keskiviikko 27. elokuuta 2014

Katse käännettynä

Äiti ja veli tulivat vierailulle, niin kuin äiti oli aiemmin tullut isän kanssa joka kesä. Vietimme onnistuneen ja iloisenkin viikonlopun, joka oli melko täynnä ohjelmaa. Uskottelin itselleni, että äidille on hyvästä saada uutta ajateltavaa ja mukavia juttuja, mutta jälkeenpäin tajusin, että halusin itseni takia täyttää vierailun tapahtumilla - ettei isän poissaolo tuntuisi niin selvästi.

Vierailun jälkeen olen uupuneempi kuin osasin odottaakaan, ja yllättävistä asioista. Jokin lopullisuus tuntuu ilmassa, eikä se ole lähestyvä syksy. Makuuhuoneessa on monta kassillista papereita ja valokuvia, jotka olen ajatellut jossain vaiheessa käydä läpi - isän papereita.

Sade ropisee kattoon. Varovaisen uteliaana otan syliin ensimmäisen paperinipun, ja häkellyn löytämästäni: sukututkimuspapereita, vanhoja perunkirjoituksia, isän laivastopapereita, isoäitini koulutodistuksia, sota-ajan säännöstelykuponkeja, Amerikkaan lähteneiden serkkujen kirjeitä kotimaahan, isän lapsuudenaikaisia piirustuksia - ihmisiä, koteja, kohtaloita, jotka vyöryvät ylitseni kuin Atlantin aallot.

Kaivan esiin valokuva-albumit antamaan tarinoille kasvot. Vuosikymmeniä vanhoista kuvista tunnistaa jo, kuka kukin on, kaikki rakkaat katsovat kohti ja hymyilevät kameralle. Katse täynnä toivoa ja elämä edessä. Isovanhempani, kaikki isotätini ja -setäni, isoenoni, isäni veljineen - kaikki he, jotka ovat nyt jo poissa. Ihmiselämiä täynnä rakkautta, ystävyyttä, yhteisiä matkoja, vanhemmuutta, sisaruutta, lapsuutta - mutta myös tyhjiä kohtia, puuttuvia läheisiä, vieraita paikkoja, joihin ei koskaan kotiuduttu, epäonnistuneita yrityksiä antaa toiselle se, mitä hän kaipaa.

Ihmisen elämä on raskas. Ja albumien sivut viiltävät auki vanhoja haavoja, menetyksiä ja suruja, elämänmittaista kaipausta ja ikävää mummolaan ja turvallisiin syleihin, jotka menetin liian varhain. Olin ajatellut, että nämä surut on jo surtu vuosia sitten. Toisesta paperipinosta löytyy lapsena isälle tekemiäni kortteja, runoja ja piirustuksia. Miten rakastinkaan isää! Lapsen koko innokkuudella ja huolettomuudella, kirkasotsaisella vilpittömyydellä. Ja miten onnelliseksi se onkaan isäni tehnyt, silittänyt rypyt otsalta, saanut hänet säästämään isänpäiväkortteja kaikki nämä vuodet.

Nyt on jätettävä se pikkutyttö taakse. Astuttava sivuun, käännettävä katse.
Luovuttava, annettava kaiken mennä, jätettävä kaikki nämä ihmiskohtalot haalistumaan valokuviin.
Miksi se koskee?


Ei kommentteja: