maanantai 27. helmikuuta 2012

Vara-avain

Minun on aina ollut hurjan vaikea kestää sitä, että minulle ollaan vihaisia syyttä. Tai vaikka vain tyytymättömiä. Tilanteen epäoikeudenmukaisuus tukahduttaa, halvaannuttaa. Palaan johonkin kauas. Olen opetellut sietämään sitä, käyttäytymään kypsästi, mutta minuun astuu outo levottomuus, joka ei jätä rauhaan. Olipa kyse vaikka vain siitä, että tietämättäni olen aiheuttanut toisille ihmisille ja heidän lemmikeilleen harmia ja huolta viemällä taudin tuliaisiksi.

Tällä kertaa vaiennan itseni, ennen kuin alan iltamyöhällä neljättä kertaa kerjätä puolisolta vakuutteluja siitä, ettei minulle olla vihaisia eikä minua syytetä, kysehän on vahingosta tai olosuhteista enkä minä mitenkään voi kaikkea hallita. Suu kiinni nyt.

Kulje tämän läpi.

Menen sänkyyn, hengitän syvään ja astun sisään tähän pelkoon. En ymmärrä sitä, en käsitä mistä se kumpuaa, mutta ehkä voin elää sen läpi ja kuunnella. Mieleen tulee lapsuus ja se, kuinka minua sanottiin huithapeliksi. Kuinka olin iloinen ja vauhdikas, hajamielinenkin, aina huone sotkussa ja tavarat kateissa.

Muistan, millaista oli saada oma avain. Se oli muodikkaassa vaijeriavaimenperässä ja siitä tuli ison tytön olo. (Toisilla oli avain kaulanauhassa, ja minäkin olisin salaa halunnut olla avainkaulalapsi, vaikka en ymmärtänyt mitä se tarkoitti.) Pidin siitä, miltä avain tuntui kädessä, kylmältä ja kulmikkaalta, se tuoksui jännältä ja oli muodoltaan kiinnostavan geometrinen. Avainta käytettiin panttina tervapadassa ja kivenä ruutuhypyssä. Avainta kokeiltiin kaikkiin lukkoihin, josko se sopisi sittenkin. Ja aina välillä avain hukkui.

Minulta se hukkui usein. Ja olisin kestänyt mieluusti kaikki rangaistukset ja kotiarestit, jos minun ei vain olisi tarvinnut kohdata vanhempieni vihaa. Heidän väistämätön suuttumuksensa oli ajatuksenakin niin ahdistava, että mieluummin jätin kertomatta. Pelkäsin liikaa. Kun totuus viikkojen päästä paljastui, vanhempani olivat tavattoman pettyneitä minuun siksi, että olin valehdellut. He suuttuivat siksi vielä enemmän. Enkä minä koskaan osannut kertoa heille, etten salaillut ja huijannut tahallani vaan siksi, että kun he suuttuivat, jokin minussa särkyi. Yritin vain puolustautua viimeiseen asti, ylläpitää eheyttä niin kauan kuin mahdollista.

Kahdeksanvuotiaana istun myöhään illalla sängyllä ja itken pakahtuakseni, huoneeni on hämärä, ja sängyn vierellä vihainen äiti tivaa, miksi ihmeessä en ole kertonut että avain on kadonnut. Huomenna sitä olisi tarvittu. Äänestä kuultaa pettymys ja loukkaantuminen, luvassa on kotiarestia ja saan maksaa lukkojen sarjoittamisen omista säästöistäni. Ja huomenna minun pitää ottaa mukaani vara-avain, ja sitä en missään nimessä saa hukata. En kuule sanoja, ne puuroutuvat, seinät kaatuvat sisäänpäin, yö on yhä pimeämpi.

Suuttuminen silloin kun koin, etten ollut tahallani tehnyt mitään väärää, tuntui hylkäämiseltä. Kuin minulla ei olisi oikeutta elää ja siksi en olisi enää olemassa. Minuuteni hävisi jollakin tavalla, kun minuun ei enää luotettu. Olin herkkä lapsi, mutten kyennyt käsittelemään ahdistustani. Pienistä asioista tuli suuria ja liian vakavia.

Ja jotenkin olen yhä siinä. Makaan sängyssä, keskityn hengittämään ja voin painaa epävarmuuteni taka-alalle, voin peittää sen ja analysoida tilanteen järjellä, mutta jokin minussa uhkaa pirstaloitua. Se uhka on tehnyt minusta mukavan ja harmittoman, sellaisen joka pyrkii miellyttämään, vaikka todellisuudessa ihailen suoria ja rohkeita ihmisiä ja haluaisin heidän kaltaisekseen.

Toki olen edistynyt, minusta on tullut vakavampi ihminen, joka ottaa elämän kevyemmin. Aiemmin naamioin maailmani raskauden kestohymyn taakse. En enää hae hyväksyntää aktiivisesti tavoittelemalla mainetta ja kunniaa. Pienin askelin olen kulkenut kipupisteitäni kohti, kasvanut, muuttunut ja päässyt nyt vihdoin tämän olennaisen äärelle.
Mutta mistä tämä tulee, ja miten sitä muutetaan? Miksi en kestä tätä, miksi hajoan?

Ei kommentteja: