keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Sydän. Aurinko.

Aurinko on kivunnut taas eilistä korkeammalle, kun lähdemme aamulla metsään. Koirat ehtivät kisata monta kierrosta juoksukilpailuaan, ennen kuin saan lumikengät jalkaan. Seuraamme jänisten jälkiä, kettujen ja myyrien jälkiä, maailmalta piiloon omaan valtakuntaamme.

Käymme yhä syvemmälle metsään, koirat juoksevat kaukana edellä ja lukevat kirsut lumisina viimeöisiä viestejä. Aina välillä ne kääntyvät katsomaan, pikkukoira aiempaa harvemmin. Se on mielestään iso jo, ja uskaltaa lähteä puiden taa seikkailemaan. Annan sen mennä ja hidastan vauhtia. Kuusikossa tuoksuu lapsuuden joululta, ja neulaset ovat käteen lämpimiä, auringon herättämiä. Raskaiden oksien alle on siroteltu käpysuomuja kuin sadetta. Oravan lounasravintola.

Harjun päivänpuoleista rinnettä, tukkitien yli ja mäenkylkeä ylös. Tuuli on piilottanut polut, ja metsäkoneet tehneet uusia. Mikä ennen oli metsä, on nyt katajainen mäki, ja järvelle näkee jo kaukaa. Koirat etsivät innoissaan ja erehtymättä tutut reitit, palaavat välillä takaisin hoputtamaan, kirmaavat sitten alas jäälle. Mäen laella tuulee navakasti lännestä, ja ajattelen miten tämä tuuli tuo kevään, kiiruhtaa tänne joutsenet ja telkät ja rastaat, heittää reilun viikon päästä peipposetkin, paiskoo ne kaikki näihin puihin laulamaan pakahduttavalla pauhulla, luomaan vimmalla kevättä ja elämää.

Järvenselkä on tuulesta tasainen, aivan kuin täällä ei olisi koskaan oltukaan. Kuin ei latu olisi tästä vielä hiljan kulkenut jonkin yksinäisen hiihtäjän jälkeen, kuin ei kettu olisi kuutamossa jolkotellut verkalleen toiselle rannalle. Pysähdyn nauramaan ääneen koirille, jotka hurjan hippaleikin lomassa heittäytyvät hankeen piehtaroimaan sydämensä kyllyydestä. Niiden tassut leimaavat uusia jälkiä lumeen, ja minä piirtelen sauvankärjellä sydämiä. Mietin kuvia, joita meillä on tapana piirtää ensimmäiseksi lumeen, hiekkaan, jäätyneeseen tuulilasiin, huurteiseen ikkunaan. Sydän. Hymynaama. Aurinko. Kukka. Oma nimi. Kuin kertoaksemme jotakin.

Rannassa kipuamme toista rinnettä ylös, ja välillä vajoan reittä myöten lämmön haurastuttamaan lumeen. Aurinko paahtaa takinselkää. Vihdoin ylhäällä heittäydyn selälleni lumiseen rinteeseen, suljen silmät ja kuuntelen lähestyviä tassuja. Kohta kaksi kuonoa touhottaa lämmintä läähätystä naamalleni ja kysyy, mikä leikki tämä on. Mustan koiran kylki on kuuma auringosta, kun se istuu viereeni. Kuuntelemme maailman ääniä: tuulta, tiaisia rantakoivikossa, omaa hengitystämme, mäntyjen napsahtelua kylmän yön jälkeen.

Nousemme jatkamaan matkaa, ja äkkiä hanki kantaa.

1 kommentti:

Addie kirjoitti...

Oi mitä kauneutta!