perjantai 25. helmikuuta 2011

Napakassa otteessa

Olin kahdeksanvuotiaana sudenpentuna myymässä partiolaiskalentereita, kun naapuruston bernhardilainen kaatoi minut olkapäistä hankeen ja tervehti minua innostuneesti nuolemalla naamani. Minua ei pelottanut paljon, mutta olin ahdistavasti vankina siinä itseäni isomman koiran jättiläismäisten tassujen alla hyvän tovin ja mietin, etten pääse tästä vapaaksi ennen kuin joku ihminen tulee pelastamaan minut. Ehkä huomiseen asti. Eikä kukaan kai voi auttaa, koska tämä on maailman suurin koira. Kohtaloni on ehkä nääntyä tänne pakkaseen.

Koira-arkuuteni karkottivat sittemmin aikuisiällä ystävien ja naapureiden lupsakat koiratuttavuudet, onneksi. Mutta vuoden takaisesta, pentua suunnittelevasta ja hermostuneesta minästä on silti kuljettu pitkä matka tähän. Olen huomaamatta muuttunut.

Nyt, yhtäkkiä, minä olen se, joka pysähtyy onnettomuuspaikalle epäröimättä, tarttuu tiellä pelosta vapisevan ison ajokoiran pantaan napakan tyynesti, avaa autonsa takaluukun ja komentaa koiran hyppäämään autoon. Se on refleksi. Tässä on täysin avuton eläin puolishokissa keskellä sysipimeää maantietä, poimitaanpas se ensimmäiseksi turvaan ja katsotaan sitten tilanne.

Toimin niin kuin toimisin omankin koirani kohdalla. Sen jälkeen ehtii sitten jutella ihmisten kanssa, käskeä soittamaan poliisille, viedä varoituskolmiota, ohjata liikennettä, osoittaa empatiaa kolhiutuneen auton pelästynyttä kuljettajaa kohtaan. Panen ohimennen merkille oman rauhallisuuteni, kyllä kaikki järjestyy. Tässä on nyt tilanne ja sen mukaan on toimittava. Ja vaikka se toinen koira ei ole törmäyksestä selvinnyt, tällä toisella ei näytä olevan vammoja.

Odotamme poliisia äänettömässä, hätävilkkujen leikkaamassa pimeydessä, ja vähitellen koiran paniikki haihtuu, tiivistyy autonikkunoiden sisäpuolelle läähätyksen kosteutena. Hyvä tyttö, sanon sille matalalla äänellä, ja suupieleen melkein karehtii hymy: mistä minä tiedän mikä se on, mutta tämä fraasi minulla on selkärangassa.

Kun varpaani ovat jo tunnottomat ja manaan kännykän tyhjentyvää akkua, siniset valot siintävät vihdoin mutkan takaa. "Erittäin hyvin toimittu", poliisi sanoo, ja hämmennyn täysin: en ole tehnyt mitään mitä kuka tahansa muu ei olisi tehnyt. Avaan takakontin, ja koira katsoo minuun pyytävästi: se haluaa vain maata tässä, ei muuta, ja haraa vastaan, kun poliisi yrittää saada sen nousemaan ja hyppäämään ulos. Lopulta sen on taivuttava virkavallan edessä, ja minä jään toivomaan, että sillä on mikrosiru ja että omistaja löytyy. Ja että surua lieventäisi se, että toinen iloinen hännänheiluttaja on sentään säästynyt.

Kotona halaan omaa koiraani, tiukasti, enkä halua koskaan päästää irti.

2 kommenttia:

supi kirjoitti...

Itkettää.

Möme kirjoitti...

Niin minuakin näin jälkeenpäin välillä. Ja illalla uni ei tule, kuvat pyörivät mielessä.