maanantai 7. helmikuuta 2011

Kevät on jo lähempänä kuin kaukana

Näin ensimmäiset muuttolinnut sulaveden valtaamalla pellolla: kirjavanokkaisia lunneja ja pieniä pingviinejä. Koska ne ovat varmasti nälissään, hain entisen mummolan keittiönkaapista undulaattien siemenseosta ja heittelin linnuille sitä auditorion lattiaksi muuttuneelle pellolle. Auditorio olikin jo täyttymässä ihmisistä, ja pelokkaat pingviinit piileksivät nurkissa pälyillen ympärilleen hämmentyneinä. Kylvin viljalti jyviä ja siemeniä lattialle, jotta linnuilla ei olisi hätää, ja puikahdin ulos ovesta, kun opettaja tuli luokkaan.

Unissa on ollut taas tunteita ja aamuissa valoa. Aurinko alkaa herättää ja korvata keinotekoista sarastusvaloa. Hitaasti, kuin valtavan kellonkoneiston jättimäiset ja ruosteiset hammasrattaat nytkähtäisivät yhden vaivalloisen pykälän verkkaisesti naristen eteenpäin, elämä kodissamme on hieman keventynyt. Ehkä se on tämä valo, jokin biologinen vaikutus, jota ei voi itse säädellä. Mutta olemme hymyilleet vähän enemmän ja jaksaneet vähän enemmän, minä varsinkin. Helmikuu on jo kevättalvea. Tämä kylmä ei kestä ikuisesti. Ja jotakin iloa voi saada siitäkin, että paarustaa lumikengillä aavalla järvenselällä pikkukoiran kirmatessa ympärillä vapaudesta villinä.

Silti vähän pelottaa. Adhd-puolisolla on tapana päättää jokatalvinen masennusjakso viikon-parin ylikierroksiin. Ja nyt hän on ollut huomattavasti tavallista väsyneempi, ja minä mietin, tuleeko sitten ylikierroksistakin entistä hurjemmat. Kuin hän olisi syvällä musteensinisessä merenpohjassa, kuin horrostamassa, kuukausikaupalla, jossakin äärettömän valtameren valtavassa hautavajoamassa, ja ponnistaisi sitten äkkiä ylös sieltä, yhä kiihtyvää vauhtia pintaa kohti, niin että äkillinen paineenvaihtelu sekoittaa pään ja korvat poksuvat ja silmissä viiraa ja kalat suihkivat säkenöivinä parvina ohi.

Ylikierroksilla en nyt tarkoita sellaista tervettä, hieman liian voimakasta innostusta, vaan kiihkoisaa mutta uupunutta tilaa. Mieli on yhä väsynyt ja olo ahdistunut, mutta se ilmenee eri tavalla, oikeastaan päinvastaisella tavalla. Lamaantuneena puoliso sukeltaa yhä syvemmälle, hypertilassa hän pyrkii yhä ylemmäs - kummassakaan tilassa hän ei voi hyvin eikä ole niin sanotusti aivan oma itsensä. Kierrokset kiihtyvät ja kalvavat yöunet ontoiksi, päivät turhautuneiksi.

Olen monesti onnellinen, että adhd-puolisoni ei ole maanisdepressiivinen. Silloin tämä heilahtelu olisi vielä voimakkaampaa ja tuhoisampaa. Mania pelottaa minua. Ehkä kontaktin menettämisen takia; jos puoliso olisi niin kierroksilla, ettei enää kuuntelisi minua eikä haluaisi puhua minulle. Se olisi meille molemmille yksinäistä, nykyisellään tunnen enintään ulkopuolisuutta tai ärtymystä.

Pyörittelen näitä ajatuksia vähän turhaan, sillä puoliso on vielä aika tiukasti sohvanpohjalla. Välillä vain hänessä pilkahtaa jokin vimma, joka enteilee päänsisäistä vinhaa karusellia. Jännittää.

Ei kommentteja: