sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Lapsuuden lahjoista

Kun olin pieni, teimme jouluksi veljen kanssa lahjatoivelistat. Minun listani oli aina pitkä ja sisälsi kirjoja ja kauniita esineitä, myös arvotonta rihkamaa, veljeni lista oli lyhyt ja legopainotteinen. Veljelle oli vanhempien vaikea keksiä lahjoja, joten hän sai toivomansa legot ja pari pehmeää pakettia. Minulle lahjoja oli enemmän: en saanut montakaan tavaraa toivelistalta, mutta paljon kaikkea muuta. Parhaita lahjoja olivat isän antamat, arvokkaammat piirustusvälineet. Isä antoikin aina vain pari lahjaa, muut paketit olivat äidiltä: kirjoja, sukkia, aamutossuja, hiuspinnejä, koruja, vaatteita, kiiltokuvia, pelejä.

Nykyään en vietä joulua, mutta koska äitini haluaa itsepintaisesti pitää perinteestä kiinni, meille on aina siellä joulupaketit odottamassa. Enkä minä halua mennä tyhjin käsin, joten vien jotain harkittua, mistä tiedän heidän pitävän. Äiti myös esittää edelleen avoimesti joululahjatoiveita ja odottaa niiden täyttyvän. Isän suhteen olemme veljen kanssa tuuliajolla ja yritämme epätoivoisesti keksiä, mitä muuta kuin suklaata voisimme tänä vuonna antaa.

Pariin vuoteen isältä ei ole tullut pakettia, ja äidinkin antamat lahjat tuntuvat vähän kyhätyiltä, vaikka hän painottaa haluavansa aina antaa "omannäköisiä" lahjoja. Onkohan siinä surutyötäkin, kun en olekaan "jouluihminen"? Minua se ei ole haitannut, mutta tänä vuonna pisti silmään, että veli sai Stockmannilta kalliita vaatteita ja keittiötavaraa, kun minä sain suklaalevyn (jollaisen olen saanut ennenkin ja josta menee nyt tammikuussa päiväys) ja ylijäämäpuseron. Paistinpannun veli oli saanut isältä. Isä myös viime tapaamisellamme kertoi naureskellen, kuinka Stockmannilla vain laadukkaimmat vaatteet olivat olleet riittävän hyviä veljen lahjaksi. Yhtäkkiä sinänsä merkityksetön ja materialistinen asia saa uusia merkityksiä, kun hahmotan siinä tutun kuvion: veli saa edelleenkin ne kalliit tavarat, joita hän toivoo, ja minä saan erilaisia pieniä juttuja, joita en ole toivonut.

Juttelen asiasta veljen kanssa. Hän muistuttaa, että ainahan se on ollut näin: hän sai paljon vähemmän paketteja kuin minä, koska yksittäiset tavarat olivat arvokkaampia. Minä totean, etten ole koskaan toivonut paljon pieniä paketteja, lahjojen suuri määrä ei ollut minun valintani. Lapsuuden lahjalistani olivat pitkiä yksinkertaisesti siksi, että maailmassa oli minulle paljon kaunista materiaa, eivät siksi, että olisin ollut veljeä ahneempi. Toisaalta emme ole enää lapsia emmekä tee lahjalistoja vanhemmillemme.

Muistan ihasteelleeni syksyllä isän kevyttä puutarhalapiota ja hänen todenneen leikkisästi, että minun pitää kirjoittaa joulupukille. Muistan kertoneeni äidille, että tarvitsisin uuden kunnollisen sateenvarjon. Ei siis ole kyse siitä, etteivätkö he tietäisi, mitä toivon tai tarvitsen, vaan siitä, että he eivät kuule toiveitani samalla tavalla kuin veljeäni.

Tunnen oloni kovin pikkusieluiseksi ja lapselliseksi, kun huomaan loukkaantuvani. Eihän isän tai äidin pitäisi joutua millään lahjoilla todistamaan, että olen tärkeä! On täysin typerää aikuisen ihmisen vinkua tavaran perään, suomin itseäni. Mutta samalla tiedän, että minua eivät sinänsä häiritse vaatteet tai keittiötarvikkeet (jollaisia olisin kyllä itsekin voinut käyttää), vaan tämä taas ilmenevä epätasa-arvoinen kohtelu. Perheessä, jossa aina kehutaan, että lapsia yritetään kohdella täysin samanarvoisesti. Kipupiste on siinä, ettei minua nähdä.

Tänä vuonna äiti olikin lahjakassia ojentaessaan jotenkin oudon anteeksipyytelevä. En tajunnut, miksi, koska eihän minulla ollut odotuksia. Nyt ymmärrän hänen käytöksensä. Pitäisikö seuraavan kerran soittaessa tiedustella, miksi hän pyyteli anteeksi, ja kysyä, miksei tämä ihannoitu samanarvoisuus vieläkään toteudu?

Joku kysyy, mitä sain joululahjaksi. Kysyjä oli saanut italianmatkan. En halua kertoa, että sain suklaalevyn.

2 kommenttia:

Neitoinen kirjoitti...

No onhan tuollainen epätasa-arvoisuus ihan p-seestä. Että veljen lahja maksaa tyyliin 200-300 euroa ja sinun 2-3 euroa.

Möme kirjoitti...

Kommentistasi tuli kiva olo. Se rohkaisi myös ottamaan tämän asian puheeksi vanhempieni kanssa, joten kiitos.

Soitin siis äidille, kerroin näistä tässäkin kirjoittamistani tuntemuksista ja sanoin suoraan, että tuntuu kuin minua/toiveitani ei kuultaisi. Onnistuin jopa olemaan itkemättä. :-)

Tuntui, että viesti meni perille, vaikka selittelyäkin oli jonkin verran. Kävi myös ilmi, että isä kuulemma kokee vaikeammaksi ns. lahjan ostamisen tytölle kuin pojalle. Se tuntuu käsittämättömältä, koska minä olen kuitenkin luonteeltani paljon enemmän isäni kaltainen kuin veljeni. Mutta ehkä hän ei näe sitä?
No, vanhempani tulevat reilun viikon päästä käymään, katsotaan jatkuuko keskustelu aiheesta silloin ;-) Isän sukupuolistereotypioita pitää ainakin taas ravistella!