maanantai 27. kesäkuuta 2011

Oma paikka

Viime viikkoihin mahtuu seikkailuja niin yöllä kuin päivälläkin, erikoisia unia, joista merkittävimmässä olen muuttumassa vuohi-ihmiseksi, ja katson turkin peittämiä käsivarsiani ja tunnen kuinka jokin ihmisyys ja sukupuolisuus minusta on katoamassa, ja se on ennenkokemattoman kiehtovaa ja villiä ja hurmaavaa.
Päivisin sataa, ja tapaamme kaikenlaisia ihmisiä ja koiria, käymme reissussa ja vastaanotamme vieraita, joka päivä on jotakin, enkä vapaahetkinäkään oikein malta vain istua ja olla. Jään vähälle unelle, katson yhdeltätoista illalla makuuhuoneen ikkunasta auringonlaskun punaamia männynlatvoja ja olen samanaikaisesti aivan virkeä ja väsynyt.

Olen nauttinut tästä kesästä aivan eri lailla kuin aiemmin. Viime kesä meni ensimmäisen pennun tuomassa stressissä, muistan vasta loppukesästä rentoutuneeni, sitä edelliset kesät taas vaihtelevasti, monet aika suorituspainotteisesti. Nyt ehdin pysähtyä katsomaan, kuinka ahomansikat punertuvat ja silkkiset kiinanpioninnuput paisuvat.

Nyt minulla on lauma, joka pitää huolta itsestään ja toisistaan, ja minä olen vapaa haaveilemaan ja kuuntelemaan.

Juhannuksena meillä on ystäviä kylässä, tohinaa riittää koirien kisaillessa ja hyvissä keskusteluissa, ja minä puuhailen keittiössä, rentoudun tekemällä, poimin kukkia. Ihmiset lähtevät ostamaan lisää karkkia - mikä hymyilyttää minua jotenkin tavattomasti, olen niin kiintynyt näihin tyyppeihin ja heidän karkinhimonsa on hellyttävää - koirat jäävät nukkumaan leikistään uupuneina sohvalle ja lattialle, oikovat väsyneet jalat, huokaisevat, ja hetkessä on aivan hiljaista. Istahdan nojatuoliin aistimaan tätä rauhaa, ulkona ropisee pehmeä sade ja avoimesta ikkunasta tulvii sisälle kosteanmehevä tuoksu ja mustarastaan lurittelu. (Miksi ne aina laulavatkin tällaisella sateella, minun rakkaat lintuni?) Tässä hetkessä tiivistyy kaikki olennaisin. Tämä kaikkien ystävyys.

Käyn koko viikonlopun läpi suuria tunteita. Valtavaa kiintymystä ja kuulumista johonkin. Katson tätä kaikkea kuin kauempaa ja ihmettelen, miten lyhyessä ajassa ihmisistä ja eläimistä voi tulla niin merkittäviä. Samalla koverran mieleeni pientä sijaa tulevalle laumanjäsenelle. Illalla olen niin uupunut, että romahdan, mutta tässä on turvallista uupua. Aamulla jaksan taas paremmin, kun ahmimme uunilämpimiä skonsseja antaumuksella voin, hillon ja juuston kera niin, että voimme jo hieman pahoin kaikesta syömisestä ja meidän on kaikkien pakko siirtyä vaaka-asentoon koirien kanssa sulattelemaan aamiaista.

Notkea, nokkaansa koputtavainen ystäväni kirjoittaa siitä, millaista on antaa kesyttää itsensä.


"Minun kettuni oli aluksi aivan tavallinen kettu, samanlainen kuin satatuhatta muuta. Mutta minä tein siitä ystäväni, ja nyt se on ainutlaatuinen maailmassa.

....

Ja hän tuli taas ketun luo.
- Jää hyvästi, hän sanoi.
- Hyvästi, kettu sanoi. - Nyt saat salaisuuteni. Se on hyvin yksinkertainen: Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä."

- A. de Saint-Exupéry

2 kommenttia:

supi kirjoitti...

Luin tämän toiseen kertaan, ja vieläkin herkistää. Kovin samanlaisissa fiiliksissä olemme mekin, ja uskallan tämän sanoa koko retkueen puolesta.

Möme kirjoitti...

:-)