perjantai 28. joulukuuta 2012

Aivan tavallisena päivänä

Etsiskelen kiintolevyltä jotakin kateissa olevaa vanhaa työtiedostoa, enkä tahdo löytää. Sitten muistan, että kiintolevy on hankittu vasta vuonna 2004, mitäs sitä ennen tehtiin? Poltettiin levylle, keksin, ja kaivan hyllystä pölyyntyneen nipun cd-levyjä. Tiedosto löytyy, mutta löytyy yllättäen paljon muutakin: vanhoja runoja, kirjeitä, kuvia. Ja tiedosto, joka on päivätty yli kymmenen vuotta sitten, 23.11.2002. Se on isän puhe valmistujaisiini.

Hämmentyneenä luen noita sanoja vuosien takaa, sillä puheessa on paljon, mitä en muistanut. Kömpelöä huumoria, paljon epäolennaisia asioita, jotka olisin toivonut isän jättävän sanomatta, joitakin myötähäpeän aiheitakin. Ja kuitenkin nämä ovat isälle niitä tärkeitä asioita, tämä on hänen näkökulmansa minuun, tajuan. Ja yritän lukea siitä näkökulmasta. Joka riviltä paistaa isän ylpeys. Puheessa se tuntui kiusalliselta, ikään kuin minulla kehumiselta, mutta jos luen puhetta kuin kirjettä itselleni, näen selvemmin.

Asiavirheetkin ymmärrän nyt, eihän isä voi tietää asioista, joista en hänelle ole puhunut. Tämä on hänen tulkintansa minun elämästäni ja toiveistani. Puhe käsittelee enimmäkseen niitä järkytyksiä, joita olen isälle aiheuttanut valinnoillani, luonteellani ja elämäntavallani, ja varmasti olenkin ravistellut hänen kiveen hakattua maailmaansa.

Puheen viimeisen lauseen olin kuitenkin unohtanut kokonaan, ja nyt se pysäyttää:
"Kun istuin yliopiston juhlasalissa ja kuuntelin dekaanin puhetta, ajattelin mielessäni, että minulla on paras tyttö maailmassa, vaikka jossain vaiheessa olin sen unohtanut."


Tämä koskettaa syvältä.

Kirjoitin muutama vuosi sitten isälle kirjeen, ja olin harmissani, kun hän ei koskaan vastannut siihen. En tajunnut, että hän oli jo vastannut, kuusi vuotta aikaisemmin.

Ei kommentteja: