torstai 3. tammikuuta 2013

Juomakulttuuriperhe kasvattaa

Mietin viime kesänä ja syksynä paljon lasista lapsuuttani. Pohdiskelut alkoivat, kun katsoimme kesän kynnyksellä elokuvan Svinalängorna. Sitä katsoessa ei tuntunut, kuin olisi katsonut elokuvaa ollenkaan, niin paljon samastumispintaa niin minä kuin adhd-puolisokin löysimme lapsuudestamme. Toisin sanoen katselukokemus ei ollut kovin nautittava. Itseäni ahdisti erityisesti joulukohtaus, jossa hyvää tarkoittava humalainen perheenisä haluaa jääräpäisesti tehdä asiat itse, vaikkei se kännissä onnistu, ja hermostuu niin toisten auttamisyrityksiin kuin omaan sähläämiseensä. Lopulta kaikki menee pilalle. Eivätkä lapset olisi kaivanneet kaikkea viimeisen päälle, joulukuusta ja lahjoja, vaan raittiin joulun. Liiankin tuttua.

Eniten elokuvassa ahdisti kuitenkin perheenäiti, joka ei osannut suojella lapsiaan isän juomiselta. Huomasin yllättäen suuttuvani oikein kunnolla. Pari päivää tunteitani pyöriteltyäni tajusin, että minussa oli paljon tukahdutettua vihaa äitiä kohtaan juuri tästä syystä. Isää kohtaan tunteeni ovat hyvin ristiriitaiset: hän on minulle tavattoman tärkeä, ja siksi alkoholismi herättää surua, pettymystä, ahdistusta ja pelkoa. Äitiä kohtaan olen tuntenut (tässä asiassa) vain suoraviivaista suuttumusta, jota en kuitenkaan ole koskaan ilmaissut.

Kun toinen vanhempi juo, lapset liittoutuvat pakostakin toisen vanhemman kanssa. Onhan hän ainoa vakaa ja turvallinen henkilö siinä tilanteessa. Ongelma on kuitenkin siinä, että valitsemalla yhteiselon alkoholistin kanssa toinenkin vanhempi on valinnut puolensa - lapsia vastaan. Silloinhan lapsi joutuu turvautumaan vanhempaan, joka ei kuitenkaan aseta häntä etusijalle. Eikä lapsella ole varaa tuntea normaaleja kielteisiä tunteita raitista vanhempaa kohtaan, koska lasinen lapsuus on hyvin mustavalkoinen.

Äitini synnit ovat olleet itsekkyys ja vähättely. Isän juominen ei ole ollut niin pahaa, että äiti olisi ottanut ja lähtenyt lasten kanssa. Kaikki olisi ehkä mennytkin paremmin, ellei äidilläni olisi ollut niin suuri kuuntelijan, ymmärtäjän tai ystävän tarve, että hän itse haki meistä lapsista liittolaisiaan. Kun äitini menetti miehensä alkoholille, hän päätti, että tyttärestä tulisi hänen ystävänsä ja uskottunsa. Sillä seurauksella, että minä jouduin oman taakkani lisäksi kantamaan äitini näkökulmaa perhe-elämäämme.

Isästä tuli "toi sun isäs", aina silloin kun tämä oli hankala. Kun isä oli kadonnut kellariin tai uuden kotimme rakennustyömaalle pidemmäksi aikaa, äiti lähetti meidät lapset etsimään. En tiedä, oliko hän vain laiska vai henkisesti niin väsynyt, joka tapauksessa hän ei tainnut ollenkaan ymmärtää, miten ahdistavaa meille oli huhuilla isää ja jännittää, missä kunnossa tämä löytyisi. Äiti loi meistä kolmikon, liittolaisia isää ja isän juomista vastaan. Minulle se oli kauhean ristiriitaista, koska isä oli minulle rakkaampi ja tärkeämpi kuin äiti, ja on edelleen, kaikesta huolimatta. Minä myös ymmärrän, miksi isä juo. 

Äitini muistelee välillä erästä ulkomaanmatkaa, jolta palattuaan hän löysi miehensä rampana (isä oli veistänyt humalassa puukolla polveensa) ja teini-ikäiset lapsensa keuhkokuumeessa sängystä (olimme odottaneet yömyöhään ambulanssia talvipakkasessa isän kanssa, jottei koko keittiö olisi sotkeentunut vereen). Äiti pudistelee päätään hymyillen ja huokailee, ettei koskaan ole kokenut sellaista kotiinpaluuta. Ja ettei hän sen jälkeen lähtenytkään enää itsekseen ulkomaille. Ja minä naurahtelen myös ja myöntelen, koska en muuta voi, ja huomaamattani luovun samalla omasta näkökulmastani.

Pakkohan tämän on loppua. En voi enää kantaa tätä suuttumusta sisälläni ja ymmärtää äitiäni loputtomiin. Jotenkinhan minun on tultava näkyväksi ja ilmaistava omat tunteeni. Mitä jos ensi kerralla äidin muistellessa tätäkin tarinaa sanoisinkin: "Turha sinun minulle on sitä päivitellä, minähän olin se, joka soitti ambulanssin!"

Ei kommentteja: