tiistai 30. lokakuuta 2012

Puhelu

Jatkoa. Soitan äidille. Kuulen omasta äänestäni kireyden, kun juttelemme aluksi niitä näitä (siitä äidin pyytämästä palveluksesta, jonka tietenkin taas suoritin), mutta äitini ei sitä huomaa. Toisaalta suuttumus on hyvä tunne - minusta tulee kärkkäämpi, rehellisempi.

Loppupuolella puhelua kerron, että muutama asia on jäänyt vaivaamaan. Koska kysymystä ei kuulu, kerron yhden esimerkin, ja äiti huudahtaa, ettei hän toki ollut sitä niin tarkoittanut. Sanat eivät vain olleet tulleet ulos suusta ihan niin kuin piti. Seuraa selittelyä. Tavallaan uskonkin selitykset, äitini on varmasti vilpitön. Mutta samalla ajattelen, että hänen toiminnassaan on paljon alitajuisia vaikuttimia, joista hän itse ei ole tietoinen, mutta jotka minä arvelen huomaavani.

Äiti olettaa, että asiat on selityksellä kuitattu. Ei anteeksipyyntöä, ei pahoittelua, ei minun tunteideni tiedostamista tai huomioon ottamista. Eikä kysymystä, mikä muu olisi jäänyt minua vaivaamaan. Nopeat heiheit, koska televisiosta tulee äidin lempiohjelma.

Äitini ei tarkoita pahaa. Hän ei vain osaa tätä. Mitä siinä voi tehdä?

Keskityn sen sijaan miettimään, mitä voi antaa isänpäivänä miehelle, joka toivoo vain nestemäisiä lahjoja.

Ei kommentteja: