maanantai 18. elokuuta 2014

Minulle tammi

Tämä on ollut erikoinen kesä.

Isän hautajaiset tuntuivat yhtä vieraannuttavilta kuin kaikki muutkin hautajaiset, enkä löytänyt niistä yhteyttä siihen ihmiseen, jonka tunsin. Mutta kun kirkossa kaikui Ave Maria, muistin kuinka isä soitti äänilevyiltä minulle sen kappaleen - ja kaikenlaista, kun olin lapsi, ja myöhemminkin. Ihan pienenä ei saatu itse edes koskea levysoittimeen tai levyihin, mutta vähän isompana sain jo pitää levyharjaa aivan kevyesti levyn pinnalla, kun se pyöri lautasella, ja katsella, kuinka pölyhiukkaset tarttuivat harjaan, nostaa varovasti neulan levyn reunalle ja toivoa, että se osuu oikeaan kohtaan. Isä opetti minut kuuntelemaan musiikkia. Hän istui joskus iltaisin pitkään nojatuolissa silmät kiinni ja kuulokkeet korvilla, ja kun satuin paikalle, laittoi kuulokkeet minun korvilleni ja sieltä kajahti jokin folkballadi tai jousikonsertto, haikea countrymelodia tai klassinen kitarasoolo, McTellin Streets of London: pieniä säveliä, jotka sytyttivät kipinöitä, saivat minut myöhemmin kuuntelemaan yhä lisää ja lisää, soittamaan ja laulamaan, matkustamaan lauluissa kerrottuihin paikkoihin, Lontoon kaduille. Nyt vuosikymmeniä myöhemmin minä lasken ja luetteloin isän levyt ja mietimme, mitä teemme niille ja myydäänkö levysoitin.

Muistotilaisuudessa oli helpointa lähinnä tarkkailla, koska toisten suru on raskasta. Isän nuoruudenystävät muistelivat kilpa-ajoja veneillä Kotkan saaristossa, isää joka oli iloinen, huoleton ja yllytyshullu hurjapää. Valokuvissa hän poseeraa laivaston univormussa, jo silloin suoraselkäisenä ja ylpeänä, ennen kuin tulivat perhe ja rahahuolet ja työkiireet ja hermoromahdukset ja alkoholismi. Jotain sellaista haluan hänestä säilyttää, päätän: näiden ystävien kiintymyksen, vapauden seilata avoimilla vesillä - sen, millaista on olla väkevästi elossa.

Sitten eräänä kesäisenä maanantaina isän tuhka sirotellaan mereen. Laivan moottori pitää valtavaa meteliä, lokit kiljahtelevat, ja me kaikki nautimme suolaisista pärskeistä kasvoillamme, merituulesta, matkan tunteesta. Äiti kantaa uurnaa arkisesti, kuin alistunut leski. Vähän jää ihmisestä jäljelle, kun kaikki otetaan pois: muutama kourallinen tuhkaa kuin hiekkaa, joka vajoaa hitaasti sinisen meren pohjaan.

Jotenkin hienovaraisesti kesän mittaan minä ja veljeni otamme isän paikan perheessä, jaamme vastuun ja nojaudumme toisiimme. Punomme pienen turvaverkon, joka kannattelee äitiä, koetamme saada kaiken kuntoon ja jaksaa itsekin. Veli näyttää äkkiä vanhalta ja hetken pelkään menettäväni hänetkin. Valvon ja kuuntelen vanhan kotitalon ääniä ja kuulostelen oman sydämeni sykettä, kestääkö se vai pettääkö sekin liian aikaisin?

Käy ilmi, että isä on laiminlyönyt asunto-osakeyhtiön kaikki paperiasiat monen kymmenen vuoden ajalta. Minä päätän laittaa ne kuntoon, eihän taloa voi muuten myydä, on vain käärittävä hihat ja käytävä työhön. Luen asunto-osakeyhtiölakia, perehdyn kirjanpitoon, teen talousarvioita ja kunnossapitoselvityksiä ja käyn läpi papereita monta iltaa myöhään yöhön. Opettelen asioita joista minulla ei ole koskaan ollut aavistustakaan, keskityn ankarasti, harmittelen, kasvan pituutta.

Ja kun pitkän kesän helteet hellittävät, istutan puutarhassa puita, isälle purppuraomenapuun (kenen kanssa nyt leikkaan omenapuita ja keskustelen satonäkymistä), minulle tammen - kasvakoon se kauan jälkeeni - vanhan kotitalon puutarhan hienojen orapihlajien muistoksi helmiorapihlajan, josta toivon ihanaa vaaleanpunaista kukintaa keväällä ja kaikille minun ja isän yhteisille rastaille marjoja syksyllä.

Isä tulee mieleen aina välillä, pikkuasioista. Jonkin kukan tai linnun olisin voinut näyttää hänelle, jostakin onnistuneesta sieniretkestä kertoa, keskustella puutarhasuunnitelmista. Ja toisaalta joinakin hetkinä huojennun siitä, että hän ei enää ole tässä, ettei tästä tarvitse riidellä, ettei jotakin ongelmaa enää ole, että lasinen lapsuus päättyi. Käyn äidin luona kotitalossa usein, istun tuntikausia bussissa ja junassa ja autossa, annan katseen levätä maisemassa ja ajattelen isää. Tunnen, että muutun - mutten niin, että minusta tulisi toisenlainen, vaan niin, että muutun entistä enemmän itsekseni. Pääsen itseni ytimeen ja siihen, mikä on tärkeää.

Kun kesä kuluu, ikävä siirtyy tilanteista ja asioista ihmiseen: kaipaan sitä ihmistä, jonka menetin. Kun surusta kuorii pois päältä kaikki muistot, omenapuut, mustarastaat, kaiken, jää jäljelle se ihminen, joka isä oli. Jokin olemus, joka on minulla samanlainen ja silti aivan erilainen.

Sille ikävälle ei oikein löydykään enää sanoja. Se on tuuli, jossa ruoho taipuu.


Ei kommentteja: