perjantai 2. syyskuuta 2011

Meren yli turkoosia ja kultaa

Unessani olen taas taistelussa, aina näissä vakavissa ja pysähtyneissä sodissa, hetkissä juuri ennen kuin kohtalo pannaan täytäntöön. Katson merenlahden yli tihkusateen läpi vastustajia, joskus värikkäitä, konemaisia jättiläisiä, joskus inhimillisiä, vaatetettuja petoja. Ihmetyn tästä kaikesta.

Tätä hämmennystä en koskaan koe valveilla, se kuuluu tänne, näihin hetkiin, tätä pienuutta suuremman edessä, kohtalonomaisuutta, taisteluun alistumista. Koskaan en pelkää, vaikkei toivoa ole. Aseeni ovat vaatimattomat, ja etsin turhaan kilpeä.

Hyynharmaa merivesi ei estä vääjäämätöntä sotaa lähestymästä, se on kylmää ja suolaista ja oudoin äänin kutsuvaa. Se on kohdattava. Aallokosta kimpoavat kuin heijastuksina kullan ja turkoosin sävyt. Ne ovat osa maailmaa, jota en näe enkä tunne, mutta johon on kuljettava.

Herään aina ennen viimeistä hetkeä. Enkä tiedä, kuka on se taipumaton, vakava minä, joka ei väistä tätä kohtaloaan. Joka toivoo kilpeä suojakseen, koska on liian alttiina, liian näkyvissä, liian hauras, muttei silti kavahda eikä käännä katsetta. En tunne sitä, se en ole minä.


Sain tänään tietää, että veriarvoni ovat huonontuneet. En vielä tiedä, mitä kaikkea se tarkoittaa. Luovuin a:sta kepein sydämin, mutta se kurottaa ulapan yli viipyilevän syleilyn.

Nyt seison hetken tässä merenlahdella.

Ei kommentteja: