perjantai 20. toukokuuta 2011

Kuka tunnustaa olevansa?

Minua ihmetyttää usein, miksi monet kertovat kannattavansa tasa-arvoa, mutta henkäisevät heti perään, etteivät toki ole feministejä. Se on outoa, sillä feminismihän on nimenomaan tasa-arvon kannattamista. Mitä muuta sen luullaan olevan?

Tietysti feminismiä on monenlaista, mutta kokemukseni mukaan kyseessä on halu antaa jokaiselle tilaa olla oma itsensä niin, ettei kukaan ole toista arvokkaampi. Ja saada tämä periaate kiinteäksi osaksi yhteiskuntaa ymmärtäen, että meillä on yhä olemassa enemmän ja vähemmän näkyvää epätasa-arvoa. Mitä niin kielteistä tässä on, että oma kanta pitää erikseen rajata: "kannatan kyllä tasa-arvoa, mutta en ole valmis minkäänlaisiin toimiin sen suhteen enkä uhkaa sinun arvomaailmaasi millään tavalla"?

Tällaisella puheella ylläpidetään sitä 1800-luvulta periytyvää asennetta, että feminismi on jotakin kielteistä, pelottavaakin, eikä ymmärretä, että feminismin tavoitteena on poistaa kaikenlaista syrjintää, ei korvata yhtä syrjinnän lajia toisella. Lisäksi vaikutetaan olevan täysin sokeita sille työlle, mitä feministiset liikkeet ovat tehneet miesten ja poikien valinnanvapauden eteen. Ikään kuin feminismi typistyisi joksikin ihme sukupuolisodaksi.

Kysehän on oikeasti siitä, että opetellaan asettumaan kaikenlaisten ihmisten asemaan ja katsomaan tilannetta heidän näkökulmastaan! Ja että ymmärretään, että vaikka kaikilla olisi teoriassa (siis näennäisesti) yhtäläiset mahdollisuudet elämässä, käytännössä niin ei kuitenkaan ole. Ja että osa tarvitsee tukea siihen, että nämä yhtäläiset mahdollisuudet oikeasti toteutuvat. On osattava katsoa kokonaisuuksia ja syy-seuraussuhteita vähän laajemmin ja tarkemmin kuin on ihan pakko.

Minulle feminismi on myönteisiä arkipäivän tekoja ja puheita, ja lähipiiristänikin suurin osa on feministejä, vaikka he eivät sitä itse tunnustaisi.

Erittäin mielenkiintoisia ajatuksia suomalaisesta tasa-arvo- ja feminismikeskustelusta kannattaa lukea täältä!

3 kommenttia:

supi kirjoitti...

Ongelma ei ehkä niinkään ole asiasisältö, vaan sana feminismi. Se tuo helposti mieleen mustavalkoisen, tiukkapipoisen aktivistimielikuvan; valitettavan usein on niin, että omaa asiaansa ei voi ajaa vastustamatta avoimesti jotakuta. Vähän sama kuin jos eläinten oikeuksien puolestapuhujia alettaisiin sanoa kettutytöiksi. En tunnusta olevani kumpaakaan...

Möme kirjoitti...

Itselleni ei tule tuollaista mielikuvaa feminismi-sanasta. Mistähän se lähtee? Ja voisiko sille tehdä jotakin?

Eläinten oikeuksien puolustajat leimattiinkin kaikki yhdessä vaiheessa kettutytöiksi, eikä siinäkään nimityksessä ollut mitään perää. Ja kaikenlaisia vähemmistöjä on kutsuttu vaikka millä nimillä.

Mutta siihen voisi vastata niin, että alkaa itse käyttää sanoja myönteisesti, ottaa ne haltuunsa.

Mielestäni sulle saisi tulla sanasta 'feministi' mieleen vaikkapa minä: monivärisyyteen ja avarakatseisuuteen pyrkivä arkipäivän aktivisti. ;-) Ja kyllähän se pipo välillä kiristää, mutta onko sekään niin vakava asia?

supi kirjoitti...

Asioiden ja ilmiöiden luokitteluorientaatio tuottaa mulle yleisestikin nielemisvaikeuksia, ehkä kyse ei ole sen kummemmasta :) mutta feminismi-käsitteen ongelmallisuutta olen aiemminkin ajatellut tämänsuuntaisesti. Asian pitäisi toki tulla ennen muotoa, mutta jos jollakin sanalla (nimilapulla) on vahva arvolataus, saattaa itse asia kärsiä siitä. Mustavalkoprintterillä ei saa monivärisiä kuvia, ikävä kyllä.

Ja niin, olen tuon kettutyttö-ajankin elänyt, onneksi se liikanimi on päässyt unohtumaan leviämisen sijasta.