tiistai 8. toukokuuta 2012

Ikuinen ongelma, mutta kenen päässä?

"Naisten ja miesten ikuinen ongelma on se, etteivät he ymmärrä toisiaan." Hätkähdän ajatuksistani, sanoiko se tosiaan noin? Radiossa? Nuori ihminen, nykypäivänä? Mitä ihmettä?
Asvaltti jatkaa juoksuaan autonrenkaiden alle, mutkan jälkeen alkaa alamäki, kevätaurinko paistaa, radiossa soi jo jokin laulu. Jään makustelemaan tuota lausetta ja ihmettelemään sen herättämää vierauden ja ulkopuolisuuden tunnetta. Taas tässä kohdassa, taas tämä sama tunne. En ymmärrä lausetta enkä sen sisältöä enkä sen taustalla olevaa ajattelua ollenkaan. Aivan kuin puhuisin eri kieltä.

Tunnen naisia ja miehiä, joita en ymmärrä. Mieleeni ei ole koskaan juolahtanut, että sillä olisi mitään tekemistä sukupuolen kanssa. Minulla on läheisinä ystävinä miehiä ja naisia, joita ymmärrän todella hyvin. En ole koskaan kokenut, että se liittyisi mitenkään sukupuoleen. Olin hiljattain ystäväpariskunnan luona, ja eräs paikalla ollut tuttu heitti ohimennen kevyesti, että pariskunnan mies joutui olemaan ehkä liian naisellisessa seurassa (eikä siis viihtyisi kovin hyvin), koska hän oli paikalla ainoa mies. Suutahdin. Miksi minä muka olisin tälle miehelle, hyvälle läheiselle ystävälleni, huonompaa seuraa kuin joku hänen miespuolinen tuttunsa? (Jouduin toteamaan, että siinä tapauksessa minä en ole nainen - en halua tulla tyypitellyksi ensisijaisesti sukupuoleni edustajana ja lokeroiduksi stereotypiaan.) Edellisenä iltana minä ja tämä mies olimme ulkoiluttaneet koiria myöhään, miettineet, onko superkuu todellista kirkkaampi vain siksi että tiedämme sen olevan, ja kävelleet rinnakkain läheisessä hiljaisuudessa. Miksi hän ei viihtyisi?

Tällaisilla lausahduksilla ylläpidämme illuusiota perustavanlaatuisesta erosta. Sellaista todellisuutta, johon monet haluavat uskoa. Minusta tuntuu välillä, että heteroparit laittavat sukupuolen syyksi asiat, jotka liittyvät parisuhteeseen yleensä: väärinymmärrykset, huomaamatta jääneet vihjaukset, erilaiset ajattelutavat. Eivätkö ne ymmärrä, että kyse on persoonallisuuksista, ei sukupuolista? Onko liian helppo niputtaa kaikki vain sen syyksi, että toinen on mies tai toinen nainen, silloinhan ei tarvitse yrittääkään ymmärtää?

Televisiosta tuli hiljattain ranskalainen dokumentti, jonka aihe oli provosoivasti se, ovatko miesten ja naisten aivot erilaiset. Vaikka ohjelmassa haastatellut ala-asteikäisetkin olivat varmoja, että tyttöjen ja poikien aivot ovat erilaiset, koska tytöt pitävät vaaleanpunaisesta enemmän kuin keltaisesta, näille "erilaisille ajattelutavoille" ei löytynyt pohjaa sukusoluista, perinnöllisyystieteestä tai aivojen rakenteesta.

Sen sijaan ohjelmassa kerrottiin, että aivot kehittyvät sen mukaan, miten niitä aktivoidaan. Jos ihminen on lontoolainen taksikuski, hänen hippokampuksensa suurenee, kun kaupunkikarttaa on pyöriteltävä mielessä päivittäin. Jos ihminen harrastaa trigonometriaa, matematiikkaan kykenevät aivoalueet kehittävät yhä uusia ja uusia hermokytkentöjä. Lisäksi on havaittu, että aivot kasvavat vielä seitsemän vuoden ikään asti ja kehittyvät koko loppuikämme, teini-ikään saakka varsin voimakkaasti.

Huomaatko, mitä yritän sanoa? Jos lasta aletaan vauvasta asti kohdella tietyllä tavalla, vaikkapa poikana, häntä rohkaistaan liikkumaan ja riehumaan ja hänelle tarjotaan autoja ja matemaattisia leluja, hänen aivojensa osat, jotka vastaavat motoriikasta, tekniikasta ja matematiikasta, kehittyvät erityisen paljon. Seitsemänvuotiaana, kun aivot ovat kasvaneet täyteen mittaansa, kasvatuksen tulokset näkyvät varmasti lapsen ajattelussa ja kyvyissä. Siinä vaiheessa vanhemmat toteavat, että kyllä pojat ovat ihan luonnostaan parempia teknisessä ajattelussa kuin tytöt.

Jos lasta kohdellaan vauvasta asti vaikkapa tyttönä, hänelle jutellaan paljon ja hänen odotetaan myös vastaavan, häntä ohjataan rauhalliseen, vuorovaikutteiseen leikkiin, ja hänen kielikeskuksensa kehittyy huimaa vauhtia. Hän oppii lukemaan jo ennen kouluun menoa, ja yläasteella hän oppii ongelmitta ruotsia ja ranskaa. Mutta kyllähän silloin toki voidaan todeta, että tytöt ovat selvästi kielellisesti lahjakkaampia kuin pojat.

Näin kasvatus muokkaa meitä. Ei ainoastaan asenteitamme ja tapojamme, vaan myös aivojemme rakennetta.

Onneksi jokaisen aivot ovat täysin yksilölliset ja vallattoman kehityskelpoiset. Aivoja nimittäin voi kouluttaa myös uudelleen, synnyttää uusia kytkentöjä ja kehittää uusia taitoja. Aivot voi opettaa pois sukupuolittuneesta ajattelusta. Voi muistaa, että edelleen, tässäkin, erot ovat suurempia sukupuolten sisällä kuin niiden välillä.

Ulkopuolisuuden tunne helpottaa vähitellen. Minun maailmani on tässä, ja minun aivoni eivät ole miehen eivätkä naisen aivot. Ne ovat minun omani, ainutlaatuiset, eivät putkea eivätkä tippaleipää. Eikä niiden tarvitse koskaan olettaa, että pelkkä sukupuoli tekisi toisesta ihmisestä vieraan.

2 kommenttia:

Veloena kirjoitti...

Mulla on ihan samanlainen ongelma näiden juttujen kanssa. Epäilen, ettei kyse ole eri kielen puhumisesta, vaan erilaisessa maailmassa elämisestä. Sellaisessa, jossa tuo ero oletetaan ja hyväksytään ja sitten sitä aletaan hyväksyä paikassa jos toisessa.

Ja olen täsmälleen samaa mieltä siitä, että heterosuhteiden kohtaamisongelmat harvemmin johtuvat mystisestä ja annetusta mieheydestä tai naiseudesta - eiköhän niillä ole enemmän tekemistä omaksutun sosiaalisen roolin kanssa (johon sukupuolten käsittäminen varmaankin vaikuttaa joko heteronormatiivisesti tai sukupuolirooleja neutraloivasti), temperamentin kanssa, ihmisten elämäntilanteiden ja toiveiden epäsynkan kanssa. Hyvä kirjoitus!

Itse en ole koskaan tuntenut pelkässä miesseurassa oloani epämukavaksi siksi, että muut ovat miehiä, mutta kylläkin joskus siksi, että ne alkavat kohdella jotenkin eri tavalla, attribuoida asioita naiseuteen tai jopa moralisoida jotain asenteitani siihen kontrastoiden. Että koska on nainen, pitäisi tehdä tietyllä tavalla. Oh my. Siinä meinaa kyllä tämä täti kiivetä seinille. :D

Olen myös vähän allerginen sellaisille kommenteille että eihän ne miehet ymmärrä tai että onpa ne yksinkertaisia. Musta se on kauhean surullista, miten poikavauvoille puhutaan jo heti syntymän jälkeen vähemään tunnepuhetta ja pidetään vähemmän sylissä. Eikä vanhemmat edes huomaa mitään tapahtuvan. (Onneksi tästä on kirjoitettu viime aikoina, ehkä tulossa on muutos.)

Muuten, kyllähän ne aivot myöhemminkin kasvavat... just muutamia vuosia sitten uutisoitiin siitä, että aivojen sosiaalisia suhteita mutkikkaasti tulkitsevat aivojen osat kasvavat 25-26-vuotiaaksi saakka (keskimäärin). Eli että sitä ennen esim. moraalinen pohdinta tapahtuu aika hataralta pohjalta. Jotenkin omaa menneisyyttä tarkastellen musta tuntuu siltä, että voipi ihan hyvin pitääkin paikkansa... :D

Veloena kirjoitti...

Huooh. Ekan kappaleen loppu: aletaan nähdä, ei aletaan hyväksyä. :)