lauantai 25. joulukuuta 2010

Aikaa

Meillä lienee tienoon vähiten jouluisin talo. Ei joulukoristeita, ei kuusta, ei perinneruokia. Vain muutama kynttilä kylmää vastaan ja keväinen kimppu anemoneja, ruusuja ja freesioita tuoksumassa pöydällä. Sisällä on toki kotoisaa ja lämmintä, mutta ei jouluisaa.

Ei vain tunnu siltä, ei minusta eikä adhd-puolisosta. Aiempina vuosina meistä minua on sentään vähän huvittanut fiilistellä, askarrella joulukortteja tai laittaa lasipalloja maljaan, mutta nyt ei sekään kiinnosta. Onko rationalismi vihdoin voittanut sentimentaalisuuden minussa?

Olen tyytyväinen näin. Talven pimein päivä on taittunut, ja valo alkaa lisääntyä. Siinä on juhlaa riittämiin, minkään ylimääräisen aikuisten sadun leikkiminen ei tänä vuonna huvita. Saa nähdä, huvittaako jatkossakaan - huomaan innostukseni vähentyneen vuosi vuodelta. Olen kasvanut ulos joulusta ja ennen kaikkea tarpeestani siihen. En tarvitse yhtä päivää vuodessa, jotta voin rentoutua ja nauttia rakkaimmistani kauniissa kodissani. Voin tehdä niin joka päivä. Joulussa ei ole enää mitään ainutkertaista taikaa.

Sen sijaan minua on alkanut hienoisesti häiritä, että muut, aivan aikuiset ihmiset, pitävät itsepintaisesti kiinni joulusta. Uskotteko te sitten oikeasti, että joku kaksituhatta vuotta sitten syntynyt vauva oli maailman pelastaja, tekisi mieli kysyä. En kysy, kun ei se tavallaan minulle kuulu. Osa uskoo, toisilla on muut syynsä viettää joulua. Pääasia kai on, että jokainen on omaan tapaansa tyytyväinen? Hölmöiltä vaikuttavat kuitenkin ne, jotka kokevat, että heidän on pakko tehdä jotakin tiettyä jouluksi, että heidän pitää laittaa joulua jollakin tietyllä tavalla. Jos pitää perinteistä, niitä voi toki noudattaa, mutta se että esittää asian pakkona saa kenet tahansa näyttämään typerältä. Joulun juhliminen kun on ihan omaa valintaa itse kullakin.

Äitini oli surullinen, kun hänelle vihdoin alkoi tänä vuonna valjeta, etten oikeasti vietä joulua. (Eihän sen ymmärtämiseen mennytkään häneltä kuin viisitoista vuotta.) Hän ei kuitenkaan osannut selittää, miksi ajatus tekee hänet surulliseksi. Jotenkin se liittyi siihen, että hänen äitinsä oli jouluihminen ja se jouluihmisyys oli sitten jotenkin siirtynyt häneenkin, ja nyt minä en sitten olekaan perinyt sitä, niin onhan se surullista. Kuuntelin vähän ihmeissäni.

Muutenkin äiti uskoo, että ihmiset ominaisuudet ovat enimmäkseen kotikasvatuksen tulosta. Ja ehkä vähän perimän, ainakin älykkyyden suhteen. Kuten muussakin, hän ajattelee tästä kaikesta hyvin kaavamaisesti. Itse olen nuoresta asti pitänyt omia hyviä ominaisuuksiani ja saavutuksiani omana ansionani, koska vanhempani ovat luonteeltaan ja tavoiltaan toimineet lähinnä huonoina esimerkkeinä. Olen kasvanut paljon ihmisenä, koska en ole halunnut tulla vanhempieni kaltaiseksi.

(Eli onko äitini sittenkin oikeassa, mutta kyse on kielteisen esimerkin kautta oppimisesta? Koska olen halunnut olla erilainen kuin vanhempani, ovat nimenomaan kotioloni muokanneet minusta tällaisen kuin olen? ;-)

Joulunvietto ei kuitenkaan ole tarttunut. Lapsena halusin pitää kiinni joulun illuusiosta, joka tarkoitti lähinnä perheen yhteistä aikaa. Parhaat joulumuistot ovat jääneet niistä hetkistä, kun koko perhe kerrankin teki jotakin yhdessä. Leipoi pipareita tai jakoi lahjoja. Nykyajan lapsetkin toivovat kirjeissään joulupukille perheen yhteistä aikaa, opin lehdestä. Se on heidän tärkein toiveensa, ja ihmetyttää, etteivät kaikki vanhemmat sitä tajua. On aivan sama, onko koti siisti tai onko pöydässä jouluruokaa - ne eivät tee lapselle joulua.

Älkää tuhlatko aikaa siivoamiseen, älkää stressatko ruoista tai lahjoista, vaan panostakaa rentoon yhdessäoloon. Älkää ohjelmoiko joulua, älkää laatiko aikataulua. Löhötkää vain sohvalla koko perhe. Tsempatkaa ja olkaa kiireettömiä ja hyvällä tuulella.
Olkaa lastenne kanssa. Tai toistenne kanssa. Millään muulla ei ole mitään merkitystä.

Ei kommentteja: