keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Kun äänestä häviävät värit

Unessa sataa niin paljon, että puutarha vajoaa veden alle ja omenapuut kuolevat. Jotenkin toivon, että ne virkoaisivat seuraavana keväänä, mutta se on pitkä odotus. Toisessa unessa yritän soittaa hätänumeroon, mutta puhelu yhdistyy suoraan taksiasemalle. Taksia odotellessa tapaan pitkästä aikaa isän, ovatpa hänen hiuksensa valkoiset. Rutistan häntä lujasti, mutta hän ei tunne minua ja halaa kuin vierasta. Puhuu minusta väärällä nimellä ja luulee, etten ole paikalla. Sitten herään toukokuun aamuun, päivästä tulee lämmin, ja kaikkialla on ihanan vihreää. Omenapuissa on jo kukkanuput. Tuntuu kuin en olisi nukkunut ollenkaan.

Isä kuoli reilu viikko sitten sairauskohtaukseen yksin kotona. Mietin, tuntuivatko tuskaisat minuutit pitkiltä. Huomaan miettiväni, pelottiko häntä. Veljeni - josta tuli yhdellä puhelulla entistä tärkeämpi kiintopiste elämässäni - soitti minulle, ja panin merkille, miten ihmisen äänestä häviävät värit, kun on kerrottavana ja vastaanotettavana suruviesti.

Se viesti tuli yllättäen. Minun kaunis, suurenmoinen isäni on poissa. Iloinen ja rasittava isäni. Viikkoa aiemmin olimme hihitelleet aamiaispöydässä omille puujalkavitseillemme. Samanlaiset, isä ja tytär. Hän oli paistanut illalliseksi haukifileitä ja seurannut tyytyväisenä, miten minulle maistui. Minä olin kaivanut puutarhasta kuunliljan taimia, ja isä oli tullut auttamaan vaikka kuluneet polvet vaivasivat, koska savimaa oli niin kovaa, ettei taimia saanut yksin. Olin ajatellut, että voisin kiittää isää vielä erikseen jossain vaiheessa siitä, että hän auttaa minua nykyään niin usein, pyytämättäkin, mutta se unohtui. Sitten yhtäkkiä kaikesta pitääkin alkaa puhua menneessä aikamuodossa.

On vain luotettava siihen, että isä tiesi kaiken olennaisen. Että hänkin iloitsi siitä, että välimme olivat parantuneet ja että yhdessäolo oli helppoa. Että kalafileet ja kuunliljan taimet olivat hänen tapansa kertoa välittämisestä (koska asioista ei näköjään voinut puhua). Ja miten ylpeältä hän näytti helmikuussa, kun veimme hänet ravintolaan 70-vuotispäivällisille, ja koko perhe oli koossa.

Kirjoitin joitakin vuosia sitten isälle kirjeen. Hän ei vastannut, emmekä koskaan puhuneet kirjeestä tai sen sisällöstä. Kirjeessä oli ankaraa pelkoa siitä, että menetän isän, mutta myös niitä kauneimpia ja tärkeimpiä sanoja. Joskus mietin, mihin kirje oli joutunut.

Pari päivää isän kuoleman jälkeen etsin palautettavia kirjaston kirjoja hänen yöpöydältään ja avasin yöpöydän laatikon. Se oli tyhjä lukuun ottamatta kirjettäni. Isä oli säilyttänyt sitä kaikki nämä vuodet aivan sänkynsä vieressä. Se kosketti syvältä, mutta herätti myös paljon kysymyksiä, joihin en nyt saa enää vastausta.

On vain tyydyttävä tähän, meidän molempien epätäydellisyyteen, kipuilevaan suhteeseemme, kaiken keskeneräisyyteen.
Se oli nyt tässä. Onneksi oli niitä hyviä hetkiä, viime aikoina entistä enemmän, ne paikkaavat paljon. Ei kaduta.

Ei kommentteja: