maanantai 4. kesäkuuta 2012

Pentuarkea

Viimeisin runo on kirjoitettu pikku koiranpennulle, joka on nyt neljä ja puoli kuukautta vanha. En olisi uskonut, että toinen kierros olisi näin paljon helpompi. Asiaa tietysti auttaa se, että tämä tapaus on niin sanotusti normaali pentu, joka osaa nukkua ja rauhoittua ja käydä tarpeillaan kuin pikkuinen taskukello, ja on lisäksi tavattoman ahne ja sopivasti kömpelö. Olen päässyt soveltamaan niitä oppeja, joita olin koirakirjoista lukenut sitä ensimmäistä pentua varten, ja jotka eivät silloin toimineet ollenkaan.

Luen huvittuneena reilun kahden vuoden takaisia tuntemuksiani ja näin jälkikäteen ymmärrän, että stressille oli ihan syytäkin. Kaikessa ei ollut kyse vain siitä, että talossa on ensimmäinen koira. Se pentu oli erilainen kuin muut, varhaiskypsä, stressiherkkä, kontaktinhakuinen, itsenäinen ja vietikäs, ja siitä on kasvanut omintakeinen ja ihana tyyppi, joka on oppinut rauhoittumaan ja nukkumaan yönsä ja jonka piirteet ovat jalostuneet hyviksi harrastusominaisuuksiksi. Agilityradalla sitä ei voiteta nopeudessa. Luovutusikäisestä asti se on halunnut vain juosta, kovaa, uusiin yhteisiin seikkailuihin. Ei ihme, että hihnassa on vieläkin vaikea malttaa kävellä mömmelövauhtia.

Tämä toinen kaveri taas jaksaa köpötellä vierelläni. Sitä kohtaan tunnen erilaista kiintymystä, samastuvampaa. Sillä on samanlainen tärkeysjärjestys kuin minulla, joten sitä on helpompi ymmärtää. Se nuuskuttelee kukkapenkin reunassa säkenöiviä helmililjoja intensiivisesti, tutkiskellen, ja minua naurattaa. Parin vuoden päästä olemme kaikki hioutuneet hyvin yhteen, ja meillä on kaksi todella helppoa koiraa, joiden kanssa on ilo seikkailla. Sillä ajatuksella jaksan hampaanvaihdot, uhmakiukuttelut, kasvimaalla juoksemisen ja yleisen hölmöilyn.

Kohta pihlajat ja syreenit kukkivat, ja järvivesi lämpenee päivä päivältä. Kun pulahdan vielä viileisiin aaltoihin, isompi koira on hetkessä rinnallani, ui tasaisin vedoin suuria kaaria silmissään tuttu syvä tyyneys. Pikkukaveri komentaa räksyttäen rannalla, eikä vielä halua kastella tassujaan. Kyllä se vielä oppii, että tämä kantaa: kuulas järvenselkä, meidän oma maailmamme.

1 kommentti:

supi kirjoitti...

Oi kun tuli hyvä mieli!