maanantai 14. maaliskuuta 2011

Aina ei kaikki mene niin kuin aikoisi

Eilen illalla olin ihan sellaisissa tunnelmissa, että aloitan tänään ahkerasti työt ja hoidan siinä sivussa yhteydenpidon ystäviin ja blogien päivitykset kuntoon. Enpä arvannut, että työ, jossa joudun perehtymään syöpähoitoihin, maanantainen räntäsade ja uutisjanoni täyttäminen Japanin katastrofikuvilla vetäisivät olon aivan lamaantuneeksi, jopa ahdistuneeksi. Onneksi minulla on tässä tämä joku, jonka kanssa jakaa myöhäinen lounastunti ja ikäviä tuntoja. Puolison kanssa tuli parannettua maailmaa, tai ainakin paasattua ihan kunnolla, ja sydän keveni.

Hän toi tietooni erään taannoisen naistenlehden artikkelin, joka käsitteli masennusta kolmen ihmisen näkökulmasta. Sinänsä myönteiseksi tarkoitettu juttu sortui ikäviin ja aivan turhiin vastakkainasetteluihin. Masennuksen hoitovaihtoehdoiksi annettiin se, että lääkäri lähettää vastaanotolta kotiin selviämään yksin mielialalääkkeiden kanssa, ja se, että alkaa liikkua, syödä terveellisesti ja pitää itsestään huolta. Selvä se, että jälkimmäinen kuulostaa paremmalta, ja sillä tekosyyllä voidaan leimata taas kerran masennuksen lääkehoito kaikki tunteet turruttavaksi, ihmisen passivoivaksi muoti-ilmiöksi.

Nähdäkseni kielteiset kokemukset lääkärikäynneistä eivät ainakaan näissä masennustapauksissa liittyneet siihen, että masennusta voidaan hoitaa lääkkeillä, vaan siihen, että lääkäri ei ollut kuunnellut eikä ymmärtänyt potilasta, tai kyseinen lääke ei ollut sopinut, eikä sitten oltu hakeuduttu uudelleen lääkäriin vaihtamaan lääkettä. Väitteet, että Suomessa lääkärit vaan tuputtavat potilaalle pillereitä, ovat mielestäni aivan käsittämätöntä puppua - niin vaikea itseni ja läheisteni on ollut saada lääkitys jopa silloin, kun sitä on todella tarvittu.

Olisi korkea aika, että lääkkeistä alettaisiin puhua myönteiseen sävyyn. Itse olin opiskeluaikoinani hihhuli, joka vastusti kaikkea sokerista ja eläintuotteista televisioon ja lääkkeisiin, ja voin kertoa: ei se kaikki minua onnellisemmaksi tehnyt. Kokeiltu on kiinalaista lääketiedettä, liikuntaa, vegaaniravintoa, tanssia, verenpaineen vaarallisen alhaiseksi pudottanutta paastoa, vihreää teetä, ylikansallisten yhtiöiden vastustamista, ituja, yhteisöllisyyttä, elävää ravintoa, absolutismia, viljan jauhamista itse, vehnänoraita, päivittäistä tunnin joogaa luonnon helmassa ennen aamiaista, vyöhyketerapiaa, luomuisaa fennoveganismia, kierrätysvaatteita ja matokomposteja - ei toiminut. Sama minä olin kuin nyt, ylä- ja alamäkineni, iloineni, kausiflunssineni ja kilpirauhasoireineni. On naurettavaa väittää, että jokin yksittäinen elämänmuutos auttaisi kaikkia ihmisiä samalla tavalla. Esimerkiksi masennuksessa ei ole koskaan kyse siitä, syökö maitotuotteita tai ostaako luomukasviksia. Tuon vaiheen kokeiltuani ja ohitettuani ärsyttää, että samat asiat ovat nyt muodissa - kaikenlainen hihhulointi on jotenkin nyt nostettu ihmeelliseen arvoon.

Minä edustan varmaan aika tyypillistä tapausta siinä, että normaalisti ihan terve ja toiminnallinen ihminen sairastuu masennukseen, kun on kohdannut ja osin käsitellytkin kriisin elämässään. Muistan sen hetken kun myönsin asian itselleni - siihen asti olin vain sinnitellyt ja koettanut tarttua itseäni niskasta kiinni. Oli heinäkuu, kesälomani oli lopuillaan mutten tuntenut rentoutuneeni, lojuin haluttomana sohvalla ja riitelin puolihuolimattomasti jostakin pikkuasiasta puolison kanssa. Tuntui, etten jaksa keskittyä edes riitelyyn, ettei mihinkään asiaan ei ole olemassa mitään ratkaisua ja etten ikinä haluaisi nousta sohvalta. Kesken riidan sanoin sen ääneen: mä taidan olla masentunut tai jotain.

Ja tsemppasin vielä sen verran, että varasin ajan lääkäriin. Jossain taustalla itsesyytökset kaikuivat vielä, mutta ehkä vähän hiljaisempina, koska en oikein jaksanut välittää niistä. Ja lääkäri teki juuri niin kuin toivoin: kirjoitti pillerireseptin, antoi lähetteen mielenterveystoimistoon ja lähetti kotiin sairaslomalle. Tämäkin olisi jo auttanut, mutta lisäksi hän teki jotakin minulle arvokasta. Sen kymmenminuuttisen, kiireisen terveyskeskusvastaanottoajan aikana hän katsoi minuun ymmärtäväisesti ja sanoi, että kaikki masentuvat joskus. Että se on ihan ymmärrettävää. Elämä vaan joskus menee niin.

Synninpäästön saaneena palasin kotiin ymmärtäväisen puolison luo lepäämään ja olemaan rauhassa masentunut. Se oli vapauttavaa ja helpottavaa. En todellakaan kaivannut sillä hetkellä mitään yhteisöllisyyttä, masentuneiden liikuntaryhmiä tai vertaistukea. Tarvitsin tilaa olla yksin ja levätä. Tarvitsin luvan masentuneena olemiseen. Oli ihanaa, että tukenani oli myös lääkitys. (En tässä vähättele ystävieni merkitystä, mutta ystävät eivät voi olla ihmisen ainoa terapia- ja parannuskeino. Olisi ollut epäreilua olettaa niin. Tarvitsin erilaista apua.)

Monilla tavallisilla ihmisillä masennus eittämättä paranee ajan myötä itsestään. Se ehkä selittää tällaiset epärealistisen kuuloiset "tartuin vain itseäni niskasta kiinni ja aloin liikkua" -kommentit. Siinä vaiheessa, kun ihminen voi tahdonvoimalla selättää masennusoireet, hän on todellisuudessa jo aika pitkällä parantumisessaan. Sitä oloa, että ei vain kykene mihinkään, koska elämässä ei ole toivoa, ei voiteta tahdonvoimalla, sillä se on aivokemiallinen kysymys, jolla ei ole tahdon kanssa mitään tekemistä. Ja juuri siksi masennuslääkkeiden tuoma apu voi olla niin arvokas.

Minulle löytyi heti sopiva lääke, ja se nosti minut pahimmasta suosta nopeasti, alle kuukaudessa. Tunsin, että sain elämäni takaisin, ja minulla oli lääkkeiden ansiosta voimia alkaa työstää elämäni kipukohtia mielenterveystoimistossa. Nopean toipumisen takia masennuksesta tuli yksi elämäni hedelmällisimmistä käännekohdista, koska sain kiinni sekä depression aikaisista tuntemuksista että niihin johtaneista syistä: suorituskeskeisestä elämänasenteesta, omien tarpeiden ja tunteiden kieltämisestä, vaikeudesta käsitellä elämän arvaamattomuutta.

Jos olisin odottanut oloni helpottavan itsestään, niin olisi varmasti käynyt, mutta masennuksen pitkittyminen olisi ollut hirvittävän raskasta. Enkä olisi saanut muutettua elämäni suuntaa enkä tehnyt näitä oivalluksia. Olisin sairastunut masennukseen myöhemmin uudelleen.

Söin mielialalääkkeitä vuoden, ja se oli hyvä vuosi. Omalle elimistölle sopiva mielialalääke ei turruta tunteita, mutta se lieventää pahimmat epätoivon syöverit. Se ei vie iloa elämästä, ei tee ihmisestä zombieta eikä muuta persoonaa, vaan katkaisee kuukausien, jopa vuosien aikana kehittyneen ahdistuksen ja toivottomuuden. Jotkut puhuvat lääkkeistä myrkkynä, mutta sinä kesänä ennen lääkitystä juomani katkeruuden ja synkkyyden kalkki oli paljon pahempaa myrkkyä. Masentuneena mikään ei tunnu miltään - lääkitys tuo kaikkivoittavan uupumuksen tilalle tunteet takaisin.

Vuoden lääkityksen ja terapian jälkeen olin saanut itseni aivan uusille raiteille ja tuntui turvalliselta luopua lääkkeistä. En kuitenkaan lopettanut hoitoa kesken, vaan sovimme lääkityksen purkamisesta yhdessä lääkärin kanssa. Minulla oli hyvä tukiverkosto, ja olin muuttunut ihmiseksi, joka ei pitäisi enää toisiin tukeutumista heikkoutena. Lääkehoidon lopettamisesta minulla oli kohtalaiset vieroitusoireet, mikä ehkä kertoo osaltaan siitä, että lääkitys toimi. Minun tapauksessani oli erittäin hyvä, että masennusta hoidettiin ensisijaisesti lääkkeillä. Ne katkaisivat nopeasti yhä pahenevan kierteen.

Sen sijaan, että paasataan siitä, kuinka me länsimaiset ihmiset voimme elintasostamme huolimatta niin huonosti, voitaisiin olla iloisia siitä, että meillä on mahdollisuus hoitaa itseämme. Meillä on turvallisia ja toimivia lääkkeitä ja aikaa sekä sairastaa että toipua. Minulle on aivan turha puhua siitä, miten köyhemmissä maissa yhteisö kannattelee ja tukee jäseniään - emmehän me tiedä, kuinka paljon elämä on siellä vain selviytymistaistelua päivästä toiseen.

Artikkelissa, josta hikeennyimme toistuvasta masennuksesta kärsivän puolisoni kanssa, kävi kyllä ohimennen ilmi, että lääkitys oli auttanut kaikkia kolmea tarinan päähenkilöä. Toimittaja oli kuitenkin halunnut sivuuttaa sen ja nostaa esiin - ajan hengen mukaisesti - ravinnon ja liikunnan vaikutuksen hyvinvointiin. En tietenkään kiistä niiden hyväätekevyyttä, enhän muuten itsekään niihin panostaisi, mutta aina sellaiseen ei ole voimia, ja silloin tarvitaan muita keinoja.

Lehtijutussa todetaan: "Nämä cipralexit, mirtazapinit ja muut auttavat selviämään päivästä toiseen. Ne taittavat tunnesyöksyiltä kärjen, mutta itse ongelmaa ne eivät poista."
Väärin. Ne nimenomaan poistavat itse ongelman. Ihminen selviää kyllä ilman lääkkeitä päivästä toiseen, mutta hän ei voi muuttaa tahdonvoimalla tai aurinkotervehdyksillä välittäjäaineidensa epätasapainoa. Siihen tarvitaan kemiaa.

2 kommenttia:

supi kirjoitti...

Kiitos, tämä oli tosi hieno juttu! Olen itse asiassa taas syyllistänyt itseäni lääkkeiden syömisestä – ja miksi? Rakkaimman harrastukseni ohjaaja, jonka juttuja kuuntelen kolme tuntia viikossa, marmattaa jatkuvasti siitä miten lääkkeet kertyvät vahingollisiksi kuona-aineiksi elimistöön. Olen ollut jatkuvasta reseptilääkityksestä riippuvainen ala-asteiästä asti, joten kelaan taas pienessä päässäni että voisinko ehkä luopua kaikista lääkkeistä jos vaan joogaisin tarpeeksi ahkerasti. Napsin kuitenkin pillereitäni ja olen syyllinen, syyllinen, syyllinen. Kyllä, joku adhd voi ottaa tuollaiset räpätykset ihan tosissaan, vieläpä vatvoa niitä tukehtumiseen asti.

Nyt sain taas vähän hengitysilmaa kun luin tämän. Kiitos vielä kerran. <3

Möme kirjoitti...

Kaikenhan ne sanoo kertyvän kuonaksi elimistöön! ;-) Itse en usko enää ollenkaan mihinkään kuonateorioihin. Se on vain hyvä keino pelotella ja piinata ihmisiä ja siten koukuttaa heidät johonkin aatteeseen/ravinto-oppiin/liikuntalajiin. Ja joogankin aatteet perustuvat iänkaiken vanhoihin käsityksiin, kun ei vielä mitään mistään tiedetty. :-P

En siis kiistä, etteikö jooga tekisi ihmiselle hyvää, mutta miksikään lääketieteelliseksi pohjaksi siitä ei ole.

Tunnetusti hyperterveellisestikin elävät ihmiset sairastuvat. Kaikkea ei voi hallita tai ennaltaestää.

Itse yritin aikoinani joogata kuukautisvaivoja pois, se oli ihan kamalaa. Ilman lääkkeitä voin kauhean pahoin, yritin siinä sitten jotain liikkeitä vääntää ja hengitellä, ja jatkuva syyllisyys painaa siitä, etten tee tarpeeksi. Muutenhan näiden oppien mukaan minun olisi pitänyt olla aivan oireeton. Nykyisin vetäisen oikein tyytyväisenä niin tuhdit särkylääkkeet, että olen edes puolittain työkykyinen.Tulkoon vaikka mitkä kuonat! :-P

Kokeiltu siis on, ei toimi. Eikä vika ole minussa vaan siinä, että väitetään jonkin yhden asian parantavan vaivat, joita se ei oikeasti voi parantaa. Esim. adhd on synnynnäistä, sillä ei ole asanoiden kanssa yhtään mitään tekemistä. Kyllähän tuo adhd-puolisokin aikoinaan seisoi pihamaalla pyjamassa ennen aamiaista päällään, koska oli lukenut jostain, että seisomalla päällään kolme tuntia päivässä voittaa ajan. Huhheijaa. Eipä tainnut adhd-kaaos silläkään lähteä. ;-)

Napsi vaan pillerisi ja ole niistä ylpeä! On hienoa, että olet hakenut oireisiisi apua ja pidät itsestäsi huolta tavalla, joka toimii!