maanantai 24. joulukuuta 2012

Lyhyen päivän aurinko

Viime viikot ovat olleet raskaita, huomaan jälkeenpäin. Olen tehnyt liikaa töitä, hoitanut juoksevia asioita, kiroillut pakkasta, ollut ulkopuolisena tässä joulussa, tiuskinut tyhjästä ja keskittynyt kaikkeen paitsi siihen, mikä kaihertaa.

Vanha tuttavani a lähetti joulukortin. Veriarvot ovat huonontuneet ja elimistö sekaisin ja lääkitystä pitäisi säätää. Olen pari viikkoa sisäisesti sykkyrällä, ennen kuin vihdoin ymmärrän soittaa lääkärille ja keventää mieltäni. Järeämmät napit kehiin, kyllä se siitä. Keskustelun jälkeinen huojennus vasta paljastaa itselle, miten tämä on vaivannut. Muut tunteet työnnän pois mielestä.

 Päätän keskittyä lepäämiseen. Ulkoilla koirien kanssa ja kuunnella talvilintuja.

Ikävöin isää.
En kuitenkaan soita. Juhla-aikana se on vaikeaa, soittaminen. Pelkään ettei se halua jutella tai on humalassa. Haluaisin sanoa Isoja Tärkeitä Asioita ja pelkään, ettei se ehkä osaa ottaa niitä vastaan. Pelkään, että alkaa itkettää.

Suuttumus isää kohtaan on alkanut hellittää. Kaikkien näiden vuosien jälkeen raivo siitä, että viina menee minun edelleni, on vihdoin sulamassa pois, aivan vaivihkaa. Jäljelle jää ikävä - ja suru, joka on kuin nämä vuoden lyhyimmät aamut: aprikoosinsävyisessä aamuruskossa on harmaa vivahde, kuin kaikki värit olisi taitettu pimeällä. On hyytävän kylmä eikä tuule lainkaan. Puut kantavat lunta, eikä aurinko lopulta jaksa nousta niiden takaa. Jos asuisin oikein korkealla mäellä, ajattelen. Jos asuisin korkealla mäellä, näkisin auringon.

Muutaman valoisan tunnin jälkeen kuu kipuaa taivaalle ja herättää minut yöllä. Huomenna soitan, päätän vakaasti, kuten jo pari kertaa aiemminkin.

Ei kommentteja: