maanantai 17. tammikuuta 2011

Kiukkupäivä nro 2

Näiden kahden kiukkupäivän välissä on ollut hyviäkin hetkiä, mutta ennen seitsemää tammikuisena maanantaiaamuna elämä näyttäytyy kalseana. Olen nukkunut huonosti, puoliso on edelleen pahasti masentunut, koiralla on joku murrosvaihe, jossa kaikesta pitää kiukutella, kevät, valo ja elämän keveys tuntuu olevan hyvin kaukana.

Unessa törmäilen seiniin ja istun kahvipöydissä, joihin minua ei ole kutsuttu. Herätessäni tajuan olevani yhä vihainen. Kiukku on kiristänyt niskaa jo viikon. Illalla otin adhd-puolisolta salaa puolikkaan migreenilääkkeen ihan vain varmuuden vuoksi - aivolisäkekasvaimeni jätti häneen niin syvän jäljen, että hän huolestuu vieläkin, jos minulla on päänsärkyä. Eikö olekin epäreilua häntä kohtaan? Kyllähän me itse selviämme vaivoistamme, mutta läheisille saattaa jäädä pelko päälle pitkäksi aikaa. Itsekin olen aina puolison masennusjaksojen jälkeen pitkäänkin varpaillani ja kuulostelen tunnelmia.

Ja näinä vaikeina aikoina huomaan tarkkailevani häntä vaivihkaa, näyttääkö taas kovin väsyneeltä, ahdistuneelta, kuin kiusatulta. Satunnaiset hymyt ovat kuin pieniä lahjoja. Koetan olla kyselemättä aivan jatkuvasti, mikä on olo. Yritän sen sijaan tasoitella kuoppia tiestä. Taluttaa tarvittaessa. Olla jokin opaskoira - vaikka vain jääkaapille asti. Ja näen kyllä, kuinka hän tsemppaa. Syö kuuliaisesti, hymyilee tuttaville, vie koiraa lenkille, yrittää pitää rutiineista kiinni. Näen sen, ja siksi se raastaakin sydäntä. Soisin niin, että hän voisi oikeasti hyvin, eikä hänen tarvitsisi tsempata. Ymmärrän kyllä, miten vaikeiden asioiden käsittely terapiassa voi syöstä adhd-puolisoni hänelle ominaisesta talvialakulosta syvälle masennukseen, ja että on äärettömän tärkeää käydä asioita läpi pohjia myöten. En halua edes ajatella, mikä tilanne olisi ilman toimivaa lääkitystä.

Olen vain niin vihainen tästä kaikesta.

Omasta puolestanikin olen pahoillani, mutta puolisoni puolesta huomaan olevani suorastaan raivoissani. Juuri nyt kun hän kipeimmin tarvitsisi läheisten huomiota ja aikaa, hiljaisuutta yhdessä, rauhallisia keskusteluja, ystävällisiä tiedusteluja voinnista, hän on eniten niitä vailla. Ja voimaton hakeutumaan muiden seuraan. (Helvetin joulunaika. Onneksi se on nyt sentään ohi ja kaikki palanneet arkeen.) (Ja vähättelemättä omaa merkitystäni tiedän, etten minä yksin riitä. Hän kaipaa nyt muitakin.) Minua kiusaa se, että kun hän sanoo olevansa väsynyt ja voimaton, hänet jätetään hienotunteisesti rauhaan. Sehän eristää hänet entistä pahemmin kaiken ulkopuolelle ja saa tuntemaan olonsa tarpeettomaksi, kuluneeksi ja yhdentekeväksi!

En tiedä, tunteeko puolisoni näin. Mutta minä tunnen näin hänen puolestaan. Samalla olen kiitollinen ystävistä, jotka asuvat kaukana mutta tuntuvat olevan koko ajan aivan lähellä, joka päivä läsnä. En ymmärrä, miten he tekevät sen - vai onko se oma ikäväni ja kiintymykseni heihin, joka tuo heidät tähän, yhä uudelleen ajatuksiin? Joka tapauksessa tekstiviestit ja sähköpostit ovat nyt kultaakin kirkkaampia ystävyyden kipinöitä tämän loputtoman harmauden ja pakkasen keskellä.


May it be an evening star
Shines down upon you
May it be when darkness falls
Your heart will be true
You walk a lonely road
Oh! How far you are from home

Ei kommentteja: