sunnuntai 24. lokakuuta 2010

Uusia tuulia

Päätän etukäteen, että tänä aamuna ei tarvitse tehdä pitkää lenkkiä, kunhan koira vain vähän pääsee ulos. Se onkin innosta valppaana ja tapittaa minua ovensuussa, odottaa lupaa karata pihalle. Avaan oven, ja mäntyjen muhkea pauhu peittää kaikki äänet. Astelemme hämmentyneinä pihalle ihmettelemään tuulta, joka jymyää ja riehuu taukoamatta. Alkaa sataa lunta, pieniä kiteitä tiuhaan.

Sitten riemastumme myrskystä molemmat. Suuntaamme syvälle metsään, jossa paksut rungot seulovat vaakasuoraa pyryä. Koira ryntäilee varvikossa korvat joka suuntaan kuulolla, häntä viuhuen, ja minä seuraan silmiäni räpytellen perässä. Päädymme metsälammen rantaan katsomaan, olisiko vielä joutsenia, mutta ei, lampi on jäässä ja kuorruttuu lumeen. Käännymme kotiin päin myrskyn mahtavan jylyn halki. Nyt vasta huomaan alkaa katsella siristellen ylöspäin tuulessa taipuvia latvoja: joku niistä voi kaatuakin tässä myräkässä. Koiran riemuksi pyrähdän minäkin juoksuun, alta pois, ja kohta läähätämme jo molemmat lämpimän turvallisessa eteisessä.

Olen keskittynyt olemaan koiralle kiva ja tekemään kivoja juttuja. Leikkimään. Juoksentelemaan metsässä yhdessä. Seikkailemaan. Kannustamaan loputtoman kärsivällisesti tokokentällä. Olemaan lähellä, silittelemään. Se on niin pentu vielä.

Koira ei muistele tiistai-iltaista romahdustani, eikä minun tarvitsisi hyvitellä sille. Mutta tuntuu, että tarvitsen nyt hyviä hetkiä, sellaisia, joista tunnistan itseni. Ei ollut reilua purkaa koiraan taantumisen aiheuttamaa ahdistusta, vaikkei se varmaan ollut estettävissä. Lohduttaudun sillä, että toista tällaista tilannetta tuskin tulee, tuntuu, että syvimmät tunnot tuli nyt käytyä läpi. Seuraavana päivänä tein jotakin surutyötä, ja sen jälkeen olen antanut mieleni vain levätä, olla ajattelematta.

Ahdistavien ja ristiriitaisten tunteiden herättämä häpeä on ollut yllättävän voimakas. Tekstitkin on ollut pakko julkaista samantien, jottei peruisi koko juttua. Kun en oikein itsekään ymmärrä, mistä on kyse, on ollut vaikea myöntää, että tällaisia kipupisteitä minusta löytyy ja näin ne ilmenevät. Hävettää puolisonkin silmissä, sain hänetkin ahdistumaan toden teolla. Huomaan toistelevani, etteivät muutkaan alkoholistiperheiden lapset saa tällaisia kohtauksia, miksi minä? Ja mietin lapsuuttani: ulkopuolisuuden tunnettani, asperger-piirteistä ja perhetilanteesta johtunutta sosiaalista kyvyttömyyttäni, perhedynamiikkaamme ja turvallisuuden puutetta. Jostakin tähän kaikkeen löytyy syy, mutta nyt en jaksa etsiä sitä. On sunnuntai, ulkona hämärtää ja puoliso ja koira palaavat lenkiltä kirkassilmäisinä ja rentoutuneina. Maailmassani on kaikki hyvin.

Ei kommentteja: