maanantai 29. lokakuuta 2012

Irti riippuvuudesta

Parin kuukauden tauon jälkeen poikkesin vanhempieni luona kylässä. Viivyin ehkä puolisen tuntia, mutta siinä ajassa ehdin taas ärsyyntyä oikein todella. Istuimme keittiön pöydän ääressä teellä. Tarjolla oli keksejä, jotka eivät maitoa sisältävinä sopineet minulle. Äiti yritti jatkuvasti ajaa isää pois keittiöstä (jotta hänen ei tarvitsisi jakaa minua), ja onnistui sekä arvostelemaan ulkoasuani (kuten aina) että mitätöimään elämänvalintojani (jälleen kerran). Minulle jäi taas kerran sellainen olo, ettei minua nähdä, hyväksytä eikä arvosteta.

Aiemminhan minulle jäi näiden tunteiden lisäksi myös syyllinen (syyllistetty) olo siitä, että annan vanhemmilleni niin vähän aikaani. Siitä olen sentään päässyt vähän yli ja oppinut välillä pitämään puoliani heitä vastaan. Jotenkin koen, että isä on hyväksyvämpi ja aidosti kiinnostunut minusta, mutta kovin ankara hänkin on, aina vertailemassa, aina itse oikeassa.

Koen, että tämä on yksi elämäni suuremmista tragedioista: olla biologis-emotionaalisin sitein kiinni ihmisissä, joiden seura vahingoittaa minua. En koskaan täytä odotuksia, en käyttäydy oikein, ole oikeanlainen. En ole tarpeeksi tärkeä, jotta he kuuntelisivat, lopettaisivat juomisen, oppisivat hyväksymään. Olen liian tärkeä, joten he vaativat, tarvitsevat, kuormittavat ja syyllistävät. Eikä tilanteisiin näytä vaikuttavan se, yritänkö vai en. Viime vuosina olen pyrkinyt lopettamaan yrittämisenkin. Yhtälö on raivostuttava: minulla on ikävä näitä ihmisiä, ilahdun heidät nähdessäni, mutta viiden minuutin kuluttua haluaisin jo poistua paikalta.

Tämähän on myös yksi syy siihen, miksen ole koskaan halunnut omia lapsia. Vaikka näen lähipiirissäni lapsistaan onnellisia vanhempia, tunnetasolla pidän lapsen ja vanhemman suhdetta kummallekin tuhoisana. Uskon kyllä järjellä, että se voi olla palkitseva, mutta pahimmillaan se repii molempia ja jättää kummallekin jälkeensä kitkerän pettymyksen. Enkä minä halua olla tällä lailla tarvittu, pelkkä tarpeiden täyttäjä, enää kenellekään.

Tiedän, että nyt olisi aika ottaa puhelin käteen ja soittaa äidille, kertoa millainen maku vierailusta jäi. Kysyä, eikö hän ymmärrä miten loukkaavasti käyttäytyy.

En millään jaksaisi. Sielua kalvaa ikävä, jonka vierailu jäyti vain isommaksi. Se vie voimat. Sähköpostiin kilahtaa äidiltä viesti, jossa pyydetään taas yhtä palvelusta.

Ei kommentteja: