uusiksi tänäkään vuonna, sillä tekosyyllä, että etupihalta pitää kaataa talvella puita. Toisaalta en ihmettele innostuksen puutettani: tämä kesä oli puutarhanhoidon kannalta suorastaan rasite. Kaikki nääntyi kuumuudessa ja kuivuudessa, ja normaalisti kuukausia kestävä kukkaloisto oli parissa viikossa ohi. Nyt pitää vain antaa syyssateiden huuhtoa maata ja luottaa kasvien toipuvan ensi kesäksi.

Aina kun syyskuu koittaa, muistan, että minulla on syntymäpäivä lokakuun alussa. Silloin on usein syksy kauneimmillaan: ruska on lopuillaan, pakkasyöt tekevät aamuista kirpeitä ja kuulaita, päivät ovat aurinkoisia ja muistuttavat vielä kesän lämmöstä. Toisaalta ilta hämärtyy ja kylmenee yöksi jo varhain, ja sisällä lämpimässä ja valoisassa voi lukea nojatuolissa kirjaa ja hörppiä teetä, kun uunissa paistuu omenapiirakka. Rakastan syksyssä luonnon muutosta ja liikettä ja samalla kodin pysyvyyttä ja pysähtyneisyyttä. Viihdyn syksyssä, se on helppoa kuin hengittäminen. Syvään sisään ja ulos, ja koko vuodenaika kääriytyy lempeästi ympärilleni kuin suuri kullanoranssi pallo. Siinä pallossa syntymäpäiväni on keskipiste: olemassaolo, aika, kaiken tasapaino, vuosien kuluminen hitaasti ja loputtomasti.

Syntymäpäivällä on näköjään minulle suuri elämänfilosofinen merkitys. Ehkä siksi minulla ei ole ollut mitään ikäkriisejä, eikä vuosien täyttäminen tuo mukanaan ikäviä taakkoja. On hurmaavaa elää vuodesta toiseen. Se on viisautta, väistämättä. Ja vaikka kokemus ajasta nopeutuu vuosi vuodelta, mihinkään ei ole kiire.

Tänä vuonna tajusin yhtäkkiä, että täytän 35, siis ns. pyöreitä vuosia. Tämän riemastuttavan havainnon innoittamana aloin heti suunnitella synttärijuhlia - mikä loistava tekosyy juhlia isosti! Haastan itseni ottamaan näiden juhlien suhteen rennosti ja olemaan pyrkimättä täydellisyyteen - katsotaan, miten onnistun. Jotta onnistuminen olisi mahdollisimman helppoa, teen juhlista rennot, mikä tarkoittaa tässä tapauksessa pörhöä: pinkkejä ilmapalloja, Hello Kitty -astioita, suklaakakkuja ja kuohuviiniä. Psyykkaan itseäni etukäteen siihen, etteivät kaikki ystävät pääse tulemaan eivätkä kaikki leivonnaiset ehkä onnistu. Toistaiseksi tämä taktiikka tuntuu oikein hyvältä ja johtaa toivottavasti siihen, etten ole yhtä pipo kireällä vieraiden tullessa kuin vielä viisi vuotta sitten. Koetan sisäistää ennen kaikkea sen, ettei minulla ole mitään menetettävää.

Veloenalla oli jokin aika sitten blogissaan ihastuttavia luetteloita, jotka muodostivat kokonaisen tunnekartaston. Tuollaista kartastoa lukiessa oma mieli alkaa välittömästi tehdä omia luetteloita. Mistä minä saan turvallisuutta, mistä tulen surulliseksi? Prosessin hyödyllisyyttä ei voi kiistää, sen verran yllättäviä omat luettelot ovat. Kiintoisaa sekin, miten erilaisia asioita eri ihmisten luetteloihin kunkin tunteen kohdalle syntyisi. Ja mitä tunteita ylipäätään painottaa: itse huomasin, että aloin ensin punoa päässäni turvallisuus-luetteloa, ja miettiä, tarvitsenko ylipäätään pysähtyneen olon luetteloa, ainakaan negatiivisessa mielessä.

Ensin koin, että minun olisi pitänyt kirjoittaa ajatukseni silloin samantien ylös, jos olisin halunnut tallentaa senhetkisen inspiraation. Toisaalta näin tauon jälkeen pystyn miettimään omia olojani selkeämmin, enkä vain vertaa omiani toisen luetteloihin. Huomiota kiinnittää myös se, että ruoka on aika monella listalla ;-) Tällainen olen nyt, 35-vuotiaana:

Turvallinen ja joukkoon kuuluva olo: rehellisyys ja avoimuus, keskustelu, kiusoittelu, lempinimien käyttö, halaaminen, kainalo, herkut, ruoka ja ruoanlaitto, tee ja kaakao, hymyt, puut, linnut, koti

Pelokas olo: kipu, hallinnan menettäminen, viha, kovat äänet, räjähdykset, tavaroiden hajottaminen, toisten humalatila, arvaamattomuus, vastaamattomuus, kontaktin saamisen vaikeus

Iloinen olo: syksy, perhoset, kauneus, värit, eläimet, nauru ja hulluttelu, onnistuminen, vaatimuksista luopuminen, tuuli, vapaus, musiikki, sokeri :-)

Surullinen olo: luovuttaminen, välinpitämättömyys, syyttely, oma hölmöily

Vihainen olo: epäoikeudenmukaisuus, julmuus, väärinkäsitykset, oma voimattomuus, sukupuoliroolit

Onnellinen olo: kasvu, rakkaus, puolison hymy, joutsenet, norsut, kevät, aistit ja aistillisuus

Hämmentynyt ja ulkopuolinen olo: vaatimusten tai toiveiden epäselvyys, alkoholi- ja juhlakulttuuri, lapset ja äitiys, itseviha ja itseen kohdistuva ulkonäkökriittisyys, avoimuus ruumiin, vaivojen ja seksuaalisuuden suhteen, oma väsymys, kumppanin avoin vähättely, uskovaisuus, kesä

Tasapainoinen ja tyyni olo: työ, hyväksyntä, perhe, kotipuuhat (varsinkin puolison tekemät), talvi, tv-illat, kirjat, suklaa, elämästä nauttiminen, unien näkeminen

Ahdistunut olo: väkivalta, likaisuus, toisten itsetuhoisuus, oma neuvottomuus, helle tai kova pakkanen, rahapula, tyhjä jääkaappi, laiminlyönti

Itsevarma ja innostunut olo: johtaminen, ideointi, suunnittelu ja organisointi, toisten ilahduttaminen, puutarhan fyysiset työt, ihanteet, luovuus, shoppailu

Kiitos Veloenalle inspiraatiosta. Näiden luetteloiden lukeminen on aika avaavaa: huomaa, miten esimerkiksi alkoholistiperheen lapsuus vaikuttaa minuun edelleen, tai toisaalta miten suuri turvallisuustekijä ruoka on elämässäni. Ei ihme, että lapsena lääkitsin ahdistustani syömällä sokeria (juu, paloina :-) Onneksi nykyisin on muitakin keinoja, kun pystyy katselemaan asioiden syitäkin pelkkien seurausten sijaan. ;-)

Päivän nousu pimeään

2010-08-31T11:38:00.005+03:00

Ensimmäinen halla on niin napakka, että krassinkukat ja kesäkurpitsa ja tomaatit ovat saman tien mennyttä kalua. En sure, onhan tätä odotettukin. Kesä alkaa kääntyä syksyyn, ikään kuin nousta pimeää kohti. Tällä hetkellä, kun aurinko paistaa, se tuntuu hyvältä ja oikealta, enkä ole enää yhtään kaihoisa.

Loman odotus, loma ja sen jälkeinen väsymysalakulo ovat täyttäneet viime viikot. Miksiköhän vuoden kierto onkin sellainen, että elokuussa uuvuttaa? Luovuttuani vanhasta suoritusasenteesta (hitaasti mutta varmasti) tämä kuvio on helpottunut jo monena vuonna, mutta nyt se taas muistuttelee olemassaolostaan.

Tässä on ehkä eletty niin täysillä kevät ja kesä, koettu paniikit koiranpennun tulosta ja sitoutumisen aiheuttamaa ahdistusta vaikka muille jakaa, kasvettu vähitellen koiran kokoiseksi ja opittu nauttimaan yhdessäolosta aamuisin metsässä, voivuttu kuumuudesta ja uitu pitkäkuonoisen puuskuttajan rinnalla monet järvet. Seurattu pennun ihmetystä pälvipaikkojen, hyönteisten, kasvavan nurmikon, puiden suhinan, pääskysten, järvenselkien, palloleikkien, tuoksuvien kukkien, pimeiden iltojen ja nyt huurteisen maan edessä.

Ja nyt kun syys ja rauhoittuminen alkavat lähestyä, ote heltiää ohjaksista ja tajuan olevani väsynyt. Juuri nyt, kun kaikilla alkaa Uusi Elämä opiskelun, liikunnan, kurssien, luentojen, tuntien ja treenien muodossa. En oikein vielä jaksaisi mitään uutta. Olen vasta toipumassa tästä nykyisestä. Laiskottaa. Teini-ikää lähestyvä koirakin nukkuu petissään.

Palaan hetkeksi vanhoihin tapoihini ja teen tehtävälistan. Mutta en siksi, että muistaisin suorittaa kaiken, vaan siksi, että voisin jättää nyt kaiken tekemättä.

Omenat ovat tänä vuonna kovia, mutta makeita.

Sitoutumiskammoisen tunnustuksia, osa 3

2010-08-09T16:25:00.004+03:00

En ole vieläkään koiraihminen, mutta olen ihminen, jolla on koira - ja joka pitää koirastaan kovasti. Vähitellen väsyttävä arki pennun kanssa on muuttunut antoisaksi ja kiinnostavaksi matkaksi nyt jo tutun ja rakkaan koiran rinnalla. Kotia on palautettu normaaliasuun: verhot ikkunoihin, maljakollinen ruusuja sohvapöydälle, sohvatyynyt sohvalle. On saatu havaita, että meillä asuu erittäin kiltti ja melkein kaiken kielletyn rauhaan jättävä, kohta kaikki aikuishampaansa saanut nuori koiraeläin.

Silti, kun puoliso päätti lähteä koiran kanssa neljäksi-viideksi päiväksi reissuun, aloin tehdä välittömiä ja mielessäni melko hohdokkaita suunnitelmia Vapauteni suhteen. Saan ensimmäistä kertaa neljään kuukauteen nukkua aamuni vaikka kymmeneen kuuntelematta, pitääkö koiran päästä ulos. Voin pestä lattian, eikä se ole vartin päästä taas täynnä hikisiä tassunjälkiä, koirankarvoja, hiekkaa, sanomalehtisilppua ja puruluu-kuolaa. Voin elää ihanan vastuuttomasti, eikä kukaan odota minulta mitään. (Tai no, pari kania kyllä, mutta niiden hoito ja viihdyttäminen sujuu vuosien rutiinilla.) Voin vaikka lukea romaania koko päivän, eikä minun tarvitse huolehtia koirasta millään lailla, ei viedä ulos, ei opettaa, ei kieltää menemästä kasvimaalle, ei keksiä luvallista jyrsittävää ikenistään kutiaville leuoille, ei kohdata vähän väliä koiran odottavaa ja innostunutta katsetta. Ei sietää meluisan leikkisää touhotusta ja vouhotusta, johon adhd-puoliso koiraansa yllyttää silloin, kun meidän kaikkien pitäisi tehdä jotakin ihan muuta (ja joka rehellisyyden nimissä saa minut kyllä hymyilemään, vaikka muistuttelenkin muka-tiukkapipoisena ruoka-ajoista/adhd-lääkkeenotosta/koiran väsymystilasta/kotiaskareista.)

Kun vihdoin lähtöhäpinästä vuoroin lamaantunut, vuoroin innostunut koirakko on huristellut autolla pois näkyvistä, palaan sisälle rauhaan ja hiljaisuuteen. Onpas täällä tosiaan hiljaista ja tyhjää. Nostan vesikupin lattialta, korjaan köysilelun pois ja tajuan samassa ikävöiväni koiraa välittömästi ja paljon. Miten outoa olla ilman sitä. Miten ikävä nyt jo on.

Miten tässä näin kävi? Milloin punottiin näin vahvat kiintymyksen siteet?

Helpotus

2010-08-01T16:01:00.004+03:00

Säätiedotus lupaa, että on viimeinen kuuma päivä. Lasken kellosta tunteja siihen, että ilta alkaa viilentyä. Enää kuusi. Sitten tämä vihdoin loppuu. Hiki valuu, koko elämä on nihkeää ja ahdistavaa ja painostavaa, eikä ulos voi mennä koska siellä on vielä kuumempi. Syön mehujäätä. Kastelen paidan ja puen sen takaisin päälle. Hetkeksi viilenee, kunnes paita on kohta taas kuiva. Kiroan helteen alimpaan helvettiin ja ajattelen kaihoten muita vuodenaikoja. Kaipaan ilmastointia ja valitan. Kaikki on pysähdyksissä. Syön toisen mehujään.

Koira haluaa ulos. Tiedän, että sillä ei ole hätä ja että hetikohta se haluaa taas takaisin sisään. Silläkin on vain niin kuuma, ettei missään ole hyvä olla. Huoahtaen nousen ja annan tuskaisen olon valahtaa ylitseni. Kaikki fyysinen läkähdyttää.

Ulkona kuumuus iskee vastaan kuin seinä. Koira haluaisi leikkiä, muttemme kumpikaan jaksa. Kaipaan leikkihetkiämme, sitä että pennulle voi heittää pallon, ja se tuo sen takaisin uutta heittoa varten eikä hakeudu vain varjoon läähättämään haluttomana. Laahustan metsänreunaan koiran pesässä, ja huomaan, että jos kävelen oikein hitaasti, en kuole tähän kuumuuteen.

Metsä siivilöi valon ja kuumuuden. Vaikka on tyyntä ja lämmintä, tukaluus helpottuu. Annan koiralle luvan kirmata varvikkoon ja kävelen itse hitaasti polulla. Ilma suodattuu raikkaaksi ja helpoksi hengittää. Tavallisesti kostean itikkainen mustikkametsä on nyt aivan kuivaksi paahtunut ja vienosti tuoksuva. Maistelen happamia mustikoita, jotka sateen puutteessa eivät oikein jaksa kypsyä, vaikka kanerva kukkii jo. Edelle juossut koira tulee katsomaan, mihin jäin, ja maistelee tarjottua mustikkaa. Kehut saavat hännän vispaamaan, ja kohta pentu juoksee villiä vapaudenriemuaan ympäri, ympäri, loikkien risujen ja mustikoiden yli ja väistäen hämmästyttävällä ketteryydellä puunrungot. Täällä senkin on helpompi olla.

Kotimatkalla hyttyset hyökkäävät jostakin, piilokoloistaan, parvittain päällemme. Minä huidon, koira juoksee, ja pakenemme sisälle turvaan jatkamaan tuntien laskemista: koira illalliseen, minä yöhön. Kun ilta vihdoin alkaa hämärtyä, olen euforisen onnellinen. Nyt se on vihdoin ohi. Tervetuloa normaali kesäsää. Tervetuloa takaisin, normaali elämä.

Yöllä on mahtava ukkonen.

Seuraavat päivät laitan ruokaa ja imuroin ja nautin elämästäni ja katson urheilukisoja ja juoksen koiran kanssa pihalla ja siivoan ja huomaan papujen kasvaneen ja parsin pennun nakertaman sohvankulman kasaan ja luen hyvän kirjan.

Paistan lettuja ihan vain itselleni. Viikon päästä alkaa loma.

Värit, kuumuus

2010-07-13T14:25:00.003+03:00

Maa polttaa jalkojen alla. Puutarha nääntyy janoon. Eläimet ovat päivästä toiseen vain kolme läähättävää taljaa lattialla. Syön suolatikkuja ja hengittelen tietokoneen ääressä, kunnes on pakko lähteä liikkeelle, autokauppaan.

Autossa on vielä kuumempi, aurinko paahtaa korkealta edestä ja värikkään intianpuuvillapaidan selkämys hiostuu autonistuinta vasten. Ilma on pölystä utuinen. Juon ahnaasti, ja vettä valuu kaulalle. Kaiuttimista soi Bombay Dreams, väännän musiikin kovemmalle, pakenen tätä kuumuutta toiseen maahan, johon se kuuluu.

Nyt tämä auto saa lähteä, vaihtua kunnolla ilmastoituun malliin. Viimeinen hikimatka. Asvaltti tuntuu hohkaavan lämpöä ja mietin ohimennen, miten renkaat kestävät sen. Vilkaisen peilistä takanani olevia talvirenkaita, suurta sitomatonta kuormaa ja tiedän, että kolaritilanteessa minulle kävisi hullusti. Tästä olisi ihan hyvä lähteä. Ajatus välähtää niin nopeasti, että melkein en saa sitä kiinni, kun elämänhaluni johdattaa tietoisuuden aivan muille urille. Palaan ajatuksissani takaisin varovaisin askelin, ja tottahan se on: toteamus on vailla mitään itsetuhoisuutta.

Jos kuolisin nyt, en katuisi mitään. Elämäni on hyvää juuri näin, juuri nyt.

Se on tyynnyttävä ajatus, joka saa kaiken loksahtamaan oikeisiin mittasuhteisiin ja nostaa tärkeimmät asiat päällimmäisiksi. Annan ajatusten pyyhkäistä koko elämäni yli kuin ohimennen, kuumuus, paarma auton ikkunassa, miljardit vihreät ohikiitävät lehdet tienvarren puissa. Ne, joita rakastan. Eteenpäin vievä musiikin rytmi.

Alan laulaa mukana.

Kotiin

2010-07-10T22:36:00.004+03:00

Kuuman päivän iltana ilmassa on helmiäistä. Aurinko on paahtanut heinänsiemeniä koko päivän, niiden kypsä aromi sekoittuu apilankukkien medentuoksuun ja ylikypsiin ahomansikoihin. Helteestä nuutunut vehreys alkaa elpyä.

Äkkiä loitompana horsmikossa vilahtavat valtavat korvat. Nuori metsäjänis loikkii kukkien keskessä. Pysähtyy välillä syömään ja kuulostelee herkkänä joka suuntaan. Lopulta pompahtelee hallitusti kuin jännitetty, vapauttamaton jousi kuusiaidan raosta piiloon. Päivänkakkarat seisovat sen jälkeen liikkumatta, hohtavat hämärässä koko yön.

Iltauinnin jälkeen olo on nälkäinen ja tyytyväinen. Kaakaokupillinen höyryää pöydällä. Pikkukoira haukahtelee unissaan.

Rastas

2010-07-06T16:47:00.003+03:00

Minulla on erityissuhde lintuihin, on aina ollut. Avara ilma, lento, keveys ja sitkeys viehättävät. Kädessä lintu on ihmeellisen hauras ja kestävä rakennelma. Silmissä on kesyttömyys, joka ei koskaan häviä.

Koko alkukesän linnut ovat olleet uskollisia seuralaisiamme, kun paaperramme pikkukoiran kanssa aamuyöstä unisina pihalle. Nyt hellepäiviä piristää iloinen piipitys, kun siepot ja tiaiset kaitsevat joka paikkaan ehtiviä poikasiaan pihapuissa. Työpöydän äärestä katselen työn lomassa naapurin pihamaalle, jossa hyppelee milloin minkäkinlaisia siivekkäitä. Myös rastaita. Ja myös mansikkamaalla.

Pelastin ensimmäisen rastaan mansikkaverkoista jo lapsena. Peitin linnun pään ja kun se oli hiljaa, leikkelin saksilla varovasti siipiin takertuneen verkon pois. Päästin linnun ja toivoin parasta. Se oli räkättirastas, tuo yksi vihatuimmista linnuista, ja sen sydän sykki kiivaasti ja lämpimästi kättäni vasten. Siitä lähtien olen vastustanut intohimoisesti mansikkaverkkoja.

Ei ole "ikävä sattuma" että lintu kuolee verkkoon. Se on tarpeeton ja julma kuolema, joka aiheutuu ihmisen typeryydestä ja huolimattomuudesta. Mitkään marjat eivät ole sen arvoisia.

On hyväksyttävä se, että kaikkea ei voi hallita. Joskus sadon vie halla, joskus sitä verottavat tuhohyönteiset, etanat, myyrät, kaniinit tai vaikka rastaat. Ratkaisu ei ole hyönteisen tai eläimet tuhoaminen vaan järjen käyttö ja ennaltaehkäisy. Harmikseni ns. tuhoeläinten viha ja metsästysmyönteisyys tuntuu olevan täällä maalla erityisen sitkeää.

Naapurissamme asustelee vanha mies, joka on viritellyt mansikkamaalleen verkkojen sijaan kaikenlaisia linnunpelättimiä. Ne eivät kuitenkaan estä uteliaita ja älykkäitä rastaita hyppelemästä lähistöllä, ja mies onkin ottanut tavaksi ammuskella "varoituslaukauksia" haulikolla. Tänä aamuna heräsimmekin sekä 5.20 että 7.30 puolittaiseen sydänkohtaukseen, kun ukko paukutteli taas pyssyään.

Oikea paha olo tuli kuitenkin vasta sitten, kun huomasin, että mies ei ole ampunutkaan ilmaan. Ehei, mansikkamaalle on ripustettu ilmeisesti jonkinlaiseksi pelotteeksi kuollut räkättirastas. Tapettu elävä eläin, jolla on todennäköisesti poikasia ja joka on myös rauhoitettu. Äkkiä naapurin leppoisa pappa muuttuu silmissäni murhaajaksi, joka ammuskelee meille päin ilman mitään harkintaa. Sieluni silmillä näen jo, miten aseen tielle voisi vahingossa joutua myös yksi salamannopea koiranpentu, ja koiraa kohtaan syntynyt kiintymys iskee vastaan kuin murskaava hyökyaalto. Rastaan järjetön kohtalo itkettää, mutta turvallisuuteeni ammuttu särö saa tiukan vanteen kiristymään rinnan ympärille.

Koira tulee katsomaan, mikä on hätänä. Se on kaunis ja suloinen ja mittaamattoman arvokas.

Mies poimii mansikkasatoaan helteisessä iltapäivässä. Kirkkaan verenpunaisia marjoja.

Pois pelosta

2010-06-21T12:42:00.003+03:00

Eilinen uni jäi mietityttämään. Yleensä tämäntyyppiset unet päättyvät kuolemaan, aikaisemmin monesti myös siihen, että minusta tuli tappaja. Oli outo ja uudenlainen käänne, että pääsinkin livahtamaan painajaisesta kuin koira veräjästä. Ja että kaiken kukkuraksi uneen tuli lopuksi tuo rahan löytämisen/saamisen teema, joka liittyy poikkeuksetta hyviin uniin.

Olen aiemminkin hehkuttanut unielämääni. Tätä öistä elokuvateatteria, jonka hämärässä aulassa lippua ostaessaan ei koskaan voi tietää, mitä tällä kertaa näytetään. Joskus fantastisia seikkailuelokuvia, joskus jäätäviä trillereitä.

Unien perua lienee pimeänpelkona näyttäytyvä pelkoni, että katsahtaisin illalla sisällä ikkunaan ja erottaisinkin jonkun tuijottavan ikkunasta sisään, rävähtämättä. Niitä unia näin aikanaan paljon ja hullun tuijotus jäi vainoamaan päivälläkin.

Sitten minulla on tietysti näitä tavallisia pelkoja, läheisen menettäminen, tulipalo, kipu ja kuolema, joita varmasti pelkäävät lähes kaikki muutkin ihmiset. Mutta lisäksi minua vaivasivat muutama vuosi sitten lievät, irrationaalisilta tuntuvat pelot. Ne olivat ohimeneviä tunteita, jotka sain järkisyin vaimennettua, mutta silti ne aina palasivat. Ajoittain esimerkiksi huolestuin, että minulle tulisikin yhtäkkiä vauvakuume, vaikka en ole koskaan halunnut lasta. Tai että kuulisin jumalan äänen ja hurahtaisin uskoon, vaikka olen aina ollut ateisti.

Tällaisia kummallisia ja täysin järjenvastaisia tunteita oli, vaikka olin kolmikymppinen, elämääni tyytyväinen ja monessa suhteessa menestynytkin nainen, jolla oli hyvä parisuhde ja vakaa taloustilanne. Nyt jälkeenpäin tajuan, etten oikeastaan pelännyt noita yksittäisiä asioita vaan sitä, että elämäni ei järjestyisikään niin kuin olin ajatellut. Että olisin ollut väärässä oman elämäni ja omien valintojeni suhteen. Ja että osoittautuisin erilaiseksi ihmiseksi kuin luulin olevani. Juuri se, että olin niin tyytyväinen elämääni mutta en täysin luottanut siihen, aiheutti nuo pelot.

Sitten elämäni muuttui, kun sairastuin. En pahasti, mutta riittävän vakavasti, jotta elämäni meni uuteen kuosiin. Lääkäri oli hyvin rauhallinen ja ystävällinen ja vältti käyttämästä sanaa kasvain niin pätevästi, että tajusin sen oikeastaan vasta vastaanotolta lähdettyäni. Marssin suoraan vaatekauppaan ja ostin kirkkaanpunaisen paidan. Muistan vieläkin hyvin sen tunteen - en ajatellut mitään, marssin vain vaatehyllyltä kassalle. Olin kuin meditatiivisessa tilassa, täysin vapaa ajatuksista. Minulla on se paita vieläkin, se on Voimapaitani, johon kiteytyy kaikki taistelutahtoni.

Sen jälkeen on tapahtunut paljon. Ja nyt huomaan, etteivät vanhat huolenaiheet enää vaivaa. Olen rauhallisen varma, että jumalat eivät ala minulle jonain päivänä huudella taivaista, kun eivät ole niin tehneet tähän päivään mennessä. Ja että perheeni koostumus on nyt juuri sopiva, ja voin viis veisata niistä ihmisistä, jotka pelottelevat lapsettoman ihmisen vanhuuden yksinäisyydellä. (Enhän itsekään aio olla omille vanhemmilleni mikään vanhuuden tuki ja turva. Eivät lapset ole mikään automaattinen vakuutus.) Olohuoneessamme nukkuu palovaroittimen alla pedissään vielä herkkänenäisempi viiksekäs varoitin, ja minusta tuntuu, että se ikkunasta tuijotteleva hullukin on lähtenyt naapurikylille.

Uskoton

2010-06-20T14:00:00.000+03:00

"Ajatus, että uskon voi löytää, onkin uskovien suurin väärinkäsitys. Jumalattomuus on kirkas ja ylittämätön kokemus, aivan kuten uskominenkin on. Pitäisikin ehkä puhua enemmän ateismiin liittyvistä tunteista ja vähemmän sen "rationaalisuudesta". Uskonnottomuuden pulmallisin puoli ei Suomen kaltaisessa maassa ole sortotoimien kohteeksi joutuminen, vaan se hämmennys ja ulkopuolisuus, jota valtaenemmistön usko herättää."

Anu Silfverberg kiteytti tässä HS:n Nyt-liitteen kolumnissa 11.6. mielestäni aivan nerokkaasti ja samastuttavasti sen, mistä ateismissa/uskonnottomuudessa voi olla kyse.

En tiedä, onko perää siinä, että jotkut ihmiset tarvitsisivat uskoa johonkin ja toiset eivät. Että aivot olisivat rakentuneet niin ja jotkin geenierot määrittäisivät, kenellä on valmius hengellisyyteen tai henkisyyteen ja kenellä ei. Ja että minä kuuluisin niihin, joilla ei vain ole uskoa eikä tarvetta siihen.

Totuus kuitenkin on, että yrityksistäni huolimatta en ole elämässäni koskaan aidosti uskonut mihinkään muuhun kuin käsin kosketeltavaan todellisuuteen. Kuten Silfverberg toteaa, kyse ei ole siitä, että kyseenalaistaisin järkisyin ja loogisesti perustellen, onko jotain jumalaa olemassa, vaan siitä, että en vain yksinkertaisesti koe, että niin olisi. Se on täysin tunneasia. Tietysti voin sitä perustella vaikka minkälaisilla akateemisilla väittelyillä, mutta "jumalattomuus on kirkas ja ylittämätön kokemus", se on vahva ja turvallinen tunne siitä, miten minun elämäni on järjestynyt. Minun elämäni on kuolemaan päättyvä kokemus, johon ei vaikuta mikään ylempi voima tai kohtalo.

Tein kerran erään testin, jossa mitattiin elämän eri osa-alueiden tasapainoa. Tuloksen mukaan elämäni oli muuten tasapainossa, mutta siitä puuttui täysin henkisyys. Totta kyllä, mutta minua tulos ärsytti - miksi oletetaan, että henkisyys tai hengellisyys on väistämättä tarpeellinen osa kaikkien ihmisten elämää?

Siitä syntyykin se ulkopuolisuuden tunne, jota tosin pidän aika harmittomana. En yksinkertaisesti ymmärrä, miksi ihmiset uskovat. Mihin he tarvitsevat uskoa, oli kyse uskosta yhteen tai useampaan jumalaan tai vaikkapa vain sielun katoamattomuuteen? Leikillisetkin viittaukset karman lakiin tai siihen, mikä itse kukin on ollut edellisessä elämässään, ja enemmistön ihmeellinen halu kuulua kirkkoon ihmetyttävät minua ja aiheuttavat välittömän vieraantumisen tunteen. (Tähän täytynee lisätä, että suhtaudun melko kielteisesti kaikkiin uskonnollisiin organisaatioihin.)

Ymmärrän uskonnon järjellä silloin, kun vaikuttaa siltä, että ihminen todella tarvitsee uskoa. Usko voi olla kaunis asia. Mutta silloinkin huomaan perustelevani itselleni asian niin, että tämä ihminen on vain päättänyt uskoa - en käsitä ilmiötä, jossa usko syntyisi sisältäpäin, intuitiivisesti. Itse olisin määritelmien mukaan varmaankin ateisti, mutta ei ole kyse siitä, että olisin päättänyt olla uskomatta - minulla ei vain ole uskoa eikä sisäsyntyistä tarvetta siihen. Nähdäkseni tässä kumpikaan osapuoli ei voi ymmärtää toista, koska yhteistä kokemusmaailmaa ei ole. Eikä kumpikaan näkemys ole toista parempi.

Uskonnollisuus hämmentää minua. En ymmärrä sitä. En ole mitenkään yltiörationalisti, vaan hyvinkin voimakkaasti tunneihminen, mutta tämä ei vain ole minun juttuni.
Ja jos uskovaiset kokevat uskonnottomuuden samalla tavalla, ei ole ihme, ettei yhteisymmärrystä synny.

Tämän aamun hämmennys

2010-06-20T12:26:00.003+03:00

Olin junassa, joka olikin lentokone sen jälkeen, kun se oli kaapattu ja minun käsketty siirtyä toiseen vaunuosastoon. Olimme kaikki rauhallisia, mutta peloissamme, näin sen muiden silmistä. Oli päätetty olla hiljaa ja totella. Kaappaajia oli kolme, aivan tavallisen oloisia ihmisiä.

Kiinnitin turvavyön tiukasti ja ikkunasta huomasin, että vieressä lensi toinenkin lentokone, yhtä valkoinen ja jättimäinen. Liian lähellä. Oltiin jo aika matalalla, ja alhaalla kiisi samaan suuntaan maastonvihreä juna, josta näin lukea numeronkin, N778. Sain pahan aavistuksen, että nämä kaikki asiat liittyvät jotenkin yhteen, mutta en tiennyt miten, ja joka tapauksessa saattaisimme milloin tahansa törmätä vieressä lentävään koneeseen. Yritin varoittaa asiasta, kirjoitin jopa tiedot ylös, mutta en tiennyt, kuunneltiinko minua. Yksi kaappaajista heitti muistilappuni roskiin, enkä löytänyt sitä enää.

Pääsimme kuitenkin maahan ehjänä, laskeuduimme jonnekin Venäjälle. Emme tietenkään olleet jääneet henkiin vahingossa, kaikella oli tarkoituksensa. Meidät kaikki - ja koneeseen mahtui pitkälti yli sata henkeä - pantiin jonoon. Jonotimme mäenrinteellä olevilla loputtomilla puusta rakennetuilla, auringossa haalistuneilla portailla, ja kun jono eteni, näin, että jonotimme pääsyä valkoiseen, avaruussukkulalta näyttävään alukseen. Tämä oli jokin koe, josta kukaan meistä ei selviäisi hengissä. Eikä olisi tarkoituskaan. Tämän takia meidät oli tänne tuotu, lennätettäväksi avaruuteen koekaniineina.

Ryömin piiloon vaivihkaa portaiden alle, ja portaat olivatkin valkoista lakanakangasta. En ollut varma, olinko kunnolla piilossa, mutta ainakin sain lisäaikaa. Piileskelin pitkään ahtaassa raossa nurmikon ja portaiden välissä. Tuli ilta, ja jonotus keskeytettiin yöksi. Palasimme hämärän savuiselle juna-asemalle, ja sieltä jonkinlaiseen parakkiin yöksi.

Aamulla ovelle koputettiin, oli hirveän valoisaa. Minulle kerrottiin eri kielillä, että saisinkin lähteä. Ilmeisesti kiitokseksi siitä, että olin estänyt lentokoneiden yhteentörmäyksen. Lisäksi sain rahaa, kuten tuhannen markan seteleitä, jotka olivat vielä leikkaamattomina arkissa.
Olin vapaa ja tavattoman huojentunut, mutta minulle ei ikinä selvinnyt, kuka tämä kolmikko oli, ja miksi he toimivat näin.

Katkeamaton

2010-06-12T11:55:00.004+03:00

The sea at springtime.
All day it rises and falls,
yes, rises and falls.

- Yosa Buson

Meri keväällä.
Kaiken päivää nousee, laskee,
niin, nousee, laskee.

* * *

Elämä on hyvää. Selvisin pitkästä ja hallinnantarpeeni takia stressaavasta reissusta, ensimmäisistä yöpymisistä vieraassa paikassa koiran kanssa, vaativista vanhemmistani, joiden kanssa piti ottaa yhteen koirankasvatuksesta, ajeluista ympäri vilkasta kaupunkia ja pennun vahinkopissoista kyläpaikkojen matoille. Toisaalta tapasimme ihania ihmisiä ja koiria, saimme apua ja neuvoja ja kehujakin, ja molemmat paljon lisää itseluottamusta.

Kotiinpaluu oli yhtä riemastuttavaa pennulle kuin minullekin. Silläkin oli ollut koti-ikävä, yllätyin. Nukuimme sikeät unet ja sitten pystyimme taas nauttimaan paremmin toistemme seurasta. Molemminpuolinen luottamus on kasvanut hurjasti, huomasin tänä aamuna.

Hieron pennun niskaa pehmein käsin ja se rentoutuu huokaisten syliini. Muuttuu painavaksi ja hengittää syvään. Nousen venyttelemään, ja koira ottaa minusta mallia. Hymyilyttää.
Sitten astumme ulos kesään, ihanaan, virvoittavaan, loputtomaan sateeseen.
Pavut kasvimaan mullassa. Sateen kietoma ikuinen vihreys. Talitiaisen poikaset lähdössä pöntöstä.

Mieli lepää. Aika ja kasvu on loputonta.

Omenankukkia

2010-05-27T17:36:00.004+03:00

Eräänä yönä katson peiliin, ja peilikuvani on koira. En kuitenkaan ole itse muuttunut koiraksi ja tiedän sen. Ajattelen vain, että asentoni näyttää peilistä erilaiselta, koska koira-peilikuvani ei voi olla siinä asennossa kuin olen.

Nettiyhteys on toista viikkoa poikki. Olisi paljon kirjoitettavaa. Sen sijaan menen ulos sateeseen valokuvaamaan ja ihastelen taukoamatonta vihreyksien kirjoa. Saan nukkua pitkästä aikaa ensimmäisen kokonaisen yön, ja kun unelias pentu venyttelee pihanurmella, tuntuu ensimmäistä kertaa, että koiran omistaminen voi olla helppoakin.

Kieliopintoja

2010-05-17T09:56:00.004+03:00

Jossakin vaiheessa, ehkä pari viikkoa sitten, alkoi olla helpompaa. Kuin maailma olisi nytkähtänyt puoli astetta, takaisin kohdalleen. Aloimme tottua toisiimme ja vähitellen ymmärtää toisiamme. Olemme saaneet rutiineja. Minä huomasin, että koirat käyttävät korviaan pitkälti samalla lailla kuin kaniinit, siis ilmaisevat samoja tunnetiloja samalla lailla. Olen oppinut tunnistamaan erilaisia haukkuja ja vinkunoita, ja reagoimaan oikein eri tilanteissa.

Pentu taas on kasvanut ja kehittynyt: sen ei tarvitse päästä enää jatkuvasti ulos, se on alkanut erottaa taluttimen ja lelujen eron ja se, mitä sanon infantiiliksi käytökseksi (imemisrefleksistä muistuttava nuoleminen ja jyrsiminen) on vähentynyt paljon. Ennen kaikkea se on oppinut suuntaamaan energiaansa juoksemiseen ja leikkimiseen, ja luottamaan meihin niin, että rentoutuminen on mahdollista. Olen jopa saanut leffailtani takaisin. :-)

Luottamuksen myötä kasvaa myös molemminpuolinen kiintymys. Välillä hermoja koetellaan kummallakin, mutta hetkittäin tuntuu, että koiran kanssa elämä on aika kivaa. Viehkeä eläin.

Rajoituksista

2010-05-13T11:42:00.005+03:00

Tänä keväänä aivolisäkekasvaimen hoitolääkitys on purettu, ja odottelen kuun lopussa olevia kokeita. Olo on aika mahtava. Tunnen itseni terveeksi, vahvaksi ja hyväkuntoiseksi. Joka perjantai iloitsen siitä, ettei tarvitse enää ottaa väsyttävää, mielialaa laskevaa ja lauantaipäänsärkyä aiheuttavaa viikkolääkettä. Olen myös muistellut aikaa, kun ystäväni a havaittiin. Silloin en voinut mm. harrastaa liikuntaa huimauksen, lihasheikkouden ja muiden oireiden takia, olin päänsärkyinen ja lääkityksen aloitettuani suorastaan vajaakuntoinen. Tunsin oloni sairaaksi, voimattomaksi ja onnettomaksi.

Nyt kaikki on toisin. Vaikka tiedän nyt, että terveys on hauras ja vaihteleva ominaisuus, nautin siitä täysin sydämin. On kevät, kaikki uhkuu voimaa ja kasvua, ja tunnen itseni tyyneksi omassa ruumiissani. Nautin siitä, että jaksan juosta, haravoida, istuttaa orvokkeja aurinkoisena iltana puutarhassa.

Työn puolesta olen tänään perehtynyt vammaisuuteen, toimintarajoitteisiin, esteettömyyteen ja siihen, miten yhteiskunnassamme on otettu huomioon ihmiset, joiden toimintakyky ei vastaa ns. normia. Se on herättänyt paljon ajatuksia terveydestä, sairaudesta ja normaaliudesta.

Olen tähän asti koettanut kohdata fyysisesti tai henkisesti jollakin tavalla rajoittuneet ihmiset ihmisinä, päästä oman hämmennykseni yli ja nähdä ulkoisten asioiden taakse. Olen pyrkinyt olemaan suvaitsevainen, ja joskus ylitietoisestikin pohdiskellut, onko se, että esim. vammaista ihmistä pyrkii kohtelemaan erityisen ystävällisesti, myös jonkinlaista turhaa erottelua. Pystyisinkö joskus suhtautumaan aivan kaikkiin ihmisiin tasavertaisesti? Filosofista pohdiskelua siis - lähtökohtana kuitenkin se, että toimintarajoitteiset tai vammaiset ihmiset ovat jokin minulle hieman tuntemattomampi, heterogeeninen ihmisryhmä, joiden elämä ei yhteiskunnallisista syistä ole yhtä helppoa kuin omani.

Tämä herätti:
Maailman terveysjärjestö on luonnehtinut:
"Vammaisuus on kokemus, joka kohtaa jossain määrin jokaista ihmistä. Elämänsä eri vaiheissa kaikki kokevat eriasteisia rajoituksia toiminnassaan terveytensä vuoksi. Vammaisuus ei ole asia joka koskee vain vähemmistöä, se on kaikkien ihmisten yhteistä kokemuspiiriä."

Tämä oli iso muutos ajattelussani, ja juuri se, mitä tarvitsin. Jos alankin ajatella, että olen itsekin joissakin tilanteissa ollut ja tulen olemaan toimintarajoitteinen (kuten kaikki muutkin), olemme kaikki samalla viivalla. Mikä huojentava lähestymistapa! Voin kokonaan poistaa aivoistani sen me vs. vammaiset ihmiset -ajattelun. (Katsotaanhan sitäpaitsi autismikirjonkin oireet toimintarajoitteiksi ;-)

Kyse ei olekaan jonkun ihmisen ominaisuuksista tai tilasta, vaan yksilön ja ympäristön suhteesta: jokainen meistä on jossakin tilanteessa toimintakyvytön, toiminnaltaan rajoittunut tai jotenkin vammainen. Toisista se vain näkyy selvemmin päällepäin.

Tässä on minulle aidosti tasaveroisen, suvaitsevaisen ja empaattisen suhtautumisen siemen.

Koiranruusuja

2010-05-09T16:33:00.004+03:00

Olen aina silloin tällöin paikallisessa kukkakaupassa kiireapulaisena. Kun vasta aloittelin työuraa, olin siellä enemmänkin, nykyisin vain muutamana päivänä vuodessa. Tämä oli sellainen viikonloppu, täynnä liljantuoksua ja ruusunkukkia. Rakastan kukkien parissa touhuamista, mutta monta päivää en jaksaisi tehdä floristinhommia, työ on fyysisesti erittäin rankkaa. Ja lisäksi pitää tietysti jaksaa olla aina ystävällinen asiakaspalvelija, mikä sekään ei onnistu kovin pitkään. :-)

Joulun alla on yleensä ollut pidempi pesti kukkahommissa, mutta muutama vuosi sitten jätin kodin ulkopuolella työskentelyn aivan harkitusti vähemmälle. Parin viikon urakastani oli kulunut ehkä puolet, kun tulin yhtenä iltana kotiin ja tajusin, että adhd-puolisoni oli alkanut lipsahtaa irti tutuista rutiineista. Töitä oli tehty liian pitkää päivää, syöminen oli unohtunut, valot sytyttämättä. Oli vuoden pimein aika, mikä muutenkin vetää puolison mielialan pohjalukemiin, ja hänen elämänsä näytti olevan yhtä ankeaa hämärää.

Ei enää tällaista, päätin silloin. Tajusin, että hän tarvitsee minua tuollaisina päivinä, enkä enää halunnut olla poissa aamukahdeksasta iltakahdeksaan. Myöhemminkin, vaikka apuna olivat adhd-lääkkeet, vannotin aina lähtiessäni, että muistaa syödä ja pitää taukoja työstä ja nauttiakin elämästä.

Nyt on toisin. Tajusin sen lauantaiaamuna lähtiessäni. Minähän jätin puolisolle kotivahdin, tämän koiranpennun. Voin olla täysin huoletta, hän kyllä pitää itsestään nyt huolta, muistaa syödä ja nauttii elämästä koiran kanssa vaikka palloleikeissä. Siinä on nyt se sisältö elämään, mikä ennen puuttui. "Vuorotellen riehua ja löhöä", kuten puoliso luonnehtii hilpeästi.

Pentu on ollut meillä kohta kuukauden, ja hyviä hetkiä on jo huomattavasti enemmän kuin huonoja. Ovat hitsautumassa hyvin yhteen, adhd-puolisoni ja tämä (ehkä yhtä adhd) koira.
Kun palaan kotiin väsyneenä kaikesta kukkapörhöilystä, minua tervehtii iloisen hännänheiluttajan lisäksi onnellisen ja tyytyväisen oloinen rakas.

Hidas matka

2010-05-03T18:24:00.004+03:00

Unessa en taaskaan ylety jarrupolkimeen ja menetän auton hallinnan.

Herättyäni huomaan nukkuneeni liian pitkään, mutta keittiössä kohtaankin aurinkoisesti hymyilevän adhd-puolison, joka on jo hoitanut pennun ja kaiken ja siemailee tyynenä aamukahviaan. Hänen katseessaan on jotakin uutta iloa, huomaan. Se sykähdyttää. Jokin tarkoitus tällä kaikella.

Kolme viikkoa on kulunut, ja vähitellen elämä alkaa helpottaa. En enää herää ylettömän monta kertaa yössä vain katsomaan kelloa. Pystyn järjellä tajuamaan, että pennusta kasvaa jonakin päivänä aikuinen koira ja sitten elämä palaa taas uomiinsa. Silti huomaan eläväni päivän kerrallaan, tai vain puoli päivää, tai vain pari tuntia. On vaikea ajatella eteenpäin. Onneksi, onneksi puoliso ei halunnut lasta, vaan koiranpennun, huokaisen. En suoraan sanoen tiedä, miten olisin kestänyt lapsen. Nämäkin viikot kun ovat naulinneet minut seinää vasten sellaisella voimalla, että rimpuilu on ollut hyödytöntä.

Poltan stressiä liikkumalla. Väsymys ei tule vastaan. Koetan tyhjentää päätäni ja keskittyä jalkojeni takovaan rytmiin. Musiikki pauhaa mahtipontisena kuulokkeissa ja sekoittuu linnunlauluun. Keuhkoissa on pumpulia, ja huomaan, että lepät roikottavat pörheitä norkkojaan tien molemmin puolin. Hengitä. Järvi on koboltinsininen, jäät ovat lähteneet, pelloilla hyppelevät rastaat, ja leskenlehdet availevat nuppujaan tien vierellä. Sataakohan huomenna aamulla, kun pentua pitää viedä ulos? Mitenköhän niillä siellä kotona menee? Ylihuomenna tulee yksitoista viikkoa ikää, vasta. Miten päivät kuluvat näin hitaasti?

Kotipihalla huomaan, että kurjenmiekat ovat alkaneet työntää vaaleanvihreitä versoja mullasta. Jalat ovat väsyneet, mutten tunne päässeeni perille.

Hate mail

2010-04-30T10:55:00.005+03:00

Unessa pakenen ja jätän kaiken. Olen vanhojen, nyt jo unohtuneiden ystävien seurassa ja käyn sanomassa itselleni: "Viisi minuuttia." Nyökkään. Hetken päästä kerään tavarani pöydältä, vain tärkeimmät, jätän kirjat ja avaimet, jottei lähtöäni heti huomata. Irti kaikesta, tänne en enää koskaan palaa. Lähden vaivihkaa polkupyörällä sokkeloisiin amerikkalaisiin kaupunkikortteleihin, lentokenttää kohti. Toiselle mantereelle. Jossakin ylhäällä lentää hanhiparvi, samaan suuntaan.

Herään pennun vinkumiseen, eivät ne olleetkaan hanhia. Pennun pitää päästä heti ulos, kun se herää. Puoliso toppuuttelee, vastahan puolitoista tuntia sitten käytiin ulkona. Siristelen kelloa ja päätän: nopeasti vain, ja sitten takaisin nukkumaan.

Puoli tuntia myöhemmin seison jäätävässä tihkusateessa yöpaitasillani ja olen vappusalkona pennulle, joka on kiertänyt hihnan kolme kierrosta ympärilleni ja roikkuu nyt jaloissani purren ja retuuttaen hihnaa. Se riehuu hulluna, ärisee ja on täysin tavoittamattomissani. Olen kannustanut, maanitellut ja uhkaillut, mutta pennulla ei ole pissahätä. Sisälle sitten vain ja kymmenen minuutin päästä uudestaan ulos. En halua mitään kymmenminuuttisia! Ajattelen lämmintä sänkyä ja vapaita unia ja kaikkea sitä ihanaa, mikä seuraa, jos helvetin piski nyt vain suvaitsee pissata.

Olen jo niin raivoissani itselleni ja pennulle, että voisin karjua, paiskoa ovia ja huonekaluja, potkia koiraa tai tulla hulluksi. Vitun idiootti. Purskahdan itkuun. Seison paljain säärin kylmässä maalaismaisemassa keskellä pihaa itkemässä aamuvarhain, ja pentu räyhää ympärilläni kuin heikkopäinen. Hetken päästä hihnan veto hellittää ja huomaan pennun katsovan minua kysyvästi pää kallellaan. On se suloinen, ehdin ajatella, ennen kuin sen kaksi sekuntia kestänyt kiinnostus lopahtaa ja se alkaa taas purra ja riehua. Ei sinusta ole koiranomistajaksi, tai minkään eläimen. Onhan se nähty. Kärsivällisyys ei riitä, ja sitten sitä huudetaan viattomille luontokappaleille.

Alan napsahdella, ja vihaan itseäni. "Ei vittu sitten!", huudan pennulle ja alan kiskoa sitä hihnasta sisälle, liian rajusti. Se haraa vastaan ja katsoo minua moittivasti. Karjun mielessäni kirosanoja ja raahaan pennun eteiseen, jossa se alkaa ryntäillä ja tekee hihnassa voltteja. Vittu ei vittu kiinnosta! Täytän taskuni nameilla ja remmon pennun takaisin ulos, portaissa se aristaa toista jalkaa hetken. Ihan oikein sille, mua ei vittu kiinnosta vaikka kuolis saatana.

Heitän nameja nurmikolle ja kehotan pentua tekopirteästi etsimään, yritän suunnata molempien turhautumisen johonkin hyvään. Kirsun tutkiessa maata innokkaasti mieleen tulee iltaromahdus kahden päivän takaa, kun tunnustin puolisolle olevani ahdistunut. Ja viallinen, koska en pidä koiranpennuista. En ole koskaan pitänyt. Vääränlainen. Niissä on jotakin avutonta, hoivaa tarvitsevaa, samanlaista kuin vauvoissa. Jotakin minkä koen joskus jopa vastenmielisenä. Huomaan pitäväni paljon söpömpinä villieläinten pentuja, jotka eivät tarvitse ihmistä mihinkään. Nyt tunnen, että minut on kahlehdittu taluttimen toiseen päähän, ja siinä sitten rimpuilemme koiran kanssa molemmat. Huono ihminen.

En voi olla vihaamatta pentua juuri nyt, se on kuin syövyttävää myrkkyä. Pennulle ei saa koskaan huutaa, se ei ole sen syy. Koiran niska on herkkä ja voi vahingoittua, jos hihnasta vedetään. Olet hirviö. Kauhea, julma, vihattava ihminen. Pentu alkaa pelätä sinua. Sinulla ei saisi missään nimessä olla koiraa, et ansaitse sellaista. Vitun typerä ja jääräpäinen, hermoheikko kilari. Parjaan pentua, koska on vielä vappuaattokin. Ihan niin kuin sillä olisi mitään väliä.

Vihdoin koira kyykistyy. "No vittu hyvä!" kehun ja painumme saman tien sisälle. Pentu pitäisi aina palkita, kun se tekee tarpeensa ulos. Ja vitut. Haluan sänkyyn. Itsekäs paska.

Paha olo jää sisälle. Sänky on pehmeä, mutta en osaa nauttia siitä. Enää ei nukuta. Huono. Epäonnistuja. Olisi oikein, jos koirasi vihaisi sinua.
Tuntuu, etten lämpene ikinä.

Huhtikuun lumi

2010-04-24T11:00:00.003+03:00

Herään outoon valoon. On vielä hämärää, mutta keväisessä aamunkajossa on vieras vivahde. Avaan oven, ja tassuttelemme pennun kanssa portaille. Edessä aukeaa uusi maailma.

On aivan valkoista, yöllä on satanut lunta. Maisema on kääriytynyt pehmeään, tuoksuttomaan vaatteeseen. Pentu nostaa kuonoaan, musta kirsu tapailee ilmaa ihmeissään ja uniset silmät tuijottavat harmaaseen hämärään. Kylmä koskettaa kumisaappaissa paljaita sääriäni. Astelemme portaat alas hiutaleiden keskelle ja pihavalot luovat keltaiset valojuovansa lumeen. Maisema on kuin joulupostikortista.

Äkkiä herään ymmärtämään kaikkialta ympäriltä kaikuvan viserryksen, livertelyn, viheltelyn ja sirkutuksen. Talvimaisema onkin täynnä rastaita, peippoja, punarintoja ja tiaisia, jotka aloittelevat aamukonserttiaan. Pentukin kuuntelee, ja katseemme kiertävät metsänreunaa. Kuusen oksilla lumi ja linnut, kymmenet linnut. Laulu kuin puro.

Jätämme jälkeemme pienten tassujen ja kumisaappaiden jäljet koskemattomaan lumeen, kun vaellamme kohti metsänreunaa ja siellä sadoin siivin kutsuvaa kesää.