torstai 22. syyskuuta 2011

Luvassa viilenevää

Nukun levottomasti, ja hurjistuneissa unissani olen vieraissa paikoissa ja oudoissa vaatteissa, kiipeämässä taas huteria portaita liian korkealle. Tulevan lääkärinsoiton aiheuttama jännitys vatsanpohjassa herättää varhain.

En ole koskaan tavannut tätä lääkäriä, ja hänen mietiskelevä mutinansa puhelimessa paljastaa, ettei hän oikeastaan tiedä tästä asiasta mitään. Selitän asioita, jotka hänen pitäisi nähdä papereista, ja joudun käyttämään k-sanaa, kun en juuri silloin saa päähäni sitä paljon kätevämpää latinankielistä adenooma-sanaa.

Painotan, että aiemmin olen saanut lähetteen erikoislääkärille läheiseen kaupunkiin, toivoen niin käydän nytkin. Mutta setä surisee langan toisessa päässä, että jos kokeiltaisiin kolme kuukautta ja katsotaan sitten, mihin suuntaan veriarvot menevät ja pitääkö lähteä erikoislääkärille. Tunnen itseni koekaniiniksi ja haluan kiljua: "Kolme kuukautta! Viimeksi olin lääkkeillä yli kolme vuotta! Voisitko sinäkin nyt vähän sitoutua tähän juttuun?!" Mutta myöntelen ja kerron että ei, lääkkeitä ei enää ole kotona, palautin loput apteekkiin, tarvitsen uuden reseptin ja kyllä, varaan sitten itse uuden laboratorioajan.

Tunnen olevani yksin. Mietin, loppuuko tämä joskus. Vai olenko loppuelämäni aina muutaman vuoden inhoilla lääkkeillä ja sitten taas seurannassa, kunnes jotakin ilmenee. Eikä ole tässä ketään, keneltä kysyä.

Arvon, minä päivänä aloitan lääkkeet. Mikä olisi sopiva päivä uhrattavaksi alakulolle, pahoinvoinnille, väsymykselle ja päänsärylle? Huominen? Ensi viikon perjantai? Mikään ei ole toista parempi päivä, kehnoja kaikki tarjokkaat. Suututtaa.

Pieni, hedelmäkärpäsen kaltaista vinhaa sinnikkyyttä osoittava ääni kuiskuttelee, että joillakin ihmisillä on oikeitakin ongelmia. Oikeasti Vakavia Sairauksia. Ja tämänkin vaivan kanssa jotkut joutuvat läpikäymään leikkauksia ja sädehoitoja, joten minulla on asiat oikeasti hyvin EI SAA VALITTAA. Yritän huidella sitä syrjemmälle ja piipittää yön pimeydessä puolisolle, että vähän pelottaa kyllä nyt. Ja hän ymmärtää. Muistan taas, etten ole yhtään yksin, vaikka neuvoton olenkin.

On tämä vahva olkapää, johon nojata ja katsella verhonraosta vilkkuvaa tähteä, kun hallan harmaa kissa hiipii nurmen poikki yöllä. On ystäviä, joiden kanssa voi viihtyä mitään puhumatta. Joiden kanssa katsoa Vettä elefanteille ja pauhata elokuvan kaikista norsuja koskevista asiavirheistä. Jotka lähettävät pieniä arkisia hyväntuulisia viestejä juuri, kun niitä eniten tarvitsen. Jotka onnistuvat jotenkin olemaan aina lähellä.

Äidille ja isälle en sano mitään, koska en osaa vielä vastata mihinkään kysymyksiin. Enkä jaksa juuri nyt kantaa ketään. Jotenkin tuntuu kevyeltä ja hilpeältä vain vertailla isän kanssa omenalajikkeita ja vaihtaa hilloreseptejä ja huomata, etten enää ole hänen arvostelulleen niin altis kuin ennen. Jotenkin olen kasvanut.


Ja onhan minulla tämä syksy, oma vuodenaikani, korppien ja närhien äänimaailma, sateessa punaiset lehdet. Mudan tuoksu ja hanhien huuto iltahämärässä.

Kohta tuuli kääntyy pohjoiseen.

Ei kommentteja: