keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Silityksiä vailla

Onnistun lykkäämään äidille soittamista monta päivää. "Se vaikenee joka pelkää vastausta, ei kestä totuutta, jää vaille vapautta" laulaa PMMP. Näinhän se menee, ja siksi en haluaisi soittaa vaikka tiedän sen olevan välttämätöntä.

Lopulta soitan ja saan sanottua tämän: tuntuu, että kaikki veljeni toiveet kuullaan, mutta minua jostakin syystä ei. Äiti luopuu alkuperäisestä puolustuskannastaan ja sanoo ymmärtävänsä, lupaa vähän pahoittelevaan sävyyn kiinnittää asiaan huomiota. Huomaan taas yllätyksekseni, että vastauksen sijaan on tärkeintä itse puhua. Jos jättää vastauksen tai reaktion pelossa avaamatta suunsa, luopuu omastaan... sitähän minä olen tehnyt vuosien ajan vanhempieni suhteen, vaikka muussa seurassa olen normaalin rohkea.

Nyt käännän katseeni tähän: mikä minua estää, mitä minä tässä pelkään niin, että menee monta päivää kerätä rohkeutta tai viitseliäisyyttä omasta itsestä kertomiseen omille vanhemmilleen?


Luen Kimmo Takasen kirjaa Tunne lukkosi - vapaudu tunteiden vallasta. Takanen kiteyttää asioita mukavan selkeästi:

"Jokaisella on tunnelukkoja....Tunnelukko on lapsuudessa opittu tapa reagoida, kokea, tuntea, ajatella ja käyttäytyä." Toisin sanoen tunnelukko saa käyttäytymään lapsuudessa opitun selviytymismallin mukaisesti, vaikkei tilanne ole enää sama kuin lapsena eikä vaadi samanlaista selviytymistä. Tällöin ajattelu- tai toimintatapa kääntyy itseään vastaan ja onkin haitallinen. Koska se on syntynyt lapsuudessa tilanteessa, jossa lapsen tarpeet eivät jostain syystä ole tyydyttyneet, se on aikuisiälläkin vain selviämistä siitä, että tarpeet eivät tyydyty.

Lapsena esimerkiksi pyrin olemaan perheen vastuunkantaja, koska koin, ettei minun tunteilleni ja avuttomuudelleni ollut tilaa. Kun aikuisena käyttäydyn samoin, piilotan oman epävarmuuteni ja pyrin olemaan vastuussa muista, tunteeni eivät edelleenkään saa tilaa. Kukaan ei tule kysymään, onko kaikki hyvin, koska päällisin puolin näytän olevan täysin kunnossa, ja toisten asioihin keskittyminen saa minut itsenikin kokemaan, että omatkin tunteeni ovat hallinnassa. Näin tunnelukko saa minut vain toistamaan samaa lapsuuden vajetta ja luomaan ympäristöni samanlaiseksi kuin lapsena, ja tunnelukko vahvistuu entisestään. Tässä äidille soittamisessakin tunnen selvästi, että olisi niin paljon helpompaa vain olla hiljaa. Komennan itseäni puhelun aikana, nyt et naurahda ja vähättele sillä juuri sanomaasi, nyt sanot tämän lauseen, joka mielessäsi on, tämä on nyt sanottava. Uin tunnelukkoa vastaan sameassa virrassa.

Takanen tarkentaa vielä: "Tunnelukko syntyy lapsuudessa ja nuoruudessa edistämään sopeutumista kasvuympäristöön. Se syntyy sisäisenä reaktiona lapsuuden tilanteisiin, joissa lapsen emotionaaliset perustarpeet eivät tyydyty....Tunnelukkojen syntyminen ei ole lapsen hallinnassa, hän ei voi itse mitenkään niitä estää eivätkä ne ole koskaan lapsen omaa syytä.... Yksikään lapsi ei selviä lapsuudesta ilman tunnelukkoja."

Lohdullista tekstiä. "Tunnelukkomme eivät koskaan täysin katoa" mutta työstämällä ne saa heikentymään ja niistä voi tulla tietoiseksi.


Nyt sarastaa, ja pikkukoira kyllästyy kuuntelemaan näppäimistön ääntä ja tulee viereen hakemaan silityksiä. Se on mielestään niitä oikeutetusti ansainnut, koska en ole ainakaan viiteen minuuttiin antanut sille mitään huomiota. Siinäpä asennetta! :-)

2 kommenttia:

Neitoinen kirjoitti...

Kiva, että edellisestä kommentistani oli hyötyä! :)

Tuo tunnelukkojuttu on mielenkiintoinen ja siinä on varmasti paljon perää.

Olen joskus tehnyt netissä tunnelukkotestin (se löytyy kun googlaa skeematerapia); pitääkin mennä tekemään se uudelleen!

On muuten tosi voimaannuttavaa, kun saa itsensä tekemään jotakin sellaista, mikä ei tule kovin helposti.

Möme kirjoitti...

Itsekin olen tehnyt joitakin vuosia sitten netissä tunnelukkotestin (http://mommelonorsu.blogspot.fi/2009/04/kevatsadetta-ja-kasvukipuja.html), siksi onkin nyt kiinnostavaa lukea tuota kirjaa ja katsoa, mikä on tilanne.