perjantai 2. maaliskuuta 2012

Yhä vaiti

Minulla on eräs vanha ystävä, joka asuu toisella puolella maata. En koskaan matkusta sinnepäin, joten en koskaan käy kylässä. Osoitteestakaan en ole enää varma. Tiedän, että ystävälläni ei ole ollut aivan helppoa elämässään, ja ajatukseni hänestä on kääritty pieneen huolestuneisuuteen, kuin hauras astia silkkipaperiin.

Emme tapaa usein, mutta kun olemme tavanneet, välillämme ei ole ollut etäisyyttä. Mutta viime aikoina yhteistä puhuttavaa ei ole löytynyt, olemme liian irti toistemme arjesta. Hänellä on lapsikin, iso jo.

Joulukortteja oli tänä vuonna yksi liian vähän, ja päätin jättää tämän ystäväni ilman korttia. En halunnut, että ystävyytemme, se välittäminen, joka kerran oli välissämme, typistyy kerran vuodessa tavan vuoksi kirjoitettavaan joulukorttiin. Ajattelin, että otan yhteyttä muilla tavoin, kunnolla, kirjoitan vaikka kirjeen.

En ole kirjoittanut. Kun en ole varma osoitteestakaan. Ja on vaikea keksiä kirjoitettavaa, kun elämä on vienyt niin eri suuntiin. Muistikuvanikin hämärtyvät, olimmeko koskaan läheisiä? Ja kyllähän ystävyys toisaalta säilyy, vaikka välille kasvaisikin vuosien hiljaisuus.

Sisimmässäni tiedän, ettei se säily. Hiljaisuus kuihduttaa sen. Äänettömyys satuttaa. Puolustaudun, että kyllähän hän toki tietää, että ajattelen häntä. Mutta ei hän tiedä. Mistä tietäisi?

Sanoilla rakennetaan sillat ihmisten välille. Ja vaikenemisella ne puretaan, valitaan toisia teitä kuljettavaksi.
Minne matkasit, ystäväni? Miksi en huutanut perääsi?

Ei kommentteja: