perjantai 21. tammikuuta 2011

Kuulolla

Tämä on ollut pitkä tammikuu, eikä loppua ole vielä viikkoon näkyvissä. Välillä paarustan koko päivän umpihangessa - ensin aamulenkillä koiran kanssa ja sen jälkeen henkisesti loppupäivän.

Adhd-puoliso on masennuksensa keskellä välillä huolissaan, miten minä jaksan. Olosuhteisiin nähden yllättävän hyvin, totean, mutta olen iloinen, kun hän kysyy. On ollut kiva huomata, että pystyn oppimaan aiemmista virheistäni ja kerrankin kuulostelemaan olojani ja tuntojani. Ettei käy niin, että yritän vain jaksaa hampaat irvessä, kunnes jossakin vaiheessa romahdan.

Nyt en ole ollenkaan pakottanut itseäni pärjäämään, ja siksi on sitten ollutkin välillä niitä huonompia päiviä. (Kokonaisuus kääntyy kuitenkin plussan puolelle.) Ja välillä olen hoksannut tunnustella jaksamistani, muistaa viime vuoden monet stressaavat ja kuormittavat vaiheet ja määrätä itselleni lepoa tälle vuodelle. Pelkällä lyhyellä lomalla ei palauduta pitkäkestoisesta stressistä, sanon itselleni mömmelötohtorin auktoriteetilla. Kirjoitetaan tähän reseptiin paljon leffailtoja kotisohvalla suklaakakkulautanen edessä ja koiranpentu kainalossa. Ja kaikki velvollisuuksilta maistuvat jutut on punnittava tarkkaan. Nyökkäilen kuuliaisesti ja päätän noudattaa reseptiä.

Aina se ei tietysti onnistu. Mutta kun reilun viikon ahdistukset ja kiukut oli vihdoin maanantaina purettu rähjäämällä koiralle ja itkemällä puolisolle, alkoi hellittää. Ystävä ehdotti, lähdetäänkö leffaan, ja ehdotus lämmitti niin, että puolipakotin puolisonkin mukaan. Välittäminen, ystävyys, viihdyttävä elokuva, pussillinen ranskanpastilleja ja kotimatkan varrella mukaan poimittu kiinalainen noutoruoka saivat jo aikaan sellaisen olon, että kyllä sitä vielä huomisenkin jaksaa. Ja sitä seuraavan päivän.

Joskus asiat ovat pienestä kiinni. Olen sellainen, että näennäiset pikkuasiat voivat saada maljan kuohumaan yli äyräiden, ja olen vähän aikaa tulta ja tappuraa. Mutta toisaalta näennäiset pikkuasiat saavat minut myös ilahtumaan ja innostumaan huolettomaksi.

Ja huolestuneet ystävät ja puoliso, joka varmasti koiran kanssa hätkähti räyhäämistäni, voivat lohduttautua tällä: niin kauan kun norsu jaksaa tööttäillä ja tömistää, se ei ole masentunut. ;-) Apatia, joskin ehkä ympäristöystävällisempää, on monin verroin vaarallisempaa.

Ei kommentteja: