torstai 9. kesäkuuta 2011

Tämä seuraa minua koko viikon

Olemme kahden keittiössä ja muistutan isää siitä, että hän on alkoholisti. Pikku hiprakassa hän kieltää asian hyväntuulisesti, naureskelee, vähättelee, vaikka minä intän. Onhan se nähty, ettei hän osaa ottaa vain vähän ja juoda ns. sivistyneesti. Ja silti hän vain yrittää painaa asiaa villaisella, ärsyttää minua, ehdottaa, eikö me voitaisi vaan nyt ihan huolettomasti juoda yhdessä lasilliset. Pöydällä on muutama pullo, hän voisi tästä tarjota.

Ahdistukseni kuohahtaa yli äyräiden. "No kun me ei kyetä siihen!" räjähdän. "Me ei kumpikaan kyetä siihen!" Karjaistessani totuuden ulos tajuan sen itsekin. Tämä ei ole vain isän ongelma. Kyse on siitä, että hän ei pysty olemaan juomatta liikaa, ja siitä, että minä en pysty käsittelemään koko asiaa ahdistumatta. Olemme molemmat solmussa, eri tavoin.

Kurkussa kuristaa. Isä menee vakavaksi. Hän kahmaisee pullot syliinsä, nyt niitä on iso sylillinen, ja kantaa ne lavuaariin, pois. Minua alkaa itkettää, kun katson häntä: vakavaa ilmettä, kaljuuntunutta päätä, vatsakasta olemusta, ryhdikkyyttä. Kaikki hänessä sanoo, ettei hän soisi viinan tulevan väliimme.

"Mä rakastan sua, isi", kuiskaan. Ja isä halaa minua, lujasti, vahvoin käsivarsin.

Ei kommentteja: