keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

Ahdistusta ajan puutteesta

Olen seuraillut muutamaa sarjakuvablogia jo hyvän aikaa. Hippo kertoo hauskan pelkistetysti adhd:sta, Sähköjäniksessä on myös hauskoja elämän ja eläinten sattumuksia, ja Wolf piirtää kauniisti ja koskettavasti.

Nämä blogit ja se, että sain viikonloppuna kokeilla piirtopöytää, on suistanut minut innostuksensekaiseen epätoivoon. Tarvitsen mielestäni piirtopöydän, ja heti. Ei auta, että kaapissa on erilaisia papereita ja välineitä käyttämättöminä, sillä tuollainen piirtopöytä on juuri minun juttuni. Sillä pääsee käyttämään värejä tavalla, jollaista olen aina kaivannut.

Mutta mutta. Kun en osaa piirtää riittävän hyvin. Ja mitä enemmän toisten, taitavampien, kuvia katselen, sitä riittämättömämmäksi koen itseni. Teini-iässä nimittäin piirsin paljon, silloinhan minulla ei ollut ns. elämää - siis ei ystäviä, ei tekemistä, ei uskallusta mennä ja jättää kotia toisten, vastuuttomampien, harteille. Istuin ison kirjoituspöytäni ääressä tuntikausia piirtämässä. Olisin tarvinnut opettajan, mutta ohjattuun harrastamiseen ei ollut varaa. Aina myös kamppailin sen kanssa, etten voi olla todella taitava, parempi kuin muut; sellaiseksi minut oli kasvatettu, aina olisi pitänyt olla paras. Onneksi opin lopulta kyseenalaistamaan suorituspaineet ja nauttimaan tekemisestä.

Sitten tuli muu elämä, ja piirtäminen jäi, ja tunnetusti se on niitä taitoja, jotka eivät kehity kuin tekemällä. Nyt tilanne on se, että osaan piirtää hyönteisiä, kukkia ja auttavasti eläimiä, mutta en esimerkiksi ihmisiä tai puita mielestäni riittävän hyvin. En usko sommittelutaitoihinikaan. Saatikka, että kykyni taipuisivat vaikkapa minua inspiroivaan mangaan. Joten mielikuvissani hankin piirtopöydän ja osaan sen jälkeen kuin ihmeen kaupalla loihtia mitä vain. ;-)

Ajastahan tässä on kyse. Se ei tunnu ikinä riittävän. Ja nyt tämä visuaalisen itseilmaisun tarve on taas herättänyt tuon iänkaikkisen ahdistukseni. On niin paljon, mitä haluaisin tehdä, ettei kaikki ole mahdollista normaalin vuorokausirytmin puitteissa. Vähintään pitäisi jättää leipätyö. On tietysti syytä olla iloinen, että ehdin kuitenkin näinkin paljon: kirjoittaa, harrastaa liikuntaa, hoitaa puutarhaa, laittaa ruokaa ja leipoa, pelata, kutoa, katsoa elokuvia, lukea kirjoja, kouluttaa omaa ja vähän muidenkin koiria, opetella uutta, soittaakin joskus. Mutta vielä pidempi luettelo on kaikkea, mitä vielä haluaisin tehdä: kaikkea jo mainittua vielä enemmän, ja lisäksi tutustua uusiin ihmisiin ja eläimiin, piirtää, tuunata vaatteita, kirjoa, askarrella, matkustella enemmän, tanssia, tehdä koreografioita, perehtyä kaikenlaiseen uuteen tekniikkaan sitä mukaa kun sitä markkinoille tulee, luistella, opetella kalligrafiaa, opetella soittamaan uusia soittimia ja lukea kaikkea kiinnostavaa käyttöoppaista sanakirjoihin, mieluiten keskikokoisen kunnankirjaston laajuudelta. Jatkuvasti tuskailen sitäkin, ettei näillä seuduin ole japanintunteja, vaikka minun pitäisi oikeastaan olla iloinen siitä, että italiaa olen kuitenkin voinut viime vuodet opiskella.

Ja sanotaan se nyt suoraan: pelkään etten kehity. Olen tottunut siihen, että pystyn kehittämään taitojani aika monissa jutuissa. Mitä jos piirtäminen olisikin poikkeus?

Toisaalta olen käyttänyt viime vuosina hirveästi aikaa kaiken miettimiseen sekä elämänhallinnan ja rennomman asenteen opetteluun. Ehkä nyt olisi aikaa luovuudelle?


Viime yönä koivut ovat sanoneet * POP *
Ja pienet vaaleanvihreät silmut ovat pursahtaneet hiirenkorviksi. Olisinpa ollut kuulemassa.

2 kommenttia:

Pieni Kissa kirjoitti...

Veitpäs sanat suustani! Jos keksit tähän ongelmaan jonkun ratkaisun, kerro minullekin. ;)

Möme kirjoitti...

:-D