tiistai 8. helmikuuta 2011

Kahvia ja kardemummaa

Huomasin tässä päivänä muutamana, etten ollut leiponut pullaa ikuisuuksiin, joten pyöräytin itselleni punssipullia ja adhd-puolisolle pähkinäkierteitä. Ohimennen mietin, miksi pullan leipominen onkin jäänyt, vaikka se on niin kotoisaa hommaa. Kardemumman tuoksukin on niin taivaallinen.

Sitten eilen sattumalta luin parin vuoden takaisin blogikirjoituksia ja muistin, miksi. Koska adhd-puolisollani on anoreksia, joka nosti taas päätään aika tarkkaan pari vuotta sitten, ja jotenkin se minun kyvyttömyyteni auttaa häntä ja toisaalta raivon ja pettymyksen tunteet kiteytyivät juuri pullaan. Leivoin siis adhd-puolisolleni usein pullaa ja tarjoilin sen hänen herkkunsa, kermavaahdon, kera. Ja sitten hän oli mennyt pettämään minua syömishäiriön, tuon kavalan viettelijättärensä, kanssa. Suomut putosivat silmiltäni, ja näin koko alastomana palelevan totuuden ja sen, että tätä oli jatkunut jo hyvän aikaa. Silloin tuntui, että minä voin leipoa vaikka käteni puhki, ilman että siitä on mitään hyötyä. Että petän vain itseäni, koska todellisuudessa olen täysin voimaton ja hyödytön.

Ja ne kaikki pelon, hädän ja suuttumuksen tunteet liittyivät tähän yhteen asiaan: että minä vaivaan taikinan ja pyöritän pulliksi, jotka kohoavat kuohkeiksi ja makeiksi ja paistuvat tuoksuviksi, että minä halkaisen vielä lämpimän pullan ja kuorrutan sen kermavaahdolla ja vien rakkaimmalleni, tärkeimmälleni, sanon Tässä olisi sulle kulta kuppi kahvia ja pulla. Ja puoliso hymyilee, syö pullan hyvällä halulla ja kehuu sen makua, juo kahvikupin tyhjäksi, ja sillä hetkellä minusta tuntuu, että koko maailma on kohdallaan ja kaikki minulle tärkeä ja arvokas on tässä, nyt.

Mutta sitten se osoittautuukin kulissiksi, valheelliseksi hetkeksi, koska vaikka pulla syödään, jotakin muuta jätetään syömättä. Ehkä jopa sen pullan takia, minun takiani.

Meni ainakin puoli vuotta, ennen kuin pystyin taas ajattelemaan pullaa ilman, että minua alkoi itkettää. Älytöntä, hupsua, mutta totta.

Nyt, palatessani lukemaan noita kahden vuoden takaisia mietteitä, muistan ne selkeästi kuin eilisen päivän. Ja olen hirveän, hirveän iloinen, että ne eivät kuitenkaan tulleet enää mieleeni, kun poimin eräänä torstaina hiivapaketin kaupan hyllystä.

Ei kommentteja: