torstai 2. helmikuuta 2012

Pohjolassa

Aamulla ulos lähtiessä mittari näyttää jyhkeät -30,0 astetta. On taas asteen kylmempää kuin eilen. Fleecetakin päälle toppatakki ja toppahousut, kauluri, fleecekaulaliina, rukkaset ja lopuksi se kaikkein tärkein, fleecevuorattu villapipo, jonka korvaläpät voi solmia tiukasti leuan alta kiinni. Kiskon kankein käsin hupun päähän ja tunnen olevani kuin ne pikkuiset, jotka eivät muhkeassa toppahaalarissaan saa liikutettua raajojaan vaan ovat tuomitut liikkumaan kädet sivulle sojottaen.

Vaapun pihalle koiran kanssa, joka liikkuu yhtä vaivalloisesti kuin minä töppösiin tungetuilla tassuillaan. Hetkessä hengityksemme jäätyy kuuraksi silmäripsiin, viiksiin, kaulaliinaan. Aamulenkki on lyhentynyt puoleen normaalista, mutta hoipertelemme metsän läpi pellonreunaan katsomaan oranssinhehkuista nousevaa aurinkoa. Se on pakko nähdä, jotta muistaa, ettei maailma ole pelkkää kylmää kuutamoa.

Tuntuu, että kaikki on pysähdyksissä. Menen ulos vain pakosta, koiran kanssa hakemaan puita liiteristä tai viemään roskat. En soita kenellekään. On liian kylmä elämiseen. Lämmitys on täysillä, ja sytytän tulta uuniin aamuin illoin, kuin meditaationa. Viivyn kiireettä liekkien äärellä, koira tulee nojailemaan kylkeen ja tuijottaa tuleen kanssani. Iltaisin käperryn sohvalle kutomaan lapasia, kuin haluaisin lisää lämpöä, eikä mikään riittäisi. Jättimukillisia teetä ja kuumaa mehua. Ylimääräisiä voileipiä. Villasukkia. Päiviä, jolloin pakkanen lauhtuu vain muutaman asteen. Tätä on elämä Pohjolassa.

Silti jotenkin nautin tästä äärimmäisyydestä. Luonnon luomasta draamasta. Siitä, että on valtavan kylmää ja että lumi painuu raskaana, raskaana maata vasten. Siitä, että me kestämme tämän, että me sinnittelemme pakkasen ja lumen läpi. Ja me selviämme, ja lopulta tulee vapauttava, hengittävä kevät.

Maanantaina tuuli kääntyy etelään.

2 kommenttia:

supi kirjoitti...

Minun voimani, se joka kantaa läpi kylmän ja pimeän talven, on aika samanlainen. Talvi osaa kaikessa veemäisyydessään olla todella kaunis, eikä vähiten siksi, että tällaista valoa ei ole missään muualla. Ihailen laillasi luontoa, ihmisiä ja eläimiä, jotka sitkeilevät läpi armottoman talven. Ja kun kevät vihdoin saapuu, se on suoranainen ihme joka vuosi! Kaikesta nurinasta huolimatta luulen, etten vaihtaisi tätä mihinkään.

(Kyllä, meidänkin lenkit on olleet aika lyhyitä näinä päivinä.)

Möme kirjoitti...

Kevät ei tunnu samanlaiselta ilman tätä talvea, se on totta. Voimia kylmyyteen!